Eaten Alive (1976)

Kenkää saanut ilotyttö (ei antanut Robert Englundille) saa neuvon, mene tyttö suolle Starlight hotellille ja paikan leppoisa omistaja Judd (joka näyttää kannessa Klaus Kinskilta, mutta on Neville Brand) ottaa sinut siipiensä suojiin. No, lintueläinvertaus on väärä jo siksikin, että vaikka eläimellistä menoa onkin tarjolla niin Juddilla on pulmusena toimimisen sijaan tapana murhata vieraansa ja syöttää heidät lemmikkikrokotiililleen. On siellä apinakin. Se ei syö ihmisiä. Tai sitä ei ainakaan näytetä, joten ehkä se syökin.

Tänne takahikiän murhahotellille saapuukin vähän väliä kaikenlaisia ihmisiä (jokainen on enemmän kun vähemmän sekaisin) ja aina Juddin aivotoiminto nyrjähtää sen verran, että viikatteen tulee heilua.

Kyseessä on siis taas yksi näistä tutuista keskellä metsää on mökki jonne ajautuu satunnaisia ihmisiä ja sitten paikan epästabiili resupekku viipaloi vieraat-elokuvista. Auta armias jos jos jokin viittaa seksuaalisuuteen, sillä kaikki on syntiä ja huoraus on rienaus joka palkitaan väkivaltaisella kuolemalla.

Tobe Hooperin edeltävä elokuva oli eräs Teksasin moottorisahamurhat, joka nousi arvoon suureen toimien lajityyppinsä malliesimerkkinä jota on imitoitu kuoliaaksi saakka, mutta jonka tasolle on noustu aniharvoin. Eaten Aliven kohdalla vaikuttaisi siltä kuin Hooper olisi koettanut toisintaa edellisen elokuvan tehoa, joka ei tietenkään vielä siinä vaiheessa ollut vaikutusvallaltaan yhtä suuri kuin myöhempinä vuosina, mutta joka oli varmasti jo ensikokemalla selvästi vaikuttavan käänteentekevä elokuva ja tätä voimaa sekä elokuvallista tyyliä Hooper taisi koettaa kierrättää. Eaten Alive kun sijoittuu Texas Chainsawn tavoin periferiaan jossa suvun geenien pitäminen tiukassa sisäpiirissä vaikuttaisi olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, miljöö on rappeutunutta americanahorroria, äänimaailma epävireisen vinoutunutta ja väriskaala ulottuu kaikkialta oksennuksesta veripalttuun. Lisäksi edellisen tavoin tarina pohjautuu ainakin idealtaan todellisuuteen ja siten oikean ihmishirviön tekoihin. Todettakoon etteivät ne yhtäläisyydet kyllä tuo Texas Chainsawta ainakaan siten häiritsevästi mieleen, että jos sitä ei erikseen mainitse ei siitä oikeastaan välitäkään. Mutta jos sitä rupeaa ajattelemaan niin tokihan se silloin alkaa jonkin verran vaivaamaan, koska kyllähän se ainakin pistää ihmettelemään että miksi niin piti tehdä. Joskin uskon vahvasti jotta Hooperin todellisena ajatuksena oli tehdä Eaten Alivella se minkä hän teki Texas Chainsaw kakkosella, eli parodioita nimentekoelokuvaansa. Tässä Eaten Alivessa nimittäin kun on kaikki Texas Chainsawn kanssa samankaltainen aines vedetty jonkinlaisen Saukki ja Pikkuoravat-mankelin lävitse ja jos moottorisahailussa pöpismiä tuli vain Leatherfacen perheen muodossa niin Eaten Alivessa joka ainoa hahmo on nykivä, äänekäs sekopää ja jos moottorisahailussa visuaalisuus on tarkoituksenmukaisen likaista, on se Eaten Alivessa ylikorostetun rumaa ja täysin keinotekoisen oloista. Suurin osa elokuvasta kun näyttää aivan liian pienellä teatterilavalla toteutetulta (studiossa se olikin kuvattu) ja etenkin dominoiva punavalaistus peittää alleen kaiken mikä saattaisikin olla harkitun oloista ja kiinnostavaa, saaden elokuvan näyttämään siltä kuin sitä katsoisi pahvisilla 3D-laseilla joista puuttuu toinen linssi. Toisin sanoen Eaten Alive näyttää epäuskottavalta, on ruma kuin mikä, kuulostaa ajoittain Kelju K. Kojootti-animaatiolta ja se on näytelty siten että uskoisi katsovansa Hauskojen poikien Friday the 13th-parodiaa.

Joskaan siinä mahdollisessa parodioinnissa ei olla onnistuttu laisinkaan, vaan Eaten Alive on vain väkinäisen oloista kauhua joka ei pelota, eikä edes juuri jaksa pitää hereillä. Neville Brandin esiintymisessä on kyllä mukavaa häiriintyneisyyttä, mutta se menettää tehoaan koska hänen sekoilunsa sekoittuu muiden hysteriaan.

Tobe Hooperin uraa katsellessa alkaakin vaikuttamaan hänen olleen eräänlainen yhden hitin ihme, sillä vaikka mies onkin tehnyt muutamankin erittäin nautinnollisen elokuvan niin niistä ehdottomasti parhaimmat ovat olleet moottorisahailut yksi ja kaksi, joista jälkimmäinen tietenkin toimi suurelta osin saadessaan tukea ensimmäiseltä elokuvalta ja täten sen huumori ei varmastikaan olisi purrut yhtä onnistuneesti jos ei tietäisi mihin tähtäys oli kohdistettu. Ja jos kaikki puolivillaiset elokuvat voisi unohtaakin, niin kertoneeko se jotain ohjaajankyvyistä (vaiko vain asenteesta) että Poltergeistin kohdalla väitetään Steven Spielbergin vaikuttaneen ohjaukseen sen verran paljon, että krediitit olisi kuulemma melkein syytä antaa hänelle? Urbaanilegendaa tai ei, mutta kun vielä ainakin tämän Eaten Aliven kohdalla kerrotaan samankaltaista tarinaa ja seuraavana elokuvana olleen The Darkin kohdalla Hooper oli jopa jätetty kokonaan pois tekijäluettelosta, niin ei se kovin hyvältä kuulosta. Eaten Aliven kohdalla tosin tuottajien tyytymättömyyden syynä saattoi olla teoriani siitä, että tämä oli tarkoitettu parodiaksi ja tuottajat olivat kaivanneet suoraviivaista kauhua.

Oli miten oli, ainakin tälläisenä Eaten Alive on parhaimmillaan kun pohtii edeltävän kaltaisia asioita.

Jos Neville Brand näyttää Klaus Kinskilta tuossa minun versioni kannessa, on hän vielä enemmän Kinski elokuvan toisen painoksen kannessa:

Tähdet: *

Eaten Alive