Elokuvahaaste 2016: 44. Klassinen romanttinen elokuva

Kyynelvirta (It'll End in Tears, 2016)

Klassinen tarina. Mies ja nainen tapaavat. Mies rakastuu. On valmis tekemään kaikkensa naisen eteen ja tekeekin. Joskus hän yksin ollessaan sanoo naisen nimen ääneen vain jotta tulisi onnelliseksi. Ja se toimii joka ainoa kerta. Silmissä vilisevät kaikki onnen merkit sirittävistä sinilinnuista paineeseen sydämessä. Tässä vaiheessa nainen osoittaa ettei hän rakasta miestä. Musta pilvi. Masennus. Loppu.

Ajoittain aika pahaan itsesääliin ja sen myötä ylinäyttelemiseen sortuva tavanomainen kertomus rakkaudesta ja sen aiheuttamasta umpikujasta. Alkupuoli on värikäs ja onnellisuutta huokuva, mutta lopun mustalta aukolta vaikuttava lohduttomuus ei ainakaan looppina soivan Brad Fiedelin Terminator Love Scenen ansiosta nosta ketään murheen alhosta, vaan se pikemminkin vain palaa toistuvasti muistuttamaan särjetystä sydämestä näyttämällä valokuvia siitä millainen se oli ehjänä ja kuinka kuollut se on nyt. Tarina eletään suht' lyhyessä ajassa, mutta se tuntuu kestävän melkein 38 vuotta.

Koska valoa ei ole tämän tunnelin päässä niin kokemusta ei myöskään uskalla mennä suosittelemaan kuin pahimmille masokisteille.

Nimikin on masentava.

Mahatma Gandhi on sanonut "where there is love there is life."

"Haista v*ttu Gandhi."

-...noir

Tähdet: ~

Kyynelvirta

Elokuvahaaste 2016. 43. Yli 3h pitkä elokuva

Meinasin muokata tätä haastetta siten, että varsinaisen elokuvan sijaan aioin ottaa vuoroon minisarjan, joka sitten minun logiikallani olisi elokuva koska se ei levyltä katsottuna ole jaksoiksi pilkottu. Syy siihen oli siinä, että mielestäni aika harva elokuva pystyy oikeuttamaan kolmen tunnin ja varsinkaan sen yli menevän pituuden, ja ne satunnaiset jotka onnistuvat siinä ovat elokuvia joista olen joko jo kirjoittanut taikka joista haluan kirjoittaa muussa yhteydessä (esim. Kummisetä 2, joka pitää ottaa yhdessä ykkösen ja kokkosen kanssa). Hitto, moni kaksituntinen elokuvakin on selvästi puolisen tuntia liian pitkä ja mieleen tulee kouluaikainen viisaus jossa todettiin että parempi valmistella esitelmää varten 15 minuuttinen puhe ja puhua viisi minuuttia kuin toisinpäin. Valitettavasti aivan liian moni elokuva haluaa väkisin olla jälkimmäistä, aivan kuin pituus olisi jonkinlainen laadun mittari. Kysykää vaikka keneltä mieheltä, niin se ei pidä paikkaansa. Da dum tss!

Transformers 2h 18min

Transformers: Revenge of the Fallen 2h 24min

Transformers: Dark of the Moon 2h 28min

Transformers: Axe of Extinction 2h 38min

Spider-Man 1h 56min

Spider-Man 2 2h 2min

Spider-Man 3 2h 13min

Eikä yksikään ole oikeasti kuin puolentoistatunnin elokuva.

Missä vaiheessa 90 minuutin kultaisesta sanattomasta säännöstä tuli kirosana ja megalomaniasta vaatimus. Ei se lihasten esittely vaikuta jos tietää niiden olevan silikonia.

Erityisen pelottava ilmiö oli se joskus mitä se nyt oli 2003, 2004, 2005 tai jotain sinne päin komedioissa pinnalla ollut feeniksenpidennys jossa dvd-julkaisun mainostettiin olevan 15 tai jotain minuuttia pidempi versio kuin teatterissa nähty ja poikkeuksetta ne 15 tai jotain minuuttia olivat poistettu syystäkin. Toki niiden pidempien versioiden sanottiin sisältävän jotain shittiä mitä ei muka saatu taikka uskallettu teatteriversiossa näyttää, mutta eivät ne lisätyt osuudet koskaan muuttaneet elokuvaa kuin pituudeltaan. Ja kun ne yleensä tuntuivat jo lyhyempinäkin kestävän viikon niin mitä siihen enää kilometrejä lisäämään.

No, tässä nyt kuitenkin yksi päälle kolme tuntia kestävä elokuva.

Tanssii susien kanssa (Dances With Wolves, 1990)

Loukkaantunut pohjoisen sotilas, luutnantti John Dunbar (Kevin Costner) on vaarassa menettää jalkansa ja ajatus tulevaisuudesta yksikenkäisenä johtaa miehen loogiseen tulemaan, eli itsemurhayritykseen ratsastamalla keskelle tulilinjaa. Henki säilyy, jalkakin saadaan pelastettua ja kristusposeerauksella ratsastanut sotilas nousee rohkeuden ja voiton symboliksi, jolloin Dunbar on syytä palkita tahattomasta urotyöstään.

Palkkio on vapaavalintainen palveluspaikka ja siten Dunbar pääsee kauas sisällissodan kauhuista, intiaanimaille ylläpitämään hiljaista vartiopaikkaa. Yksinäinen sotilas rupeaa herättämään paikallisten intiaaniheimojen ja alueella chillaavan suden huomion, ja pian Dunbar pääseekin osaksi suden kaveripiiriä kuin myös toisen paikkakunnan intiaaniheimoa. Löytyypä sieltä rakkauskin. Ei sudesta, vaan intiaaniheimon kasvattina olleesta naisesta, Seisoo nyrkki pystyssä tai jotain sinne päin se oli (Mary McDonnell).

Hiukan koetaan kulttuurieroja, todetaan että olemmepas me samanlaisia ja tottakai ilkeät intiaanit ilkeilevät (Wes Studi, tuo intiaanielokuvien pakkonimi on se pahimmista pahin) ja valkoinen mies tahtoo maan itselleen.

Aiemmin totesin, että meinasin valita tähän haasteeseen minisarjan, mutta päädyin sittenkin varsinaiseen elokuvaan. Tanssii susien kanssa toki on elokuva, mutta se tuntuu minisarjalta. Kyseessä on kasvutarina kärsivästä, masentuneesta sotilaasta vailla päämäärää mieheksi joka löytää elämänilon ja merkityksen itselleen eräänlaisena ihmisoikeustaistelijana, ja tämä matka on toteutettu siten, että se tuntuu kolmelta erilliseltä jaksolta. Tottakai sen täytyykin tuntua usemmalta osalta, koska tarinan pitää kulkea muutoksien kautta ja jokaisen muutoksen täytyy merkitä yhden osuuden loppua ja toisen alkua. Mutta tässä tapauksessa tarkoitan erillisten osien vaikuttavan erillisiltä siten, että jokaisen väliin voi kuvitella lopputekstit, tms. Ensin on se pelkkänä introna toimiva itsemurhahakuinen Costner, sitten on uutta oppiva tyhjä taulu-Costner ja lopuksi paikkansa ihmisoikeussuojelijana löytänyt Costner. Nämä osat voidaan vieläpä erotella Costnerin naamakarvoituksen mukaan: kuolemanjanoisella Costnerilla on kokoparta, oppivalla Costnerilla viikset ja lopullisella, uudella Costnerilla ovat kasvot siloiset kuin vauvan peppu.

Ei se nyt aivan minuutilleen noin toimi, mutta aika hyvin sen pystyy jakamaan siten.

Saman jaon voi tehdä myös Costnerin vaatetuksen perusteella: ensin sotilasunivormu, sitten vapaamuotoisempi sotilasunivormu intiaanihelmillä ja lopuksi hippikuteet.

En nyt väitä ettäkö Tanssii susien kanssa pitäisi jakaa kolmeen osaan ja etteikö sitä jaksaisi katsoa yhdeltä istumalta, sillä kyllä tämän vaivatta kertaheitolla katselee. Se vain vaikuttaa rakenteeltaan minisarjalta ja toki sitä olisi voinut jonkin verran tiivistää, sillä onhan 3h 44min nyt aika kova vaatimus takamukselta. Kyseessä kuitenkin on tarkoituksella iso, lännenromanttinen elokuva joka koettaa kertoa jotain tärkeääkin (sinänsä yksinkertaista, mutta vaikeaa tasa-arvoa) joten pituus on varsin ymmärrettävä tekijä sellaiselle. Jos halutaan sanoa jotain merkittävää niin siihen saakin kuluttaa aikaa. Joskin samalla väitän että jos sitä ei saa sanottua muutamalla lauseella ja parhaimillaan/pahimmillaan jopa vain sloganina niin kuinka tärkeää se voi olla. Eihän se aina onnistu, mutta jos esimerkiksi trailerin tarkoitus on vetää meidät kokopitkän pariin, niin siihen pitää saada tärkein sanottava mukaan jotta uskoo pidemmän puheen olevan ajan arvoista. Se tosin on myönnettävä, että sujuvasti läpi käytävästä pituudestaan huolimatta aika on syönyt jonkin verran elokuvan tehoja. Se toki on edelleen nätti ja kaikkea muutakin miellyttävää, mutta viimeistään nyt huomaa kuinka turvallisesti elokuva onkaan tehty. En siis tarkoita syntytarinaa, joka tunnetusti oli Costnerille jonkinlainen hien ja tuskan tie kun kukaan ei ollut valmis tukemaan rahallisesti eikä kukaan uskonut näyttelijänä tunnetun miehen ohjaajankykyhin. Huomautan myös, että uskon Costnerin halunneen tehdä tämän elokuvan juuri tälläisenä, enkä täten väitä muiden tahojen johtaneen häntä tiettyyn suuntaan, mutta vaikka elokuvassa tehdäänkin pientä painotusta esimerkiksi sinne päin että valkoinen mies alistaa vähemmistöä, eli intiaaneja, niin Tanssii susien kanssa koettaa hieman liikaa olla kaikkien kaveri. Alussa etälä- ja pohjoisvaltion sotilaat ovat keskenään samanlaisia, myöhemmin valkoinen Dunbar hyväksytään vaivatta osaksi intiaaniheimoa ja kuinka ollakaan, on romantiikan kohteena intiaani joka onkin valkoinen nainen. Se ei minua haittaa kuinka etelän ja pohjoisen sotilaat kuvataan samanlaisina, sillä sellaisiahan he varmasti olivatkin, mutta kun jokainen musta ja valkoinen tasoitetaan harmaaksi niin alkaa tuntumaan kuinka takana olisi ollut ajatus kaikkien kaverina olemisesta. Ei oteta riskiä että joku suuttuisi rotuasioista koska valkoinen mies menee yhteen intiaaninaisen kanssa, vaan tehdään se sama mutta laittamalla intiaaniksi valkoinen nainen. Et cetera, et cetera, et cetera. Toki tässä tosiaan hetkittäin näytetään kuinka valkoinen mies on täysi sika vähemmistöryhmiä kohtaan, mutta pelkästään tekemällä valkoisesta naisesta ja valkoisesta miehestä intiaani osoitetaan, että kyllä se valkoinenkin voi olla hyvästä. Ja kun tähän päälle laitetaan vielä se ihmisoikeudellinen pehmeä saarna, kärsivän sielun pelastus (vrt. sairaskertomus) laajakankaisia kauniita maisemakuvia ja John Barryn kuulas romanttinen musiikki ollaan niin vahvasti sekä massayleisön että Oscar-palkintojen maaperällä, että se liikuskelee jo liiallisen laskelmoinnin rajalla ja uhkailee siirappisella pehmeydellä. Kyllä se kieltämättä huvitti nähdä Costner puolivartalokuvassa kävelemässä viljapellolla käden hivellessä tähkäpäitä hidastetusti, kun sitten täsmälleen sama tapahtui 10 vuotta myöhemmin toisessa, samankaltaisessa Oscar-rohmussa, Gladiatorissa ja molemmat elokuvat vetoavat samoihin tunteisiin samalaisella pateettisuuden rajalla käyden. Mutta tästä mahdollisesta miellyttämisen kaavamaisesta halusta huolimatta Tanssii susien kanssa tuntuu silti alusta loppuun täydestä sydämestä tehdyltä henkilökohtaiselta elokuvalta ja koska kyseessä on kaikin puolin hieno ja miellyttävä elokuva, on sen menestys ollut ansaittu ja kullansävyisiä auringonlaskuja katsellessa uppoutuu lännenromantiikkan sen verran syvälle, että hitot siitä vaikka välillä tuntuukin siltä kuin katselisi diplomaattia työssään. Kuitenkin juuri siitä syystä sitä olisi kaivannut jonkinlaista puolen valitsemista jotta draama saisi dramaattisuutta osakseen.

Lopuksi mainitsen jotain versioiden pituuksista ja varoitan parista painoksesta. Minulla on kaksi versiota tästä elokuvasta: se pidennetty jonka katsoin tätä arviota varten ja toinen joka väittää olevansa saman pituinen, mutta ei ole. Special Edition-versioni on region 1 (sama versio on kyllä julkaistu Suomessakin eri kansilla) ja siksi sen katsominen jää vain yhden laitteen varaan, joten kun näin samaisen elokuvan suomipainoksen kirpparilla päätin luonnollisesti ostaa sen varmuuden varuiksi. Ekstramateriaali siitä puuttui (vain trailereita), mutta pituuden perusteella kyseessä oli sama versio. Ei ollut. Tämä nyt kuvassa näkyvä painos kertoo takakannessaan väärän pituuden, sillä se on se alkuperäinen teatterileikkaus ja siten juuri ja juuri alle kolmen tunnin jäävä.

Myönnettäköön toki, että lisätyt osuudet eivät niinkään muuta elokuvaa, vaan pikemminkin vain täydentävät sitä. Joten siellä ei ole mitään kokonaisia ranskalainen plantaasi-osuuksia leikattuna, joten sen suhteen totean lyhyemmänkin version olevan tarpeeksi täytäleinen ja vaikka petyinkin väärän pituuden ilmoittamiseen, kelpaa minulle noin kolmetuntinen Tanssii susien kanssa aivan yhtä lailla kuin sen ylittäväkin. Siispä tämä varoitukseni ei kohdistu version erilaisuuteen vaan sen antamaan valheelliseen tietoon, joka voi olla ikävä yllätys heille jotka olettavat kyseessä olevan director's cutin. Samalla mainittakoon, että myös se sinikantinen versio jota muun muassa Anttila ja Prisma myy on se lyhyempi versio, vaikka pituudeksi niissäkin ilmoitetaan pidennetty.

Tähdet: ***

Tanssii susien kanssa

Elokuvahaaste 2016: 42. Elokuva, jonka katsominen hieman nolottaa sinua

Gun (2010)

Asekauppias Rich (muminaihme 50 Cent) iskee hiphopvoittoiseen strippiklubiin ja vetää kilpailijansa gangstatyyliin hengiltä (ts. pyssy sivuttain) koska vain yksi voi olla kaupungin johtava pimp. Cristal, dollar bill y'all ja naiset virtaavat, joten elämä on hienoa kuten kaikissa niissä muissakin comptonista rikkauksiin ja takaisin-tarinoissa. Ellet sitten tietenkin ole poliisi, koska tottakai kaupungissa jossa rikollisuus on todistetusti vain kasvanut ja jatkaa sillä tiellä, ja tämän päivän ruumiskasa rikkoo kaikki aiemmat ennätykset on syytä leikata viranomaismäärää ja heidän resurssejaan. Tottakai pormestari vaatii tuloksia, mutta ei halua maksaa niistä. Onko hän suomalainen kuluttuja joka vaatii lähituotetttuja luomugluteenitontuotteita jotka ovat koristeltu Swarovskin kristalleilla, mutta ei halua maksaa niistä enempää kuin puolalaisella hikipajalla tehdystä lihaa muistuttavasta makkaraimitaatiosta. Etsivä Rogers (James Remar) joutuu siis ponnistelemaan kahta kauheammin saadakseen edes normaalituloksen aikaiseksi. Se edellyttää tietenkin kiristystä ja uhkailua.

Samaan aikaan entinen tappaja-tai-jotain Angel (Val Kilmer) vapautuu vankilasta ja kantaa kaunaa vaimonsa murhaajalle. Toki hän on aikoinaan auttanut Richia jonkin pieleen menneen kaupan jälkimainingeissa ja siksi muminaihme tarjoaa Angelille vastapalvelusta tilipussin muodossa. Angel ei vaikuta olevan halukas liittymään Richin jengiin, tai sitten on. Aika vaikea se on sanoa kun Kilmer on koko ajan ihan saatanan masentuneen oloinen. No kuitenkin, Angelista tulee osa Richin porukkaa ja siitä saadaan mukaan sitä jonkinlaista Kain ja Abel-kamaa kun veli kääntyy veljeään vastaan tai jotain, mutta c'mon, se on Rich joka oli vastuussa Angelin vaimon kuolemasta, että kääntäköön takkiaan. Se ei ollut spoileri, sillä asia on läpinäkyvämpi kuin vichy ja vaikka olisikin niin tämä on kuitenkin 50 Centin elokuva. Jos jokin estää katsomasta sitä, on se vain hyvästä.

Jätetään guilty pleasuret pois laskuista, sillä minä ainakin näen tämän haasteen sellaisena ettei se nolottava elokuva saa tuottaa iloa. Tämä siksi ettei minulla ole varsinaisesti guilty pleasure-elokuvia joista en pitäisi ja jos niistä pitää niin miksi ne muka nolottaisivat? Toki voin todeta joidenkin omistamieni elokuvien kuuluvan edellä mainittuun lajityyppiin ja kuluvaan haasteeseen ajatellen asiaa niin, että mitä muut saattaisivat pitää noloina elokuvina ja sitä kautta nähden voisin ottaa kymmeniä ellen jopa satoja elokuvia esille. Otetaan esimerkiksi Tango & Cash, elokuva josta rehellisesti sanoen pidän todella paljon, mutta jota valtaosa ihmisistä tuntuu pitävän todella nolona elokuvana. Onhan se, mutta vaikka se jollekin saattaa olla guilty pleasure niin minulle se on vain pleasure. Siksipä pitää tehdä ero vain nolon ja guilty pleasure-nolon elokuvan välille. Se elokuva jonka katsominen nolottaa täytyy tehdä se siksi ettei sen katselua kehtaa myöntää edes itselleen. Mutta miten jos minkään elokuvan katsominen ei oikeasti nolota, koska jokin perusteltu syy sen pahimmankin sontakasan katsomiselle on ollut ja jos siihen on syy, ei se ainakaan siltä lähtökohdan osalta nolota (lopputulos voi toki olla nolo). Minua eivät nolota Sex and the City (sontaa) eikä Sex and the City kakkonen (jatko-osasontaa), mutta ei se tee niistä hyviä elokuvia taikka sellaisia joiden tekijöiden ei pitäisi tuntea häpeää. Joten romanttiset draamat taikka sellaiset komediat eivät kenties yllättäen ole se minun hankaluuteni, koska en vain yleensä jaksa välittää niistä. Ne mitkä kyllä liikkuvat todella lähellä itseäni nolostuttavaa elokuvaa ovat yleensä räppäreiden tähdittämät elokuvat ja varsinkin heidän jotka väkisin haluavat tunkea elokuviinsa sen naurettavan kovanaamagangstaimagonsa jossa ollaan niin katua että asfaltti on ihoa ja vesiposti on päänä, mutta samalla suuri poru tulee kun kynsinauhaan sattuu ja kuohuviinipullo on tyhjä. Ice Cube on naurettava kun koettaa olla NWA silloinkin kun ajeluttaa lapsia turvaistuimessa, mutta ainakin hän pääsee ajoittain muilta kuin itsensä osalta ihan hyväänkin seuraan. 50 Cent puolestaan on vain naurettava. Niin muusikkona kuin näyttelijänäkin. Ja hän on pahin esimerkki sellaisesta uhoräppäristä joka koettaa väkisin olla yhtä bad ass elokuvissaan kuin mielikuvituksessaan, mutta kun ei tule vakavasti otetuksi kuin korkeintaan One Direction-fanien seurassa niin pelkkä ass riittää. Eikä 50 Centillä koskaan ole takanaan edes mitään John Singletonia taikka Curtis Hansonia joka kyvyillään pystyy peittämään räppärinsä surkeuden, vaan 50 Cent on kuin Steven Seagal, tunkee näppinsä peliin ja haluaa olla pomona ja siksi lopputulos on oikeastaan aina silloin pelkkää guanoa.

Okei, se 8 Mile-kopio Get Rich or Die Tryin' oli itsensä Jim Sheridanin ohjaama ja se jos mikä on käsittämätöntä. Sheridanin jos kenen uskoisi pystyvän repimään mudastakin kultaa, mutta 50 Centin kohdalla se ei todellakaan ole onnistunut ja Get Rich or Die Tryin' saakin olla se Sheridanin synti joka hänet helvetin liekkeihin syöksee. Mitäs teit leffan 50 Centin kanssa. Vaikka taisitkin olla jokin palko-olento avaruudesta joka vaihtoi itsensä oikean Sheridanin paikalle.

Gun ei minua nolota siltä osin että syyt sen katsomiseen olivat itselleni oikeutetut: diggaan Val Kilmeristä ja James Remarista. Joten olisin katsonut sen oli mukana sitten Ja Rule taikka Medhod Man. 50 Cent on kyllä niin limainen olento (ja surkea räppäri), että minun kyllä pitäisi ajatella Gunin olevan automaattisesti nolostumista aiheuttava elokuva, sillä tuntuu siltä kuin minun pitäisi aina perustella vaikka ei kysyttäisikään miksi tämä elokuva löytyy valikoimistani. Se ei ole mikään guilty pleasure koska ei aiheuta minkäänlaista nautintoa, jolloin se on vain ja yksinkertaisesti p*ska elokuva jonka pääosassa on häpeällisen huono näyttelijä (ja räppäri). Ihmiset jotka pitävät kaappiensa pimennoissa pornoelokuviaan koska pelkäävät tilannetta jossa mummo näkee ne saisivat pitää siellä mielummin Gunia ja ylpeillä Rocco panostajillaan. Jos jokin elokuva aiheuttaa nolostumista, niin se on Gun. Sama se jos syyt sen katsomisessa ovat asioissa jotka eivät aiheuta nolostumista, niin jo pelkkä 50 Cent on niin nolo että sitä minunkin pitää tuntea. Ja joo, kyllä se hieman punaa poskille nostattaakin.

Val Kilmer ja James Remar eivät tee mitään kammetakseen Gunia suosta, mutta heidän ansiostaan minä jaksoin tarpoa tämän loppuun saakka. Tai sanotaan mielummin, että Remar auttoi jaksamaan loppuun saakka ja hänkin tekee vain pakollisen rutiinisuorituksen, mutta esiintyy sentään ammattimaisen asiallisesti. Val Kilmer näyttää koko ajan siltä kuin olisi purskahtamaisillaan itkuun ja vaikka sillä ehkä halutaankin luoda sympatiaa hänen kärsivää leskirooliaan kohtaan, aiheuttaa se pikemminkin vain masennusta ja väsymystä.

50 Cent on vain p*ska. Enkä sano tätä vain siksi etten ole lähelläkään miehen fania ja silloinkin hakisin lähestymiskieltoa, vaan koska hän ei todellakaan osaa esittää muuta kuin kuviteltua gangstaimagoaan. Eikä edes sitä vakuuttavasti. Sitä melkein voisi vannoa 50 Centin olevan parodinen nero, mutta vain jos ajattelee hänen olevan Ali G:n kaltainen roolihahmo eikä todellinen ihminen.

Ja tuo trio edustaa elokuvan valovoimaisinta osaa, kun muut ovat vain joko hukattuja mahdollisuuksia taikka eivät koskaan ole sellaisia olleetkaan.

Juoni on kaikessa Scarface-sun muu vastaava-apinoinnissaan tyypillistä lajityyppipullistelua, eikä kaikkien madafaka-repliikkien jälkeen tule yllätyksenä että se onkin itse muminaihme joka tämän on kirjoittanut. Mielikuvituksellista kuin In Da Club:

"Go, go, go, go go, go, go, shawty

It's your birthday

We gon' party like it's yo birthday

We gon' sip Bacardi like it's your birthday"

Visuaalisesti liukuhihnaa. Ei ruma, mutta tylsä.

Luonnollisesti mukana oleva toimintakaan ei ole kuin korkeintaan ihan ok-tasoa, joten parhaimmillaan tämä toimii kuten se Brian Enon levy joka minulla on tällä hetkellä makuuhuoneeni stereoissa. Eli unen avittajana.

Paitsi että Gun johtaa pikemminkin koomaan josta ei enää halua herätä.

Jos olette nähneet Abert Pyunin gangstaleffoja, niin ne ovat aika hyvä vertailukohde tälle. Joskin nekin ovat kaikessa kömpelyydessään ainakin energisempiä.

Rehellisesti sanoen en edes halua pitää tästä. En vaikka mukana on näyttelijöitä joista pidän. Enkä voi sanoa ettenkö olisi elokuvan kohderyhmäää ja siksi se ei vain sovi minulle, sillä pidän monestakin samaan genreen sopivasta elokuvasta. Mutta niissä ei nyt olekaan 50 Centia ripuloimassa joka puolelle. Siispä jos olet tuon muminaihmeen fani saanet tästä jotain irti. Todennäköisesti herpeksen, mutta edes sen.

Tähdet: *

Gun

Elokuvahaaste 2016: 41. Elokuva, jossa on iäkkäämpi mies pääosassa

Jäähyväiset tytöille (Kiss the Girls, 1997)

Taas on meneillään sarjamurhausta ja tämänkertainen neropatti käyttää motiivinaan vinoutunutta käsitystään rakkaudesta: rakastan ja siksi tapan kaikki.

Siispä nuoria naisia kaapataan ja kaikki ovat tietenkin aivan hakoteillä, mutta onneksi on olemassa oikeuspsykologi Alex Cross (Morgan Freeman), joka puhuu niin isällisesti että kaikki sukulaisista itse- ja muiden murhaajiin rauhoittuvat kuin kokisivat jonkinlaista sonicshiatshua.

Yksi Casanovana tunnetun pahiksen kaappaamista neidoista on Crossin sisarentytär, joten siitä saadaan mukaan hieman henkilökohtaisuutta ja Ashley Judd on kiukkuinen täti (hän harrastaa potkunyrkkeilyä ja on siksi muita naisia vahvempi sekä fiksumpi) joka ainoana on päässyt Casanovalta pakoon ollen siten kelvollinen johtolanka. Kulunutta kissa ja hiirulainen-leikkiä ja lopussa todellisen pahiksen henkilöllisyys on olevinaan yllätys. Vähän niin kuin se, että Elton John ja Rob Halford paljastuivat homoiksi.

Morgan Freeman. Hyvä näyttelijä. Erinomainen näyttelijä. Ei heitä joiden kohdalla toteaa kyseessä olevan urautunut yhden roolin näyttelijä.

Mutta, onhan hän hieman.

Siitäkin huolimatta, että mies on näytellyt draamoista komedioihin ja ainakin lähes kauhusta jonnekin muualla, on Freeman kuitenkin näytellyt yhtä roolia niin usein ettei häneltä meinaa muuta muistaakaan. Tai sanotaanko mielummin, että rooli toki on saattanut olla ainakin paperilla erilainen, mutta se on esitetty niin usein aiempaa imitoiden jotta se vaikuttaa aina siltä yhdeltä ja samalta. Aivan kuten Steve Martin on lapsesta saakka ollut harmaahiuksinen on Morgan Freeman aina tuntunut esittävän sellaista Obi-Wan Kenobi-roolia: vanhaa rauhallista veteraania, joka kokemustensa perusteella on sovelias antamaan viisaita neuvoja niin elämässä kuin työssäkin.

Sama se onko ammattina kyttä, varas, palkkatappaja, kyttä, Jumala, kyttä, vanki, jokin muu mikä, niin aina Freemaniin yhdistää juuri tuollaisen äsken mainitun hahmon/esiintymistavan. Eikä siinä mitään, sillä hän on vakuuttava kyseisessä roolissa. Mutta hän on tehnyt sen niin usein, että se tuntuu tulevan jo nauhalta (hyvälaatuiselta, mutta silti nauhalta) ja saa miettimään että päästääkö hän itsensä liian helpolla antaessaan meille vain sen minkä me luulemme haluavamme, sen sijaan että uskaltaisi maustaa annoksemme jollain mikä riskinkin uhalla saattaisi yllättää meidät.

Jotenkin tuntuu siltä, että vaikka Freeman onkin "aina" esittänyt samaa hahmoa niin syy siihen löytyy vasta vuosista 1994 ja 1995: Shawshank Redeption ja Se7en. Niistä eteenpäin Morgan Freeman on ollut isä Morgan Freeman.

Seitsemän lieneekin kummitellut Jäähyväiset tytöille-elokuvan taustalla, sillä kun puhutaan jonkin jollakin tavalla elokuvailmastoa muuttaneen teoksen kopioista (esim. Reservoir Dogs taikka Tähtien sota) myös Seitsemän veti perässään rutosti elokuvia jotka vaikuttivat tehdyn leivinpaperin läpi piirtäen ja tämä Jäähyväiset tytöille on yksi niistä. Kenties muita vastaavia enemmän juuri Freemanin läsnäolon vuoksi. No, ainakaan se ei sortunut siihen ulkoasun imitoimiseen joka on muka helppoa kuin valkoiset paidat ja kravatit. Joskin nyt Jäähyväiset tytöille näyttää ihan tavalliselta kyttäsarjan jaksolta, että ehkä sinne olisi sittenkin pitänyt pistää ne sateiset kadut ja masentuneet ihmiset.

On tässä kuitenkin se ns. nerokas sarjamurhaaja jolla on jokin teema teoilleen (rakkaus) ja hän (huonosti, huonosti toteutetusti) vaikuttaa niin ylivertaiselta, että vain kirjaviisas veteraaniviranomainen (Morgan Freeman) voi estää tulevat hirmuteot ja lopputulos vaikuttaa olevan Criminal Minds feat. NYPD Blue. Korkeintaan ihan kiva jännäri, siinäpä se. Jännitystä kun syö aika pahasti se, että hyvikset poliiseista Juddin ns. uhriin ovat CSI-tyyppien tavoin aivan liian fiksuja ja päteviä jotta lopulta älynväläyksiltään aivan liian tavalliseksi keskitason hyypiöksi (toteamukseni pätee twististä huolimatta) paljastuva sarjamurhaaja voisi muka pyöritellä edes itseään seittiinsä. Jännityselokuvan kun toivoisi olevan jännittävä, eikä ei-jännittävä.

Tavallaan mutta ei oikeastaan mielenkiintoista on se, että pääosassa on siis Morgan Freeman joka esiintyi hyvin tunnetussa sarjamurhaajaleffassa Seitsemän, mutta mukana ovat myös Brian Cox joka oli ensimmäisessä Hannibal Lecter-elokuvassa Manhunter, Alex McArthur joka esiintyi valitettavan pienelle huomiolle jääneessä hyytävässä murhaajakuvauksessa Rampage, Cary Elwes joka tietenkin esiintyi yhdessä tuoreemman ajan tunnetuimmassa neropsykomurhaaja-sarjassa Saw ja Alan Wilder joka ei ole ex-Depeche Mode Alan Wilder ja ei siten liity mihinkään koska en edes pistänyt merkille koko näyttelijää.

Tähdet: **

Jäähyväiset tytöille

This isn't fucking America! You can't go around shooting everyone!

Tehdään tässä välissä jälleen loikka kirppislöytöjen pariin ja siellä onkin tällä kertaa pari ns. kateutta aiheuttavaa levyhankintaa.

Aluksi tuo Classic Horror Movies-kokoelma vaikutti hyvältä löydöltä ja tokihan se on onkin sellainen, mutta kotona kun tarkemmin selailin sen takakannesta kappalevalikoimaa alkoi sen sisältö hieman häiritsemään. Ei se että mukana ovat kaikki tutut veisut Manaajasta Psykoon ja Poltergeistiin, vaan se että se tuntui jopa kappalejärjestykseltään kiusallisen tutulta. Hitto, sehän on sama levy kuin jo omistamani Let Me Hear You Scream.

Tosin yksi ero levyjen välillä on (en puhu kannesta) ja se onkin aika outo ottaen huomioon kyseessä olevan kauhuelokuvien musiikkia sisältävät levyt. Classic Horror Moviesissa on yksi kappale enemmän ja get this, se on Blade Runnerin lopputunnari. Jep, ei pelkästään tieteiselokuva kauhun seassa, mutta myös yksi kuluneimpia leffasävellyksiä koskaan. Hyvä biisi.

Ne loistokkaammat musiikilliset levylöydöt ovat kuitenkin Rockyn ja The Deepin vinyylit.

Tuo The Deepin sininen läpikuultava levy on ältsin makee.

Culture Clubin levy oli eräänlainen pakkohankinta. Ei siksi että se todellakaan olisi mikään must have-tuotos vaan koska tarjous oli kolme kympillä ja nappasin sen Rockyn ja The Deepin seuraksi vain jotta vaatimus täyttyisi. Sinänsä sillä ei ollut juuri mitään väliä mikä se kolmas levy oli. Varsinkin kun erehdyin luulemaan sen olevan Culture Beat ja ihmettelin että tälläinenkö yhtye se oli ennen Mr. Vain-aikaa.

Sanokaa missä vaiheessa se tapahtui kun Bruce Willis putosi merkitykseltään A-luokan starasta kuka hitto toi on?-sarjaan.

Ihan oikeasti, tuo kuvassa oleva Fire With Fire on jälleen yksi nurkan takaa ilmestynyt Willis-leffa joka ei nostata pölyä edes pudotessaan maahan preerialla ja samankaltaisia elokuvia on entisen Hudson Hawkin ura nykyään täynnä. Kohta Willis on uusi Tom Sizemore ja Michael Madsen joka vääntää 1000 ja yksi elokuvaa vuodessa, mutta osoittaa jokainen kerta että evvk.

Niin ja kuka muistaa lukeneensa Hellraiser-sarjakuvia suomeksi?

Sitten muistanet Kalma-lehden jossa sitä lyhykäisesti julkaistiin ennen kuin sisältö vaihtui pelkäksi Sandmaniksi, Hellblazeriksi ja Swamp Thingiksi. Mikä ei ollut huono asia, sillä nurin Kalma olisi mennyt vaikka olisi pysynytkin Doom Patrolissa.

Lopuksi ne mitä en ostanut, vaikka kutkuttivatkin mieltäni.

Tätä kirjoittaessani soi: Aliens vs. Predator Requiem ost.

Elokuvahaaste 2016. 40. Tulevaisuuteen sijoittuva elokuva

The Planet of the Future (The Lost Future, 2010)

"Greetings, my friend. We are all interested in the future, for that is where you and I are going to spend the rest of our lives. And remember my friend, future events such as these will affect you in the future."

- Criswell

Vuosi on 2510 ja koska kyseessä ei ole tekno-orgiat tyyliin Metropolis taikka Blade Runner, eletään tietenkin post apokalyptisessa todellisuudessa. Ei kuitenkaan After the Fall of New Yorkissa taikka Escape From New Yorkissa, vaan pölykapselivaatetusten ja lätkävarusteiden sijaan viheriöivä kasvillisuus on numero uno ja ihmiset osa luolakarhun klaania. Siksi myös ihmisten nimet ovat muuntuneet, joten enää ei olla Michael, Frank taikka John, vaan Savan, Yomak ja Dorel. Jep jep, koska kuka nyt ottaisikaan vakavasti tulevaisuuden luolamiestä nimeltä Scott.

Tulevaisuus tarkoittaa myös sitä, että metsässä liikuu mutanttikarhuja ja mutantti-ihmisiä jotka mutatoituvat jos ihmisihminen kokee mutantin pureman ja sitten kannibalisoidaan.

On klaani joka pysyttelee tiukasti säännöissään kuten ettei kotikylästä saa lähteä pois sillä vain täällä Jumala suojelee heitä ja muualla ei ole yhtikäs mitään. Luonnollisesti yksi joukosta uskoo maailmalla olevan muutakin tarjottavaa kuin oma sisäsittoinen sisäpiiri ja niinpä nuori Kaleb (Sam Claflin) jaksaa haikailla muualle matkaamisesta. Suunnitelma joka ei nuoren miehen tyttöystävää Mirua (Eleanor Tomlinson) innosta. Kalebia myös potuttaa se, että Hiawathanin tavoin häntä pidetään sopivana vain naisten hommiin ja siksi olisi mentävä kokemaan jonkinlainen aikuistumisriitti.

Kun mutantit hyökkäävät kylään ja kansa pakenee luolan suojaan on ulos jäävien Kalebin, uhoavan nuoren tulevan päällikkö Savanin (Corey Sevier) ja jälkimmäisen naisystävän Dorelin (Annabelle Wallis) lähdettävä etsimään apua halusivat poistua kylästä taikka eivät. Tottakai Savan haluaa pomotella kaikkia ja kun paljastuu, että Kalebilla on menehtyneen legendasankari-isänsä perintönä kyky lukea ja hänen hallussaan on jopa kirja, on Kaleb tietenkin yksi suuri Saatana joka haluaa ajaa lopunkin ihmiskunnan turmioon. Tottakai!

Luonnollisesti juuri Kalebin lukemisen taito on se kaikkeuden pelastus, sillä kun ryhmä kohtaa mutanttivirukselle immuunnin metsämiehen, Amalin (Sean Bean), johtaa hän joukon vaaralliselle matkalle tuhoutuneeseen kaupunkiin etsimään Kalebin isän kehittelemää lääkettä mutanttisairauteen. Esteenä tietenkin on myös ihmisiä (Jonatkhan Pienaar) jotka ovat kohdentaneet parannuskeinon oman napansa suojeluun, että hitot muista.

Hiukan uskonnollista paatosta ja lopullinen toteaminen, että tieto on tieteen ydin.

The Planet of the Future on hieman kuin vähemmän valoisa/värikäs 10,000 BC:n tv-versio (ei niinkään tarinallisesti, mutta tyyliltään, tunnelmaltaan ja hahmoiltaan) ja samalla tavalla kyseessä on hieman tyhjänpäiväiseltä tuntuvaa seikkailua jossa dialogi sekä juonenkuljetus ovat kömpelöä, ihmiset elävät ravassa mutta kampaukset ovat aina viimeisteltyjä ja muutoinkin muka jonkinlainen rujous tarkoittaa mallikansiosta valittuja esiintyjiä, ja vaikka tämä tv-elokuva onkin selvästi edullisemmin tuotettu kuin tuo vertailuna oleva Roland Emmerichin rastafariluolaseikkailu on se suhteessa samalla tavalla suureellisen näköinen, mutta toistuvasti viimeistelemättömän oloinen, jolloin tehosteet eivät ole kovinkaan vakuuttavia (eivät surkeita, mutta hiukan laimeita). Joitakin varsin hienoja luontomaisemia The Planet of the Future kyllä tarjoilee.

Lopputulos on siis hetkittäin viihdyttävää huuhaata, mutta liha on aika kuivaa sekä kylmennyttä.

Tulikohan Sean Beanille ollenkaan takautumia jostakin aiemmasta elokuvastaan. Tämän elokuvan mutanteissa kun on jotain kovin tuttua:

Tähdet: **

The Planet of the Future

Ai niin ja sitten on vielä tämä:

Elokuvahaaste 2016: 39. Elokuva, jonka muistat lapsuudestasi

Välillä tuntuu kuin jokainen elokuva josta kirjoitan on jokin lapsuudestani tuttu tapaus, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta ehkä ne vain muistaa paremmin johtuen juurikin syvemmästä suhteesta niihin kuin joihinkin uudempiin elokuviin. Tätäkin haastetta varten pengoin esille elokuvan josta saatoin vetää mieleni perukoilta muiston menneestä ja jo pelkästään se vaikutti puolueellisesti näkemykseeni siitä, sillä sen vuoksi se ei enää ollut vain elokuva vaan osa menneisyyttäni ja siten jotenkin oma.

Ford Fairlane - Rokkidekkari (The Adventures of Ford Fairlane, 1990)

Töykeä, itserakas, sovinistinen, pissispuheinen ja ylipäätään täydeltä mulkerolta vaikuttava epäonnistunut rokkari ja ihan ok yksityisetsivä Ford Fairlane (Andrew Dice Clay) on tietenkin hän jonka naiset haluvat ja jollainen muut miehet haluavat olla. Kun suositun sukkahousuhevibändin solisti (Vince Neil) kuolee kesken keikan ei Fairlanea palkata selvittämään syytä, mutta kun ylimielinen dirty girl-hienostoleidi (Priscilla Presley) palkkaa miehen etsimään kadonnut ääliömäistä sisartaan kautta tytärtään (Maddie Corman) saa Fairlane huomata sekaantuneensa samalla myös aiemmin mainitun tukkahevarin kuolintapaukseen. Rokkimaailmassa kun eletään niin tissejä ja huonosti meikattuja bändärinaisia riittää, miehet bimboilevat machosti ja disko on kakkaa, joten tottakai jälkimmäinen kuuluu poliisien repertuaariin ja Fairlanea vihaava kyttä (Ed O'Neill) onkin entinen epäonnistunut tanssilattioiden täyttäjä. Levy-yhtiöt ja niiden johtajat (Wayne Newton) ovat riistäjäkapitalisteja jotka haluavat saada artistinsa hengiltä jotta voivat rahastaa ruumiinryöstöllä (terve 2pac ja Jimi Hendrix), mutta onneksi mukana ovat myös nahkapsyko (Robert Englund), limainen fani (David Patrick Kelly), helvetin ärsyttävä ylimielinen kakara (Brandon Call) ja tietenkin kaunis, järkevä ja ylipäätään ainoa normaali ihminen, Fairlanen pomoaan pätevämpi apulainen (Lauren Holly). Nivusia kouritaan ja vietetään normaalia rock und roll-elämää.

Ford Fairlane on aika hyvä osoitus kulttielokuvasta. Se jäi aikoinaan tärkeysjärjestyksessä toiseksi kun Renny Harlin sai kesken kaiken tarjouksen tehdä Die Hard kakkonen ja niinpä Ford Fairlane päätyi järjestettyjen kisojen ansiosta kakkospaikalle ja vaikka siis aloitti matkansa ennen Die Hardin ensimmäistä jatko-osaa ei julkaisua tapahtunut ennen sitä, joten kun markkinoille rynnisti Die Hardin kaltainen mega-elokuva kuka enää huomasi pientä Ford Fairlanea? No, vaikka Ford Fairlane ei menestynytkään kaupallisesti ja sai Suomessa kotiinveto-etua Harlinin ansiosta niin kyllä elokuva sopivasti piti ääntä jotta se jäi mieleen vähintään guilty pleasure-sarjan tarpeettoman ylväänä oriina. Hautautuminen Die Hardin alle, floppaus teattereissa, nopea vanhentuminen (mm. elokuvan puudelirock-imago), nolostuttavat esiintymiset (Ed O'Neill häpäisee itsensä, Robert Englund pitää hauskaa yltämällä hapettomaan tilaan saakka) ja tietenkin itse nimihenkilöä esittävän Andrew Dice Clayn kömpelö sovinismihuumori ovat kamaa jotka huutavat niin huonoa että hyvää, ja kyllä, kunhan kääntää aivonsa nollille on tarjolla juuri sopivan typerällä tavalla hauskaa roskaa. Kyseessä on siis elokuva josta on todella vaikea sanoa sen olevan oikeasti hyvä, ellei sitten ole samalla valmis toteamaan jonkin Poliisiopistonkin olevan hyvä, mutta juuri kaiken kattavan tyhmyytensä ansiosta Ford Fairlane ei ainakaan jarruttele taikka nöyristele, vaan jos mennään metsään niin sinne mennään pää pystyssä. Fairlanen tapauksessa se onkin sitten alapää. Da dum tss! Ja tuo oli samalla tasolla elokuvan oman huumorin kanssa.

Minä diggasin tästä elokuvasta aikoinaan kovastikin ja edelleenkin se on minusta varsin huvittava tapaus, vaikka nyt ei enää sen puberteettihuumori purekaan samalla tavalla. Harlinin urahan oli tässä vaiheessa vielä alkutekijöissään, mutta jo tuolloin hän osasi pitää vauhdin yllä ja toimintaelokuvana Ford Fairlane rullaa sujuvasti. Huumori nyt on mitä on, alatyylistä ja eipä Harlinista tämän perusteella oikein ollut pelkän komediaelokuvan ohjaksiin, mutta se on tosin myönnettävä että kiitos uhoamishuumorin tyhmyyden sekä rohkeuden dialogin kuljetus toimii aikalailla paremmin kuin yleensä hänen elokuvissaan ja se johtunee siitä, että vaikka esimerkiksi Dice Clay ei nyt mikään järin hyvä näyttelijä olekaan on hänen moottoriturpaisuutensa hyvästä pitämään yllä energiaa silloin kun tapahtumissa ei ole ns. tavallista toimintaa. Yleensähän ne ovat nimenomaan ammuskeluja, tms. ympäröivät kohtaukset jotka eivät kulje Harlinin käsissä kovinkaan tehokkaasti (eivät aina surkeastikaan, mutta paremmin hänen ohjauksensa toimii kun käsissä on jonkinlainen ihmisentappoaparaatti), mutta kun ne keskustelutilanteet täytetään nolostuttavalla äijähuumorilla ei se kenties ole aina hauskaa, on se kuitenkin paremmassa tasapainoisemmassa linjassa toiminnan kanssa. Siksi onkin aika surku, että muistan Harlinin aikoinaan sanoneen kuinka Fairlanen floppaus olisi ollut merkki juurikin siitä ettei hänelle komedia sovi ja sellaista ei enää tulisi. Long Kiss Goodnight kuitenkin osoitti Harlinin onnistuvan myös komedian sekä toiminnan yhdistämisessä, ja vaikka kyseessä olikin toimintaelokuva jossa huumorista vastasi varsinaisesti yksi ainoa henkilö ja kirjoittajana oli nasevasti piikittelevä Shane Black niin ei Harlinin ainakaan vain Ford Fairlanen vuoksi kannattaisi kiertää kaukaa myöskään suoranaista komediaelokuvaa. Uskonkin, että osasyy siihen miksi Ford Fairlanen komedian ajoituksellinen onnistuneisuus ei ole tasaista johtuu vain siitä ettei Harlinilla vielä ollut kokemusta lajityypistä ja ajan myötä nimenomaan komediapainotteisuus olisi mahdollisesti ollut hänelle sopiva leikkikalu. Kenties meidän kuitenkin on tyytyminen niihin tahattomasti hauskoihin elokuviin.

Kyllä Harlin kuitenkin on toimintaohjaaja, vaikka tekisi mitä. Tai kenties huumorin pitäisi painottua visuaaliseen puoleen tekstin sijaan.

Mitenkään unohtunut elokuva ei Ford Fairlane todellakaan ole, vaan se on pikemminkin kulttielokuville tyypillisesti rajoitetusti muistettu. He jotka sen muistavat, muistavan sen yleensä aika erinomaisesti ja vaikka jokainen elokuvan muistava tuntuukin pitävän sitä aika hölmönä niin siitä tunnutaan pidetyn. Hyvä esimerkki siitä kuinka pidetty Ford Fairlane ainakin hetken aikaa oli ilmenee siten, että kun menin yläasteelle ja elokuvan vhs-versio teki tuhojaan, niin sen ohella kuinka jokainen murrosikäinen poika tuntui osaavan kaikki epäkorrektit repliikit ulkoa niin kävipä kerran vieläpä niin että kun koululla oli urheilupäivä ja koko väestö oli samoilemassa pururadalla, suuri ryhmä poikia (hei, tämä on ns poikien elokuva ja itsekin olin yksi tuon ryhmän pojista) rupesi armeijamarssityylisesti laulamaan Ed O'Neillin esittämää Booty time-diskoviisua. Se biisi on ihan kauheaa kakkaa, mutta tilanne oli hauska. Joten pidin Ford Fairlanea oikeasti hyvänä taikka huonona on se elokuva joka saa tälläisistä hetkistä lisäarvoa.

Näyttelijätyöhön pitää palata vielä sen verran, että se on nolostuttavaa kautta linjan. Oikeasti, oli kuka tahansa ruudussa esittämässä mitä tahansa hahmoa niin se vedetään kuin kyseessä olisi tarkoitus olla jokin Jim Carrey Cable Guyssa. Joskin tämä pelleily on ymmärrettävää ottaen huomioon kuinka hahmot ovat kirjoitettu ilmeisesti tarkoituksellisen ärsyttäviksi. Todella ärsyttäviksi!

Brandon Call, joka ei nykyään enää taida edes olla töissä viihdeteollisuudessa, oli kaikissa näkemissäni rooleissa todella raivostuttava, joten hänen kohdallaan en usko kyseessä olleen vain sellaiseksi kirjoitetun hahmon. Siksipä tämä vaikuttaakin reaktiolta johonkin muuhun kuin tieraivoon: "shot in both arms following a traffic dispute September 3, 1996."

Vaikka elokuva koostuukin enemmän tai vähemmän epäkorrekteista vitseistä, taikka ylipäätään huumorista joka on sekä helppoa että nolostuttavaa, myönnän edelleen suuresti huvittuvani joistakin niistä typeryyksistä. Tosin yksi niistä hauskoista jutuista osoittautuikin kohtaukseksi tv-sarjasta That 70's Show.

Olen pettynyt siihen, että kuten esimerkiksi 007-elokuvien julkaisujen kanssa siirtyminen kasetista levymuotoon tarkoitti myös aiemman hienon kannen vaihtumista korkeintaan ihan kelvolliseen.

Niin ja tämän elokuvan Harlinin tavaramerkki, eli suomiviittaus on tällä kertaa Kata Kärkkäisen cameo fellaatiota suorittaneena neitinä. Nähdään torilla.

Tähdet: ***

Ford Fairlane - Rokkidekkari

Elokuvahaaste 2016: 38. Elokuva, joka vaikuttaa mielestäsi kuvauksen perusteella tylsältä

Undercover Angel (1999)

"Harrison Tyler on vähillään elävä kioskiromaanien kirjoittaja, joka ei millään löydä rakkautta. Kun hänen entinen tyttöystävänsä tulee hänen ovelleen ja pyytää häntä hoitamaan 6-vuotiasta tytärtään kuukauden ajan, Tyler saa enemmän kuin mistä hän sopi: pienen tytön, joka päättää ryhtyä hänen puhemiehekseen. Lapsi löytääkin Harrisonille tyttöystävän, mutta kun lapsen äiti tulee hakemaan tytärtään Harrison huomaa, ettei hänen elämänsä ole aivan samaa ilman 6-vuotiaan seuraa. Saatuaan tietää olevansa tytön biologinen isä Harrisonin on taisteleva saadakseen itselleen tytön, joka muutti hänen elämänsä."

Siinä se takakannesta napattu Undercover Angelin juoniselostus on kokonaisuudessaan ja kyllä, kyseessä on täsmälleen yhtä tylsä elokuva kuin miltä sen puhkikulunut keski-ikäisten kotirouvien kostutus-tarina kuulostaa. Siispä niin sanottu hulivilisinkkumies joutuu vastoin tahtoaan hoitamaan (liian aikuiseksi, eli näsäviisaaksi kirjoitettua) pikkulasta, kasvaa vastuunsa kantavaksi aikuiseksi ja lopuksi taistelee (surusilmäilee) lapsen uraputkiäidin kanssa kompromissin pysyäkseen pienokaisen elämässä. Ennenkuulumatonta! Onneksi elokuvaa tähdittävät parhaimmillaan vain ihan hyvään yltävät näyttelijät (sivuosassa olevan James Earl Jonesin jätän pois laskuista, sillä todennäköisesti hän olikin mukana vain maksaakseen jonkin laskun. Siihen riittikin se minuutin kahden vierailu), kaikki herkkismusiikista lurppaluomikatseisiin ja aikuisen alaleukavärinästä lapsen kikatukseen ovat mukana ja luonnollisesti jo elokuvan nimi on silkkaa oih!-pehmeyttä. Ostinkin aikoinaan tämän elokuvan pitkälti syystä, että sen kansi on masentavan tylsän näköinen ja sain mistä maksoin.

Kannatan ajatelmaa siitä että, jos se ei ole rikki niin sitä ei ole syytä korjata, mutta samalla kuitenkin edellytän vastuuta siitä että jos toistaa aiemman on se tehtävä hyvin. Mieluusti vieläpä niin hyvin jotta luulee sen olevan uutta. Myönnettäköön Undercover Angelin valitseman tarinan kuuluvan niihin jotka tuntuvat olevan pelastuksen tuolla puolen, mutta siitäkin huolimatta tämä luottaa aivan liian paljon siihen että tarinasta pitävät rakastavat sitä niin sokeasti etteivät vain yksinkertaisesti välitä mitä katsovat. Tätä täytyy todellakin rakastaa jos haluaa innostua siitä edes ajatuksissaan. En minä tätä täydeksi sinappikaasuksi mene väittämään, koska onhan sen kaikessa pinnallisessa pehmokliseisyydessä sellaista ihan kivaa tylsyyttä joka tuudittaa suloiseen uneen, mutta onhan se vähän niin kuin vettynyt keksi. Voi sen edelleen syödä, mutta ei siihen hampaita tarvita.

Siltikin paljon, paljon parempi kuin Adam Sandlerin Big Daddy.

Dean Winters on elokuvan tunteellinen miessankari, Yasmine Bleeth hänen unelmiensa nainen ja tarinan enkeliä, eli hoidettavaa pikulasta joka päätyy toimimaan aikuisen valvojana esittää Emily Mae Young, jonka ura näytti tyrehtyvän tähän Undecover Angelin vuoteen 1999. Ainakin hän ehti vielä aikaansaamaan elokuvan jonka täytyy olla suurinpiirtein maailman paras:

Ilmeisesti se kertoo kohtaamisesta Gandalfin kanssa:

Tähdet: *

Undercover Angel

Elokuvahaaste 2016: 37. Elokuva, joka on joutunut joskus, jossain päin maailmaa kiellettyjen listalle

Ensimmäinen valintani tähän haasteeseen oli Paluu tulevaisuuteen ja syystä että se oli kielletty Kiinassa "... for depicting time travel." En tiedä teistä, mutta minusta tuo on yksi hauskimmista syistä kieltää elokuva. Mitä tässä pelättiin, että ihmiset matkivat Marty McFlyta ja matkaavat menneeseen jossa saattavat vahingossa estää itseään syntymästä?

Paluu tulevaisuuteen jäi kuitenkin rannalle koska haluan sitten joskus käsitellä ne kaikki osat putkessa ja ne eivät nyt tähän väliin mahtuneet. Siitä kuitenkin halusin pitää kiinni ettei valituksi päätyisi jokin niistä kaikkein helpoimmista vaihtoehdoista, eli esimerkiksi Texas Chainsaw Massacre, tms., vaan sen tulisi olla jokin joka on kielletty jostakin muusta syystä kuin pelkästä väkivallasta ja goreilusta, taikka julkaisun sijoittumisesta ajanjaksolle jolloin suurinpiirtein kaikki kiellettiin. Sitten ajattelin, että hitot, minähän katson mitä haluan. Huomasin myös kiellettyjen elokuvien listoja lukiessani hiukan masentuvani ihmiskunnan järkeilystä kun etenkin ns. poliittisista syistä kielletyt elokuvat ovat lähes poikkeuksetta idiotismin alleviivauksia, mutta hyvin harvoin naurettavuuksistaan huolimatta hauskoja. Väkivallan tai seksin vuoksi kielletyn elokuvan perustelut pystyn vielä tavallaan ymmärtämään ja naureskelemaan kuinka joku Zack ja Miri puuhaa pornoo kiellettiin pelosta että ihmiset alkavat ottamaan siitä mallia, mutta kun kaikki seksuaalisuuteen liittyvä kielletään Zack et Mirin perusteluin niin kenties minä en haluakaan ymmärtää sellaisia päätöksiä tekevän maan ajatustoimintaa. Sama on kun jokin elokuva on kielletty näkemättä vain koska sen epäillään esittävän kieltävän maan johtajaa/politiikkaa/jotain muuta negatiivisessa valossa. Perkele näitä ihmisiä jotka ovat etukäteen tuomitsemassa kaiken ja lietsovat pelkoa ilman perusteluja. Miksi se ulkomaalainen kukanmyyjä on heti automaattisesti haudoilta kukkansa varastanut rikollinen loinen, kun vaikka näin saattaa ollakin ei sitä vielä siinä vaiheessa tiedä kun hänet näkee tuolla horisontisssa seisomassa.

Tälläistä tämä on.

Muuten, minä olin tuolloin hautausmaalla ja näin ne kaksi kaveria tarjoamassa kukkia. Toinen niistä tuli jopa kaksi kertaa "antamaan" niitä minulle ja vaikka pidinkin tilannetta kahdesta syystä ikävänä (A. toimintatapa oli ensin antaa ruusu ihmiselle ja sitten vasta pyytää rahaa, mikä aiheuttaa monelle epämiellyttävän olon siitä ettei enää kehtaisi kieltäytyä [btw. erään Helsinkiläisen ravintolan henkilökunta harrastaa samaa kirjojensa kanssa] ja B. hautausmaa vain on väärä paikka sellaiseen.), mutta en pelkästään sen kukkien tarjoamisen vuoksi olettanut poikien olevan epäilyttäviä. En minä väitä etteikö kyseessä saattanut olla rikollisuuteen viittaavaa toimintaa, mutta jos kaikkea pitää varmuuden vuoksi pelätä ei elämästä tule yhtikäs mitään ja ne ihmiset jotka haluavat vain lietsoa pelkoa voisivat aloittaa itsestään. Totesinkin toiselle pojista, että "first of all, this is the wrong place for that, and you do know that people will think that you stole those flowers? The truth doesn't matter." Eikä tämä ole mikään Porvoolainen ilmiö. Samaa esiintyy kaikkialla, sillä kiusaajat ovat aina kovaäänisimpiä ja negatiivisuutta on helppo levittää. Kuinka monta kertaa olette kuulleet jonkun valittavan kaupassa kuinka aina siellä on kaikki loppu ja kuinka siellä toisessa paikassa on kaikki aina paremmin. Kenties olette itsekin syyllistyneet sellaiseen ja silti kaikki tietävät että se on sontapuhetta. Muutenhan olisitte siellä toisessa paikassa (valittamassa samaa). Annat 100 kertaa täydellistä palvelua, mutta se ainoa kerta kun epähuomiossa jätät tervehtimättä asiakasta on se ainoa kerta kun hän antaa palautetta. Väitetään että julkisesti esiintyminen on yksi maailman pelottavimpia seikkoja, mutta kun on jotain pahaa sanottavaa pidetään kyllä huoli että jokainen täältä ikuisuuteen kuulee sen. Hei, ihan oikeasti. Ei sinun tarvitse olla kaikkea kehumassa, sillä negatiivisetkin asiat kuuluvat elämään, mutta niiden tarpeeton synnyttäminen vain jonkinlainen oman vääristyneen egon pönkittämiseksi pitäisi loppua. Haistakaa paska! Kiitos.

Sori, mutta tuollainen suututtaa minua.

Siksi valitsin elokuvan joka kiellettiin ilmiselvistä syistä.

Frontier(s) (Frontière(s), 2007)

Meneillään on äärioikeiston nousu ja sinne kallellaan olevien presidentinvaalien yhteydessä syntyneiden mellakoiden seurauksena ns. etniseen ihmisryhmittymään lukeutuva Yasmine (Karina Testa) ja näpistelevät ystävänsä päätyvät pakenemaan poliisia, jonka tuloksena yksi seuralaisista tulee ammutuksi. Tottakai osa porukasta on möykkäämässä vain koska,,, no,,, koska ovat he:

Ideologian korvaa vandalismi. Mutta ei sillä väliä, koska porukan teot (esim. rahavarkaus) eivät oikeasti merkitse mitään ja Yasminen raskaus jolla luodaan mukapohdintaa siitä voiko tähän raadolliseen maailmaan tuoda uusi ihminen jota sorretaan syntymäperintönsä vuoksi on myös aika tarpeeton, sillä sama se mitä taustalle laitetaan koska tarina on sitä kuinka joukko nuoria matkaa periferiaan (ts. Pariisin ulkopuolelle) ja päätyy väkivallalta ja hurmeelta tuoksuvan talon luokse. Tiedättehän mitä tästä seuraa? Jep, paikan uusnatsi doktor butcher el mondo cannibale (Jean-Pierre Jorris) vetää hostelit ja suurin osa elokuvasta kulutetaankin sitten kidutuspornoiluun. Tottakai mukaan mahtuu pakkonaintia kun verenperinnön pitää jatkua ja ajalleen pakollisesti loppu on nihilismin juhlaa.

Minä en ole gornon ystävä, enkä siten saa kick out the jamsseja extremeväkivallalla mässäilystä taikka kertakäyttöisten shokkiarvojen hakemisesta. Sitä Frontier(s) on ainakin minun silmissäni. Mukana oleva politikointi äärioikeiston suosiosta on aika päälleliimattua, eikä uudista laisinkaan elokuvan tyypillistä nuorisojoukko menee jonnekin metsään kuolemaan yksi kerrallaan mahdollisimman raa'asti-rakennetta ja siksi onkin yksi ja sama ovatko nuoret juutalaisia uusnatsin seurassa vaiko bylsimässä Jasonin äärellä, tässä kun riittää se että he menevät jonnekin missä on psykomurhaaja ja elokuvan oletettavasti pohdiskelevaksi tarkoitettu rotupolitiikka jääkin sitten sille alkioasteelle. Siispä parempi on kun tätä katsoo jonkinlaisesta teknisestä näkökulmasta, että kuinka hyvin maskeeraukset irtolihoineen on tehty, miten ahdistavaksi tunnelma on saatu värein, kuvin ja äänin, ja sen sellaista. Sääli vain että vuosien 2003 ja 2008 välillä ultraväkivaltaelokuvia ilmestyi niin rutosti että niiden luulitko että se oli raju, et nähnyt vielä mitään-nokitteluun turtui nopeammin kuin ehti yhden lopputeksteihin. Haute Tension siellä etulinjassa vaikutti vielä jotenkin originelliltä, mutta sadannen sellaisen jälkeen Frontier(s) on yhtä kiinnostava kuin found footage-elokuvat tänä päivänä.

Mitään uutta ei ole tarjolla ja ne shokkitehotkin ovat aika laimeita. Tottakai Frontier(s) on asiaankuuluvan sadistinen ja aiheuttanee suht' taattua pahoinvointia ainakin heille jotka eivät lajityyppiin ole tutustuneet, mutta muille kuin silmälappuisille genrefaneille ei tässä ole yhtikäs mitään minkä vuoksi tämä olisi parempi (joskaan ei huonompikaan) kuin ne Martyrsit ja kumppanit. Hieman alle kaksi tuntia sontaista väkivaltaa, siinäpä se.

Jos jaksaa kuunnella elokuvan ajan tuskanhuutoja, niin onhan se aina parempi vaihtoehto kuin Elastinen, mutta ei se silti ole nautinnollista.

No okei, olihan se aika hauskaa nähdä Samuel Le Bihan ähkimässä Bull Mentula-kuntoisena (no ei aivan, mutta tunne välittyy) uusnatsiteurastajana.

Mies muuten näyttää tässä elokuvassa siltä kuin olisi yksi Smokin' Acesin Tremor-veljeksistä.

Sinänsä ymmärrän että sensuuriongelmat joihin Frontier(s) ajautui johtuivat nimenomaan väkivallasta, mutta mainittakoon että tuossa uuden aallon ranskakauhussa on myös rankempia tapauksia joukossa. Eihän se muuta sitä, että tässä on väkivallalla mässäilyä vain pelkkien lihaorgioiden vuoksi, mutta nimenomaan sitä kaipaaville olisi tarjolla rajumpiakin vaihtoehtoja.

Se pöytäsahakohtaus on aika häijy.

Texas Chainsaw se tuntuu kummittelevan tämänkin takana, sillä esimerkiksi motelli jota elokuvan uusnatsit pitävät on tietenkin visuaalisesti sinne päin sotkuinen. Liha riippuu koukuissa, possut röhkivät ja natsiperhe koostuu tietenkin muotopuolifriikeistä. On lapsen tasolla oleva pullukka, kyttyräselkä, muumioitunut isovanhempi, etc.

Tähdet: **

Frontier(s)