Mielenkiintoista tai sitten ei on se kuinka Disney-tuotteista Aku Ankan taskukirjoissa oli ennen tarinat sidottu yhteen usein hieman väkinäisen ja päälleliimatun tuntuisen kehystarinan avulla, mutta samaa tapaa ei hyödynnetty juurikaan heidän lyhytanimaatioidensa kohdalla. Toki Disneyn lyhäreitä on koottu kaseteille/levyille tiettyjen teemojen mukaisesti, mutta harvassa ovat sellaiset Samu Sirkan joulutervehdyksen kaltaiset tapaukset joissa itse elokuvien välillä tapahtuu jonkinlainen oma tarinansa, joka tässäkin esimerkissä on tehty siten, että esitetyt animaatiot voidaan aina tarpeen vaatiessa vaihtaa (kuten on tehtykin). Tietenkin mainitut taskukirjat ja animaatiot ovat kaksi tyystin eri maailmaa eri puolelta maailmaa, mutta edellisistä tuttu tarinoiden niputtaminen ei kuitenkaan ole harvinainen ilmiö jälkimmäistenkään joukossa, sillä Warner Bros. harrasti sitä omiensa kanssa useinkin ja tämä Repe Sorsan pääsiäisrieha on vain yksi niistä. Kyseessä on siis muutamasta Repe Sorsa-animaatiosta jotka ovat uudelleenkirjoituksen myötä muuttuneet yhdeksi tarinaksi ja apuna siinä on jonkinasteinen välinäytöskertomus. Taskareiden tavoin se sidonta ei ole täysin aukotonta, mutta toimii samalla tavalla mainiona siirtymänä ja koska temaattisesti tarinat sopivat kelvollisesti yhteen niin se ei ole aivan yhtä kömpelöä kuin taskareissa. Plussana se ettei piirrostyyli ole yhtä radikaalisti erilaista animaatioiden ja kehyskertomuksen välillä kuin se usein oli taskareissa ja esittelijänä toimivan Repe Sorsan luonne pysyy tunnistettavana koko ajan.
Niin ja se kehyskertomus ei ollut Disney-sarjakuvissa vain taskareiden ominaisuus taikka eurooppalainen ajatus, sillä ainakin 60- sekä 70-luvun jenkkiakkareissa oli tapana tehdä vielä euroversioita enemmän jälkiajatuksellisempia tarinoiden sitomisia siten, että ankat toistuvasti selailivat valokuvakansiota ja sitten muka muistelivat kulloisenkin kuvan tapahtumia, joka oli se varsinainen sarjakuva.
Ajoittain kaipailen niitä taskareiden välinäytöksiä, mutta en oikeasti enää usko niiden toimivan niinkään hyvin kuin ne ennen aika kehnosti toimivat, sillä nyttemmin kun yhden taskarin sisältö saattaa hyppiä normiakusta agenttiseikkailuun, Taikaviittaan ja jonnekin muualle, niin sisältö on aivan liian sillisalaattia jotta niitä saisi yhdistettyä yhteen ja samaan ankkatodellisuuteen muutoin kuin ehkä jonkinlaisina kuumehoureina taikka unina, ja sellainen kävisi vanhaksi liian nopeasti.
Mutta niin, itse asiaan.
Repe Sorsa haluaa esitelle meille pääsiäistä, kertoen mitä kaikkea jänskää siihen kuuluu, mutta kuten niin usein muulloinkin on neljättä seinää rikkova taiteilijan käsi (jota ei tässä riehassa paljasteta, mutta joka on Väiski Vemmelsääri) valmis kiusaamaan sorsaa minkä kerkiää.
"Ain't I a stinker?"
Ensimmäisessä varsinaisessa tarinassa kodittomat ja rahattomat Repe sekä Sylvesteri etsivät päivittäistä leipänsä roskiksesta, kunnes sattuman oikusta heidän luokseen vierähtää läheisestä kanalasta hyljätty kultainen muna, joka ei ole kelvannut tehdasmaisesti tuotettujen pääsiäiskoristeisten kulkusten seuraan. Ahneus, selkäänpuukotus ja oma napa valtaavat kaverusten mielen, jolloin tässä minun ja vain minun-leikissä ovat kaikki keinot sallittuja. Kun se antaa, se myös ottaa ja niinpä duon kohtalona on olla kurjempia kuin koskaan aikaisemmin. Ah, elämän kiertokulku.
Seuraavaksi Repe on löytänyt itselleen töitä, vartioidessaan meksikolaisen suklaapuputehtaan suklaisia jäniksiä. Speedy Gonzales varastaa ne.
Siispä on Repen aika vaihtaa maisemaan, mutta laumasieluiseksi muuttolinnuksi Rikin tavoin ei sankaristamme ole, vaan asiaan täytyy löytyä helpompikin ratkaisu kun omien siipien rasitus. Liftaus? Ei, ellei halua myös asfaltti-ihottumaa. Hevonen? Ei, ellei halua saada turpaansa (tajusitteko? Turpa. Iihahaa! Turpa, niin kuin hevosella? Äh, antaa olla sitten).
Lentokone? Jep, se vie oikeaan paikkaan. Ellei sitten ole niin daiju, että astuu koneeseen joka lentää väärään suuntaan.
Lopuksi kuvan ulkopuolinen nöyryyttää Repeä nylkemisellä, sillä miksipä ei.
Repe Sorsa on aivan loistava hahmo. Kuten kollegansa Aku Ankka on myös Repen ongelmina rahattomuus, laiskuus, äkkipikaisuus, puhevikaisuus ja helposti johdateltavissa oleminen. Toisin kuin vertailukohtansa on Repe kuitenkin ikuinen häviäjä joka ei saa lopussakaan samanlaista rakkautta osakseen kuten sympaattisempi ankka. Vaikka molemmissa on raivostuttavia piirteitä ja selkeää ihmisyyttä, ei Repe ota koskaan opiksi ja vaikka kuinka hänen päähänsä hakataan koko tarinan ajan osoitusta siitä, että hän on väärässä ja hänen tulisi kohdella muita paremmin, niin silti lopussakin Repe tekee jotain jonka vuoksi hän tuntuu ansaitsevan saamansa rangaistuksen. Todellisessa elämässä nämä ihmiset jotka eivät sitten millään, monen kerrankaan jälkeen opi että tuli poppaa saattavat olla verenpainetta nostattavia, mutta sivusta seuraten Repen kohdalla se on yksinkertaisesti vain hauskaa. Jatkuva pään seinään hakkaaminen ja laiskuuden ylistys siten, että hän tekee mitä vain, menee minne vain ja rasittaa itsensä henkihieveriin jotta välttyisi työnteolta on absurdiuudessaan mestarillista ääliömäisyyttä ja aina kun Repe saa jonkin kolauksen osakseen, on hän se ansainnutkin. Joten jos jonkun haluaa puukottavan selkään, niin Repen. Viettiensä vietävissä oleva opportunistinarsisti joka on yhtä luotettava kuin Charlie Sheen apteekkarina on täydellinen nolaushuumorin kohde. Aivan kuten Charlie Sheen.
Tieto siitä, että olen viime päivinä katsonut enimmäkseen animaatioita jotka eivät kiltisti sanottuna tavoittaneet potentiaaliaan saattaa hieman vaikuttaa tunteisiini tämän sorsapiirretyn kohdalla, mutta tämä on silkkaa timanttia. Piirros ja väritys ovat nättiä kuin sika pienenä. Ei liian koreaa ja aisteja turruttavaa kikkailua, vaan osoitus siitä että tehdään se mitä kuuluukin ja se tehdään ajatuksella, täydellä voimalla. Rytmi on nopea olematta hysteerinen, huumori oivaltavan ilkikurista. Animointi on elävää, äänimaailma samaten ja varsinkin itse ääninäyttely on puhetaidetta kauneimmillaan. Mel Blanc oli yksi alansa parhaista ja tämä Repe Sorsan pääsiäisrieha on vain eräs sen osoituksista. Miehen ääni vääntyy joka suuntaan ilman, että hän turvautuisi kertaakaan suomalaiseen muka hauskaa perisyntiin, eli mahdollisimman korkealta ja kovaa tulevaan liitutaulun viiltelyyn. Miten joku voikaan kehittää niin monta erilaista sylkevää ääntä, kuulostaen aina tunnistettavasti eri henkilöltä ja aina luonnolliselta.
Kehyskertomus on tietenkin vain keino sitoa tarinat yhteiseen teemaan vaikka ne eivät sinne kuuluisikaan, mutta koska väliosuuksien piirrostyyli ja huumori pysyttelee linjassa ei palojen sopimattomuutta pidä kovinkaan haitallisena ja vaikka noin 30 minuuttinen elokuva vaikuttaa lyhykäiseltä, on se täynnä pelkkää laatua jolloin kokonaisuus on juuri oikeassa mitassa ja muodossa kuin sen kuuluukin. Toki olisin ehkä kaivannut mukaan ainakin yhtä lyhäriä, mutta jos se ei ole rikki niin miksi tuntea strösseleitä sekaan.
Tähdet: *****
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti