Hyvää uutta vuotta

Kyllä, sama minä kuin profiilikuvassa.
Ei, en oikeasti käytä silmälaseja.

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin: the Secret of the Unicorn, 2011)

Ihan ensimmäiseksi, katsokaapa tätä:

Hyvä. Luoja. Sentään!

Eikös siis olisi jo aika uusia Sinkkuelämää sekä Frendit.

Negatiivisesti ennustan että osa (ilmais)kanavista tulee lähivuosina kaatumaan, mutta ei vain netin vuoksi, vaan koska tämän kokoisen maan väkilukuun suhteutettuna meillä on aivan liian paljon keskenään samanlaisia kanavia, jotka sitten uusien ohjelmien puutteessa täyttävät ohjelmistonsa kierrätyksellä, ja tulee siksi ajamaan katsojia pois. Se ei kelpaa, että jätetään vaihtoehtoja joita on pakko katsoa kun muutakaan ei ole. Sillä se ei ole pakko katsoa. Aina on vaihtoehtoja.

Mutta niin, nyt itse elokuvaan.

Seikkaileva lehtimies Tintti (pelkkä Tintti, niin kuin Sting ja Cher [äänenä Jamie Bell]) ostaa markkinoilta veneen pienoismallin ja huomaa pian, että kaikenlaiset hämärämiehet, etunenässään kartanoherra Sakarin (äänenä Daniel Craig) haluavat sen itselleen. Ja jos sen perässä ei oltaisi niin itsepintaisesti, olisit Tintti pitänyt yksisarviskeulakuvalla varustettua kolmimastomallia pelkkänä koristeena, mutta nyt tiedonjanoinen mieli haluaa selvittää mitä botski salailee. Tie vie pienoismallin esikuvana toimineen ammoin sitten uponneen laivan kapteenin viimeisen jälkeläisen, sukuaan ja itseään kirottuna pitävän alkoholistikapteeni Haddockin (Andy Serkis) luo. Joka hänkin on perintönsä vuoksi ajautunut kaikkensa tekevän ilkimyksen, eli Sakarinin tulilinjalle.

Tässä hieman pähkäiltävää:

olet kasvissyöjä (vakaumuksella ei niinkään suurta väliä, mutta mitä vannoutuneempi niin sitä parempi) ja menet kauppaan etsimään valmisruokaa, tai teet itse. Miksi tarjolla on pihvejä muistuttavat kasvisvaihtoehdot, tofunakit ja kasvispyörykät jotka simuloivat lihapullia, tai miksi itse tekisit pihvejä, nakkeja taikka pullia? Pois lukien tietenkin syy, että niiden muodot ovat helpoimpia toteuttaa. En siis tarkoita, etteikö sellaisia saisi olla, mutta mietin että kun nimenomaan moni valitsee vaihtoehdon lihalle jotta ei söisi lihaa, niin miksi imitoida lihatuotteita niillä vaihtoehdoilla. Maailma on suhteellisen avoin ja sitä voisi vaikkapa olla kasviskolmioita, tofutetraedreja ja porkkanadonitseja neliöinä, mutta ei, niiden pitää olla nakkeja sun muita vastaavia. Ja jos haluaa kasvistuotteensa muistuttavan lihatuotetta niin muodoltaan kuin mitä se myös usein on, mausteiltaan, niin kenties siinä huijaa itseään samalla tavalla kuin sanomalla, että onneksi kokaiini on heroiinia terveellisempi vaihtoehto. Etenkin kun suurin osa kauppojen tarjoamista kasvisvaihtoehdoista tuntuu olevan pahempia rasvapommeja kuin niiden lihaversiot. Ihan oikeasti, oletteko syöneet einesosaston kasvispiirakkaa? Hitto, sen syötyään näkee ajan halki.

Hieman samankaltaista huuhaapohdintaa olen kokenut Final Fantasy: the Spirits Within, tämän Tintin seikkailujen ja niiden Robert Zemeckisin tietokoneanimaaioiden kohdalla. Jokainen niistä korostaa korostamistaan korkokengillä seisten, että nyt ollaan ihmishahmojen animoinnissa niin fotorealistisella alueella, että niiden rinnalla oikeat ihmiset näyttävät käsin piirretyiltä ja Ray Romanolta, ja se tyylikeino on se mikä minua hieman vaivaa. Ymmärrän kyllä täysin miksi esimerkiksi Steven Spielberg halusi tehdä animaation, sillä se tuntui pelien ohella (joiden teossa hän ollut mukana) loogiselta sivuraiteelta, mutta miksi pelkän pikkusormella kokeilun ohella hän tai Zemeckis halusivat tehdä pitkiä elokuvia joissa ihmishahmot koetetaan saada näyttämään mahdollisimman paljon ihmishahmoilta, kun heille oikea kokeilu olisi ollut tehdä käsin piirrettyä animaatiota ja nyt jokainen näiden kahden aikaansaamista tietokoneanimaatioista näyttää aivan samalta joita he tekevät normaalistikin ilman hiirikättä. Ei niissä ollut tarvetta tehdä tietokoneanimoituja ihmisiä. Varsinkaan sellaisia joiden ulkonäöstä koetettiin tehdä täsmällään oikeita ihmisiä. Siis ihan oikeasti, jos Spielberg väittää että Tintti piti tehdä cg-hahmona koska rooliin ei oltaisi mitenkään löydetty oikean näköistä ja oloista ihmistä, niin miksi hän palkkasi ääninäyttelijäksi täsmälleen oikean Tintin näköisen ja oloisen ihmisen:

Se tuntuu jotenkin turhalta pyrkiä täydellisen ihmisen näköiseen animaatioon kun tekee elokuvaa joka ei olisi vaatinut sitä. Ei Tintin seikkailut eroa mistään Indiana Jonesista ja vaikka Jonesin viimeinen seikkailu olikin niin tietokoneistettu, että se melkein jo oli animaatio, niin sellaisena ns. oikeana elokuvana olisi Tinttikin toiminut. Oikeastaan paremminkin, sillä vaikka kuinka nämä tietokoneanimaatiot ovat kehittyneet ja vaikka kuinka niissä on oikean näköisiä ihmisiä, niin ei se kuitenkaan lopputeksteihin saakka huijaa edes tyhmintä ihmistä ja se yksi väärä silmämuljahdus saattaa pilata koko elokuvan (jota se ei tee) koska se vie pois siitä todellisuudesta. Tämän tiedän koska muistan kuinka moni Zemeckisin Beowulfin vuokrannut ihminen suuttui kun se olikin jokin piirretty. No shit, Sherlock.

Tälläisenään Tintin seikkailut on mielestäni jokseenkin tarpeeton teos. Ei niinkään ajatuksena tehdä Tintistä elokuva ja juuri Spielbergin tekemänä, vaan ainoastaan siksi että se tehtiin juuri näin. Tämä on kuin jos William Shatner pitäisi kuvauksissa William Shatner-naamiota jotta näyttäisi William Shatnerilta. Siinä on jokin askel liikaa. Eli se mikä minua Tintin seikkailuissa vaivaa on se, että se on ihmiselokuva joka jostain syystä tehtiin ilman ja kuitenkin heidän avullaan, kun he palloilivat motion capture-palloillaan.

Uskon, että vaikka Tintin seikkailut on varmasti ollut työntäyteinen koettelemus, niin Spielberg päästi itsensä liian helpolla tekemällä seikkailuelokuvan jonka animaatioidea tuntuu enemmän markkinointitempulta kuin todelliselta halulta kokeilla jotain uutta. Jos Spielberg olisi halunnut tehdä jotain uutta, hän olisi tehnyt sen vanhalla tyylillä. Kuitenkin pointsit Spielbergille siitä, että kuvaus on selvästi suunniteltu juuri oikeita ihmisiä ajatellen kuin pitämällä kameraa paikoillaan ja feikkaamalla liike sen edessä. Joskin sekin saa miettimään, että jos elokuva kerran kuvattiin samoin kuin tehtäisiin ns. oikeaa ihmiselokuvaa, niin miksei sitten.

Onhan se kuitenkin myönnettävä, että Tintin seikkailut on juuri sellainen elokuva jollainen ison rahan ja suurien kykyjen seikkailuelokuvan täytyy vähintäänkin olla. Se näyttää hienolta, on vauhdikas, hauskakin ja muutenkin kaikin puolin mainioilla hahmoillta tehtyä takuuvarmaa viihdettä, ja kyllä minä enemmän pidin kuin en.

Silti kun katson syvälle Tintin kylmiin elottomiin silmiin, niin ei auta vaikka kuinka työhtöhyyppä huutaa että "i'll swallow your soul!", kun ei sieltä näe todellista sielua, vain takana olevan kallon.

Hieman näin täältä päin maailmaa katsoen häiritsee se, että nimet ovat jenkkikäännöksessä erilaisia ja etenkin Miloun muuntuminen Snowyksi kiusaa ikävästi. Suomidubbaus tietenkin kutsuu hauvaa oikealla nimellä, mutta kun alkuperäinen ääninäyttely on varsin hyvää niin pois lukien nimet en näe oikein järkevää syytä (kuin tietenkin pienten lasten kohdalla) vaihtaa ääniraitaa vain siksi. Snowy, pyh!

Jos jossain Tintin seikkailut ainakin onnistuu täydellisesti, niin se herättää himon lukea Tintin seikkailuja.

Tähdet: ***

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus

Final Fantasy (Final Fantasy: the Spirits Within, 2001)

Tulevaisuus ja taas kerran ovat avaruusörkit pamauttaneet maapallon kivikaudelle. Ihmiset koettavat taistella takaisin ja pukeutuvat siksi kuin kuuluisivat gestapoon, mutta ainakin sotilaat haluavat ammuskella kun taas se todellinen ihmiskunnan pelastaja, unelmoiva tohtori Aki haluaa pelastaa maapallon sielun, Gaian, istuttamalla jonkin viherkasvin tai jotain. Oikeastihan ne ihmisiä suruttta tappavat avaruushenkiolennot haluvat olla vain ystäviä. Heidän halauksenssa nyt vain sattuu olemaan tappava. Jei!

Jos kerran Titan A.E.:n markkinoinnin kohdalla tärkeimmäksi seikaksi tuntui nousseen sen ääninäyttelijät, niin Final Fantasyssa Alec Baldwin, James Woods taikka Donald Sutherland eivät aivan yhtä tarmokkaasti saaneet millimetrejä papereista osakseen. Ei niin ettäkö heitäkään olisi unohdettu, mutta kyllä se pr-osaston luoma hehkutus keskittyi elokuvan visuaalisuuteen ja siihen kuinka realistisia Final Fantasyn ihmishahmoista oli saatu. Ihan ymmärrettävää, sillä onhan kyseessä varmaan ensimmäinen täyspitkä tietokoneanimaatioelokuva jonka muistan hämänneen videovuokraajia luulemaan sen olevan ihan oikeilla ihmisillä tehty elokuva ja sitten takaisin tullessaan he kiukuttelivat kun se olikin jokin piirretty. Shit happens sanoisi rastafari Predator kakkosesta.

Huvittavaa tosin on se, että mieleeni on porautunut erityinen muistikuva siitä että kun sitä Final Fantasyn fotorealistisuutta kehuttiin, niin tärkeimmäiksi korostetuksi yksityiskohdaksi nousi päähahmon hiusten liikkuvuus ja sitten kun katsoin elokuvan niin sitä todellakin huomasi, että neidin hiukset tuntuivat elävän kuin Medusan käärmekampaus ja joka ainoa karva huojui rasvatyynessäkin kuin omaisi oman mielen. Se näytti rehellisesti sanoen naurettavalta ja ikävästi huomiota keräävältä roskalta ruudussa, jolloin ei ehkä olisikaan kannattanut viettää niitä neljää tai jotain sinne päin vuotta animoiden pelkästään hiuksia, jos se kerran johti jonkinlaiseen hölmöön hyperrealistisuuteen. Eikä tätä asiaa olisi todellakaan kannattanut ottaa markkinoinnin keskipisteeksi, koska silloinhan sen varmasti pistää merkille. Eikös sitä kuitenkin sanota, että ainakin paras luonnollisuuteen tähtäävä tehoste on sellainen jota ei huomaa. Olisi siis ollut hieman avuksi saada mukaan James Bondin aina ojennuksessa pysyvät hiukset, kun elävöittää joka ainoa karva ja antaa niiden liikkua kuin vapaan kanan munan.

"Dr. Aki Ross' hair is only half as dense as the average human crop, however, that still left 60,000 strands to put realistically into motion. When designing the computer graphics, a fifth of the time spent was devoted to those 60,000 hairs."

JEI!

Näyttäähän Final Fantasy kauniilta ja jokaisesta ruudusta pystyy huomaamaan siihen käytetyn ajan, vaikka toki sitä voi sitten nipottaa siitä että liiallinen hiominen on vienyt kaikki kasvojen luomet ja rypyt pois, tehden elokuvasta botoxmaisen ilmeettömän, ja se johonkin tiettyyn (ts. ne hiukset, ne hiukset) yksityiskohtaan panostaminen on aiheuttanut kokonaisuutta häiritsevän huomioimurin. Tottakai se kuvallisuuteen panostaminen aiheuttaa myös sen, että hahmot sekä tarina tuntuvat jäävän vajaiksi ja mahdollisessa umpikujapaniikissa loppuratkaisuksi on kelvannut vanha tuttu "minä rakastan sinua" ja taas maailma on pelastettu kuin itkevä robotti Terminator kakkosessa. Mieleen tulee jälleen se vanha tuttu efektileffojen helmasynti, että kenties sitä rahaa olisi pitänyt pyrotekniikan ohella antaa myös käsikirjoittajalle.

Tai no, en tiedä olisiko se nyt ollut hyväkään ajatus, sillä kun nyt tämä ei aivan loppujen lopuksikaan tavallinen avaruusmonsterit vastaan ihmiset-tarina on tekstillisesti sellaista new age-huuhaata, että tuntuu kuin Astral-tv:n porukka olisi ollut asialla (etenkin kaikki päähenkilön dialogi esitetään kuin luettaisiin henkevää runoa... unimaailmassa... sienisateessa... yksisarvisen selässä. Sateenkaari), niin kenties se on parempi kun sellaista ei sentään päästä pintaa syvemmälle tonkimaan, kun tiedä sitten mitä Dr. Philia olisi ollut tarjolla. Ainakin nyt Final Fantasy on jo aika hemmetin tylsää jaarittelua.

Suurin osa ääninäyttelystä kärsii samasta puoliunisuudesta kuin Titan A.E., että ei se saa kiukustumaan, mutta pistää miettimään kuinka tarpeellista oli palkata lähes joka äänirooliin joku naamallaan tuttu näyttelijä kun sitä ei sitten saada tulemaan esille. Kivaa.

Sinänsä tässä on kyllä valittu hyviä ääniä, sillä esimerkiksi Steve Buscemi, Alec Baldwin ja Keith David ovat kaikki tunnistettavia ääniltäänkin. Se on ilmeisesti vain se teksti ja ohjaus joka on johtanut esiintymiset harmittomiksi pehmopuheiksi. Esimerkiksi James Woods ei kuulosta James Woodsilta, vaan joltain James Woods-lightilta. Kuin James Woods, mutta ystävällinen. Jamie Woods.

Final Fantasy-pelisarjaan liittyvistä yhtenäväisyyksistä en rupea kirjoittamaan, koska en ole vielä pelannut edes sitä ainoaa (vasta tänä talvena) hankkimaani peliäkään, mutta muistelen ainakin sarjan fanien kritisoineen elokuvaa siitä ettei se ole yhtään samanlainen kuin lähdeteoksensa. No, ainakin visuaalisen vertailun perusteella tämä elokuva eroaa siihen menneissä tehdyistä peleistä kuin öljy vedestä, joten varmasti kritiikki on ollut kohdillaan. Ainakin se seikka osoittautui yhteneväksi ettei kumpikaan jäänyt finaliksi, vaikka ainakin tämä elokuva surkean kaupallisen menestyksensä puolesta yrittikin kovasti jäädä viimeiseksi. Joskin elokuvallinen anti jäi enemmänkin keskittymään pelien välinäytöksiin kuin varsinaisiin pitkiin elokuviin, joita sitten taitaakin olla enää vain se Advent Children. Silti, ei Final Fantasy.

Kuvallisesti kliinisen nätti ja lähes joka ruudun voisi kehystää seinälle roikkumaan. Etenkin taustat ovat julmetun kauniita.

Tunnelmaltaan kuin Mike Oldfieldin kirjoittamaa mediataatiomusiikkia: heille sopivaa jotka pitävät Kitaroa liian agressiivisena. Mikä on sinänsä yllättävää, kun elokuvan sotilashahmot koettavat olla Aliensin ja Starship Troopersin sekasikiöitä, ja se viittaa sentään jonkinlaiseen karheuteen. Joskin kaikki äijäpuhe esitetään kuin oltaisiin nukuttamassa pikku-Maijaa. Aa, tuutilullaa.

Ja juonihan on sitä itseään, hyvässä ja pahassa. Itse asiassa minua huvittaa se, että jos tästä karsittaisiin ne kaikki muka filosofisuudet (ts. elämä on kuin hauras kukka-itkut) ja jätettäisiin jäljelle futusotilaat ammuskelemassa kohti avaruusörkkejä, niin elokuvan nimi voisi olla ihan yhtä hyvin jokin Halo: the Spirits Within.

Final Fantasy on tieteisanimaatioseikkailun holistinen versio. Suitsukkeet ja ommm eivät auta kuin ehkä mielen nostatukseen, eivät kasvaimen poistoon.

Hmm, liekö tässä Final Fantasyssa esiintynyt ajoneuvo toiminut innoittajana Batmanin autolle? No ei varmaankaan.

Tähdet: **

Final Fantasy

Titan A.E. (2000)

Vuonna 3028 avaruusmonsterit, Hirmut saapuivat ja pistivät maapallon säpäleiksi. Tuolloin avaruuteen pukattiin pelastusaluksia joilla viimeiset ihmiset saivat jonkinlaisen mahdollisuuden tulevaisuudekseen. Nyt 15 vuotta tapahtuneesta nuoriherra Cale (Matt Damon) on asustellut jollain romuversiolla Babylon 5:stä ja työskennellyt jonkinasteisena talkkarina, kunnes hansolomainen kapinallistaistelija Korso (Bill Pullman) saapuu noutamaan Calea täyttämään sankari-isänsä perinnön ihmiskunnan vapahtajana. Jälleen paeten Hirmuja Cale liittyykin Korson sekalaiseen joukkoon, johon lukeutuu myös romantiikan kohde: bad ass-tyttö Akima (Drew Barrymore) ja matka vie kohti kadoksissa olevan Titan After Earth-avaruusaluksen luokse, joka sitten on se ihmiskunnan ja kaiken maapallolla esiintyneen elämän viimeinen toivo.

Titan A.E.:stä oli parhaiten jäänyt mieleeni se, että sitä markkinoitiin kovastikin ääninäyttelijöillään, joista etenkin Matt Damon ja Drew Barrymore saivat useampia mainintoja osakseen. Muutenkin tämä on niitä tapauksia joiden kohdalla itse elokuvan sisälmyksiä tärkempi seikka tuntui olevan nimekäs tekijäkaarti, kun edellisten ääninäyttelijöiden ohella mukana samoissa hommissa olivat Bill Pullman, Nathan Lane, Janeane Garofalo, John Leguizamo, Ron Perlman, kirjoittana Joss Whedon ja yhden kolmesta ohjaajanpallista valloitti itse Don Bluth. Joten vaikka osa mainituista nimistä ei kenties olekaan mitään rahasyöppöjä, niin kyllä Titan A.E. sisältää tekijäjoukossaan aika suuren määrän tunnettuja nimiä/naamoja jotta niitä voidaan käyttää markkinoinnissa enemmän kuin tarpeeksi. Tietenkin äskettäin pinnalle noussut Matt Damon (Good Will Hunting, 1997) ja eräänlaisen comebackin tehnyt Drew Barrymore (kyllä se kunnia pitää varmaan antaa ennemmin Screamin miniroolille kuin neidin isommille töille. Joskin Charlien enkelit ilmestyi sopivasti samana vuonna kuin Titan A.E.) olivat ne isot tähdet kasvotunnettavuutensa ansiosta, mutta pintaa syvemmälle katsovien mielissä Joss Whedon ja Don Bluth olivat ne todelliset koukut. Joskin minun on myönnettävä ettei Whdon sillon vuonna 2000 merkinnyt minulle juuri mitään (eikä oikeastaan nytkään), sillä en ollut seurannut Buffy - vampyyrintappajaa, mutta ymmärtääkseni hän oli juuri sen ansiosta pidetty kirjoittaja (no, ei se ainakaan Alien Resurrection ansiota ollut), mutta Bluth oli kyllä kova juttu, kiitos useamman historiastaan löytyvän, sielua täynnä olevan animaatioelokuvansa ansiosta.

No, Titan A.E. floppasi ja painui nopeasti unholaan.

Kuka muistaa animaatioelokuvan Delgo? Val Kilmer, Eric Idle, Anne Bancroft, Burt Reynolds, Malcolm McDowell, Michael Clarke Duncan, Freddie Prinze jr., Jennifer Love Hewitt. Ei kukaan? Hyvä.

Matt Damon on ollut mukana hyvissä elokuvissa, tehnyt hyviä roolisuorituksia ja hän oli niin nappivalinta Medusa-elokuviin, että kun käytännössä samaan rooliin valittiin samantyylinen näyttelijä, niin ei se enää toiminutkaan. Mutta onhan hän olemukseltaan jotenkin valju, joka tuli kieltämättä hyvään vitsikäyttöön Ocean's-elokuvissa. Vaikka mies näyttääkin tuolta olemukseltaan niin hän ei siltikään ole selvästikään kasvot jotka sopivat radioon, sillä Titan A.E. osoittaa etteivät kaikki sovellu ääninäyttelijöiksi vaikka yhdyssanan loppuosa olisikin urasuuntaus. Uskon että Damon oli palkattu vain silloisen tunnettavuutensa vuoksi, eräänlaisena kiintiövalintana siis, kuin olemalla paras äänellään näyttelevä. Miehen ääni kun on valitettavan sävytön, eikä hän siten ei saa hahmoaan elämään. Se ei kuulosta ärsyttävältä, vaan jää sellaiseksi ettei siitä kuule tavallaan mitään ja jos Matt Damon todellakin palkattiin vain koska sattui olemaan Matt Damon, ja jos joku tämän katsoo kuullakseen hänet, niin yhtä hyvin se voisi olla Ben Affleck, kun ei esiintyjä sieltä esille tule. Sama ongelma koskee kautta linjan Titan A.E.:n ääninäyttelyä. Ehkä halu olla muka aikuisille suunnattua animaatiota on karsinut joukosta suurimmat yliääninäyttelyt (eli liitutauluraavinnat), mutta miksi sen on sitten tarvinnut tarkoittaa tasapaksua puhelinsoittoa.

Jaa, no toisaalta se äänellinen keskiviiva on kyllä sovelias yksinkertaisia hahmoja sekä putkijuoksutarinaa ajatellen. Hahmot eivät sinänsä ole huonoja ja on esimerkiksi hauska huomata miten Korso on selvästi Han Solon inspiroima, ja toimiii jonkinlaisena koekappaleena Fireflyn Malcolm Reynoldsille (cowboystaili on hallussa),

mutta nämä hahmot ovat kaikki varaston hyllyiltä otettuja jo turvallisiksi todettuja tuttuuksia ja vaikka he täyttävätkin paikkansa Luke Skywalkerina, Leiana, Han Solona ja näin pois päin, niin ilman muuta persoonaa kuin purppuraraitaa hiuksissa on vaikea oikeasti innostua heistä minkäänlaisena uutena kokemuksena. Etenkään jos ääninäyttely jää vain ihan ok:ksi ja tarina on pelkkää tuttua iso paha uhkaa, mutta onneksi vastahakoinen sankari oppii olevansa jeesusmukaelma ja pelastaa kaiken kun listasijoituksiin suunniteltu rokki soi.

Animaatio on pääosin sulavaa, piirros ja väritys hyvää, vaikkakaan tämä tietokone- ja perinteisen käsin piirtäminen yhdistelmä ei toimi lähellekään aukottomasti, sillä samassa kuvassa olevat cg-kuvat eroavat liiiaksi käsipiirroksista. Sinänsä molemmat ovat tehty sopivalla pieteetillä, mutta ne ovat aivan liian irrallisia toisistaan ja vaikka nyt suurelta osin avaruudessa ollaankin, niin tietokonekuvat ovat liian painovoimattomia sekä usein ikävän muovisia.

Tosin rasittavin kuviin liittyvä seikka on hahmojen epäonnistuneet suunliikkeet, joiden rajoittuneisuus saa huulisynkkauksen vaikuttamaan vanhalta kungfu-leffalta.

Sinänsä kyseessä on varsin viihdyttävää tieteistoimintaanimaatiota, eräänlainen Heavy Metalin massaversio, mutta jos Whedonia pidettiin Buffyn ansiosta kirjoittajana joka teki hahmoistaan kiinnostavia persoonallisuuksia niin sitä lahjaansa hän ei tuonut tähän. Ja jos Bluthin animaatiot kuten Fievel matkalla Amerikkaan ja The Secret of NIMH tuntuivat koskettavan jostakin syvältä, niin Titan A.E. ei sitä tee. Toisin sanoen tämä on Michael Bay-animaatio: iso, äänekäs, vauhdikas, viihdyttävä ja unohdettava. Silloin kyllä toki edelleen kosketaan jostakin, mutta enemmän sellaisesta paikasta joka pitää näyttää nuken avulla oikeudessa.

Se kieltämättä hieman ihmetyttää, että kannessa mainitaan mukana olevan suomeksi puhuttu versio, joka taas saa pohtimaan Titan A.E.:n olevan ns. lasten tai ainakin koko perheen elokuva. Ei tämä nyt mikään Porno Holocaust ole, mutta kuitenkin sen verran lähempänä edellä mainittua Heavy Metal-animaatiota (verta, irtoraajoja ja jonkin verran seksuaalista pintaseikkailua) kuin jotain Icea Agea, ettei suomidubbaus tunnu kovinkaan oikealta sen aiheuttaman mielikuvan vuoksi.

Tähdet: **

Titan A.E.

Hyvää joulua, god jul, merry christmas mr. Lawrence, etc.

Camelot ja maaginen miekka (Camelot, 1998)

Klassinen tarina nuoresta Arthurista jonka kohtalona on vetää maaginen Excalibur-miekka kivestä, hengailla suloisten eläinystävien kanssa ja nousta kuninkaaksi joka kenkii vihulaisia kankuille.

Camelotin tuottaneen Golden Filmsin kotisivuilla lukee, että yritys perustettiin "...with the purpose of providing positive quality entertainment free of violence for young children." Vaikka tuo olisikin lähtökohtainen ajatus, niin se olisi hivenen uskottavampaa jos heidän versionsa Aladdinista ei olisi ilmestynyt vuonna 1992, kuten teki myös Disneyn vastaava elokuva. Tai jos Kaunotar ja hirviö ei olisi ilmestynyt sopivasti vuotta myöhemmin kuin Disneyn.  Pocahontas samana vuonna kuin Pocahontas. Ja jos muut ajallisesti selvästi kauempana ilmestyneet elokuvat eivät silti kulkisi toistuvasti Disneyn vastaavien varjossa.

Jos käytössä olisi edes yksi tekijänoikeuksien alainen eikä niistä vapaa tarina, tai edes oma sellainen ja jos esimerkiksi tämä Camelot olisi luvastusti väkivallasta vapaa elokuva. Joten kyllä se kyyninen mieli vie aikalailla Asylumin kaltaisten rahat pois ja äkkiä-firmojen suuntaan. Golden Films voi varmasti myydä elokuviaan ihan oikealla sisällölläkin, mutta selvästi osittain myös harhauttamalla tietämätön ostaja luulemaan saavansa jotain aivan muuta ja sitten se onkin jo myöhäistä. Sitten ovat tietenkin he jotka ovat liian pihejä ostamaan jotain muka aitoa, mutta sentään koettavat uskotella saajalle sen olevan sellaista.

Tämä tietenkin on vain liiallisen väsyneen pohdinnan synnyttämää rutinaa, sillä eipä se Asyluminkaan kohdalla yleensä katselufiilistä pilaa jos mieleen tulee jokin isomman tuotantoyhtiön massiivinen viihdemonumentti. Joskus se pikaisesti synnytetty halpaimitaatio on oikeastikin viihdyttävämpi kuin liian hiottu esikuvansa.

Camelotin musiikki on laiskaa synamattoa, piirros simppeliä, väritys innotonta, animointi kelvollista mutta aika jäykkää, keskittyminen tarinaan vajavaista (tämä tuntuu hyppivän kohtauksesta toiseen sen sijaan että siirtyisi niiden välillä luonnollisesti) ja kaiken kaikkiaan kyseessä on korkeintaankin ihan ok piirretty kuin mikään erinomainen kokemus. Vastaavasti kaikesta toki paistaa halu olla todellakin perheystävällinen, jolloin tässä ei niinkään painoteta väkivaltaa vaan ollaan kevyen komediallisemmalla linjalla ja täten esimerkiksi harmiton piirros, väritys ja musiikki sopivat hyvin kaikenikäiselle tarkoitettuun ajattelutapaan. Tietenkään koko perheen elokuvan ei tarvitsisi olla valju, mutta sanotaanko niin, että tälläisen kohdalla sen särmättömyyden ymmärtää, vaikk'ei sitä hyväksyisikään.

Aiemmin mainitusta väkivallasta todettakoon se, että sellaisesta vapaa ei Camelot ole, mutta sitä on kenties suhteessa minuuttimääräisesti vähemmän kuin sanotaan vaikkapa vertailukohdaksi napattavassa Disneyn Miekka kivessä-elokuvassa. Joka sekään ei juuri väkivallalla nautiskele.

Tosin osittain Camelotin ns. väkivallan tai ylipäätään fyysisen toiminnan vähyys selittyy sillä, että eipä tässä oikein minkäänlaista varsinaista toimintaa ole muutenkaan. Aika iso elokuvasta kun tuntuu kuluvan siihen, että Arthur istuskelee tai seisoo ja haluaa olla mukava poika, tai sitten vaihtoehtoisesti joku puhuu siitä mitä tuleman pitää (kenestä tulee kuningas, tms.) ja kyllähän sillä kertojamaisella jutustelulla saadaan pidettyä liikkeet minimissään ja väkivaltakin jää vain korvien vaivoiksi. Mutta mukana on eläiniskuja, ihmisiskuja ja huonekaluliike Isku, ettei sitä kuitenkaan voi mennä kehumaan että tässä nyt on oikeasti kiltti tapaus, kun kerran edelleen ongelmat ratkotaan mustelmilla. Ei kuitenkaan huolta, John Boormanin näkemys tämä ei ole.

Siitä huolimatta, että Camelot tuntuu aika persoonattomalta, valjulta ja ajatuksettomalta, niin siinä on samanlaista miellyttävyyttä kuin maustamattomatta jogurtissa. Kyllä sitä mielellään syö vaikka eihän se maistu miltään.

Tähdet: **

Camelot ja maaginen miekka

Katit (Lucy & Lionel, ?)

Hemmotellut kissanpennut Lucy ja Lionel viedään omistajansa rouva McDonaldin ajatuksena telmimään maaseudulle, eli lomalle  Acapulcossa sijaitsevalle loistohuvilalle, jossa ulkovessa on vain kaukaista painajaista. Lionel haluaa chillata laatukirjallisuuden parissa, kun taas Lucyn mielessä on kaupungin pistäminen hyrskyn myrskyn. Kissakaappari joka ei ole Ted Levine vie Lucyn ja heittää kellariinsa, josta ei ole mahdollista paeta edes ajatuksissa.

Lucy pakenee takapuoleen purevan vankikollegansa Charlien kanssa ja he lähtevät matkalle kohti lomapaikkaansa, mutta rouva McDonald on jo lähtenyt takaisin kotiinsa San Franciscoon. Joten kissojen kävelystä tulee hiemana aiottua pidempi, jolloin hemmoteltu Lucy oppii, että joskus pitää liata tassut ja tappaa oma ruoka.

Katit on ruma kuin synti, kuva liikkuu kuin täi tervassa ja ääni saa Reganin kuulostamaan herttaiselta tytöltä (kissojen naukuminen on ilmeisesti tehty sahaamalla keuhokovaivaista kissaa kahti). Mutta hei, se on Dingo Picturesin elokuva, joten niin sen kuuluukin olla. Olisi suorastaan synti ja häpeä jos kuva ei leikkaantuisi vasemmalta kesken.

Olen vieläpä takuuvarma, että välillä se vasemmalla näkyvä tausta on osa pyötää jolla piirrospaperit (-kalvot?) ovat lojuneet kun kamera synnyttää sen tarkoitetun liikkeen.

Niin ja mitä hittoa?

Tällä kertaa vielä erityisenä plussana se, että normaalin kehnon kuvanlaadun koristeena ovat ääriviivojen haamumaisuus (eli kuva näkyy tavallaan kahtena, mutta toinen osa sellaisessa Predatorin stealthmoodissa)

ja kuvassa on jatkuvasti samanlaisia "sähköistyneitä" viiruja jollaisia näkee videokasettien pysäytyskuvan aikana. Jälkimmäinen saakin uskomaan, että Katit on siirretty vhs:ltä. Joka sekin oli varmaan kopio.

Miksi se on Lucy & Lionel, kun Lionel on tässä yhtä läsnä kuin hiukset Persis Khambattan päässä. Siis Star Trekissa, ei muulloin.

Tällä kertaa näköjään vihjaistiin Disneyn Aristokattien suuntaan, mutta kuten juonikuvauksesta huomasitte niin se yhteneväisyys jää kannessa esiintyvään imitointiin.

Tähdet: ~ (tai *****)

Katit

Leonardo da Vinci (1996)

Ah, Leonardo da Vinci. Tuo ekologisesti tiedostava näyttelijä jonka esiintymistaitoja olemme saaneet ihailla loistokkaissa elokuvissa kuten The Wolf of Wall Street, Gilbert Grape, Basketball Diaries ja Critters 3. Hän... mitä? Ei sama mies? Mutta entäpä...? Ah, okei. Tämä kertookin jostain puoskarista tai jotain.

Kai siinä nyt sentään on Tom Hanks mukana?

No ei sitten!

Niin, tämähän kertoo menneen ajan taidemaalarikeksijänerosta ja myöhempien aikojen salaliittoteorioiden kulmakivestä: Leonardo da Vincista. Joka muuten antoi nimestä yhdelle mutanttikilpikonnista. Joten sekin on plussaa.

Italia, 1473. Nuori Leonardo opiskelee taidekoulussa ja osoittaa tiettyä leväperäisyyttä ajankäytössään, mutta todistaa siveltimenvedoillaan olevansa tulevaisuuden mestari.

1498, Italia. Öö, 90-vuotias Leonardo(?) tekee kuuluisaa viimeisestä ehtoollisesta kertovaa tauluaan, mutta herttua ja muut kaupungin kermaan kuuluvat patistavat miestä synnyttämään mielummin sirkushuveja kuin kuluttamaan aikaa johonkin henkilökohtaisesti tärkeään maalaukseen. Ihan oikeasti, miksi Leonardo oli piirretty vuoden 1473 tapahtumiin noin parikymppiseksi, mutta 1498 hän on jo kuihtunut harmaaparta. Ettei Leo vain olisi sortunut kehittämään taidetta kärsimyksestä, kuten crackista. No kuitenkin, Leonardo rupeaa hengailemaan taskuvaraspojan kanssa ja näkee omakohtaisesti kuinka varkaat toimivat, saaden siitä lopullisen innoituksen Juudaksen ja kumppaneiden kuvaamiseen. Samalla Leonardo löytää elämälleen sisältöä alkaessaan johtamaan tuota taskuvarasta maalinhuuruiselle tielle. Voimia tarvitaankin sillä uusi polvi taiteilijoita, Michelangelo etunenässä pitävät Leonardoa kalkkiksena jonka tulisi siirtyä jo takavasemmalle pölyyntymään. Leonardo koettaa herätellä yhteistyötä Michelangelon kanssa, mutta nuori polvi ei sellaista hyväksy. Taskuvarasoppilaskin jatkaa varastelua, aiheuttaen siten mielipahaa Leonardolle ja kun eräs Leonardon maalauksen suojausyrityksistä sulaa kirjaimellisesti pois, ymmärtää Michelangelo olevansa nerouden seurassa, mutta epäonnistuminen on viimeinen niitti taidemaalarikeksijän itsetunnon luhistumiselle, mutta onneksi kaikki on heti sen jälkeen aivan loistavasti. Hyvä hyvä.

Aika kehnosti Leonardo da Vincia esittelevä opetuksellinen animaatioelokuva. Ainakin jos odottaa sen kertovan jotain itse kohteestaan. Tai no, kertoohan tämä jotain, nimittäin sen että Leonardo da Vinci oli taiteilija joka maalasi ja joutui yksipuoliseen riitaan tulokastaitelijan kanssa. Mona Lisa, lentolaitteet, Assassins Creed, Vitruviuksen mies ja kaikki muu da Vinciin liittyvä tunnettu asia jää vain juuri ja juuri lopputekstejä edeltäväksi montaasiksi, mutta niiden synnystä ei kerrota yhtään mitään, kuten ei itse tekijästäkään. Da Vinci myöhästyy maalaustunnilta ja siinä oli koko miehen urahistoria, koska seuraavaksi hän oli jo arvostettu taiteilija, jonka uran huippuhetkiä tosin pidettiin jo takana olevina. Joten sisällöllisesti tämä Animated Hero Classics-jakso jättää todella paljon toivomisen varaan, eikä siten ole kovinkaan hyvä osoitus mistään herosta. Se animatedkin on vähän niin ja näin, sillä piirros ja värit ovat toki selkeitä sekä tasaisen mukavia, ja itse liikkuvus kelvollista keskitasoa, mutta pelkkä korkeintaan rutiiniliukuhihnailun tasolle yltäminen yhdistettynä suuren hahmon minimoimiseen laskee rimaa liian alas, jolloin kun ei tarvitse edes nostaa koipea ylittääkseen sen, ei peukkuja voi juurikaan nostella. Menee kyllä ihan ok-tason välipalana, mutta esimerkiksi opetuksellisuus tässä historiaopetuksessa loistaa korkeintaan poissaolollaan ja takakannen hehkutus siitä kuinka "miljoonien dollareiden suurtuotanto herättää maailman suurimmat sankarit takaisin eloon!" saa miettimään, että mihin ne väitetyt miljoonat käytettiin kun ei sillä saatu aikaiseksi edes Herbert Westin eläviä mielipuoliruumiita.

Leo näyttää hieman Rasputinilta.

Se johtuu vain tuosta sieluun tunkeutuvasta katseesta. Pois paha henki!

Tähdet: **

Leonardo da Vinci

Repe Sorsan pääsiäisrieha (Daffy Duck's Easter Show, 1980)

Mielenkiintoista tai sitten ei on se kuinka Disney-tuotteista Aku Ankan taskukirjoissa oli ennen tarinat sidottu yhteen usein hieman väkinäisen ja päälleliimatun tuntuisen kehystarinan avulla, mutta samaa tapaa ei hyödynnetty juurikaan heidän lyhytanimaatioidensa kohdalla. Toki Disneyn lyhäreitä on koottu kaseteille/levyille tiettyjen teemojen mukaisesti, mutta harvassa ovat sellaiset Samu Sirkan joulutervehdyksen kaltaiset tapaukset joissa itse elokuvien välillä tapahtuu jonkinlainen oma tarinansa, joka tässäkin esimerkissä on tehty siten, että esitetyt animaatiot voidaan aina tarpeen vaatiessa vaihtaa (kuten on tehtykin). Tietenkin mainitut taskukirjat ja animaatiot ovat kaksi tyystin eri maailmaa eri puolelta maailmaa, mutta edellisistä tuttu tarinoiden niputtaminen ei kuitenkaan ole harvinainen ilmiö jälkimmäistenkään joukossa, sillä Warner Bros. harrasti sitä omiensa kanssa useinkin ja tämä Repe Sorsan pääsiäisrieha on vain yksi niistä. Kyseessä on siis muutamasta Repe Sorsa-animaatiosta jotka ovat uudelleenkirjoituksen myötä muuttuneet yhdeksi tarinaksi ja apuna siinä on jonkinasteinen välinäytöskertomus. Taskareiden tavoin se sidonta ei ole täysin aukotonta, mutta toimii samalla tavalla mainiona siirtymänä ja koska temaattisesti tarinat sopivat kelvollisesti yhteen niin se ei ole aivan yhtä kömpelöä kuin taskareissa. Plussana se ettei piirrostyyli ole yhtä radikaalisti erilaista animaatioiden ja kehyskertomuksen välillä kuin se usein oli taskareissa ja esittelijänä toimivan Repe Sorsan luonne pysyy tunnistettavana koko ajan.

Niin ja se kehyskertomus ei ollut Disney-sarjakuvissa vain taskareiden ominaisuus taikka eurooppalainen ajatus, sillä ainakin 60- sekä 70-luvun jenkkiakkareissa oli tapana tehdä vielä euroversioita enemmän jälkiajatuksellisempia tarinoiden sitomisia siten, että ankat toistuvasti selailivat valokuvakansiota ja sitten muka muistelivat kulloisenkin kuvan tapahtumia, joka oli se varsinainen sarjakuva.

Ajoittain kaipailen niitä taskareiden välinäytöksiä, mutta en oikeasti enää usko niiden toimivan niinkään hyvin kuin ne ennen aika kehnosti toimivat, sillä nyttemmin kun yhden taskarin sisältö saattaa hyppiä normiakusta agenttiseikkailuun, Taikaviittaan ja jonnekin muualle, niin sisältö on aivan liian sillisalaattia jotta niitä saisi yhdistettyä yhteen ja samaan ankkatodellisuuteen muutoin kuin ehkä jonkinlaisina kuumehoureina taikka unina, ja sellainen kävisi vanhaksi liian nopeasti.

Mutta niin, itse asiaan.

Repe Sorsa haluaa esitelle meille pääsiäistä, kertoen mitä kaikkea jänskää siihen kuuluu, mutta kuten niin usein muulloinkin on neljättä seinää rikkova taiteilijan käsi (jota ei tässä riehassa paljasteta, mutta joka on Väiski Vemmelsääri) valmis kiusaamaan sorsaa minkä kerkiää.

"Ain't I a stinker?"

Ensimmäisessä varsinaisessa tarinassa kodittomat ja rahattomat Repe sekä Sylvesteri etsivät päivittäistä leipänsä roskiksesta, kunnes sattuman oikusta heidän luokseen vierähtää läheisestä kanalasta hyljätty kultainen muna, joka ei ole kelvannut tehdasmaisesti tuotettujen pääsiäiskoristeisten kulkusten seuraan. Ahneus, selkäänpuukotus ja oma napa valtaavat kaverusten mielen, jolloin tässä minun ja vain minun-leikissä ovat kaikki keinot sallittuja. Kun se antaa, se myös ottaa ja niinpä duon kohtalona on olla kurjempia kuin koskaan aikaisemmin. Ah, elämän kiertokulku.

Seuraavaksi Repe on löytänyt itselleen töitä, vartioidessaan meksikolaisen suklaapuputehtaan suklaisia jäniksiä. Speedy Gonzales varastaa ne.

Siispä on Repen aika vaihtaa maisemaan, mutta laumasieluiseksi muuttolinnuksi Rikin tavoin ei sankaristamme ole, vaan asiaan täytyy löytyä helpompikin ratkaisu kun omien siipien rasitus. Liftaus? Ei, ellei halua myös asfaltti-ihottumaa. Hevonen? Ei, ellei halua saada turpaansa (tajusitteko? Turpa. Iihahaa! Turpa, niin kuin hevosella? Äh, antaa olla sitten).

Lentokone? Jep, se vie oikeaan paikkaan. Ellei sitten ole niin daiju, että astuu koneeseen joka lentää väärään suuntaan.

Lopuksi kuvan ulkopuolinen nöyryyttää Repeä nylkemisellä, sillä miksipä ei.

Repe Sorsa on aivan loistava hahmo. Kuten kollegansa Aku Ankka on myös Repen ongelmina rahattomuus, laiskuus, äkkipikaisuus, puhevikaisuus ja helposti johdateltavissa oleminen. Toisin kuin vertailukohtansa on Repe kuitenkin ikuinen häviäjä joka ei saa lopussakaan samanlaista rakkautta osakseen kuten sympaattisempi ankka. Vaikka molemmissa on raivostuttavia piirteitä ja selkeää ihmisyyttä, ei Repe ota koskaan opiksi ja vaikka kuinka hänen päähänsä hakataan koko tarinan ajan osoitusta siitä, että hän on väärässä ja hänen tulisi kohdella muita paremmin, niin silti lopussakin Repe tekee jotain jonka vuoksi hän tuntuu ansaitsevan saamansa rangaistuksen. Todellisessa elämässä nämä ihmiset jotka eivät sitten millään, monen kerrankaan jälkeen opi että tuli poppaa saattavat olla verenpainetta nostattavia, mutta sivusta seuraten Repen kohdalla se on yksinkertaisesti vain hauskaa. Jatkuva pään seinään hakkaaminen ja laiskuuden ylistys siten, että hän tekee mitä vain, menee minne vain ja rasittaa itsensä henkihieveriin jotta välttyisi työnteolta on absurdiuudessaan mestarillista ääliömäisyyttä ja aina kun Repe saa jonkin kolauksen osakseen, on hän se ansainnutkin. Joten jos jonkun haluaa puukottavan selkään, niin Repen. Viettiensä vietävissä oleva opportunistinarsisti joka on yhtä luotettava kuin Charlie Sheen apteekkarina on täydellinen nolaushuumorin kohde. Aivan kuten Charlie Sheen.

Tieto siitä, että olen viime päivinä katsonut enimmäkseen animaatioita jotka eivät kiltisti sanottuna tavoittaneet potentiaaliaan saattaa hieman vaikuttaa tunteisiini tämän sorsapiirretyn kohdalla, mutta tämä on silkkaa timanttia. Piirros ja väritys ovat nättiä kuin sika pienenä. Ei liian koreaa ja aisteja turruttavaa kikkailua, vaan osoitus siitä että tehdään se mitä kuuluukin ja se tehdään ajatuksella, täydellä voimalla. Rytmi on nopea olematta hysteerinen, huumori oivaltavan ilkikurista. Animointi on elävää, äänimaailma samaten ja varsinkin itse ääninäyttely on puhetaidetta kauneimmillaan. Mel Blanc oli yksi alansa parhaista ja tämä Repe Sorsan pääsiäisrieha on vain eräs sen osoituksista. Miehen ääni vääntyy joka suuntaan ilman, että hän turvautuisi kertaakaan suomalaiseen muka hauskaa perisyntiin, eli mahdollisimman korkealta ja kovaa tulevaan liitutaulun viiltelyyn. Miten joku voikaan kehittää niin monta erilaista sylkevää ääntä, kuulostaen aina tunnistettavasti eri henkilöltä ja aina luonnolliselta.

Kehyskertomus on tietenkin vain keino sitoa tarinat yhteiseen teemaan vaikka ne eivät sinne kuuluisikaan, mutta koska väliosuuksien piirrostyyli ja huumori pysyttelee linjassa ei palojen sopimattomuutta pidä kovinkaan haitallisena ja vaikka noin 30 minuuttinen elokuva vaikuttaa lyhykäiseltä, on se täynnä pelkkää laatua jolloin kokonaisuus on juuri oikeassa mitassa ja muodossa kuin sen kuuluukin. Toki olisin ehkä kaivannut mukaan ainakin yhtä lyhäriä, mutta jos se ei ole rikki niin miksi tuntea strösseleitä sekaan.

Tähdet: *****

Repe Sorsan pääsiäisrieha

Poliisiopisto: painonsa arvosta kultaa (Police Academy: Worth Her Weight in Gold, 1988)

Koska Poliisiopisto ansaitsi(?) sen, sai se tv-sarjan oheensa. Itse asiassa kaksikin, mutta vain tässä hahmot ovat elottomia piirroksia, kun siinä toisessa he vain vaikuttivat sellaisilta.

Oli oikeastaan aivan ymmärrettävää, että Poliisiopisto-elokuvista tehtiin jonkinlainen sivusarja juuri tämän animaation vuonna 1988, sillä tuolloin nuo haukutut mutta suositut elokuvat ilmestyivät vielä tasaisesti vuosi toisensa perään, kun taas se ihan oikeilla ihmisen kaltaisilla olennoilla tehty tv-sarja tulla tupsahti ruutuihin vuonna 1997, kolme vuotta sen jälkeen kun maailmaa vitsasi viimeinen Poliisiopistollinen kirous nimeltä Moskovan keikka. BURN IN HELL! Se ei ole kovinkaan hyvä elokuva ja olisi luullut sen viimeistään tappaneen Steve Guttenbergin, vaikka hän ei enää mukana ollutkaan. Mutta, ihan noin vaikka huvin vuoksi.

Liekö tuolla jälkimmäisellä tv-sarjalla ollut motiivina koettaa aiheuttaa Poliisiopiston comeback, jota nyt näemmä yritetään uudella elokuvalla, Next Generation. Jonka tulevaisuus lienee olevan pikemminkin suljettu kuin avoin, sillä tätähän on yritetty elvyttää jo vuodesta 2004. Mutta mitä me siitä välitämme, koska se ei ole tämä animaatiosarja.

Ajalleen valitettavasti tunnusmusiikki on valkaistua pehmoräppiä joka saa Fresh Princen tunnarin vaikuttamaan Public Enemylta ja kun tunnari on luonnollisesti dubattu suomeksi, niin jos joku vielä on sitä mieltä etteivät MC Nikke T, DJ Konnat, Rapatti ja vaikkapa Hausmylly olleet aitoa katurunoutta, niin olisi syytä kuunnella Poliisiopiston esitys. Ihan oikeasti, Elastinen vaikuttaa hyvältä kun tätä kuuntelee. Dubbauksesta puheen ollen, milläköhän näitä ääninäyttelijöitä on pahoinpidelty, sillä aika onnistuneesti he onnistuvat aiheuttamaan sympatiakipuja katsojassa.

No kuitenkin, paikkoja ryöstellään ja Poliisiopiston kömpelöt sankarit epäilevät syypään olevan naisvapaapainija Amazona ja niinhän se onkin.

Piirros on ihan kivaa. Hiukan kömpelön näköistä ja nopeasti piirretyn oloista. Sellaista jota näkee jossain kuvalehden vitsisivulla. Poliisiopisto on itse asiassa hyvin samanlainen kuin Turtlesit, sillä liikkeiden kumimaisuuden ja vapautuneen anatomian (turtlesit ovat kyllä viimeistellympiä) ohella hahmot ovat samalla tavalla pilakuvamaisia, karikatyyreja joiden luonteet ovat poikkeuksetta hölmöhkön koomisia ja muutenkin tunnelma on enemmänkin hilpeän hassu kuin Ingmar Bergmania.

Mikä sinänsä on varsin sopivaa ottaen huomioon mihin elokuvasarjaan tämä piirretty pohjautuu, koska sieltä tuttu lapsellisuus ja idiotismi on hyvinkin otollinen pohja käytettäväksi piirretyssä muodossa. Ovathan Poliisiopisto-elokuvatkin jo itsessään eräänlaisia ns. oikeiden ihmisten esittämiä sarjakuvia. No, Myrkky-lehden laatukäsityksen mukaisia, mutta kuitenkin. Eihän tämä hauska ole, mutta ei mitään muttia. Kompurointia, törmäilyä, hassuja ääniä. Pieru on aurinko joka maailmaa valaisee.

Olen todistetusti ollut huvittunut joistakin Poliisiopisto-elokuvien vitseistä, mutta hauskimmillaan se oli ihan oikeasti siinä sarjan huonoimmassa osassa, eli Moskovan keikassa, sillä se elokuva sisältää niin paljon huolimattomia kuvausvirheitä, että se tekee siitä jo suorastaan Ed Woodmaisen mestariteoksen. Jos siis jokin niissä elokuvissa sai vahingossakin hörähtämään, niin siinä ei tämä piirrossarjan jakso ainakaan onnistu. Naurettavinta onkin oikeastaan se, että kasetille on mahdutettu vain yksi parinkymmenen minuutin jakso ja ihan varmasti tämänkin myyntihinta on ollut aikoinaan jossain 100 markan tietämillä, jolloin ei ole ollut minkäänlaista yhteistyötä laadun, määrän ja hinnan välillä.

Kuriositeettiarvo siitä, että kuinka taas yksi elokuvasarja oli saanut lyhytikäisen tv-oheistuotteen (vrt. Vaihdetaan vapaalle Ferris) on toki mainio syy vilkaista tätä, mutta vaikka luulisi Poliisiopiston maailman soveltuvan animaation maisemiin ja vaikka vertasin tätä peukuttamisen arvoiseen TMNT-sarjaan, niin jokin ei vain klikkaa siten kuin kuuluisi. Se voi johtua vain siitä, että vaikka nämä ovat hyvinkin liioiteltuja hahmoja, niin ne kuitenkin pohjautuvat jonkinlaiseen muka todelliseen ihmismaailmaan ja ehkeivät ne vain siirry kunnolla tällä tavoin tehtyyn animaatioon, kun samaa ongelmaa ei ole jo syntyjäänkin poikkeavilla kilpikonnilla. Kilparit kun ovat jo verenperintönään viidakon klovneja ja varmaan epämuodostuneitakin. Vitsien erittäin huono ajoitus ei ainakaan auta kyttien asiaa ja laseja rikkova vinkuva puhe onkin varmaan kokoomuslaisten käsitys komiikasta.

Tosin syy epäonnistumiseen voi olla myös suomidubbauksessa. Koska hahmot ovat suurelta osin samoja kuin elokuvissakin, mutta tosiaan niiden kehnosti piirrettyinä karikatyyreina, niin monen kohdalla se yhteys alkuperäismateriaalin kompuroi kun ei sitten millään meinannut tunnistaa kuka muka oli kyseessä. Jos edes nimet olisi äänetty selkeästi, eikä vetämällä sitä tyypillistä muka-hauskaa-vinkunaa olisi se auttanut kovasti. Kyseessä kun ei ole sarja (niin tämä kuin elokuvatkaan) jonka kohdalla olisi tarkoitus vähäisimmissäkään määrin rasittaa aivoja ja kun hahmot ovat tarkoitettu tunnistettaviksi/yhdistettäviksi elokuviin, niin jos siinä ei piirros auta olisi muiden seikkojen syytä tukea, ei hankaloittaa. On siellä onneksi pari hetkeä joissa tavoitetaan elokuvien hahmojen luonteet, mutta näköjään väärien hahmojen kohdalla. Piirretyn Sweetchuck vaikuttaakin olevan Nogata, sillä jälkimmäisen ihastuminen Callahaniin on lainassa edellisen toiminnassa.

Dubbaus on erityisen huono idea tälläisen sarjan kohdalla jossa yksi hahmoista on nimenomaan ääninäyttelemisen mestari ja jonka korvaajan tulisi siis olla vähintään  yhtä hyvä, mutta ei tietenkään ole. Jokainen ääni kuulostaa yhden ja saman dubbaajan tekemältä, eikä sitä ääntä ole voitu edes muuttaa hahmosta toiseen. Ei edes eri sukupuolten välillä. Eikä miesnainen ole hauska.

Kansipapereitakin oli oikein kaksin kappalein. Ilmeisesti siksi jos toinen repeää suunnattoman raivon seurauksena.

HAH! En edes suuttunut, joten suunnitelmanne kariutui jo ensimetreillä.

Tähdet: **

Poliisiopisto: painonsa arvosta kultaa

Let's be Friends (1989)

Tässä oleellista tietoa jonka löysin Let's be Friendsin julkaisseesta Kiddie Viddiesta:

"What is Kiddie Viddie?

Kiddie Viddie is a highly acclaimed series of behavior-enhancing videos that capture the attention of children from 6 months to 6 years."

"Each Kiddie Viddie is filled with bright and cheerful songs and is guaranteed to help your 

child learn valuable lessons and character-building principles. Watch as your child grows in love and consideration through viewing Kiddie Viddie."

Kyseessä ei ole animaatioelokuva, mutta vaikka sanoin pyhittäväni tämän kuukauden niille niin en voinut jättää tätä myöhemmäksi, sillä sen verran innoissani ja peloissani olin nähtyäni tämän uskomattoman sontakasan. Sitä paitsi luulin kannen perusteella Let's be Friendsin olevan piirretty. No, on siellä muutamia piirrettyjä kuvia joukossa.

Kyseessä on kasa lauluesityksiä ja jokainen niistä on olevinaan jollakin tavalla opettavainen. Tarkemmin kasa teennäisten hymyjen koristamia ritalinhilpeitä lauluesityksiä joissa lyriikat koostuvat sanoista happy, god, love, god, miracle ja god. Välillä niitä sekoitetaan.

Lapset laulavat kuinka ihanaa on tehdä yhdessä maatilan töitä, kuinka ihanaa on kun perheessä on vauva, kuinka ihanaa on kun Jumala tietää miksi linnut lentävät etelään, kuinka ihanaa on antaa rakkautta ja saada sitä, kuinka ihanaa on olla kiltti, etc. Lapset pukeutuvat stereotyyppisiksi ranskalaisiksi baskereineen ja raitapaitoineen. Lapset ovat marinonettinukkeja (ironista). Lapset ovat lehmipoikia. Lapset ovat kissoja.

Let's be Friends on - vaikka sitä ei erikseen missään mainitakaan - kristillistä propagandaa, jossa näennäinen ajatus voi toki olla vain opettaa lapsille käytöstapoja, yhteistyön merkitystä sun muuta hyvää, mutta kun näet tyhjillä silmillä varustetut kirottujen lapset Stepfordin jähmettyneillä hymyillä

ja jokaisessa laulussa (puolen tunnin kasetissa niitä on aika sikana, kun keskipituus on jossain juuri ja juuri kahden minuutin kohdalla) Jumala liittyy jotenkin asiaan. Jolloin kun laulussa kerrotaan, että syödessä tulee olla hiljaa ja hypnotisoidut lapset kuulevat, että koska Jumala haluaa niin, niin sori vain, silloin ollaan yhtä huteralla pinnalla kuin kyttien kivittämisessä rauhan vuoksi ja pyörätelineen heittämisessä kaupan ikkunaan koska vastustetaan... ilmeisesti järjen käyttöä.

Ehdottomasti kipein kappale on "do it because daddy says so", sillä tuossa hittiviisussa nonstophymyilevä pikkutyttö haluaisi viettää aikaa isänsä kanssa, mutta jos isällä ei ole aikaa, niin se on maailman paras juttu, koska pitää aina tehdä kuten isä haluaa. Eli, ole hiljaa kun minä teen töitä.

Minä kävin penskana kristillisessä iltapäiväkerhossa, teetuvassa, jossa luettiin raamattua ja jos emme lukeneet, niin sitä luettiin meille. Tosin me lapset vain enimmäkseen joimme teetä ja piirsimme pommikoneita. Mutta kuitenkin, kun olet siinä viisi- tai kuusivuotias, ei voi olla hyväksi altistaa ketään sen ikäistä vaikutuksille altista ihmistä omille uskomuksille. Ainakaan ilman muuta perustelua kuin koska minä sanon. Varsinkin kun tuo teetupakaan ei markkinoinut itseään mitenkään uskontopainotteisena ja kun asia selvisi, niin minun vanhempani ottivat minut pois sieltä. Kuten kuulemma muutaman muunkin lapsen vanhemmat tekivät. Sinänsä en uskoa itse kristillisen teeman olleen se vanhempia suututtanut asia, vaan se että kyseinen seikka pimitettiin. On aivan sama kuinka hyvästä asiasta on kyse, jos se toteutetaan aivopesuna.

Tässä tarvttaisiin Marion Cobrettia, sillä Let's be Friends on sairaus. Ja jos ette usko, niin laitan tähän yhteyteen yhden kasetilla olleista pesuohjelmista.

Ainoa miten tämä vaikuttaa lapsiin, on tekemällä heistä tahdottomia robotteja jotka pistävät kaiken, siis kaiken Jumalan varaan. Ja Kiddie Viddie saa maksun siitä.

Tähdet: do it because daddy says so

Halinallet-show (Care Bears Braces, 1985, 1986)

Kolme tarinaa Halauskarhujen tv-sarjasta 80-luvulta. Nostalgiatunteet nousevat pintaan.

BRACES

Kun hätä on oikeasti suuri ei apuun kannata kutsua A-Teamia taikka McCallia, jos kerran tarjolla on todellinen karhuryhmä joka ampuu rintatatuoinneistaan rakkautta. Nyt hätä todellakin on suurin, sillä brittihampailla varustettu Joy ei ole happy happy joy joy kun hän joutuu käyttämään HAMMASRAUTOJA!!! Friikki! Hirviö! Epäsikiö! Kill it with fire ja muita tunteita myllertää Joyn mielessä, mutta kuten aina näissä tapauksissa joissa ihminen itse näkee poskellaan olevan näppylän muistuttavan Basket Casen Belialia, ei kukaan muu huomaa yhtikäs mitään.

Halinallet, kuten Ilonalle (miksi se kuulostaa jotenkin kaksimieliseltä?) matkaavat hymyauringon valaisemasta sateenkaarikodistaan pilviautollaan Joyn luokse loitsimaan onnenhuurujaan. Yksi Joyn luokkatovereista onkin koulukiusaaja joka ottaa hammassankarin kohteekseen, mutta heistä tuleekin parhaimmat ystävykset.

SPLIT DECISION

Nörttipoika Carl ei osaa pelata jalkapalloa ja onhan se ihan ymmärrettävää, sillä vastassa on todella pelottava edesmennyt Chris Farley joka jyrää kaiken tieltään.

Onneksi Halinallet saapuvat ja haastavat Farleyn joukkueen ystävällismieliseen otteluun. Karhut koettavat valaa uskoa Carliin pakottamalla hänet mukaan peliin ja kun Mestarinalle käyttää maagisia tatuointivoimiaan siirtääkseen pallon sen avulla maaliin, on Carliin taottu käsitys siitä ettei hän ehkä olekaan täysin onneton pelaaja. Kiitos halinallevoimien on peli reilua kuin pistäisi Magneton työntämään kuulaa, mutta mitäpä tuosta, koska sen avustuksella Carl tuntee itsensä voittajaksi.

THE CLOUD OF UNCARING

Dale/Teemu haluaisi uimaan, mutta sää vai oliko se äiti joka ei salli. Halinallet päättävät puuttua asiaan, kuten myös noita Sydämetön ja steampunksika-Piikkinen,

joskin jälkimmäiset pienen vahingon kautta. Käy katsokaas niin, että kun täysin vieraat karhut saapuvat Teemun luokse sanomaan haluavansa olla hänen ystäviään, niin luonnollisesti poika epäröi ja jotenkin ajautuu Piikkisen lentoalukseen salamatkustajaksi, päätyen siten Sydämettömän linnaan. Noita Sydämetön aikoo luoda välinpitämättömyyden pilven ja tuhota Halinallet ja koko maailman yhdellä apaattisuuden kerralla.

Miellyttävän lempeää tarinointia ja simppeliä, mutta kelvollisen toimivaa animointia, joskin Halinalleihin sisältyvä muka opetuksellisuus siitä, että kaikki ovat samanlaisia ja ystävyys on rajauksetonta rakkautta joka läpäisee kovimmankin panssarin on kieltämättä jopa lastenohjelmalle korostetun yksinkertaistettua, ja siten hetkittäin ikävästi nolostuttavaa. Ajatus on hyvä ja Halinallejen tavassa jossa vain mennään vieraiden luokse ja sanotaan että haluan olla ystäväsi on jotain jota soisi näkevän enemmän etenkin nykyajan maailmassa ja lähemmin Suomessa. Mutta kun se ystävyys tarkoittaa joidenkin mutanttivoimien väärinkäyttöä (siirretään telekineettisesti jalkapallo maaliin ja voitetaan peli siten epäreilusti) on vaikea uskoa täydelliseen rehellisyyteen jos se aina edellyttää lunttaamista kokeissa. Mutta kyynisyys sikseen ja toteamus: edes noita Sydämetön ei ole täysin sydämetön.

Jos jotain Halinallet kuitenkin opettaa, niin sitä ettei ihmistä (tai karhua) ole tatuointeihin katsominen. Ellei tietenkin ole.

Mielenkiintoista on se, että Halinallet sarjakuvina taikka piirrettynä tv-sarjana on selvästi perheen pienimmille (Warwick Davis, Verne Troyer, Peter Dinklage, Hervé Villechaize ja Uniikki) suunnattu ja siten kaikin puolin harmitonta, mutta The Cloud of Uncaring menee tunnelmassaan suurelta osin Hiidenpadan linjoille, jolloin kirkkourut, mustanpuhuvat kuvat, salamointi, pahiksen käheä nauru ja välinpitämättömyystaika joka muuttaa Halinallet harmaiksi kiviksi on sarjan kivassa ympäristössä samalla tavalla kauhistuttava kokemus kuin tuo Disneyn Army of Darkness sellaisille jotka odottavat Mikki Hiiren kerhotaloa.

Tähdet: ***

Halinallet-show