Kosto (Heat, 1986)

Luojan kiitos kyseessä ei ole Dane Cookin elokuva.

Kun ensimmäistä kertaa näemme Nickin (Burt Reynolds), on hän häiriköivä juopunut mulkero, joka kiusaa nörtähtävän oloisen miehen asteikossa liian korkealla olevaa naisystävää. Kun näemme tämän vaahtosammuttimen kokoisen nörttiherran heittelevän Nickia kuin märkää rättiä, niin sen ohella että Reynolds pääsee muistelemaan stunturaansa, ymmärrämme miehen vain esittävän maksusta häirikköä. Ilmeneekin, että Nick on eräänlainen freelancehenkivartija, jonka maine entisenä supersotilaana tuo hänelle runsaasti töitä ja ne ovat onneksi pääosin rikkaiden nörttien lapsenvahtitehtäviä, jotta liiaksi ei tarvitse katkoa luita ja sovitella nyrkkirautaa silmämunaan, sillä sellainen ei ole kivaa. Vastaava missio tulee nytkin eteen kun teknologia-alalla rikastunut oikeaa elämänkokemusta, eli dokaamista ja rellestämistä haikaileva Cyrus (Peter MacNicol) palkkaa Nickin seuralaisekseen. Siinä Nick sitten opettaa Cyrusille tosimiehenä olemista, eli antaa uuden ystävänsä satuttaa itseään kuin sähköpaimenesta kiinnostunut vauva. Kun taas herkkä Cyrus saa Nickin avaamaan sydämensä hellämielisyydelle. Tietenkään kun Nickin ilme ei värähdä kertaakaan, oli sitten kyseessä totemus siitä, että hänellä on epäonnea rahassa ja rakkaudessa, taikka mafiatyyppien naaman särkeminen, on kieltämättä aika vaikea tulkita hänen tunnetilojaan, mutta oletamme että hän tuntee muutakin kuin viiksikarvojensa lepatuksen tuulessa.
Tätä Las Vegasissa tapahtuvaa neonkurjuutta ja sademiehisyyttä huomattavampaa on kuitenkin se, että kun eräs Nickin ystävistä tulee raiskatuksi, niin Nick voi hakata mafiatyyppejä ihmislihamuusiksi (valitettavasti en voi ottaa kunniaa [vaikka haluaisin] tuosta loistavasta lihaisasta yhdyssanasta, vaan se menee tänne).

Vaikka Kostossa kovaotteinen Nick kaipaileekin parempaa elämää ulkomailla ja toteaa sen olevan mahdoton unelma, johtuen hänen peliriippuvuudestaan, niin päällimmäisenä tässä elokuvassa on ihmistragedioiden sijaan tyypillinen kovanaama-tarinointi, jollaisia Reynolds teki yhdessä vaiheessa ahkerasti kaikenlaisten junttikomedioiden ohella. Siispä pienetkin puheet siitä kuinka ei kaikki kultaa joka kiiltää ja miksi rakkaussuhteet ei ota onnistuakseen, ovat kuin vahinkoja, sillä oleellisempaa on näyttää miten agressiivisesti Nick voi tappaa mafiapahiksia ja lopun yhteenoton perusteella aika agressiivisesti.
Hitto, se Nickin peliriippuvuus-ongelma ja unelma ulkomaille muuttamista ratkaistaan siten, että Cyrus vain menee ja antaa henkivartijakaverilleen jonka on tuntenut ainakin nanosekunnin ajan tukun rahaa, että tossa, mene ja ja ole onnellinen. Minä voin tapattaa itseni, jotta sinun ei tarvitse edes tuntea velvollisuutta maksaa rahoja takaisin.
Lisäksi tuntuu kuin joka kerta kun Nick puhuu jonkun naisen kanssa, on se esitetty siten, että Nick on taustalla masentuneen oloisena, kun etualalla oleva nainen katsoo eri suuntaan, mutta kertoo Nickille, että kaikesta huolimatta rakasti häntä. Se kaukaisuuteen ja toistensa ohitse katsominen keskustelun aikana, alkaa tuntumaan hieman tahattoman koomiselta muutaman kerran jälkeen.

Siispä unohtakaa kaikenlaisen syvällisyys ja katsokaa kuinka Reynolds veistelee ilmeettömästi puujalkavitsin taikka kaksi ja hakkaa pahikset hengiltä.

Tähdet: **
Kosto

Movie monday: leffavalikoima

"Elokuvatarjonta on nykyisin valtava ja tarjoajien kilpailu kovenee. Mistä katsot leffasi?"

Kotonani olevista hyllyistä.

Sinne ne tulevat milloin mistäkin elokuvia myyvistä paikoista.

Showdown in Little Tokyo (1991)

Showdown in Little Tokyon alkuperäinen 79 minuutin pituus typistyi suomessa sensuroinnin ansiosta näköjään noin seitsemällä minuutilla, mikä ei sinänsä ihmetytä minua laisinkaan, sillä tämänkaltaiset toimintaelokuvat (vrt. Steven Seagal, tms.) päätyivät aika järjestään saksituiksi. Emmehän me olisi kestäneet jos olisimme nähneet vielä yhdenkin veriroiskeen lisää. Showdown in Little Tokyon ja kaltaistensa elokuvien kohdalla väkivaltakohtausten sensurointi on tavallaan aika hölmöä, sillä yhtä hyvin oltaisiin sitten voitu kieltää koko elokuva, jos jokin väkivalta on pääsyynä leikkauksiin. Tämä kuitenkin on niitä elokuvia joissa on oikeastaan lähes koko ajan jonkinlaista toimintaa ja se on jokaisella kerralla yhtä agressiivista, joten miksi yksi kohtaus olisi toista pahempi? Nyttemminhän se on ajan muututtua aika huvittavaa ja sensuurin silloinen ylireagointi aiheuttaa Showdown in Little Tokyollekin jopa lisäpisteitä, sillä nytkin ostin tämän kasetin uudelleen valikoimiini nimenomaan siinä näkyvien  hyvin tökerösti tehtyjen leikkausten vuoksi. Samasta syystä aikoinaan nauhoitin sen kasetin päälle, sillä en halunnut pitää valikoimissani raiskattua elokuvaa. Outoa?

Ja raiskauksista puheen ollen, tuo mainitsemani alkuperäinen 79 minuutin pituuskaan ei aivan pidä paikkaansa. Ilmeisesti tämä elokuva on ollut alkuperäiseltä leikkaukseltaan parikymmentä minuuttia pidempi, mutta vastaanotto oli ollut sen verran kehno, että elokuva pistettiin uusintaleikkaukseen ja siinä päädyttiin 79 minuutin pituuteen.
Mitäköhän oleellista tuottajat elokuvasta poistivat? Minä luulen, että sivujuonen jossa avaruuden huumediileri lennättää kuolettavia levyjä.

Pikku-Tokion alueelle toimintansa keskittänyt poliisi Chris (Dolph Lundgren) ei pidä siitä, että kilttejä kansalaisia kiusataan, etenkään jos he ovat aasialaisia, sillä muut ansaitsevat aina turpaansa vaikka olisivat sukua Gandhille. Vaikka Chris tykkääkin puhua new age-soopaa ja teeskentelee uskovansa henkisyyteen, niin tosiasiassa on hän kuin Moukarimies ja sielunravinto työntyy aina sivuun kun on mahdollisuus tuhota mahdollsimman monta huonekalua ja ikkunaa. Tottakai superpaha yakuza Yoshida (Cary-Hiroyuki Tagawa) tappoi aikoinaan Chrisin vanhemmat ja nyt tuo ilkimys haluaa olla pikku-Tokion johtaja. Joten Chrisin on pelastettava alueensa pahuudelta, sillä Yoshidan mukana tulisivat varmaan toisen ulottuvuuden lonkero-oliot, sillä eikös japanilaispahisten kanssa käy aina niin? Se olisi paha juttu, sillä ne lonkerot raiskaisivat kaikki koulupukuihin pukeutuneet tyttölapset.
Onneksi Chris saa taistelussaan avuksi kollegansa Johnnyn (Brandon Lee), jonka kanssa voidaan sitten tappeluiden ohessa veistellä puujalkavitsejä ja Johnny pääsee sanomaan Chrisille, että "just incase we get killed, I wanted to tell you, you have the biggest dick I've ever seen on a man." Vaikka emme lihanuijaa näekään, niin varmasti ne olivat totuuden sanoja.

Showdown in Little Tokyo on sinänsä aika tyypillinen buddytoimintaelokuva, että meillä on jälleen kerran kaksi keskenään muka niin erilaista henkilöä, jotka joutuvat puoliväkisin työskentelemään yhdessä ja sitten auotaan päätä ahkerasti, mutta lopulta yhteistyön tulos on pahiksen tuho. Tällä kertaa väitetyn erikoinen jippo on siinä, että aasialaista syntyperää oleva herra on se jenkkiläisempi kuin se jenkkisoturi, joka puolestaan on aasialaisen kulttuurin mestaritietäjä. No, kaikella kunnialla Lundgrenia kohtaan, jonka tosielämän tietämystä en kyseenalaistakaan ja miehen japaniaksentti on ihan hyvältä kuulostava, niin hän ei ole ehkä se kaikein uskottavin vaihtoehto aasiaguruksi. Mutta toisaalta kieli poskessa-ajattelulla hän on oikeastaan aika hauska ja osoitus siitä kuinka yhtälailla epäuskottava Sean Connery oli vastaavassa roolissa Nousevassa Auringossa. Kuitenkaan vitsi siitä, että Lee on keskiluokkainen jenkki ja Lundgren zenmestari ei oikein toimi niin hyvin kuin tekijät ovat varmasti toivoneet, mutta se seikka sivuutettuna on herrojen yhteistyö aivan loistavaa ja Tango & Cashin tavoin Showdown in Little Tokyo sisältää niin nautinnollista ääliöpottuilua, että olisin halunnut tälle elokuvalle siunaantuvan jatkoa, mutta vain samoilla pääosaesittäjillä. Eli se toive hautaantui Leen myötä.

Tyhmähän tämä elokuva on, ei sille voi mitään, enkä sitä haluakaan muuttaa. Sillä tämä on pelkkää äijäelokuvaa ja sellaiseksi sopivan aivotonta, sekä paheellista kuin minigolfradalle virtsaaminen. Siispä pahikset ovat tosi ilkeitä (Tagawa on loisteliaan ilkeä), jonkinlainen juoni on vain pakollinen paha ammuskelun ja pullistelun seassa, tarkoituksellinen huumori ei suuremmin naurata, mutta kun koetetaan olla vakavia niin se vasta se hauskaa onkin ja koristeena kaiken päällä ovat muka henkiset buddhaopetukset, joiden opettavaisuus unohtuu heti kun on aika ampua gorilla kuuhun. Eli Showdown in Little Tokyon saamat negatiiviset arvostelut olivat ansaittuja silloin ja ovat nyt, sillä jo pelkästään sen edustamasta buddytoiminnasta löytyy ns. laadukkaampiakin edustajia, mutta harva niistä "paremmista" elokuvista sisältää yhtä nautinnollista guilty pleasure-herkkua, kuin tämä, joka on kuin pitkän puuduttavan palaverin jälkeen nautittu sokeripommilimonadi ja suonet tukkiva rasvapurilainen.

Aiemmin mainitsemani alapäävitsin ohella, tässä elokuvassa on toinenkin kohta joka on aina jostain syystä huvittanut minua muita elokuvan osasia enemmän.
Lopussa kun Lundgrenin ja Leen on aika mennä pelastamaan Tia Carreren esittämä nainen hädässä ja aika on kortilla, niin sen sijaan että lähdettäisiin heti estämään pahiksen toimet, on pysähdyttävä esittämään Lundgrenin taistelulajitreenimontaasia. Jos se tapahtuisi jossain muussa kohtaa elokuvaa, niin se menisi purematta läpi, mutta miksi se on tässä elokuvassa pitänyt laittaa kohtaan jossa tietää ettei Lundgrenin hahmolla olisi aikaa sellaiseen. Ajatelkaa nyt jos Rockyssa juuri kun Apollo Creed ja Rocky kävelevät kehään loppumatsia varten, Rocky lähtisikin juuri silloin treenaamaan.

Aivot duud sä rokkaat-asentoon, niin varmasti Showdown in Little Tokyon idioottitoiminta jaksaa naurattaa, vaikka sitten edes vahingossa. Se vain vaatii oikean hetken ja oikean mielentilan, sillä muulloin saattaa suusta päästä toteamus "kakkaa." No, kakka se kauneimmankin kukan kasvattaa.

Tähdet: ***
Showdown in Little Tokyo

Musiikkikokoelmani

Kun se nyt tuli mainittua tuon elokuvamusiikkikokoelma-postauksen yhteydessä, niin yhtä hyvin voin samantien esitellä musiikkikokoelmani, joka siis sisältää kaiken muun paitsi nuo aiemmin esitellyt soundtrackit.

Kuten monilla muillakin, niin myös minulla on intohimoinen suhde musiikkiin, vaikka ainoa instrumentti jota osaan soittaa onkin vain suuni ja sekin päästelee liian usein riitasointuja ilmoille (ei siis kiroilun kautta, mutta olen luonteeltani hyvin sarkastinen. Hyvin sarkastinen.) Mutta nautin musiikista suuresti ja samoin kuten elokuvien suhteen, tarvitsen musiikkia jokaiseen mielentilaani, ja se on sitten johtanut hyvin suureen levykokoelmaan. Olenkin useammin kuin kerran todennut, että jos osaisin enemmän rajoittaa makuani, niin en varmastikaan hankkisi niin paljon levyjä.Eli jos pitäisin vain ja ainoastaan p*skasta musiikista, niin en ostaisi sitä niin paljoa. Mutta kun en usko huonoa musiikin lajityyppiä olevankaan, niin hitot siitä. Toki uskon huonoa musiikkia olevan olemassa, sillä onhan meillä Fintelligens siitä todisteena, mistä pahoittelen  myöskin kommentini vuoksi. Kuitenkin uskon jokaisesta lajityypistä löytyvän jotain hyvää, vaikka joskus sen löytäminen voikin olla vaikeaa.

Olen kyllä sittemmin vähentänyt suuresti levyhankintojen määrää, sillä olen jo ajat sitten tullut siihen pisteeseen jolloin aloin miettimään, että puuttuuko minulta enää mitään ja vastaus oli kielteinen. Nykyään levyhankinnat ovat jääneet niihin ns. pakollisiin hankintoihin, kuten suosikkibändien levytyksiin, joiden kohdalla olen tosin jättänyt kaikenmaailman sinkkujulkaisut ja vastaavat väliin. Kun ennen tuli esimerkiksi joltain Depeche Modeltakin hankittua joka helvatun levy joka manalan syövereistä itsensä esiin punnersi.
Sitten ovat tietenkin satunnaiset kirppislöydöt joita ei vain pysty ohittamaan.

Tässä postauksessa esittelen vain cd-kokoelmani, johtuen siitä ettei minulla enää nykyisin ole vinyylejä ja kasettejakin vain suunnilleen kourallinen, niidenkin ollessa aikalailla samaa shittiä kuin mitä myöhemmin seuraavissa kuvissa esiintyy.
Tulette huomaamaan etten tosiaankaan aio esitellä joka ainoaa levyä ja varmasti ymmärrätte miksi. Mutta joitakin esimerkkitapauksia siellä kuitenkin on.

Tapanani on järjestää levyt siten, että ensin on pääyhtyeen levyt, sen perässä jäsenten soolomateriaalia, sitten mahdolliset yhtyeeseen liittyvät tribuuttilevyt, etc. Joten jos haluan kuunnella Revolting Cocksin levyjä, ovat ne Ministryn luona. Jos haluan kuunnella Toolia, on se Pusciferin ja A Perfect Circlen luona. Jos haluan kuunnella PMMP:tä, joudun menemään jonnekin muualla, sillä sen poppoon levyä en huoli itselleni. Eli tällä tavalla.

Koska minulla on muutama levy, niin ennen uusia hyllyhankintoja eivät kaikki ole esillä, mikä on minusta hyvin  ikävää, sillä se johtaa siihen etteivät jotkut levyt pääse tarpeeksi usein soitantaan.
Nämä ovat ne jotka ovat esillä
käytävällä

ja sängyn vieressä.

Nämä puolestaan ovat normaalisti kaapissa sillä ikävällä pino toisensa edessä-tavalla, jonka vuoksi jonkun tietyn levyn hakeminen saattaa vaikuttaa maailman vahvin nalle-kisoilta. Asia korjaantuu kunhan vaivaudun ostamaan, taikka rakentamaan uusia hyllyjä.

Olen muksusta saakka ollut innokas gootti-, industrial- ja synapopmusiikin kuuntelija ja näin ollen tämänkaltaista tavaraa löytyy määrällisesti eniten valikoimistani.

Pidän myös kovasti muunlaisestakin elektronisesta musiikista, jota ei voi siis synapopiksi kutsua ja 90-luvun puolivälin paikkeilla kuuntelin hetken aikaa ahkerasti teknoa ja blackmetallia, joista tosin on aika vähän kulkeutunut mukana tähän päivään saakka.

Luonnollisesti olen löytänyt hyvää myös kitarapainotteisemman musiikin parista, progesta punkkiin ja jopa nu metallista. Joskin myönnettäköön, että jälkimmäinen heistä ei saa minulta kovinkaan usein hyviä pisteitä.

Ymmärrettävästi myös kokeellisempi, etnisempi ja perinteinen tarjoavat hyviä elämyksiä.

Ja sitten ovat ne levyt joiden kohdalla saa kuulla usein kysymykset "mikä?" ja "miksi?", sillä hassut yhden hitin ihmeet, vitsit ja silkat omituisuudetkin voivat olla välillä tarpeen.
Okei, tuota Petsiä minun on aika vaikea puolustella jopa itselleni.

Siinäpä se. Jos ei muuta, niin ehkäpä tämä paljastaa jotain aivoratasteni toiminnasta.

Niin ja jos joku ihmettelee mikä se rintavaosta vihjaileva kuva sen yhden levylaatikon päällä on, niin kyseessä on Drew Barrymore-standi.

Elokuvamusiikkikokoelmani

Ajattelin hieman toistaa itseäni, mikä ei siis ole varmastikaan yllätys.

Aiemmin olen puolikattavasti esitellyt elokuvakokoelmaani ja olen toki myös silloin tällöin paljastellut soundtrackejani, mutta nyt ajattelin esitellä sen kokonaisuudessaan. En siis tietenkään eritellen jokaista levyä, mutta niin että ne kaikki ainakin joten kuten näkyvät kuvamuodossa. Ja tietenkään se ei pidä paikkaansa, sillä jos elokuvan musiikin on tehnyt jokin muusta kuin elokuvamusiikista tutumpi yhtye/artisti (esim. Daft Punk, Nine Inch Nails, Prince, Deep Forest, Tangerine Dream, Pink Floyd, etc.), niin ne levyt olen luonnollisesti sijoittanut eri hyllyihin, kyseisten tekijöiden muiden levyjen joukkoon. Mutta tuosta ensimmäistä kuvasta näkee ainakin noin 80 prosenttisesti elokuvalevyni.

Nyt seuraava kuva ja siihen liittyvä teksti lisätty 28.4.2013 noin klo. 18 ja risat.
Uskokaa tai älkää, mutta tehdessäni tätä postausta minulta jäi tyystin huomaamatta yksi kokonainen torni soundtrackeja ja näin ollen korjaan tyhmyyteni lisäämällä kuvan siitä tähän väliin.

Jep, pidän elokuvamusiikista.
Mutta näkisittepä koko levykoelmani. Se ajaa isonkin ihmisen hulluksi.

Ja jos tälläiset postaukset tuntuvat edes vähän jonkinlaisesta "leveilyltä", niin totta hitossa, sillä osittain ne ovatkin sitä. Keräilyn suhteen sitä kuitenkin näkee aina hieman vaivaa ja on luonnollisestikin ylpeä saavutuksistaan.
Siksipä kokoelmastani löytyy sellaisia merkkiteoksia kuten Fantastic Four? Bridget Jones's Diary? Dangerous Minds? FREE WILLY 2!

Siis mitä hittoa?

Hahaha!

Okei, löytyy sieltä oikeasti jotain hyvääkin

Millainen elokuvamusiikki iskee sinuun?

Venäläinen ruletti (Company business, 1991)

Muuri on kaadettu ja kylmä sota on ainakin väitetysti historiaa, joten vanhankansan agenteille kuten Sam Boydille (Gene Hackman) ei enää pahemmin löydy valtion puolustukseen liittyviä tehtäviä. Tavanomaiset freelancerina tehdyt teollisuusvakoiluprojektit saavat kuitenkin mukavaa vaihtelua menneestä, kun Sam kutsutaan CIA:n toimesta suorittamaan vakoojien vaihto ja omaan mieheen vaihdettavaksi tulee toinen menneen maailman agentti, entinen  neuvostovakooja Pjotr Ivanovich Grushenko (Mikhail Baryshnikov). Sam kuitenkin huomaa tehtävässä jotain mätää ja se ei ole tällä kertaa Viidakon tähtöset 2, vaan kyseessä on vanhaa kunnon kaksoisagenttimeininkiä, minkä vuoksi pakosalle joutuvat Sam ja Pjotr saavat peräänsä niin jenkki- kuin venäläisagentit. Onneksi eurotripillä voidaan veistellä puujalkavitsejä ja muistella rahanpesijöiden kanssa millaisia ne vanhat hyvät ajat olivat. Ymmärtääkseni hyviä.

Mikhail Baryshnikov on kuulemma sanonut vihaavansa tätä elokuvaa, mutta lienee Sinkkuelämää-kokemuksensa jälkeen muuttanut ainakin osittain mielensä.
Toki Venäläinen ruletti kulkee aika hitaasti ja yllätyksettömästi, eivätkä Hackman ja Baryshnikov tunnu kovinkaan innostuneesti venyttävän esiintymistaitojaan, mutta ei tämä nyt mikään surkea tuotos ole. Mukana on joitakin mukavia muistumia Michael Cainemaisista agenttitarinoista, mikä tulee pitkälti mieleen elokuvan euromiljööstä ja tutusta dialogipohjaisista toiminnasta, jossa siis kovasti mutta rauhallisesti puhutaan kaikenmaailman kaksoisagenteista, tms., mutta ei sorruta juurikaan autoräjähdysräiskintään. Eli kyseessä on vakoojaelokuvaa heille jotka kaipaavat sellaiselta enemmänkin kohtauksia joissa asetellaan tekoviiksiä, kuin lyödään karateiskuja niskoihin.
Jos Baryshnikov olisi sanonut ettei muista tehneensä Venäläistä rulettia, niin sen olisin ymmärtänyt hyvin. Sillä vaikka kyseessä ei olekaan mikään kaikkien aikojen huonoin elokuva, niin eipä tämä kovinkaan mieleenpainuva myöskään ole. Siltikään perinteiset agenttipuheet ja salailut eivät kuluneinakaan minua suuremmin haitanneet, sillä elokuva on tähditetty sen verran hyvin tämänkaltaiseen elokuvaan sopivilla nimillä (mm. Daniel von Bargen, Kurtwood Smith ja Terry O'Quinn), että vaikka kukaan heistä ei nyt mitään ihmeitä kuten meren halkaisemista teekään, niin karismat jaksavat kantaa loppuun saakka. Se miksi Venäläinen ruletti ei meinaa jäädä mieleen edes naulaamalla, on sen täydellinen vaaran puute. Sam ja Pjotr joutuvat siis pakenemaan molempien agenttikollegoita ja samalla pitäisi vältellä euromaiden viranomaisia, luottaen vain mahdollisimman epäluotettaviin alamaailman henkilöihin. Sitten he kuitenkin kulkevat kaikkialla rentoa kävelyvauhtia, hymyillen ja jutustellen mukavia, välittämättä lähes laisinkaan viranomaisverkostojen seurantakeinoista. Itse asiassa he ovat niin rentoja koko ajan, että ovat varmastikin pössytelleet jotain sukkamehua lamaannuttavampaa ainetta. Toisaalta myöskään perässä olevat agentit eivät suuremmin pidä kiirettä, vaan tuntuvat pikemminkin ajattelevan, että kyllä he varmaan joskus tulevat vastaan ja jos eivät, niin eivät.

Siispä hyvinä pidettäviä näyttelijöitä, mukavan perinteistä kerrontaa ja uhkaavuutta kuin sulaneessa jäätelössä.

Tähdet: **
Venäläinen ruletti

Sidekicks - yhdessä voittamattomat (Sidekicks, 1992)

Men of action-julkaisusarja sisälsi elokuvia muun muassa Olivier Grunerilta, Sho Kosugilta, Jean Claude van Dammelta, Brian Bosworthilta ja Chuck Norrisilta. Siispä sitä saattoi tuon logon perusteella odottaa näkevänsä toimintaa ja oletettavasti kovaotteista sellaista. Niinpä Sidekicksin takakannessa toimintaan viittaava toiminta-genremääritys kuulostaa siltä, että kyseessä olisi ei niin yllättäen toimintaelokuva. No jos ajattelee esimerkiksi Karate Kidin olevan toimintaelokuva, niin kyllä sitten. Sidekicksin kohdalla tuo Men of action-logo tarkoittaa sisällön sijaan enemmänkin Chuck Norrisia, joka toki on man of action, mutta elokuvansa eivät aina pakosti sitä ole.

Arka astmapoika Barry (Jonathan Brandis) uppoutuu helposti päiväuniin joissa on milloin ninja, milloin jokin muu käden- ja jalantaitoihin uskova toimintamessias, joka toimii yhteistyössä toisen sankarin, Chuck Norrisin (Chuck Norris) kanssa. Barryn fantasiat haittaavat opettajien mielestä koulunkäyntiä ja kanssaoppilaat naureskelevat hinkukeuhkopojan sankaripalvonnalle. Barryn isä Jerry (Beau Bridges) koettaa auttaa houkuttelemalla poikansa karatekouluun, mutta mulkeromainen omistaja Stone (Joe Piscopo) osoittaa ettei tuollainen heiveröpoika pärjäisi tosimiesten maailmassa. Onneksi kiltti opettaja Noreen (Julia Nickson) keksii pyytää setäänsä herra Leetä (Mako) opettamaan Barrylle itsepuolustustaitoja. Tämä tuleekin tarpeeseen, sillä koulukiusaava Randy (John Buchanan) haastaa Barryn osallistumaan karatekilpailuihin, jotta voisi siellä murjoa pojan muusiksi. Tässä vaiheessa oikean elämän Chuck Norris voi tulla kertomaan Barrylle, että me ollaan sankareita kaikki, paitsi ehkä Billy Drago Delta Force kakkosessa.
"if you die I'm going to shoot myself and come on after you!"

Sidekicks toki sisältää toimintaa ja sitä nimenomanaan Norrisille ominaisesti jalkatyöskentelyn muodossa, mutta aiemmin mainitun Karate Kidin tavoin mukana oleva väkivalta on ainakin väitetysti sivuseikka ja nuoren pojan kasvutarina on se punainen lanka. Se että Brandisin esittämä hahmo fantasioi Norrisista ja toivoisi olevansa suurenmoinen toimintasankar,i on tarina jossa potkutähden sijaan ihannoitavana henkilönä voisi olla vaikka jääkiekkoilija, shakkimestari, ihmissyöjä, tms. Siispä olennaisinta on saada arka poika uskomaan omiin kykyihinsä ja tässä tapauksessa se tulee toimintafantasioiden ja Chuck Norrisin kautta. Näin ollen ammuskelu-, sun muut toimintakohtaukset tulevat lähes kokonaisuudessaan esille unien kautta ja niissä esiintyvän logiikan vuoksi kyseessä on enemmän taikka vähemmän humoristisia kohtauksia. Joten Sidekicksin toiminta lähentelee enemmänkin Jackie Chania kuin Chuck Norrisia.

Karate Kid tulee Sidekicksia katsellessa niin usein mieleen, että sen täytyy olla tarkoituksellista ja uskonkin, että ajatuksena onkin ollut tehdä lämminhenkistä kunnioittavaa komiikkaa Karate Kidin kustannuksella. On ruipelopoika joka ei pääse ilkeän, väkivaltaisen karatekoulun opettajan opetuksen alaisuuteen ja tilalle tulee iäkäs, hiukan hassun oloinen aasialaisherra, jonka lähitaisteluopit koostuvat lähes kaikesta muusta kuin lyönneistä ja potkuista, mutta kryptisiä mietelauseita on tarjolla sitäkin enemmän. Joe Piscopo vetää pyöriväsilmäisenä aivan överiksi Martin Koven John Kreesen 
ja Mako on kuin happotripillä oleva herra Miyagi. Tarina kulkee tuttuja ratoja aina koulukiusaamisesta lopun karatemestaruusotteluun, jossa alistetusta pojasta on kuoriutunut kaunis joutsen. Ja se toimii.
Etenkin siksi, että Chuck Norris Chuck Norrisina-fantasiat ovat kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä Last Action Herossa, jotka olivat kieltämättä ajoittain nokkelia ja samankaltaiset monimuotoiset elokuvalliset toimintakuvitelmat yhdistettynä Karate Kidiin tekevät kasvutarinasta, jos ei nyt täysin erilaista, niin ainakin erilaisemman ja Norrisin itseironinen suhtautuminen toimintatähteyteensä tulee erinomaisesti esille. Norris onkin elokuvatähtenä sopiva sekoitus supersankaruutta, kuten myöskin jonkinlaista tavallisuutta, mikä onkin aina ollut hänen suurimpia voimavarojaan.

Norrisfantasioissa on hauska pohtia mihin miehen elokuvaan mikin kuvitelma perustuu, sillä osa Barryn fantasioista pohjautuu hänen omaan elämäänsä, mutta osa hänen näkemiinsä Norris-leffoihin. Niinpä välillä unet ovat Missing in Actionia ja välillä Hitmania.
Lisäksi pidän siitä, miten Barryn unet muokkaantuvat matkan aikana ja esimerkiksi elokuvassa mukaan tulevat uudet hahmot löytävät roolinsa myös Barryn unista, ja kun poika aiemmin fantasioi pelastettavan naisen olevan opettajansa Noreen, niin ihastuksen myötä tilalle siirtyy Danica McKellarin esittämä suloinen koulutoveri Lauren.
Sidekicksia voisi melkein suositella heille joiden mielestä aiemmin mainittu Last Action Hero osoittautui mahtipontisuuteensa hukkuneeksi egotripiksi, tai jotain sinne päin.
Siispä pidän kovasti siitä kuinka mielikuvitusystävä voi oikeasti rohkaista vaikkapa sitten kiipeämään liikuntatunnilla köyttä ylös. Tälläisiin kuvitelmiin on helppo samaistua ja Brandis on sopivan herkän oloinen jotta hänen voi oikeasti kuvitellakin tarvitsevan rohkaisua, joka taas sitten on myöskin sellaista jollaiseen asemaan voi ainakin tämä katsoja pistää itsensäkin.

Brandisin itsensä vuoksi tämä elokuva saa syvempää merkitystä hänen tosielämänsä murhenäytelmän takia, sillä hänen maallinen vaelluksenahan päättyi vain 27-vuotiaana itsemurhaan. Tämän vuoksi Barryn todellakin uskoo tarvitsevan apua, tuli se sitten Norrisin taikka jonkin muun kautta, mutta kunhan tulee. Näin ei siis oikeasti tainnut käydä, vaan Brandisin oma elämä osoitti kuinka elokuvissa esitetty fantasia ei todellakaan kulkeudu kotiin saakka. Valitettavasti.

Sidekicks ei kuitenkaan ole täysin toimiva elokuva, sillä sen antamat vastaukset ovat helppoja ja noudattelevat sivureiteistä huolimatta lopulta sitä Karate Kidistäkin tuttua lyönti korjaa kaiken-ajattelutapaa, mitä saadaan kuitenkin aika hyvin peiteltyä elokuvan huumorilla ja positiivisesti tällä kertaa lyöntiopetus ei tarkoita ihmisen hakkaamista kuin osittain. Ikävä kyllä elokuvan huumori ei kuitenkaan korjaa sitä seikkaa, että vaikka Makon riehakas esiintyminen onkin huvittavaa, niin esimerkiksi Joe Piscopo on niin tuskaa, että tekee mieli mennä polttamaan hänen talonsa. 
Joten elokuvan komedia on kuten sen opetuksetkin, niin tasaisesti osumien ja hutien välillä tasapainoilevaa, että välillä elokuva on todella hyvä ja välillä aivan päinvastainen.

Lisäksi osa koko matkankin kulkevista hahmoista jää todella alikirjoitetuiksi ja suoraan sanoen värittömän valjuiksi. Kuten esimerkiksi Beau Bridgesin perinteinen isähahmo, joka ei siis oikeastaan tee mitään muuta elokuvassa kuin on siellä jossakin ja näin ollen on todella hassua, että silti osoitetaan Julia Nicksonin esittämän opettajan ihastuvan Bridgesin näkymättömään mieheen, kun sellainen on jopa fantasiassa mahdotonta.

Kaikki ovat onnellisia-lopetus on kenties hieman liiankin siirappinen. Vaikka onkin hauskaa kuinka yliluonnolliseksi, jonkinlaiseksi henkiolennoksi siinä Norris nostetaan.

Väitän kuitenkin, että Sidekicks kuuluu Chuck Norrisin parempien elokuvien joukkoon, vaikka ymmärränkin samalla sen saaman kritiikin nimenomaan Norrisin suhteen. Ensinnäkin mies on lopulta vain pienessä sivuosassa ja monet hänen kohtauksistaan olisi voitu korvata sopivasti leikatuilla pätkillä miehen aiemmista elokuvista, joten ajoittain Sidekicksia on vaikea nähdä juuri Norrisin elokuvana. Lisäksi elokuvan herättämät mielikuvat toimintaelokuvasta saattavat aiheuttaa perinteisempää Norrisia odottavalle suurenkin pettymyksen, sillä tämä on lähempänä Disneymäisuutta kuin turpaanvetoa. Itsekin ensikatselun aikaan petyin hieman omien ennakkoluulojeni vuoksi ja tällä kertaa katselukokemus oli positiivisempi. Joten odottaessaan aikuisille suunnattua Norris-elokuvaa ei voi syyttää vain kansikuvia, taikka mainostekstejä, sillä on osittain katsojan oma moka jos automaattisesti luulee jokaisen Norris-leffan olevan Invasion U.S.A. Erhe joka onkin varmasti osaltaan vaikuttanut tämän elokuvan saamiin negatiivisiin kommentteihin.
Odottakaa Metsien Soturia niin ette pety.

Tämä on kuitenkin kepeää viihdettä, miellyttävän humoristinen ja lapsekkaista ajatuksistaankin huolimatta sydämellinen elokuva, jossa on muuten tosi tarttuva kasarileffamainen soundtrack.

Tähdet: ***
Sidekicks  - yhdessä voittamattomat

Viaton viettelijä (Boys, 1996)

Supergrass, Stone Roses, Paul Weller, Cast, Sparklehorse, Del Amitri, Portishead, etc. Siispä jos ei muuta, niin ainakin aikansa hipsterit varmaan pitivät tämän elokuvan soudtrackista.

Patty (Winona Ryder) kokee hevosonnettomuuden ja poikakoulussa turhautunut Baker (Lukas Haas) päättää auttaa neitoa viemällä hänet koululle, mikä tietenkin johtaa... ei mihinkään kiinnostavaan, sillä tämä on aivan hiton puuduttava elokuva.
No okei, kun Baker salailee naisen läsnäoloa koulussa ja muut pojat tietävät Bakerin valehtelevan, niin yksi pojista lyö jostain syystä seinää murtaen kätensä. Se oli typeryydessään aika mielenkiintoista.

Idea on ilmeisesti siinä, että Haas ihastuu Ryderin esittämään vanhempaan naiseen ja luonnollisesti tämä nainen on sitten sellaisella arkipäiväisellä tavalla haitallinen vaikutukseltaan. Jotain siinä hahmojen tavanomaisuudessa onkin tavallaan viehättävää, kun Ryder ei ole mikään femme fatale joka syöksee Haasin murhien ja valtiopetosten päihdehuuruisiin syövereihin, vaan hahmot ovat ainakin olevinaan tavallisia ihmisiä tutummilla ongelmilla. Ongelmaksi muodostuu se, että vaikuttaa siltä etteivät tekijät luottaneet tavallisuuden olevan tarpeeksi kiinnostavaa ja näin ollen taustalle on pitänyt vääntää eräänlaista murhamysteeriä (joka on kyllä aika kaukaa haettu tulkinta), joka sitten vaikuttaa koko ajan jälkikäteen mietityltä seikalta. Siispä se arkipäiväisyys alkaa kompuroimaan tuon kuolemaidean kanssa ja tuolloin se tavallinen koulupoika ihastuu vanhempaan naiseen-tarina alkaa vaatimaan Ryderilta sitä juonikkuutta, jota hän ei varmastikaan itse tiennyt odotettavan. Eli lopputuloksena on tavallisia ihmiskohtaloita joiden tenhoa koetetaan vahvistaa epätavallisilla murhenäytelmillä ja se ei todellakaan ole niin kiinnostavaa kuin toivoisi. Jos John C. Reillyn esittämä poliisi ja pari muuta siihen juonentynkään liittyvää seikkaa olisi leikattu pois, niin kyseessä voisi olla onnistunutkin ihmissuhdedraama ja siihen viittaavat etenkin Haasin ja isäänsä esittävän Chris Cooperin yhteiset kohtaukset.

Tai olisi ja olisi, sillä vaikka Haas onkin ihan kelvollinen tylsistyneenä ja haaveilevana opiskelijapoikana, niin Ryder on valitettavan tylsä vanhempana naisena. Eikä kyse ole jännitystarinan epäsopivuudesta, vaan siitä ettei Ryder varmasti ole ollut tällöin vielä valmis ns. vanhemmaksi naiseksi, eli nykykielellisesti puumaksi.
Se seikka aiheuttaa kyllä omassakin ajattelussani ongelmia, sillä vaikka Ryder onkin viisi vuotta Haasia vanhempi, niin neidin tänä päivänäkin nuorekkaat kasvonpiirteet ja elokuvan valmistumisaikainen ruhtinaallinen 25 vuoden ikä eivät oikein istu yhteen poikakoulun ajatusten kanssa.

Kenties se kuitenkin on vain elokuvan laiskiaismainen hitaus joka sen suurimman puuduttavan tunteen aiheuttaa, sillä se vanhempi nainen-juonikin taitaa olla liiaksi omaa mielikuvitustani. Mutta minkäs teet, kun sitä koettaa keksiä edes jotain herättävää, kun Viaton viettelijä ei sitä itse tee.

Tähdet: *
Viaton viettelijä

Viimeinen kummisetä (The Last Don, 1997)

Hitto mitä bullshittii, sillä tämähän on vasta toiseksi viimeinen kummisetä, koska jatkoa seurasi vuotta myöhemmin.

Mafiaperhe Clericuzion päämies, eli Don Domenico (Danny Aiello) ei ole hyvillään tiedosta, että hänen rakas tyttärensä Rose Marie (nuorena Emily Hampshire, iäkkäämpänä Kirstie Alley) on rakastunut Santadion perheen Jimmy-poikaan (Bruno Campos). Perheiden välillä kun roihuaa bensankatkuinen paha veri ja sitä tuoksua ei ainakaan paranna Rose Marien raskaus. Siispä vastentahtoisesti Domenico antaa tyttärelleen luvan mennä naimisiin, jotta lapsesta ei tulisi paskiaista, ainakaan muutoin kuin luonteensa perusteella. Santadiot ovat kuitenkin vastuussa Domenicon pojan Silvion (Quinn Duffy) kuolemasta ja näin ollen hääyönä Jimmy saa kokea kuolettavaa kuristavaa kauhua ja samalla pistetään ylimääräisiä reikiä muuhunkin sukuun. Ymmärrettävästi tapahtumat saavat Rose Marien kilahtamaan ja kantamaan kaunaa isälleen, joten nyt kun elokuvaa on kulunut arviolta 20 minuuttia, voimme loppuajan, eli päälle kahden tunnin verran seurata kuinka jälkikasvujen kautta petosten, kunnian ja kuoleman kierre jatkuu totuttuun mafialeffatyyliin.

Moni tämän elokuvan, taikka pikemminkin minisarjan katsonut on varmasti ottanut sen vastaan Mario Puzon vuoksi. Tai uskaltaisinkohan sanoa, että vaikka Puzo onkin kovasti luettu kirjailija, niin ehkäpä se on kuitenkin Francis Ford Coppolan elokuvaversio Puzon Kummisedästä se suurin mielikuvahoukutin Viimeisen kummisedänkin kohdalla. Eikä se mitään, sillä ihan hyvä lähtökohta on kyseessä ja mafiatarinoille tyypillisesti mukana onkin paksua aksenttia, nimiä kuten Crossifixio (joka kuulostaa ihan joltain fetissiltä), kirkkoja, hautajaisia, äänekkäitä häitä, puhetta ruuasta ja hahmoja jotka ovat liian tulisia omaksi hyväkseen. On suvun ulkopuolisia joiden kerrotaan olevan kuin omia poikia, mutta jotka eivät lopulta olekaan kuin sivuun heitettäviä rättejä. On heitä jotka koettavat pysyä erossa järjestäytyneestä rikollisuudesta, mutta veri on vettä sakeampaa. Ja muitakin hyvänpäivän tuttuja tulee vastaan.

Näyttelijäluettelo on paljonpuhuva: Danny Aiello, Joe Mantegna, Seymour Cassel, Burt Young, Christopher Meloni, David Marciano, Mike Starr, Vincent Pastore, etc. Eli suurinpiirtein jokainen tunnettavuudeltaan Andy Garciaa pienempi mafia-, gangsteri- tai vastaavasta elokuvasta/tv-sarjasta tuttu näyttelijä on mukana.
Ja jos ehtii matkan aikana kyllästyä mafiaperinteisiin, niin näyttelijäbongauksista voi löytää pientä hupia, sillä edellä mainittujen näyttelijöiden ohella siellä on lukuisia muitakin tuttuja nimiä, kuten Darryl Hannah.
Darryl?
Jep, kannessa Hannahin nimi lukee kolmessa kohdin ja kahdesti tuplaärrällä.

Ellei sitten nimen kirjoittaneella ole ollut mielessä aikuisviihde-esiintyjä nimeltä Darryl Hanah. Ei kun ihan oikeasti, sellainen on näköjään olemassa. Ja pikaisen kuvahaun perusteella ymmärrän kyllä miksi hän on tuollaisen taiteilijanimen itselleen valinnut.

Näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä, mutta kaikille Mantegnoille ja Aielloille nämä menevät jo niin rutiinilla, ettei yllätyksiä ole luvassa. No, Kirstey Alley ei ehkä ylinäyttelemisellään aivan sinne kelvolliseeen saakka yllä, eikä myöskään aiheuta yllätyksiäkään ja muutoinkin hän tuntuu olleen hiukan erheellinen valinta italialaiseksi mafiatyttäreksi.

Yhdessä pötkössä, eli elokuvana katseltuna Viimeinen kummisetä tuntuu ajoittain hieman hajanaiselta. Tai sanoisinko mielummin, että pikemminkin episodielokuvalta. Se nimittäin alkaa kuvaamalla tuota Aiellon hahmoa ja perhettä, mutta sitten siirtyy täysin Joe Mantegnan esittämän ns. perheen ulkopuolisen hahmon elämän kuvaamiseen niin painokkaasti, että kaikki muu unohdetaan silloin lähes täysin ja elokuva tuntuukin tällöin Mantegnan hahmon tarinalta. Sitten se puolestaan jää sivuun kun vuoroon astuu jonkun toisen, esimerkiksi Hannahin esittämän elokuvatähden pulmien ja suhteisen selvittely, ja sitten vuoroon pääsee Starrin esittämän himopelaajan tarina, etc. Ja koska nämä osuudet ovat sangen pitkiä, niin se saa miettimään, että kuinka paljon tämä elokuva nyt lopulta kertookaan viimeisestä kummisedästä. Etenkin kun Aiellon rooli on suurelta osin kertojaäänenä toimiminen ja välillä vaikuttaakin siltä, että hänen suurin merkityksensä olla mukana on toimia jokaisen "jakson" alussa ja lopussa olevana muistuttajana siitä mitä aiemmin tapahtui. Tämä episodimainen rakenne ja jatkuva kertojan tapahtumia toistava puhe toiminee parhaiten silloin kun Viimeisen kummisedän katsoo juurikin televisiosta jakso kerrallaan. Nyt tälläisenä se ei kylläkään eksytä katsojaansa, mutta töksähtelee välillä.

Kuitenkin kyseessä on ihan ok-tason perinteistä perhesuhteista ja väkivallasta ammentavaa mafiaturinointia, että kyllä tämän katsoo ennemmin kuin ui kalojen kanssa. Paitsi tietenkin, jos ne ovat tosi seksikkäitä kaloja.

Tähdet: **
Viimeinen kummisetä

Lohikäärmeen nyrkki (Dragon Fist / Lóng Quán, 1979)

Tahdon huomauttaa, että juonikuvauksessa käytetyt roolihahmojen nimet ovat samassa muodossa kuin katsomassani kasettijulkaisussa. Dvd-version katsoville hahmojen nimet esiintyvät todennäköisesti eri tavoin kirjoitettuna, sillä tässä käännöksessä ne eivät kovinkaan paljoa kuulosta samoilta kuin millaisia oikeasti ovat. Mikä sitten aiheutti välillä pientä päänvaivaa koettaessani yhdistää näyttelijöitä roolihahmoihin.

Mestari Tsong Tsing Chung (Yen Shi-Kwan) kyseeenalaistaa mestari Chingin (Hsu Hsia) kungfumestaruuden ja haastaa hänet kuolettavaan mestaruustaistoon. Chingin oppilas ja samalla ottopoika Pau-Jun (Jackie, tai kuten nimi tässä tapauksessa kuuluu, Jacky Chan) vannoo suojelevansa leskeksi jäänyttä vaimoa ja nyt isätöntä tytärtä, mutta myös kostavansa mestarinsa kokeman häpeällisen häviön.
Tsong Tsing Chung ei kuitenkaan ehdi kauaa nauttia voitostaan, kun saa tuta ilkeän asenteensa johtavan vaimoparan itsemurhaan. Tämä toimii silmien avaajana ja Tsong Tsing Chung katuu aiheuttamiaan harmeja leikkaamalla jalkansa irti (vähän niin kuin Cary Elwes), jotta ei voi enää suorittaa legendaarista lentävää potkuaan.
Tässä ehtiikin kolme vuotta kulua ennen kuin Pau-Jun löytää Tsong Tsing Chungin, vain huomatakseen vastassa olevan raajarikon ja näin nuorukainen ei siis pääse tyydyttämään kostonhimoaan reilussa tappelussa. Samaan aikaan paikallinen rikollispomo Lo Wei (valitettavasti en tiedä kuka, mutta hahmon nimi on sama kuin elokuvan ohjaajan) haluaa tuhota Tsong Tsing Chungin klaanin, jotta voisi lopullisesti orjuuttaa lähitienoot ja tässä apuun tulee kostoa kaipaava Pau-Jun. Siispä huijataan nuorukainen suorittamaan pahuuden suunnitelmia, mutta kuten me kaikki tiedämme, niin totuudella on paha tapa haluta esiin ja tällöin lohikäärmeen nyrkki löytää uusia tuttavuuksia ilkeiden ihmisten kasvoista.

Lohikäärmeen nyrkki on Jackie Chania sieltä vakavammalta suunnalta, joten hirveän ilomielistä slapstick-komediaa ei ole esitteillä ja tuimailmeinen Chan ei edes yhtä tappelukohtausta lukuunottamatta käytä ympäristönsä esineitä avukseen. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään negatiivinen asia, sillä Lohikäärmeen nyrkki on mainio toiminnallinen elokuva, jolla tuntuu olevan jotain sanottavaakin katumuksesta ja turhasta vihanpidosta.

Näyttelijät tekevät varsin hyvää työtä ja etenkin Yen Shi-Kwanin esittämä muuntuminen vihamielisestä sadistista suurta murhetta kantavaksi mieheksi, joka tuhoaa tietoisesti lahjansa jotta voisi osoittaa katumustaan on aivan loistavasti esitetty, vaikka ajoittain nykivä leikkaus ja pähkähullu dubbaus koettaakin parhaimpansa mukaan muuntaa elokuvan surumielistä sävyä. Tästä johtuen tuon hahmon asenteen muutos tulee kuin puun takaa ja saattaa aluksi vaikuttaa hämmentävältä.

Toki elokuvassa on pientä huumoriakin mukana, mutta suurin osa komiikasta tulee kyllä dubbauksesta, tekstikäännöksestä ja muista hieman ulkopuolisemmista seikoista. Englanninkielisen dubbauksen tehneet henkilöt puhuvat kuin joutuisivat korottamaan ääntään metelin ylitse ja valtaosa aksenteista on kenties tahallisenkin huvittavia. Vastaavasti nämä seikat tuovat ainakin itselleni nostalgisen olon, kun muistelen lapsuuden kultahetkiä (en suihkuja) jolloin tuli useinkin katseltua juuri näitä tälläisiä kasettijulkaisuja (käsittää erityisesti italo- ja aasialeffat), joissa oli aina Lohikäärmeen nyrkin tavoin huulisynkkaus pahemmin vinossa kuin Lara Flynn Boylen nykyinen naama, lyönnit kuulostivat maton tamppaukselta ja kuvasuhde oli aina niin pielessä, että välillä tuntui kuin kuvassa olisivat näkymättömät ihmiset keskustelemassa.

Taistelukohtaukset, joita on aika reippaasti, ovat hienoja ja välillä näyttäisi siltä kuin he tanssisivat robottia nopeutetusti. Ja myönnettäköön, että näitä elokuvia katsookin ensisijaisesti nimenomaan siksi, että näkisi hoh! hah! hih!-repliikkejä (ihan oikeasti) toistavien pyjamaihmisten heiluttavan jalkojaan ja käsiään kuin olisivat lähitaistelukolibreja sokerihumalassa. Siinä suhteessa Lohikäärmeen nyrkki ei petä ja hyvä niin.

Lisäplussaa elokuva saa eräänlaisesta onnistuneesta westernfiiliksestä, jota ajoittain hyvinkin Morriconemainen musiikki vain korostaa. Lisäksi kuvassa olevat roskat ja naarmut tuovat vanhaan elokuvaan oman lisänsä.

Ja ei, en maksanut elokuvasta viittä euroa, vaikka kannessa oleva hinta saattaa sellaista väittääkin. Olinkin hieman näreissäni huomatessani, että tuo hinta olikin kansimuovin sijaan kirjoitettu paperiin.

Tähdet: ****
Lohikäärmeen nyrkki

Movie monday: elokuvaelämys

"Mikä on sellainen elokuvaelämys, joka on jäänyt erityisesti mieleenne?"

Okei, tämä on tosi tyhmä juttu, mutta niinhän ne aina minun kohdallani ovat ja hyvä niin, sillä muutenhan ne eivät olisi minun juttujani.
Jostain syystä tästä haasteesta tuli mieleeni tuli se kun katsoin elokuvan Baseketball.

Jokainen joka on nähnyt sen, tietää ettei se ole mikään järin oivaltava komedia edes kakkahuumorin osastolla. Mutta sopivassa mielentilassa, eli puoliunessa sekin saattaa naurattaa. Ja tätä ajatellen kokemani Baseketballin katselutilanne oli näemmä ideaali, sillä minä oikeasti nauroin katsoessani tuota elokuvaa. Mitä ei tapahtunut uusintakatselun aikana.

Oli erittäin hiljainen ja kaunis kesäpäivä vuonna 2002, ja videovuokraamossa jossa työskentelin ei käynyt sen päivän aikana juuri ketään. Koko päivän asiakasvirta oli laskettavissa teinimutanttininjakilpikonnan yhden käden sormilla ja en laisinkaan ihmetellyt asiakashiljaisuutta, sillä oli kuten sanoin, kaunis kesäpäivä. Siispä kun kaikki vähänkin rakentava työ siltä päivältä oli jo valmiina, päätin tehdä jotain mitä en koskaan aiemmin saati myöhemmin tehnyt töissä ollessani ja aloitin elokuvan katselun. En siis laske mukaan elokuvan kuntotarkastuksia, sillä niitä harvemmin pyöritettiin läpi kokonaisuudessaan.
Baseketball valikoitui katseluun siitä yksinkertaisesta syystä, että otin sokkona jonkin elokuvan hyllystä ja se sattui olemaan se.
Olin puoliunessa, tylsistynyt ja repesin nauramaan kuin pillastunut hyeena. Luonnollisesti heti kun elokuva oli päättynyt, saapui liikkeeseen asiakas ja minä en pystynyt muuhun kuin ajattelemaan erästä elokuvan hölmöimmistä kohtauksista, mikä sitten sai minut tirskumaan ja näyttämään Toxic Avengerilta yrittäessäni pitää pokkaa kun asiakas keräsi itselleen irtomakeisia. Kun rupesin ajattelemaan, että toivottavasti hän, viaton asiakas ei kuvittele minun nauravan hänelle, alkoi minua naurattamaan enemmän. Tunneriehaantumiseni ei jäänytkään häneltä huomaamatta ja maksaessaan sokeripommejaan hän kysyikin mikä naurattaa ja minä vain totesin katsoneeni juuri yhden kaikkien aikojen tyhmimmistä elokuvista.
Asiakkaan poistuttua putosin kirjaimellisesti tuolilta ja en ollut saada henkeä nauraessani sen verran tarmokkaasti, mutta en enää niinkään elokuvalle, vaan itselleni.

Vaikka kyseessä ei ollut varsinaisesti hyvä elokuva, tuoli ei ollut mukava, televisio oli pieni rääpäle, niin silti kaikki osui kuitenkin kohdilleen ja sai huomaamaan, että omasta mielestäänkin huonosta voi tulla jotain aivan loistavaa, kunhan tilanne on oikea.

Eli en oikeasti suosittele Baseketballia.

Banaanimies (Bananaman, 1983 - 1986)

Muistan hämärästi nähneeni tämän kasetin (en kenties kuitenkaan tätä nimenomaista kappaletta) lapsuudessani, mutta en muista olenko sisältöä nähnyt aiemmin.
Kyseessä on brittiläiseen sarjakuvaan pohjautuva brittiläinen animaatiosarja, joka koostuu 40 jaksosta ja tällä kasetilla on niistä 12. Koska kasetin pituus on vain 60 minuuttia, niin eipä jaksojen pituus päätä huimaa, mikä on rehellisesti sanottuna vain hyvä asia.

Erik on poika joka syötyään banaanin muuttuu supersankariksi nimeltä Banaanimies. Hän "lentää nopeammin kuin ajattelee", mikä onkin aika hyvä summaus koko sarjan kieli poskessa-asenteesta.

Banaanimies kohtaa tohtori Synkän (Bananaman Meets Dr Gloom)

Tohtori Synkkä aikoo estää tv-elokuvan esittämisen, joten Banaanimies lentää estämään pahiksen toimet. Nuorennusäteen keksinyt tohtori sortuu näppäryyteensä.

Suuri Pako (The Big Breakout)

Muutama vanki koettaa paeta, mutta Banaanimies estää paon.

Kadonnut Tapioca-heimo (Lost Tribe of the Tapiocas)

Gorilla kaappaa naistutkijan ja Banaanimies muistuttaa eläimen olevan väärässä elokuvassa.

Banaanimies vieraalla planeetalla (The Alien Planet)

Kenraali Tuho lähettää Banaanimiehen vieraalle planeetalle, jonka asukkaatt haluavat tietää kaiken kiinalaisravintoloista, taikka Banaanimies kuoritaan.

Kidnappaus (The Kidnap Caper)

Kenraali Tuho lähettää junan kohti tuhoa, mutta ei onnistu.

Banaanimies ja Hirsimäen talo (House on Hangmans Hill)

Rahanväärentäjät asuttavat väitettyä kummitustaloa

Kadonnut satelliitti (Destination Danger)

Avaruusolennot pyrkivät valloittamaan maan. Saavat nyrkistä.

Kuoleman muuri (Wall of Death)

Rankkasade meinaa murtaa padon, mutta onneksi tulpan vetäminen joen pohjasta laskee vedenpintaa.

Banaanimies ja teräsleuat (Jaws of Steel)

Kenraali Tuho kutsuu kaikki tunnetut rikolliset avukseen ja he epäonnistuvat.

Banaanimies ja Banaanipoika (The Bananakid)

Banaanimies ottaa avukseen Banaanipojan ja jos luulette Joel Schumacherin Batman & Robinin olevan homoeroottinen, niin olette oikeassa.

Täti on taas täällä (Auntie's Back in Town)

Superpaha Täti on palannut kaupunkiin tuhoamaan Banaanimiehen, mutta ei onnistu.

Banaanimies kummitusjunassa (Tunnel of Terror)

Banaanimies lyö huvipuistorakennuksen avaruuteen.

Lyhyesti: aivan helvetin pelottavaa katseltavaa.

Banaanimies on kuin Beatlesien Keltainen sukellusvene yhdistettynä Sergio Aragonesin sarjakuviin.

Itse asiasssa Aragonesilla oli aikoinaan sellainen sarjakuva jossa ilmenee, että sana puuro muuttaa ihmisen supervoimaiseksi ja pian tieto kiiri kaikkien korviin, aiheuttaen lukumääräisesti liiaksi supersankareita ja sehän nostattaa vain kaaosta. Tässä Banaanimiehessä eivät kaikki muutu supersankareiksi, mutta yksinkertainen idea arkisen banaanin syönnistä muutoksen aiheuttajana, on kuin tuo puuro-idea. Lisäksi piirros on kuin 60-luvun brittihappoa sekoitettuna Aragonesiin.

Juuri tuo vanhanaikainen brittiläinen piirrostyyli, yhdistettynä Benny Hillmaiseen musiikkin ja erittäin kuivaan huumoriin tekee Banaanimies-kokemuksesta samanlaisen kuin Kellopeli

Appelsiinin ultraväkivalta. Naamiot, Singin' in the rain, penispatsaat ja iloinen luonne yhdistettynä raiskauksiin eivät ole kovinkaan kaukana Banaanimiehen selkäpiitä karmivasta tunnelmasta. Ja tämä sentään on lapsille suunnattu. Pistääkin ihmetyttämään brittien videonasties-listat, kun samalla televisiosta on tullut Banaanimies.

Vitsit ovat yksinkertaisia (joskin myönnettäköön, että nauroin sille kun Banaanimies menee kirjastoon ja sanoo "arvasin täällä olevan kirjoja"), itse jaksojen tarinat yksinkertaisempia, animaatio Hanna & Barberamaisen säästeliästä, huulisynkkaus kadoksissa ja jaksojen otsikot hyvin löysästi sisältöön liittyviä.
Pidän kyllä kovasti siitä, että kun Banaanimies lentää, niin hän liikuttaa käsiään kuin olisi uimassa.

Pelottaa.

Tähdet: **
Banaanimies

Hammerman: vaaralliset graffitit (Hammerman, 1991 - 1992)

Hammerman on 13 jaksoa kestänyt MC Hammerin suosion ympärille teetetty animaatiosarja 90-luvun alusta, mutta en muista esitettiinkö sitä suomessa laisinkaan. Jos, niin itse en ainakaan tuolloin sitä seurannut, vaan tutustuin siihen vasta tämän nimenomaisen kasetin myötä. No, ainakin sarja sai täällä vähintäänkin kaksi kasettijulkaisua osakseen (tämän lisäksi tiedän olemassa olevan Hammerman: filmitähti-kasetin) ja näin ollen minimissään kuusi jaksoa on ollut meillekin saatavilla.

On ymmärrettävää, että MC Hammer, joka 90-luvun alussa oli selvästikin suosionsa huipulla U Can't Touch This-hitin myötä, päätti sitten murjoa kun rauta oli kuumaa. Sarjan lyhytikäisyys ja Hammerin omien sanojensa mukaan viimeinen naula uskottavuuden menetykseen eivät sitten kuitenkaan loppuun asti kantaneet, edes haaremihousujen avustuksella ja maine jäi pitkälle ns. yhden hitin ihmeeksi, joka sittemmin tuhlasi holtittomasti rahojaan, päätyen lopulta konkurssiin.
Toki  MC Hammerilla oli muitakin hittejä kuin U Can't Touch This, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan.
Käytännössä MC Hammerille kävi kuten Vanilla Icelle. Hetken maailman isoin tähti jolle kaikki vaikutti olevan mahdollista, mutta sitten romahdus ja epätoivoista uskottavuuden etsintää, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Myönnettäköön, että itsekin aikoinaan seurasin MC Hammerin musiikillista uraa vain Please Hammer, Don't Hurt em- ja Too Legit to Quit-levyjen verran, kunnes aloin tylsistyä hänen musiikillisen materiaalinsa parissa. Se ei kuitenkaan vaikuta siihen tosiseikkaan, että noilta nimenomaisilta levyiltä löytyy nykyisen huumoristatuksensa ohella pirun tarttuvaa popmusiikkia. Joten vaikka MC Hammer saattoi jäädä jonkinlaiseksi tähdenlennoksi, niin parempi niin kuin kokonaan ilman.

Mutta kuitenkin, tuon suosionsa huipulla MC Hammer kokeili siis myös muutakin kuin pelkkää musiikkia ja vaikka näyttelijänä hän ei mitään Vanilla Icen Cool as Icen kaltaista roskaklassikkoa saanutkaan aikaiseksi, niin tämä Hammerman on ainakin aika lähellä sitä.
Sillä katsottuani tämän kasetin sisältämät kolme jaksoa, en laisinkaan ihmetellyt, että miksi sarja jäi lyhytikäiseksi. Samalla kuitenkin sisällön psykedeelisuus ja suomidubin mukanaan tuomat tahattomat huvittavuudet saivat minut haluamaan loputkin jaksot nähtäväkseni, vaikka en ehkä lisää tehtäväksi.

Hammermanissa MC Hammer on oikean nimensä mukaisesti Stanley, jonka isoisä oli muinoin ollut Soulman niminen supersankari, mutta jäänyt ammatistaan eläkkeelle.

Nyt nuorisokeskuksessä työskentelevä Stanley saa haltuunsa maagiset, puhuvat kengät (ihan oikeasti) jotka muuttavat herkkäsieluisen miehen rehvakkaaksi supersankariksi joka räpillään ja tanssiliikkeillään päihittää kaikki yhteiskunnan viholliset. Näin Hammerman paikkaa Soulmanin jättämän aukon rikollisuuden torjunnassa ja tekee sen haaremihousujen ja naamanvääntelyn tukemana.
Hammerman on hieman kuin kiltimpi versio Maskista ja itse asiassa etenkin Maskin animaatioversiota ajatellessa näillä on aika paljon yhteistä, niin piirrostyylissä, ideassa kuin huumorissakin. Tuleekin mieleen, että onko Hammerman saanut ideoita alkuperäisestä Mask-sarjakuvasta ja Mask-elokuva, sekä -animaatio sitten Hammermanista. Ääh, luen nyt vain asioita liian pitkälle.

Hammermanin kulmikas, hieman kubistinen piirrostyyli, räikeät värit, rikkonainen anatomia ja muut happoelämykset tuovat mieleen kaikkea 2001:n väriorgioista vanhoihin Maantiekiitäjä-piirrettyihin. Ensimmäiset ja vahvimmat mielikuvayhteydet loin kuitenkin Paula Abdulin Opposites attract-musiikkivideoon ja Nanny-sarjan animoituun alkutekstiosuuteen. Ja oikeastaan Hammerman onkin kuin Nannyn ja tuon Abdulin musiikkivideon, taikka pikemminkin sen musiikin yhdistelmää.

Abdulin musiikkivideo tulee mieleen jo siitä, että MC Hammer esiintyy omana itsenään piirretyn taustan edessä. Näissä osuuksissa MC Hammer kertoo ympärillään oleville lapsosille jakson sisällöstä ja lopussa paljastaa mikä oli kulloisenkin tarinan opetus. Ne opetukset ovat sitä sarjaa, että graffitit ovat ilkimysten tekosia.

Sarja sisältää paljon musiikkia, mikä on ymmärrettävää sillä Hammerman päihittää vihollisensa tanssimalla ja räppäämällä. Erityisen hauskaa näissä tanssi-iskuissa on se, että aina kun Hammerman ryhtyy siihen, niin jostain syystä taustalle ilmaantuu jotain gogo-tyttöjä ketkuttelemaan ja tottakai kaikki laitteet, rakennukset ja jopa tulenlieskat saavat tanssitaudin.
Musiikki on varsin tarttuvaa, eli aika tyypillistä aikansa MC Hammeria ja osa sarjassa soivista kappaleista onkin herran levyiltä otettuja. Valitettavasti suomidubbauksen vuoksi alkuperäinen ääniraita on koko ajan sen verran hiljaisella, että se heikentää musiikillisten osuuksien tehoa. Hauskaa tosin on se, että suomidubbauksen ansiosta hahmot kuulostavat siltä kuin katsoja kuuntelisi MC Nikke T:n levyä ja etenkin välillä lauluihin yhdistetyt käännökset ovat loistavia:
"My my my, et saa koskee."

Kasetilla on siis kolme jaksoa.

Vaaralliset graffitit (Defeated graffiti)

Jossa Törkymestari, eli tosi creepyn näköinen pahishahmo houkuttelee lapsia tekemään graffiteja, mutta pelkän visuaalisen haitan lisäksi näillä maaleilla tehdyt kuvajaiset heräävät eloon tekemään tuhmuuksia.

Mistä kenkä puristaa? (If the shoe fits)

Jossa Cruella de Vilin sukulainen koettaa ryöstää itselleen kaikki maailman kengät, mutta hän ei ottanut huomioon eläviä jalkineita.

Työtä, työtä, työtä! (Work this!)

Jossa hullu saksalainen tiedemies (tottakai) tekee lapsista duunarizombeja ja he vihaavat asioita jotka vievät huomion pois itse työnteostä. Kiukun kohteeksi joutuvat etenkin musiikki ja tanssiminen.

Pidän kovasti sarjan oikeita ihmisiä ja animaatiota yhdistelevästä alkutekstiosuudesta (joka Nannyn ja Bel Airin Prinssin tavoin kertoo koko sarjan idean laulun muodossa) ja pidän suuresti myöskin itse jaksojen kulmikkaan vääntyneistä piirroksista, vaikka se onkin enimmäkseen aika hutaistun näköistä.

Musiikin tuoma rytmikkyys kuitenkin harhauttaa ajatuksia sopivasti.
Opetusten kahvi voi olla kuumaa-taso on todella nolostuttavan hauskaa ja suomidubbauksen DJ Konnat-, Rapatti-, MC Nikke T-tyyli on erinomaisen huonoa.
Mutta toki samalla hauskoina pitämäni asiat ovat sellaisia vain sopivasssa annostelumäärässä ja haikailemieni lisäjaksojen myötä varmastikin teho laantuisi sille tasolle jonka vuoksi sarja tosiaan tyrehtyi 13 jakson pituiseksi. Kyseessä on siis pitkälti animaatiosarja jonka miellyttävyys tulee sieltä niin huono että hyvä-akselilta.

Kuriositeettina Hammerman on loistavaa tavaraa ja MC Hammerin hittien tavoin sille on helppo nykyisellään nauraa, mutta myöskin pitää, vaikka ei sitten sitä ääneen kehtaisi myöntääkään. Ainakin on hauskaa vetää tämä kasetti esiin vieraiden läsnäollessa ja sanoa "it's hammertime!" Joka tietenkin on myös itse sarjassa Hammermanin tokaisu kun on vasarointiaika.

Tähdet: ***
Hammerman: vaaralliset graffitit