John Barry 1933 - 2011

The Work Of Director: Chris Cunningham (2003)

The Work Of Director oli valitettavan lyhyeksi jäänyt julkaisusarja eräänlaisia dokumentteja joissa esille nostettiin innovatiivisia, hieman tuntemattomampia ohjaajia jotka olivat pääosin tuoneet itseään toistaiseksi esille musiikkivideoiden ja mainosten kautta. Osa esiintyneistä nimistä tosin oli varmasti jo musiikkilehtiä lukeville tuttuja ja osasta on sittemmin tullut hyvinkin huomioarvoisia elokuvaohjaajia.
Kyseessä olevat dokumentit ovat enemmänkin eräänlaisia portfolioita, joissa kulloinenkin vuorossa oleva ohjaaja pääsi esittelemään näytteiden kanssa kykyjään. Siispä kuva puhui ohjaajaa enemmän.
Chris Cunninghamin panos julkaisuun on kenties sisältömäärältään pienin, mutta toden ja tajunnan hämärtäjänä hän on ehdottomasti sarjan tehokkain ja kun muita The Work Of Director-julkaisuissa esiteltyjä ohjaajia olivat mm. Spike Jonze, Michel Gondry ja Anton Corbijn, niin se on jo aika rohkeasti sanottu.

Päätyönään elokuvien erikoistehosteita veistävän Cunninghamin tuotokset ovat kuin Syd Meadin designilla tehty Tetsuo, jonka ohjaajana toiminutta David Lynchia tuotti Steven Spielberg.
Cunninghamin videotyöt musiikkivideoista lyhyelokuviinsa ovat vahvasti scifistisiä ideoiltaan ja etenkin sen cyberpunk-suuntauksen puoleen kallistuvia. Joten elokuvallisina vertailukohteina Blade Runner, Terminator ja esimerkiksi THX 1138 eivät ole liian kaukaa haettuja.
Videot ovat äärimmäisen harkitun oloisia ja jotain Cunninghamin itsekriittisestä perfektionismistä kertonee se, että mies itse kuvailee Madonnan Frozen-videota visuaalisesti epäonnistuneeksi ja jokainen tuon videon nähnyt on varmastikin eri mieltä Cunninghamin kanssa. Mies on hiukan liiankin kriittinen itseään kohtaan kun uskaltautuu kehumaan vain Portisheadin Only You-videotaan ainoaksi täysin onnistuneeksi ja tämä kriittisyys lienee syy siihen miksi Cunninghamin The Work Of Director-levy on vähäinen sisällöltään ja useita videoita on jätetty pois, mutta ainakin se on johtanut siihen että vain paras on kelvannut mukaan.

Dvd sisältää seuraavat musiikkivideot:
Autechre – Second bad vilbel
Aphex Twin – Come to daddy
Portishead – Only you
Madonna – Frozen
Leftfield – Afrika shox
Squarepusher – Come on my selector
Aphex Twin – Windowlicker
Björk – All is full of love

Näiden videoiden jälkeen olo on kumman levoton. Videoiden osittain kaaottinen, mutta vähintäänkin painostava tunnelma pureutuu niin syvälle, että hengitys tuntuu raskaalta kuin lyijyvuoraus iholla. Onneksi loppuun jätetty Björkin rakastavan viileä All is full of love tuo jonkinlaista lohtua.

Musiikkivideoiden lisäksi dvd sisältää tuohon Björkin videoon liittyvän making of/haastattelu-osuuden, Monkey Drummer-lyhytelokuvan jossa eräänlainen ihmiskyborgiapina soittaa rumpuja, Flex-lyhytelokuva jossa leijuva alaston pariskunta painii ja venyttelee, kolme tv-mainosta (Playstation, Levi's ja Nissan) ja Aphex Twinin Windowlickerin sensuroitu versio jonka täytyy olla vitsinä mukana, sillä sen verran ahkeraa piippaamista on jouduttu harrastamaan.
Hienoa on huomata, että oli sitten kyseessä musiikkivideo, lyhytelokuva, tai isolle yritykselle tehty mainos niin Cunningham oli pystynyt pitämään oman tyylinsä voimassa tilanteesta toiseen.

Paketin mukana seuraa 52 sivuinen kirjanen jossa Cunningham kertoo taustoja dvd:llä olevista videotöistään ja tämä on tavallaan dvd:n kommenttiraita paperimuodossa. Kirjanen sisältää myös runsaasti kuvia videoiden eri työskentelyvaiheista ja useita Cunninghamin tekemiä jokseekin vinksahtaneita piirroksia.

Cunninghamin videotaide saattaa aiheuttaa jonkinlaista ahdistusta, sillä ne ovat pääosin hyvin kylmän oloisia ja niiden maailma on vahvasti synkkä, mutta tyyli on koko ajan ehdottomasti kohdillaan ja perusteltu. Määrällisestikään levy ei sisällä liikaa tavaraa ollakseen maahan painava, vaan otetta ymmärretään hellittää ajoissa. Joten raskaudestaan huolimatta ja juuri sen vuoksi kyseessä on erittäin hieno katselukokemus, jota suosittelen kaikille erilaisuutta pelkäämättömille. Älkää antako hysteerisen menuvalikon säikäyttää.


Tähdet: *****
The Work Of Director: Chris Cunningham
...NOIR

The Relic - Tappava Kirous (The Relic, 1997)

Muistatko kun Tom Sizemore oli se seuraava suuri elokuvatähti?
Et vai. No ei se mitään, sillä se tieto ei tainnut koskaan ulottua Suomeen saakka.
Varsin pätevästä sivuosanäyttelijästä ja hyvin isoissakin elokuvissa esiintyneestä (Heat, Strange Days, Natural Born Killers) Sizemoresta odotettiin The Relicin aikana A-luokan tähteä ja juuri nimenomaan The Relicin piti olla se elokuva joka viimein työntää miehen suosioon. Näin ei tapahtunut ja sittemmin Sizemoren maine on siirtynyt enemmän ja enemmän päihdeongelmien ja naisystävän hakkaamisen suuntaan, niin ja elokuvaan Zyzzyx Road.
Katsokaapa IMDb:stä kuinka monta elokuvaprojektia Sizemorella on tekeillä tänä kuluvana vuonna. Taitaa mies olla epätoivoisesti pikkurahan puutteessa (vrt. Michael Madsen.)

Elokuvan aluksi jotkut Sepulturan jäsenet veivaavat jossain päin Brasiliaa jotain kumman voodootanssia jonkun Indiana Jones-kloonin edessä. Öö, okei.
Indyklooni koettaa estää jonkin kontin kuljetuksen ja sitten siirrytäänkin Chicagoon jonne satamaan on saapunut laiva vailla miehistöä. Irtopäitä sieltä kyllä löytyy. No kuitenkin, tämä on tietenkin se laiva joka kuljetti tuota edellä mainittua salaperäistä konttia. Laivamysteeriä tutkimaan on saapunut poliisi Vincent D'Agosta (Tom Sizemore) ja elokuvassa todellakin on nyt kohtaus jossa pimeää aluetta tutkivat poliisit säikähtävät kameraa kohti hyppäävää kissaa.
Sitten siirrymmekin museoon jossa kehitysbiologi Margo Green (Penelope Ann Miller) kiukuttelee jäätyään ilman jotain tukirahaa. Laivassa olleet kontit sisälsivät rahtikirjojen mukaan museolle tarkoitettuja esineitä ja sinne ne myös toimitetaan, mutta (patarumpujen ääntä) yksi laatikoista onkin tyhjä!
Ilta tulee, Margo on jäänyt ylitöihin ja ilotupakkia poltteleva yövartija tapetaan jonkin mystisen hirviön toimesta. Aamulla poliisi saapuu paikalle tutkimaan yövartijan kuolemaa ja tätä kautta Vincent kohtaa Margon. Vincent yhdistää yövartijan kuoleman samantien aiempaan laivatapaukseen, sillä kuten siellä lillui irtopäitä niin myös on yövartijan pää revitty juurineen.
Museon johtoporras huolestuu siitä, ettei museota voida murhan vuoksi avata kun siellä olisi juuri sopivasti alkamaisillaan Brassikaman esittely. Jostain syystä Vincent kun pitää tärkeämpänä selvittää yövartijan kuolema, ennen kuin paikalle päästetään yleisöä tuijottamaan kiviesineitä.
Vincent on taikauskoinen, kun Margo puolestaan on skeptikko, heistä tulee siis pari.
Kuolinsyyntutkija toteaa irtopäiden aivo-osuuksista puuttuvan aivolisäkkeet ja hupsistakeikkaa siinäpä siis tuli esille se, mitä tuo mystinen hirviö kaipaa päistä ja miksi se repii ne irti.
Sitten seuraa niitä perinteisiä pelottavia vihjailuja. Tiedättehän niitä joissa jokin tuntuu seuraavan ja sitä mennään vessaan piiloon, jostain löytyy verijälkiä, kuuluu puuskutusta ja haukottelua, ei mutta hyvänen aika, sehän kuulostaa treffeiltä minun kanssani.
Selviää että se alussa näkynyt ja sittemmin kadonnut Indyklooni oli Brasiliassa tutkimassa ja etsimässä krääsää museolle, mutta senhän me jo tiesimme ilman kertomistakin.
Museon kellarissa notkuu joku raiskaajapummi jonka poliisit ampuvat ja Vincentin pomo on sitä mieltä, että nyt asia on ratkaistu lopullisesti. Vincent vastustaa museon avaamista sillä hän ei usko kuolleen raiskaajapummin olevan etsitty murhaaja, mutta niinpä vain museo avataan ja Brassinäyttely on juhlayleisölle avoin. Kai tiedätte mitä tästä seuraa.
Margo tutkii mitä lie dna-näytettä ja saa selville sen kuuluvan jollekin hyönteisliskolle ja tokihan kyseessä on mystinen hirviömme. Indyklooni oli löytänyt Brasiliasta jotain hormonikasveja, lähetti niitä Chicagoon, koetti estää niiden lähetyksen, kasveja söi jokin ötökkä joka kasvoi jättiläiseksi, ötökkö rupesi syömään aivoja löytääkseen kasvihormoneja.
Hetkinen! Hormonikasvi?
Samaan aikaan museo on täynnä juhlavieraita, ruumis putoaa katosta, valot sammuvat, ihmiset panikoivat, ovet sulkeutuvat ja hirviö-ötökkä rupeaa riehumaan. Ötökän nimi on Kothoga ja se on jonkinlainen liskokuningas, mutta ei kuitenkaan sukua Jim Morrisonille. Ötökkä näyttää hieman Zuulin ja Predatorin lemmenleikkien tulokselta.
Yhdellä kytällä on koirat nimeltä Castor ja Pollux. Onko kyseessä siis Face/Off-viittaus ja jos ei, niin onpas kyseessä suuri sattuma.
Sitten juostaan pakoon, huudetaan, muristaan ja Kothoga on äänestä päätellen astmaatikko.
Margo toteaa että koska kyseessä on lisko, niin suihkutetaan päälle jotain kylmää ja se lannistaa ötökän. Niin ja nyt se Kothoga onkin samalla myös se Indyklooni. Jukra!
Jaa-a, Margo näköjään räjäyttää Kothogan.

Muistan The Relicin olleen suht' suosittu elokuva julkaisuaikanaan ja moni tuntui sen katsoneen, joten mikään täydellinen floppi ei elokuva tainnut olla, mutta vastaavasti se ei ollut myöskään mikään jymymenestys. Kyseessä on varsin keskinkertainen säikyttelyelokuva jonka käänteet osaa ennustaa ilman kristallipalloakin.
Kaikkinainen toteutus efekteistä, ohjaukseen ja näyttelijätyöhön on ihan mukavaa, mutta ei missään vaiheessa järin muistettavaa. Kaikki on vain tyynellä merellä olevaa vaniljaisen keskiluokkaista okeita. Siispä elokuva ei tunnu suoranaiselta pettymykseltä, mutta jos sen aikana vierailee saniteettitiloissa, taikka jääkaapilla niin mieleen ei tule painaa kaukosäätimestä pause-näppäintä.
Siispä on helppo ymmärtää miksi Sizemoresta ei tullut tähteä tämän elokuvan ansiosta. Vaikka Sizemore ei ole niinkään huono tässä elokuvassa, niin hänen roolisuorituksensa noudattelee elokuvan muutoinkin tuttua keskitasoa, joten roolissa olisi voinut olla oikeastaan kuka tahansa muukin ja koska näin on, niin miksi kukaan olisikaan innostunut Sizemoresta tämän elokuvan vuoksi. The Relicin perusteella voikin todeta, että mitä Sizemoreen pääosanäyttelijänä tulee, niin hän on hyvä sivuosanäyttelijä ja miehen toistaiseksi parhain roolisuoritus lieneekin Natural Born Killersin luihu kyttä.

Yksi seikka jolla The Relicia aikoinaan mainostettiin oli Stan Winstonin hirviömaskeeraukset/-efektit, mutta kun koko leffa tapahtuu lähes yksinomaan pimeässä ja itse hirviöstäkin näytetään vain pieniä välähdyksiä niin odotuksiin ei vastattu kunnolla. Mielestäni on hyvä idea, että hirviötä pidetään piilossa ja näytetään vähissä määrin Alienin tapaan, mutta The Relicissa vallalla oleva pimeys on toteutettu enemmänkin Aliens Vs Predator Requiemin tapaan jossa mistään ei saa mitään selvää ja täten pimeässä olevasta hirviöstä ei jaksa innostua. Tämä on surku, sillä se hirviöefekti on kelvollinen toteutukseltaan, että ihan turhaan sitä piilotellaan katsojalta siinäkin vaiheessa kun sen olisi tarkoitus paljastua.

Ok-tason säikyttelyleffa, mutta eipä sen enempää.

Tähdet: **
The Relic – Tappava Kirous
...NOIR

Cindy Crawford: The Next Challenge Workout (1993)

Elokuvataiteen lyhyestä historiasta löytyy useita sielua ja henkeä rikastuttaneita teoksia, mutta tietenkään Cindy Crawfordin jumppavideo ei siihen joukkoon lukeudu.
Vaikka täytyyhän tämän Crawfordin jumppatuokion olla nerokkuuden multihuipentuma kun kerran mukana on fitness expert Radu ja sehän kuulostaa melkein samalta kuin love guru. Öö, mitä?

Aluksi katsojaa muistutetaan ottamaan yhteyttä lääkäriin ennen kuin aloittaa tämänkään jumppaohjeistuksen mukaisia toimintoja.
Seuraavaksi itse Crawford turisee kameralle siitä kuinka ensimmäinen (jota en ole nähnyt) Workout-video sai suuren suosion ja ihmiset supattivat kuinka se nosti itsetuntoa kunnon ohella, joten Next oli seuraavana vuorossa. Tärkeintä on pitää hauskaa.
Crawford kertoo kuinka ei haittaa vaikka ei pysyisi neidin (hän ei tainnut olla vielä tuolloin naimisissa, tai sitten oli) tahdissa ja että mukana jumppaava tarvitsee avukseen kaikenlaista krääsää käsipainoista tuoliin.
Sitten Crawford venyttelee lähikuvissa, kaukokuvissa, tuplakuvissa, aavikolla, studiossa ja oletettavasti se on tuo Radu joka pulisee päälle, että nosta käsi sinne laske käsi tänne. Kuvan taustalla näkyy välillä joku heppu tsemppaamassa ja hän juuri lienee Radu. Hitto! Radu näyttää olevan huonommassa kunnossa kuin minä ja se lähentelee jo rigor mortista.
Taustamusiikkina soi mm. The Belovedin Sweet Harmony, joten poppivalinnat ovat mainioita.
Nostetaan jalkaa, lasketaan jalkaa, astutaan eteen, astutaan taakse ja kohta onkin 70 minuuttia kulunut.

Kasetin mukana seuraa paperimuotoinen jumppaopas joka päätyi samantien paperinkeräykseen, sillä minä halusin vain katsella kuinka kaunis nainen venyttelee en tulla kuntoon.

Visuaalisesti studio-osuus on hiukan masentavan näköistä, sillä jostain syystä taustakankaan edessä olevaa Crawfordia on kuvattu siten, että näytetään selvästi paikan olevan lavastettu jonnekin mikä-lie--romuvarastoon ja se saa tilan vaikuttamaan turhan masentavan kolkolta. Kun taas aavikolla tuulikoneen hulmuttavin hiuksin heiluva Crawford luo mieleen ajatuksen jostain shampoomainoksesta, mutta samalla se tilanne on täysin vain sitä kuvaava ja täten epäaitoudessaan aidompi, jos siinä nyt on mitään järjen hiventä.

Alun varoituksista huolimatta tämä ei ole mitenkään extremejumppaa, vaan pääosin aika tuttua venyttelyä ja paikallaan hyppimistä, ja sellaisenaan siis helposti lähestyttävää. Joten jos Crawfordin jumppavideota haluaa katsella muutoinkin kuin sporttiliivien vuoksi, niin varmasti tästä saa aikaiseksi mukavan liikehdintätuokion.

Tähdet: **
Cindy Crawford: The Next Challenge Workout
...NOIR

Vauhtibileet Lomarannalla (Spring Break Lawyer, 2001)

Vai niin, siis jälleen yksi näitä elokuvia jossa nuori juhlimiselle altis mies kohtaa bilettämisen ohessa elämänsä rakkauden, mutta neiti ei pysty aloittamaan todellista suhdetta mieheen ennen kuin mies osoittaa pystyvänsä aikuistumaan.
Kuulostaa miljoonaan kertaan kuullulta, nähdyltä ja koetulta tarinalta, ja sitä se myös onkin.

Jay (Brad Raider) on oikeustieteen opiskelija joka on opiskelemista kiinnostuneempi päiväunista ja pian herra aiheuttaakin itselleen potkut koulusta. Samaan syssyyn Jayn lääketiedettä opiskeleva ystävä Kepper (Sean Murray) saa itsekin lemput ja yhdessä kaverukset päättävät pitää lomaa löysäilystä ja lähtevät Floridan rannoilla juhlimaan opiskelijanuorten sekaan heidän viettäessään kevätlomaansa. Päälle parikymppisinä Jay ja Kepper saavat huomata olevansa muiden silmissä liian vanhoja, mutta kun hotellin vartijat tulevat keskeyttämään juhlat ovat kiinnijääneet Jay ja Kepper oikeudessa muiden nuorten kanssa vastaamassa häiriöntuottamuksesta. Jotain oli kuitenkin jäänyt Jayn mieleen aiemmista lakiopinnosta ja hän pystyy puhumaan heidät vapaaksi ilman minkäänlaisia sanktioita. Tästä innostuneena Jay päättää ruveta takomaan rahaa toimimalla eräänlaisena nuorison kevätlomaasianajajana auttaen juhlivia känniääliöitä pääsemään vapaaksi vastaavista oikeustilanteista.
Tässä välissä on annettava kehut suomentajalle joka ei ollut osannut päättää kumpaa nimeä käyttäisi Kepperistä, Capperia vaiko Carteria.
Jay tapaa baarimikko-Jennyn (Busy Philipps) ja ihastuu häneen, mutta vaikka Jayssa tuntuu olevan potentiaalia elämänrakkaudeksi, niin Jayn lapsellinen hälläväliä-käytös ei saa neitiä ottamaan miestä tosissaan.
Samalla juhlimaan saapunut nörtti Leon (Travis Wester) ajautuu baarissa hakatuksi, paikalla syttyy tulipalo ja tappelun aloittaneet ääliöt väittävät poliiseille Leonin olevan syypää häiriöihin. Leonin ongelmat kasvavat kun senaattori Claxton (Gary Grubbs) on ottanut sydämenasiakseen lopettaa kevätlomajuhlimiset ja Leon nostetaan esimerkkitapaukseksi jota hyödyntäen juhlat loppuisivat siihen paikkaan. Leon pyytää Jayta avuksi ja aluksi kunniasta kieltäynyt mies suostuu lopulta auttamaan tehdäkseen vaikutuksen Jennyyn, mikä tuleekin tarpeeseen sillä Jay vahingossa möläyttää saaneensa kenkää lakiopinnoista eikä siis täten ole se aito lakimies joksi Jenny häntä luuli.
Toisaalla Kepper tapaa naisen jonka luulee olevan oikeasti kiinnostunut hänestä, mutta neitihän onkin poliisi esiintymässä prostituoituna ja niinpä Kepper päätyy vahingossa pidätetyksi, eikä Jay onnistu auttamaan häntä. Tähän kohtaan tulee siis se pakollinen osuus jossa ystävysten välit viilenevät, ennen kuin hieman ennen elokuvan loppua korjaantuvat.
Claxton saa selville ettei Jay ole oikea asianajaja, joten Jayn ura teinien puolustajana on lopussa ja siispä hän ei voi myöskään auttaa Leonia.
Nyt Jayn bilelakiura keskeytyi, Jenny ei halua kuulla miehestä mitään, eikä entinen paras ystävä Kepper myöskään arvosta Jayta.
Kotimatkalla Jay saa tietoonsa ketkä ovat oikeat syypäät Leonin syytteissä luettuihin tapahtumiin ja että senaattori Claxton oli maksanut näille oikeille syyllisille jotta he pitäisivät suunsa kiinni, jotta Claxton saisi vietyä syytteet Leonia vastaan vaivatta läpi. Jotenka Jay palaa takaisin, pyytää anteeksi Jennylta vakuuttaen olevansa aikuistunut ja tietenkin heistä tulee tulee ikuisesti rakastunut pari. Sitten sovitaan välit Kepperin kanssa ja mennään porsaanreiän kautta oikeuteen avustamaan Leonia.
Jay voittaa, oikeus voittaa, Amerikka voittaa.

No okei, jos elokuvan suomalaiseksi nimeksi on päätynyt tälläinen kammotus kuin Vauhtibileet Lomarannalla, niin kyseessä tuskin on Woyzeckin sisarteos. Elokuva on ihan tyypillisiä latuja kulkeva komedia jonka tarina, vitsit, hahmot ja kaikki muu ovat niin moneen kertaan jo ennen tätä nähtyjä, että saa olla kyllä pokeriammattilainen jos aikoo vakavalla naamalla väittää tämän elokuvan olevan paras ja hauskin komedia jonka on ikinä nähnyt, saati edes sitten keskitasoa parempi lajityyppinsä edustaja.

Pieruhuumoria, nivushuumoria, märkiä t-paitoja, geneeristä bailurokkia, ja yllätyksettömyyttä.

Parhaiten Vauhtibileet Lomarannalla sopii tilanteeseen jossa ei jaksa katsella elokuvaa, mutta kaipaa jotain ääntä ja vilkkuvaa valoa huoneeseen.

Tähdet: *
Vauhtibileet Lomarannalla
...NOIR

Devo: The Complete Truth About De-evolution (1993)

Devo on ollut aina jonkinlainen musiikin outolintu, samaan tapaan kuin vaikkapa The Residents on. Tutustuin Devoon alunperin elokuvien kautta kun kuulin yhtyeen musiikkia elokuvissa Heavy Metal ja Fright Night, joista etenkin Fright Nightissa soinut Let's Talk sai minut todenteolla kiinnostumaan yhtyeestä. Ensimmäinen varsinainen omistamani Devo-äänite oli jokin kuppainen punkkokoelma joka sisälsi yhtyeen Mongoloid-kappaleen. Enpä ollut Devoa punkiin pahemmin yhdistänyt, mutta näemmä yhtye luokiteltiin uransa alussa jenkkien tuolloin pinnalla olleeseen punk-ilmiöön, johon tosin laskettiin mukaan myös Blondie ja Talking Heads, kuten myös Ramones ja Television. Hiukan eroaa englantipunkin The Damnedista, Sex Pistolsista, The Clashista ja jopa Stranglersista.
Kuten Blondie, Devo istuu paremmin new waven sekalaiseen joukkoon. Devossa oli ripaus Ultravoxin ja Visagen taiteellisuutta, mutta näiden yhtyeiden edustama synkkyys loisti poissaolollaan ja tilalla oli The Human Leaguemainen kepeys, tosin ilman heidän romantiikannälkäänsä sillä sen korvasi yhtyeen poliittisuus. Jos aiemmin mainitsemani Talking Heads ja The Residents yhdistettäisiin, niin lopputulos ei kenties olisi kovinkaan kaukana Devosta. Oingo Boingo on myös hiukan samanlaista tavaraa.
Vaikka väliäkö tuolla, sillä pääasia on, että Devo on hauskan vakavaa musiikkia joka saa hyvälle tuulelle ja ajattelemaan kuulemaansa. Tosin ne ajatukset saattavat olla kuin vesiankka hyytelössä.

The Complete Truth About De-evolution on hyvin kattava paketti Devon videoottisesta urasta ja vähän enemmästäkin.
Ensimmäinen levy, joka siis on tuo varsinainen alunperin vuonna 1993 julkaistu The Complete Truth About De-evolution sisältää hiukan päälle tunnin pituisen videokokoelman valinnaisella kommenttiraidalla varustettuna.
Parisenkymmentä musiikkivideota jotka ovat kuin Ed Woodin unia Fritz-kissalla maustettuna. Siispä tarjolla on videoita joissa yhtye pukeutuu haalareihin, rumiin lapsinaamareihin ja apinaksi pukeutuneet miehet piiskaavat naista. Itsetehdyt soittimet näyttävät itsetehdyiltä soittimilta.
Aina välillä näemme yhtyeen jäsenten tekemää eräänlaista ostostv-mainosta jossa he puhuvat hyvää juuri katsottavana olevasta Devo-tuotoksesta, joka alunperin on ollut laserlevy-julkaisu.
Haalarit vaihtuvat, välillä teinit rullalautailevat, sädepyssynuoret pitävät päässään kumiperuukkeja, säteilyihmisillä on letkut nenissään ja Whip It, yhtyeen mahdollisesti tunnetuin biisi esittelee ns. kukkapurkkihatut ja kaljoittelevat cowboyt katselevat kuinka naiselta ruoskitaan vaatteita päältä, ja emäntä tarjoaa piirakkaa (kyseessä ei ole seksuaalinen innuendo.)
Yhtyeen jäsenet ovat avaruusperunoita, koiraksi pukeutunut mies on roomalaisten käskytettävänä, kanamies nokkii puusydäntä, kukka avautuu, ranskanperuna lentää donitsiin ja tajunta räjähtää värikkääseen roskaestetiikkaan.
Nämä videot ovat samalla ihan järjetöntä roskaa, mutta myös tolkuttoman hauskoja ja parhaimmillaan, eli lähes koko ajan ihanasti hulluja, että ei niistä voi olla pitämättä. Kun vielä musiikki itsessään on audiovisualisointia parhaimmillaan, niin en voi muuta kuin todeta suoraan sydämestäni, että ”öö, okei.”

Kommenttiraidalla yhtyeen primus motorit, Gerald Casale ja Mark Mothersbaugh kertovat yhtyeen synnystä ja kehittämästään eräänlaisen käänteisen evoluution teoriastaan, välillä puhutaan jopa kuvassa pyörivästä kulloisestakin videosta ja siitä miksi video on sellainen kuin on.
Mielenkiintoisimmat videoihin liittyvät kertomukset tulevat esille kappaleissa Whip It, Peek-A-Boo ja Post-Post Modern Man.
Whip It:n kohdalla bändi nousi tunnetuksi tarttuvan biisin ja hupsun videon lisäksi myös negatiivisella tavalla, kun videon huumori ei ollut mennyt kaikkien ymmärrykseen ja muun muassa näyttelijä Lily Tomlin ei ollut suostunut esiintymään samassa ohjelmassa Devon kanssa tuon nimenomaisen videon nähtyään. Lisäksi yhtye joutuu joidenkin feministijärjestöjen hampaisiin.
Peek-A-Boosta Mothersbaugh mainitsee kuinka joku tyttö oli tullut kertomaan aikoneensa tehdä itsemurhan ja happoa vetäessään oli kuunnellut Devoa, ja kun kappaleessa oli sanottu ”peek-a-boo, i can see you”, oli tyttö säikähtänyt niin pahasti, että käänsi elämänsä suuntaa sen pohjalta.
Post-Post Modern Manin aikana Mothersbaugh ja Casale eivät suuremmin peittele katkeruuttaan tuolloista levy-yhtiötään kohtaan joka päätti yhtyeen puolesta mitä kappaleita julkaistaan sinkkuina, mistä tehdään videot ja mitä videoissa tulee olla. Devon ja tuon nimettömäksi jääneen (Enigma) levy-yhtiön tiet erosivatkin sopivan nopeasti. No, eipä tuo biisi tai video ole varsinaisesti huonoja, itse asiassa biisi kuuluu omiin suosikkeihini, mutta toki on myönnettävä että Devon muuta materiaalia ajatellen etenkin video on lähes laimea. Tosin uskon että yhtye itsekin arvostaisi videota ja tuon aikaista musiikkiaan enemmän jos suhteet levy-yhtiöön olisivat olleet paremmat.

Ekstroissa on muun muassa Devon kanssa yhteistyössä videoita ja muuta taidetta tehneen Chuck Statlerin haastattelu, jonka aikana saamme kuulla Devon alkuaskelista yhtyeen ulkopuolisen henkilön näkemyksen kautta, joka ei nyt eroa yhtyeen itsensä kertomasta.
Lisäksi on lyhyitä keikkapätkiä yhtyeen uran alusta, kuvagalleriaa, satunnaista videohäröilyä, Casalen muisteluita ensimmäisestä levytyssopimuksesta ja yhtyeen analyyttisestä tavasta jolla he päättivät minkä levy-yhtiön palvelukseen astuisivat. Kertomuksia siitä miten levyjen kannet suunniteltiin, julistemontaasi, turbonopeudella toteutettu Devo-vaatteiden esittely, lisää de-evolution-paatosta, pari lyhytelokuvaa joissa ei ole tolkun häivää ja jopa viristyskuva. Eli oikeastaan kaikki tarpeellinen ja tarpeeton on mukana.

Kakkoslevyltä löytyy vuonna 1996 kuvattu konsertti jossa keltaisissa hajoavissa haalareissa esiintyvä yhtye esittää suurinpiirtein kaikki tutuimmat kappaleensa. Keski-ikäiset miehet rokkaavat kuin Nörttien Kosto ja kaikilla tuntuu olleen hauskaa. Ilman videoleikkejä esiintyvä yhtye on soitannaltaan suoraviivaisemman oloinen, mutta ehdottomasti tutun kuuloinen ja oloinen.
Enemmän tai vähemmän vakituiseksi jäseneksi tullut rumpali Josh Freese on sen verran muuntautumiskykyinen soittaja, että hän istuu tähän yhtyeeseen aivan yhtä mainiosti kuin Nine Inch Nailsiin, tai A Perfect Circleen ja sittemmin myös Weezeriin. Mutta päähuomion vievät tietenkin originaalidevot ja näin tuntuu selkeästi myös yleisö ajattelevan.
Aurinko paistaa, on kivaa.

Kakkoslevyn ekstrana on mahdollisuus katsella osa konsertista vaihtoehtoisesta kuvakulmasta, mikä nyt on aika perinteistä konserttitaltiointien lisämateriaalia.

Hauskana huomiona on tehtävä se, että Devon ohella Mark Mothersbaugh on kunnostautunut myös muun muassa Ipanat-sarjan säveltäjänä ja jotenkin tuo rujon suloinen animaatio on täydellinen askel Devosta eteenpäin.

Täydellisyys on täydellistä


Tähdet: *****
Devo: The Complete Truth About De-evolution
...NOIR

Planeetta 51 (Planet 51, 2009)

Planeetta 51:n traileri oli sen verran hauska, että tokihan elokuva piti ennemmin tai myöhemmin katsoa. Mieleeni jäivät etenkin Alienia muistuttava lemmikki ja elokuvan idea joka toi hieman mieleen sen Don Rosan ankkatarinan jossa he kohtaavat maajussiavaruusolentoja.
Joten jonkinlaista innostusta elokuvan traileri aiheutti, vaikkakaan ei siinä määrin ettäkö olisin oikein ollut halukas menemään teatteriin saakka kyseisen elokuvan vuoksi, saati että olisin ensimmäisten joukossa haalinut elokuvan kokoelmiini (joista iso osa päätynee piakkoin kirpputorille.)

No, millainen Planeetta 51 sitten oikein lopulta oli?
Ensinnäkin on todettava, etten oikein pitänyt elokuvan aloituksesta. Sinänsä kyseessä on ihan hassu idea mutta se vie tehon myöhemmältä paljastukselta. Alussa nimittäin kuvataan jonkinlaisessa 50-lukuisessa hengessä eräänlaista Uhkavaatimus Maalle-kunnianosoitusta jossa avaruusolentojen luokse saapuu toinen avaruusolento ja juttu paljastuu elokuvaksi jota avaruusolennot katsovat. Okei, idea on ihan hauska, mutta mielestäni elokuvan tärkeämpi idea on se kuinka ihminen huomaa saapuneensa asutetulle planeetalle jonka avaruusolennot ovat samanlaisia kuin ihmiset ja he pitävät tätä ihmistä vaarallisena ”avaruusolentona.” Nyt kun jo heti alussa tuon planeetan, eli Planeetta 51:n asukkaat näytetään, niin heistä ja heidän luonteestaan ei jaksa myöhemmin yllättyä ja innostua aiheen vaatimalla tavalla. Tämä tosin johtuu trailerissa painotetusta ideasta, joten pienen asennoitumismuutoksen jälkeen se ei kauaa vaivaa.

Planeetta 51 on aiemmin mainitun 50-lukulainen Maa, mutta myös samalla nykyaikainen ja tulevaisuudellinen. Eräänlaista retrofuturismia siis. Tieteellisten huippusaavusten myötä ollaan selvitetty, että universumi on ainakin 800 kilometriä laaja ja tähtiä on vähintään 1000 kappaletta Ja toki aikansa suosituin tieteiselokuvasarja kertoo sattumalta hieman ihmisiä muistuttavista Ihminoideista valloittamassa planeettoja
Lem (Justin Long) on juuri saanut työpaikan Glipforgin kaupungin tiedekeskuksesta ja avaruuden ihmeistä innokas poika pääseekin osalliseksi noista ihmeistä kun takapihalle laskeutuu ihmisastronautti (Dwayne Johnson) Charles Baker.
Charles luulee planeettaa asumattomaksi, mutta saa todeta olleensa väärässä huomatessaan grillaavat avaruusolennot, Alienin kaltaisen koiran ja kumiankan. Mies pakenee hädissään ja kohta koko kaupunki on hälytystilassa avaruuden muukalaisen hyökkäyksen vuoksi. Charles piiloutuu tiedekeskukseen jossa törmää Lemiin ja pian Charlesin pelkotilat ovat poissaan ja miehen egoistisuus nousee pinnalle.
Charles kertoo että hänellä on 74 tuntia aikaa palata kiertoradalla olevalle alukselleen, ennen kuin sen automatisoidut toiminnot käynnistävät paluumatkan Maahan, oli mies kyydissä sitten tai ei. Alta aikayksikön Lem uskoo Charlesin olevan vaaraton ja suostuu auttamaan häntä pääsemään alukselleen. Ongelmana on vain se, että Charlesin laskeutumismoduuli on armeijan hallussa ja tilannetta johtava kenraali Grawl (Gary Oldman) ei ole kaikkein muukalaisystävällisin olento.
Toisaalla Charlesia etsii hänen matkakumppaninsa, hieman Wall-E-mäinen Rover-luotain. Siinä missä se Alien-koira on,,, öö,,, koira, niin Rover on myöskin käyttäytymiseltään eräänlainen koira.
Kenraali Grawlin ja muiden kaupunkilaisten muukalaisfobioita kasvattelee hullu tiedemies Kipple (John Cleese) joka intoilee ajatuksesta päästä leikkelemään Charlesia ja siksi keksii päästään juttuja ihmisten vaarallisuudesta. Kipple mm. kertoo Charlesin jättämän Twix-kääreen olevan uhkavaatimus Planeetta 51:n asukkaille.
Uutistoimittajat saavat vihiä Charlesista ja pääsevät kuvaamaan häntä salaa kun hän imitoi tunnettuja elokuvia Tähtien Sodasta Terminator kakkoseen ja asiayhteydestä irroitetut ”hasta la vista”-repliikit saavat Charlesin vaikuttamaan juuri niin vaaralliselta kuin muukalaisvastainen propaganda on saanut asukkaille uskoteltua. Rover jää vangiksi, mutta Charles pääsee pakenemaan Lemin kanssa
Kaverukset riitelevät koska Lemin silmissä Charlesin auttaminen on pilannut hänen maineensa ja elämänsä, kun taas Charles turhautuu kotiinpaluun mahdottomuudesta. Kauaa tätä kinastelua ei kuitenkaan kestä. Mikä tuntuu olevan aika tyypillistä tälle elokuvalle, että kaikki asiat ratkotaan hieman liian nopeasti niiden kasvatukseen nähden. Mitäpä tuosta.
Nyt pitäisi löytää Rover, mutta miten liikkua turvallisesti kaupungilla? No osallistumalla tuoreimman Ihminoidit-elokuvan yhteydessä järjestettävään naamiaisasukilpailuun johon Charlesin astronauttipuku on omiaan. Rover pakenee armeijalta, päätyy uudelleen kiinniotetuksi ja samassa yhteydessä Charles jää kenraali Grawlin vangiksi.
Charles viedään tutkittavaksi Tukikohta yhdeksään ja toisaalla Rover pääsee jälleen pakenemaan. Roverin avulla Lem ja hänen ystävänsä Eckle (Freddie Benedict), Skiff (Seann William Scott), kuten myös Lemin ihastuksen kohde Neera (Jessica Biel) lähtevät pelastamaan Charlesia.
Lem kumppaneineen tunkeutuu Tukikohta yhdeksään ja vapauttavat Charlesin leikkauspöydältä, mutta vielä on päästävä ulos koko paikasta ennen kuin kenraali Grawl toteuttaa uhkauksensa käynnistää tukikohdan itsetuhon.
Lem pitää puolustuspuheen siitä kuinka erilaisuutta tulee ymmärtää ja käynnistää itse tukikohdan itsetuhon päästäkseen eroon sotilaista. Charles, Lem ja ystävykset astuvat tukikohtaan vietyyn laskeutumismoduuliin ja lentävät turvaan. Samalla pelastetaan räjähdyksessä tajuntansa menettänyt kenraali Grawl. Kiertoradalle saapuneet kaverukset ihmettelevät avaruuden laajuutta ja samalla tietenkin myös kenraali Grawl ymmärtää ettei Charlesia tarvitse pelätä.
Planeetta 51:n asukkaat palautetaan sinne, hyvästellään ja Charles saa palata turvassa kotiinsa. Rover jää Skiffin seuraksi.
Charlesin lentäessä pois näemme, että Alien-koira on aluksessa salamatkustajana.

Alussa annoin ehkä ymmärtää elokuvan olleen jonkinlainen pettymys koska en oikein pitänyt sen tavasta aloittaa tarina, mikä ei nyt oikein pidä paikkaansa. Toki olin hieman pettynyt siihen kuinka Planeetta 51:n asukkaat paljastetaan samantien, koska olin trailerin perusteella olettanut sen olevan eräänalainen yllätys katsojalle mitä se ei tuon vuoksi sitten olekaan. Elokuva kuitenkin tempaa ihan hyvin mukaansa, joten aloitus ei minullekaan jäänyt masentavaksi kokemukseksi.
Elokuvan eräänlainen käänteinen E.T.-tarina jossa Planeetta 51:lle päätynyt ihminen on se avaruusolento jota hallitus jahtaa ja paikallinen nuori auttaa, on varsin otollinen lähtökohta esikuviaan parodioivalla scifikomedialle. Etenkin Futuramaa seuranneet tunnistavat Planeetta 51:n tavan sisällyttää tarinaansa hyvin suuren määrän scifielokuviin viittaavia vitsejä, jopa siinä määrin että alkuperän tunnistamisesta voisi kehittää juomapelin joka päihdyttää varsin nopeasti. Vastaavasti tuo mainitsemani Futurama on lähestulkoon jo esittänyt kaikki vitsit joita Planeetta 51:ssä esitetään, vain sillä erolla että Futuraman huumori esitetään tätä elokuvaa mustempana.

Erityisen mukavana seikkana Planeetta 51:ssä pidin sitä, että nämä tuon planeetan asukkaat eivät olleet mitään väkinäisen erilaisia ihmisiin verrattuna. Tarkoitan siis sitä, etteivät nämä hahmot esimerkiksi pukeudu mihinkään rinkuloihin ja pyramideihin, vaan ovat vihreästä ihostaan ja antennipäistään huolimatta ihan samanlaisia kuin ihmiset sekä ulkoisesti, että luonteiltaan. Siis toki on huomautettava, että kyseessä on 50-lukuun yhdistettävin klisein aitoja ”ihmisiä.” Ei kuitenkaan tarvitsisi paljoa muuttaa elokuvan miljööstä ja hahmoista, jotta kyseessä olisi vain perusihmiskomedia.

Planeetta 51 on varsin hauska elokuva jossa on kivoja vitsejä ja veikeä tarina hyödynnettävänään, mutta mitään uutta ja erilaista se ei oikeastaan tuo mukanaan. Sillä kuten jo mainitsin, niin Futurama on jo käytönnössä esittänyt kaikki tämän elokuvan vitsit ja tehnyt samat elokuvaviittaukset. Paitsi etten muista Futuramassa olleen aikamatkuslähtökohdastaan huolimatta pahemmin Paluu Tulevaisuuteen-viittauksia joita tässä elokuvassa on parikin varsin maittavaa sellaista. Ensinnäkin Glipfordin kaupungin keskusta muistuttaa Paluu Tulevaisuudessa ollutta kaupunkia, mutta tunnistettavampi viittaus on tietenkin tässä elokuvassa olevat ”Darth Vader from the planet Vulcan”-jutut.
Mutta vaikka Planeetta 51 onkin ihan hauska elokuva, niin siinä ei kuitenkaan ole mitään niin omaperäistä ettäkö se nousisi jo tehtyjen vastaavien elokuvien ja tv-sarjojen ylitse. Kunhan on vain mukava lisä kaiken muun yhteyteen.
Animaationsa suhteen Planeetta 51 on jo standardiksi nousseen tasaisen tyylikäs, mutta ei sen enempää.

Suosikkikohtaukseni muuten oli se kun Rover jonka päätehtävänä on tutkia mineraaleja, innostuu huomatessaan Planeetta 51:n sateen koostuvan kivistä.

Niin ja loppuun vielä yksi Futurama-maininta.
On hyvin vaikea olla tekemättä vertailuja tuohon mainioon tv-sarjaan kun Planeetta 51:n asukkaat muistuttavat liikaakin Kif Krokeria.

Ja on vielä lisäksi mainittava yksi seikka joka rupesi hieman kummastuttamaan minua. Tässäkin elokuvassa on paljon tunnettuja näyttelijöitä ääntelemässä. On Gary Oldman, John Cleese, Jessica Biel, etc. mutta edes hyvin tunnistettava John Cleese ei oikein kuulosta itseltään. Jotenkin oletan, että kun tunnettuja näyttelijöitä otetaan mukaan animaatioon, niin heidät valitaan koska halutaan tiettyjen hahmojen kuulostavan juuri heiltä. Jeremy Irons tai James Woods valitaan koska hahmon halutaan kuulostavan Jeremy Ironsilta tai James Woodsilta. Miksi siis John Cleese tai Gary Oldman muuntaisivat tuttua ääntään esimerkiksi tässä Planeetta 51:ssä? Toki ymmärrän että näyttelijä haluaa tuoda roolihahmoonsa oli se sitten piirretty tai ei oman näkemyksensä hänestä, mutta hei c'mon, miksi pirussa maksaa rekkakuormallinen pesetoja jollekin Jessica Bielille jos hän ei kuulosta Jessica Bieliltä (tosin hänen äänensä ei ole muutoinkaan kovin muistettava.) No mutta kuitenkin, jotenkin tuntuu tässä elokuvassa siltä että yksikään tunnettu näyttelijä ei oikeasti ole mukana siinä, koska heitä ei vain kuule.

Tähdet: ***
Planeetta 51

...NOIR

Stan Lee Esittää: Mutants, Monsters & Marvels (Stan Lee's Mutants, Monsters & Marvels, 2002)

MMM on kahteen osaan jaettu haastatteludokumentti Stan Leesta, urastaan ja tietenkin siis miehestä itsestään.
Ensimmäinen osa nimeltään Creating Spider-Man keskittyy lähes yksinomaan Hämähäkkimiehen luomiseen ja kehitykseen. Kun toinen osa, Here Come The Heroes on laajempi ottaessaan mukaan Stan Leen itsensä, Marvel-yhtiön ja tietenkin tutut sarjakuvahahmot Hulkista Ihmenelosiin, etc.
Paikkana on sarjakuvakauppa ja koska Kevin Smith on elokuviensa ohella tunnetusti kova sarjakuvafani omistaessaan sarjakuvaliikkeen ja kirjoitettuaan Marvelille ainakin Daredevilia, niinpä MMM:n miljöö on täydellisen sopiva. Kyseessä saattaakin olla Smith oma sarjakuvaliike. Ovelasti hyllyillä ei näytä olevan muita kuin Marvelin sarjakuvia.

Creating Spider-Man.
Tässä osiossa Stan Lee mainitsee mistä sai ideansa Spider-Maniin ja mukavasti Lee kertoo hyvinkin syventävästi hahmostaan. Siispä kuulemme kuinka coolin hahmoimagon lisäksi Lee halusi Spider-Manin pitävän kasvonsa piilossa jo siksikin, että kuka tahansa ihonväristään ja kansalaisuudestaan huolimatta voisi samaistua kasvottomaan hahmoon. Saamme tietää että Spider-Manin täytyi olla työläisluokkaan kuuluva ja teini jotta hahmo ei tuntuisi liian tavoittelemattomalta lukijakuntansa silmissä kuten Ihmeneloset miljonääreinä saattoivat olla. Myös hahmon motiivit toimia supersankarina otetaan kattavasti esille. Spider-Manilla täytyi olla jokin muu, uskottavampi syy toimia supersankarina kuin vain pelkät jalot aatteet ja tokihan jokainen vähintäänkin Sam Raimin ensimmäisen elokuvaversion nähnyt tietää mistä on kyse.
Myös muut tärkeimmät Spider-Maniin liittyvät hahmot May-tädistä Otto Octaviukseen saavat osansa Leen muisteluista.
Lisäksi Lee muistelee yhteistyötään tärkeimpien Spider-Manin piirtäjien kanssa ja ymmärrämme etteivät Lee ja Steve Ditko eronneet kovinkaan lämpimissä väleissä heidän kinasteltuaan Hämiksen luojan tittelistä. Ei Lee Ditkoa katkerasti ajattele, mutta aika nopeasti aiheesta siirrytään eteenpäin.
Aihe siirtyy sarjakuvista tuolloin tuoreeseen Raimin elokuvaversioon ja siitä puhutaankin hyvät tovit. En muista ilmestyikö tämä dokumentti ennen elokuvaa, mutta saman vuoden tuotteita molemmat julkaisut ovat. Tämän elokuvasta puhumis-osuuden voi nyt nähdä hiukan vanhentuneena koska leffa on saanut sittemmin kaksikin jatko-osaa ja välillä elokuvasta puhuminen tuntuu niin häpeilemättömältä mainonnalta, että Creating Spider-Man olisi ihan yhtä hyvin voinut olla Raimin elokuvan lisämateriaaleissa puffina. Onneksi Smith viisaasti siirtää jossain vaiheessa keskustelun takaisin sarjakuviin, sillä siinä osuudessa Spider-Mania käsitellään huomattavasti laajemmin kuin elokuvasta puhuttaessa.
Oijoi, Stan Lee erehtyy väittäessään ettei kukaan kutsunut Batmania Battyksi, joten hänen oivalluksensa antaa Spider-Manille lempinimeksi Spidey ei ollut aivan originelli idea. Lee kun ajatteli ettei kukaan muu harrastanut tälläistä hahmon lempinimeämistä. Jokainen vähänkin enemmän Batmania lukenut tietää varmastikin, että etenkin pahikset kutsuivat Batmania useinkin Battyksi. No mitäpä tuosta.
Mielenkiintoisesti Lee kertoo myös sensuuriin liittyvistä ongelmista ja hetkiseksi siirrymme myös Stan Leen kotiin katselemaan muistoesineitä ja kuulemaan Leen yhteistyöstä DC:n kanssa. Tästä siirrymme kuitenkin suht' nopeasti takaisin sarjakuvaliikkeeseen ja viime minuuteilla Lee kertoo ideastaan käyttää sloganinaan sanaa excelsior.

Here Come The Heroes.
Kun Creating Spider-Man-osio keskittyi nimensä mukaisesti Spider-Maniin, niin Here Come The Heroes painottuu Leehen itseensä.
Olemme edelleen samaisessa sarjakuvaliikkeessä ja näemme kuvia Leesta nuorena poikana, ja samalla Lee kertoo missä syntyi, missä kasvoi, armeijaurastaan ja siitä kuinka alunperin lähti hakemaan töitä Marvelilta eli silloiselta Timely Comicsilta.
Nuoruuden näyttelijähaaveet kääntyivät kirjoittamiseen ja Lee aloitti uransa kunnolla kirjoittaessaan sodan aikana suuressa suosiossa ollutta Kapteeni Amerikkaa.
Keskustellaan siitä kuinka rikos-, rakkaus- ja lännentarinat olivat Leen uran alussa myyvimpiä ilmiöitä ja vaikka supersankaritarinoita oli jo useampikin markkinoilla, niin niiden markkinoiden ei uskottu olevan tarpeeksi suuret jotta sinne kannattaisi enempää keksiä. Jossain vaiheessa Lee alkoikin kyllästyä sarjakuva-alaan ja harkitsi vahvasti siirtymistä muihin töihin, kun miehen vaimo Joan ehdotti että jos kerran olet kyllästynyt, niin teepä viimeiseksi työksesi sarjakuva joka on täysin itseäsi hyvässä ja pahassa. Tällä tavoin Leella ei olisi huolta vaikka lehti floppaisi, kun hän olisi kuitenkin lopettamassa. Kyseinen sarjakuva nyt sattui olemaan Ihmeneloset joka niin sanotusti räjäytti pankin. Olihan siinä poikabändi-tyylisesti jokaiselle jotakin. Oli energinen nuori hulttio, blondi beibi, älykkö, hirviö ja päävastuksena kauhuelokuviinkin istuva hullunero tiedemies. Ihmeneloset osoittautui niin suureksi menestykseksi, että Lee pyörsi mielensä uransa päättämisestä ja aika nopeasti Leen jo olemassa olevien hahmojen käsikirjoittaminen vaihtui uusien hahmojen luojaksi. Hauskasti Smith huomauttaa Marvelin hahmojen synnyn liittyvän lähes aina jonkinlaiseen scifistiseen ideaan, kun DC:llä asia oli useinmiten toisenlainen. Niinpä Lee kertoo kuinka hän ei ymmärrä tieteestä mitään, mutta esimerkiksi hänen räjäyttäessään Gammapomminsa se kuulosti ihan tarpeeksi hyvältä syyltä aiheuttaa supersankaruus.
Lee kertoo nousustaan Timelyn päätoimittajaksi, ajatuksestaan vaihtaa yhtiön nimi Marveliksi ja halustaan ja toimistaan siirtää sarjakuvien tekijät lähemmäksi lukijoita joko vain lisäämällä tarinoiden alkuun niiden tekijöiden nimet, tai ottamalla lukijapalstoilla inhimillisemmän sävyn pelkän tietosanakirjameiningin sijaan. Marvel saikin Stan Leestä oman Walt Disneynsä siinä mielessä, että Lee antoi kasvot yhtiölle ja samalla loi mielikuvan siitä kuinka lähes kaikki oli Leen keksimää, mikä varmasti kismitti joitakin muita Marvelille tärkeitä tekijöitä.
Olemme kehu-osuudessa jossa Lee ylistää Smithiä ja Smith Leeta, mutta onneksi tätä ei tarvitse kauaa seurata kun Lee alkaa kertomaan suhteestaan Jack Kirbyyn ja kuten aiemmin Ditkon kohdalla, myös tässä tulee ilmi Leella olleen välillä hyvinkin särkyvät välit Kirbyn kanssa. Ilmeisesti moni näistä alkuaikojen kiistoista syntyi juuri siitä, että kuten mainitsin Leesta oli tullut Marvelin Walt Disney ja moni muu tekijä tunsi joutuneensa tilaan jossa ei saanut ansaitsemaansa kunniaa.
Lee kertoo kilpailusta DC:n kanssa ja esiin nousee ajatus siitä, kuinka Blur ja Oasis taistelivat brittipopin kuninkuudesta ja itse yhtyeillä ei tuntunut olevan niinkään tekemistä asian kanssa, vaan koko asetelma oli enemmän muiden esillenostamaa.
Keskustelu siirtyy sarjakuvista tuolloin tuotantoon päässeistä elokuvista, X-Men, Hulk, Ihmeneloset, Iron Man ja se kenties selittää sen miksi kaikista Marvel-hahmoista juuri X-Menit, Ihmeneloset, ja esimerkiksi Daredevil saivat kokonaisuudesta yllätävänkin paljon aikaa kohdalleen. Ei niin etteivätkö kukin näistä olisi tärkeä osa Marvelia, mutta mieleen tulee että kenties Namorista ei puhuttu juuri laisinkaan ja näistä muista senkin edestä juuri ajatuksena mainostaa tulevia elokuvia.
Loppu.

Minua on aina hiukan ärsyttänyt se, että Marvelin elokuvissa harrastetaan Stan Leen cameoita. Sillä niistä on tehty turhan pakollinen bongausjuttu ja Leesta itsestään on ajan myötä tullut niin ”sarjakuvahahmo”, että hän pistää elokuvissa silmään kuin koirankusi lumessa. Mutta tälläisessä dokumentissa Leeta on todella hauska seurata. Hän on eläväinen, sopivasti itseironinen, hänellä on paljon kerrottavaa ja hänen etenkin animaatoista tutuksi tullut äänensä on niin mieleenjäävä, että vaikka mies istuu dokumentissa puolitoista tuntia paikoillaan, niin on kuin seuraisi Maantiekiitäjä-piirrettyä. Tässä on mies jonka seurassa haluaisi viettää aikaa vain kuuntelemassa hänen juttujaan ja Kevin Smith tekeekin fiksusti ollessaan itse enimmän aikaa hiljaa antaen Leen puhua, ja vain välillä ruokkii tulta edistääkseen keskustelua/monologia tiettyyn suuntaan.

Ekstroissa Lee mainitsee keskustelleensa Smithin kanssa tuntitolkulla ja se saakin miettimään, että kuinka mielenkiintoisista tarinoista jäimme paitsi tässä lopullisessa tuotoksessa. Nyt dokumentti vaikuttaa ajoittain turhankin paljon elokuvien puffaukselta ja koska toinen osa keskittyy lähes pelkästään Hämähäkkimieheen, niin etenkin sen kohdalla tulee mieleen, että vaikka tämä on kiintoisaa niin haluan enemmän ja useammasta asiasta. Melkein sitä toivookin, että haastattelua ei olisi jaettu kahteen osaan ja Here Come The Heroesista olisi kasvatettu suurempi Creating Spider-Manin kustannuksella, sillä siihen olisi kannattanut upottaa Hämis osaksi kokonaisuutta eikä erottaa omaksi osuudekseen. Nyt vaikka lopputulos on edelleen kiehtova ja sisältörikas, niin aivan liian paljon Leesta, Marvelista ja supersankareista jää käsittelemättä lähes kokonaan, tai aivan kokonaan. Tämähän on melkein kuin pelkkä alkupala varsinaisen aterian odottaessa vuoroaan. Varsinkin kun ekstoissa käsitellään lyhyesti todella mielenkiintoisia seikkoja kuten jo tehtyä Ihmeneloset-elokuvaa jota ei koskaan aiottukaan julkaista ja se tehtiin vain jotta elokuvaoikeudet pysyisivät hallussa. Noin 40 sekuntia on aivan liian lyhyt aika tähän ja parempi olisikin ollut ettei sitä olisi mainittu laisinkaan, sillä nyt se toimii vain kiusantekona.

Lisäksi ekstroissa on Stan Leen runo hänen lukemanaan, behind the scenes-osuus, Leen vaimon Joanin haastattelu, Spider-Manin traileri ja Leen äänettömiä nuoruuden kotivideoita.
Valitettavasti yksikään näistä ei kestä montaakaan minuuttia ja nekin vain kasvattavat nälkää entisestään.

Vaikka Mutants, Monsters & Marvels vaikuttaa ajoittain hieman liikaakin elokuvien promootiomateriaalilta, niin kyseessä on niistä huolimatta erittäin mielenkiintoista jutustelua mieheltä joka on kertomiensa tarinoiden kaltainen. Miinuksiksi jäävät pääosin joidenkin asiaan liittyvien aiheiden pinnallinen ja lyhyt käsittely, ja Smithin tapa istua löysästi kädet taskuissaan.

Yksi suosikkikohtauksiani tässä dokumentissa on se, kun Lee kertoo syyn miksi Hulk, eli Bruce Banner oli tv-versiossa nimeltään David Banner ja loistava syy tähän oli tuottajan kommentti siitä kuinka ”Bruce sounds too homosexual.” Öö, okei.

Tähdet: ****
Stan Lee Esittää: Mutants, Monsters & Marvels
...NOIR

CMX: DVD (2001)

Aina Dinosaurus Stereophonicus-tuplalevyyn saakka CMX oli minun listoillani lähes parhain suomalainen musiikkiyhtye. Yhtyeen asemaa listan kärjessä uhkasi vain aatelmat siitä otanko mukaan jo edesmenneet yhtyeet kuten Musta Paraati, on/off-tilassa olevat yhtyeet kuten Don Huonot, vaiko vain yli kaiken menevät yhtyeet kuten Pronssinen Pokaali. Mutta jos ajattelemme CMX:n olevan, tai ainakin olleen tuolloin Dinosauruksen aikoihin ainoa elossa oleva edellä mainituista yhtyeistä, niin tuolloin kolmikirjainyhdistelmä sai kunnian viedä kirkkaimmain kruunun. Siis jos minulta kysytään ja miksi ei kysyttäisi.

Oli sitten kyseessä Kolmikärjen aikainen punkkaahaus, Auringon mukanaan tuoma popsensibiliteetti, Discopoliksen teollisuusrokki, tai Dinosauruksen eeppinen progerakentelu niin CMX ei tuntunut iskevän kirvestään ohi kun oli kyse minun musiikkimaustani.
Sitten kuitenkin ilmaantui Isohaara ja CMX päätti näemmä ryhtyä tekämään AOR-tavaraa joka sai jopa Bryan Adamsin kuulostamaan Sex Pistolsilta. No eipä tuossa mitään, sallittakoon yhtyeelle halu tehdä yksi levy jota minä en jaksa kuunnella. Olihan kyseessä kenties luonnollinen siirtymä yhtyeeltä joka oli varsin seikkailuhenkinen musiikissaan. Siispä miksipä sinne ei mukaan mahtuisi yksi askel suomirokin pehmustetulla keskitielläkin.
Niin paitsi, että Isohaaraa seurasi Aion jota ei erottanut Isohaarasta ja Aionia seurasi Pedot jota ei erottanut Aionista jota ei erottanut Isohaarasta. CMX päätti jostain syystä tehdä kolme kertaa saman levyn ja jos joku kävisi sekoittamassa nuo kolme levyä koteloissaan niin minä en varmaan huomaisi mitään eroa.
Aina kun näin herra Yrjänän kaupungilla, teki mieleni mennä kysymään että koska he päättävät tehdä hyvän levyn. Sillä eihän CMX nyt sentään Kotiteollisuus ole ja toisin kuin Kotiteollisuus, CMX on parhaimmillaan yrittäessään erilaisia lähestymistapoja.
Sivuhuomautuksena voisimme todeta herra Hynyselle, että eikö se olisi viimein aika koettaa tehdä jotain Hullu Ukon aikaista äkkiväärää Sielun Veljet-musiikkia, tai vääntää uusi Pronssinen Pokaali maailmalle, sillä eiköhän se sama junnaava Kotiteollisuusbiisi ole tehty jo niin monta kertaa, että Pekka-Anterot voivat kuunnella juomalauluinaan muutakin kun sitä yhtä ja samaa. Niin ja mikä piru siinä on, ettei Tomi Siveniuksesta ole tullut Suomen tunnetuinta laulajaa, sillä se mieshän tuntuu laittavan joka äännähdykseen koko sielunsa.
Mutta palataksemme CMX:n seuraan. En tietenkään koskaan mennyt aukomaan päätäni herra Yrjänälle, sillä sehän olisi epäkohteliasta ja vaikka minä en jostain pidä niin eihän se tarkoita että olisin universumin keskipiste. Ja ilmeisesti CMX teki sitten Talvikuninkaalla juuri sen mitä toivoin, eli koetti jotain muuta ja sai kenties aikaiseksi parhaimman levynsä sitten Dinosauruksen. Sanon kenties siksi, etten ole näin monen vuoden jälkeenkään uskaltanut kuunnella levyä peloissani siitä, että kyseessä on Isohaara osa neljä. Sitten kuitenkin menin ja varasin ennakkoon Talvikuninkaan spessuversion ja tuolla se kaapissa edelleen makoilee muoveissaan.
Uusinta CMX-levyä en ole edes ostanut Isohaaran pelossa.

Niinpä kuitenkin CMX on suonut minulle elämäni aikana enemmän loistomusiikkia kuin tarpeen ja tottahan toki piti sitten yhtyeen dvd ostaa kun sellainen kerran aikoinaan ilmoille putkahti.

Aloitamme Muurmanskin Skinheadeilla (1985) joka on kaikkea muuta kuin musiikillinen saatikka videollinen nerokkuuden hedelmä, mutta ainakin rupuisen bändisoittokuvan yhteydessä Yrjänä näyttää aurinkolasit päässään yllättävän paljon Ian Durylta. Niitit ja panosvyöt aiheuttavat samanlaisen huvittuneisuuden 80-luvun CMX:n kohdalla kuin alkuaikojen Manic Street Preachersilla. Onneksi tuo look jäi historian hämärään.
Lintu (1989) on vielä hc-kaahausta ja rupuista kellaribändin livekuvaa jossain seurojentalolla, mutta jo Metallipurkaus (1991) jossa äänimaailma kuulostaa sopivalta agressiivisuuden ja hempeyden fuusiolta on videona, sanotaanko, elokuvallisempaa. Nykivä kuva, nopeat leikkaukset ja sinisävyt ovat miellyttävästi musiikkiin sopivia.
Veljeskunta (1991): Samankaltainen kuin Metallipurkaus, paitsi hitaampi leikkaukseltaan joka se ei ajoittain istu kuvaan. Ja ne poseeraukset ovat hölmöjä.
Marian ilmestys (1992): Tv-live. Jonkinlainen 2001:stä lainattu väriefekti yhtyeen päällä. Ei hyvä.
Videoputki katkeaa Aura-levyn tekodokkarilla jossa näemme kuinka yhtye treenaa viinapullon kera jossain kellarissa, live-esiintymistä, demoilua, liveilyä ja on hiukan sääli, että minkäänlaista haastattelua tai taustakertomusta levystä ei ole, on vain oikeastaan soittopätkiä. Toki oli hauska kuulla erlaisia versioita tutuista biiseistä, mutta toki olisi senkin suhteen ollut vielä mukavampi vaikkapa huomata miten yksi tietty kappale on syntynyt ja muokkaantunut matkallaan levylle, kuin satunnaisia katkelmia erinäisistä kappaleista.
Ruoste (1994): Käärme, linnunpesä pään yllä, kirves ja kukkia, symboliikkaa, taiteellista tekotaiteellisuutta ja kovasti tulee mieleen R.E.M.:n Losing My Religionin video. Ja mitä hittoa, onko se Satu Silvo? Hiukan hupsun oloinen, mutta musiikkiin sopiva.
Pirunmaitoa (1995): Live, eli yhtye soittaa ja siinäpä se.
Pelasta maailma (1995): Parhautta. Lämpimät värit, mukava kuvamaailma, kiltti koira ja rakkauslaulutunnelmaa vailla vertaa.
Nimetön (1996): Kuva rajaa hupsusti yhtyeen päät irti kuin serkkutytön valokuvissa, punaoranssi väri on päällekäyvä ja välin Larry Mullen Jr.-imitaatio on luotaantyöntävä.
Aamutähti (1996): Kappaleena tämä tuo mieleeni aina ajatuksen siitä, että se olisi Pelasta maailman rinnakkaisteos ja videona se on aivan päinvastainen Pelasta maailman kanssa. Kylmät värit, kylmä tunnelma ja jostain syystä Yrjänä haluaa olla Liam Gallagher.
Vallat ja väet (1996): Mustavalkokuvasarja kasvoista on aina tehokas ja sopii hyvin takovan industriaalin taustaksi, mutta värilliset livekuvat olisi voinut leikata suosiolla pois. Siellä näytti kuvattujen joukossa olevan myös Guillermo Del Toro ja se silmänsä sulkenut poika toi mukavan tunnelmanvaihdoksen muiden avosilmien joukkoon. Se KISS-naama tosin pilaa ideaa kuin mätäneminen banaania.
Siivekäs (1997): Ihan nerokas maanläheinen ihmisjahti menneisyyden post apokalyptisuudella ja luonnonläheisyydellä koristeltuna. Kuin Stalker, Blade Runner, A Boy And His Dog ja puusavotta yhdessä.
Ei yksikään (1998): M – Kaupunki Etsii Murhaajaa ja ullakolla on enkeli. Se pianon kosketus on nerokas idea.
Taivaan lapset (1998): Live, eli yhtye soittaa ja mitäpä siitä sen enempää.
Surunmurhaaja (1999): Tulimeri, näytetään kieltä kameralla, yhtye soittaa ja ilmeisesti poseeraa lehtikuvauksissa.
Manalainen (1999): Live, eli yhtye soittaa.
Siirrymme jälleen pois musiikkivideoista kun väliin ilmaantuu Dinosauruksen tekoa kuvaava dokumenttiosuus ja soittopätkien joukossa kuulemme myös puhetta siitä miksi levy tehdään ja mitä se edustaa yhtyeelle. Tälläistä sisältörikkautta olisin kaivannut aiemman Aura-dokumenttipätkänkin kohdalla.
Jatkuu niinkuin sade (2000): Yhtye soittaa, Yrjänä on meikattu vanhukseksi ja hameessaan tuo mieleen Billy Corganin, mikä nyt on aivan hölmö huomio.
Iliman pielet (2001): Pappamopoilua ja routaiset tuplakuvat ovat tyylikkäitä, mutta auringonvalon mukaanottoa olisi kenties kannattanut harkita toistamiseen.
Nyt kun CMX:n videohistoria on tähän mennessä oikeastaan käyty läpi, niin vuoroon voikin astella seuraava dokumenttiosuus, nimeltänsä Välähdyksiä. Dokumentti? Öö, ei nyt sentään. Joukko satunnaisia kuvia ilman ääntä. Tiedättekö kuinka ärsyttävää on kun leikataan montaasia johon jätetään kohtauksia joissa kuvassa oleva henkilö puhuu kameralla, mutta ääni jätetään pois.
Loppuun vielä dvd:n julkaisuaikaan uusi kappale videoineen, eli Puuvertaus (2001). Tämähän oli ilmeisesti se ns. kokoelmaa varten tehty pakollinen uusi kappale/uusi remix/jokin muu mikä, jolla sitten myydään vanhat kappaleet uusissa kuorissa ne jo omistaville. Puuvertaus ei kuitenkaan ihan siihen sarjaan mene, koska ensinnäkin tämä oli CMX:n ensimmäinen dvd, joten harvalla varmaan oli kaikkia yhtyeen videoita itsellään ja toisekseen. No en minä nyt toista syytä keksi, mutta kai sellainenkin on. Kyseinen Puuvertaus on myös pelkässä audiomuodossa kakkoslevyllä, joka ollessaan Puuvertaus-sinkku ei sisälläkään yhtikäs mitään muuta, mutta jos muistan oikein niin kyseisen audiolevyn sai tuolloin vain ostamalla dvd:n, mutta saatan erehtyäkin.

Discografia, yhtyeen historiikki ja kustakin videosta niiden tekijätiedot.

Kuten parhaimmissa kokoelmissa yleensäkin, CMX DVD toimii mielenkiintoisimmillaan siinä, että se näyttää mainiosti miten yhtye on kehittynyt ajan saatossa. Videokokoelmana tässä tietenkin kuulemisen lisäksi myös näkee visuaalisesti yhtyeen kehityksen. Alun hupsuista vaatevalinnoista siirrytään ajan myötä hieman seesteisimmille linjoille, musiikki rauhoittuu alun paniikkikohtauksista lämpimästi tuudittavaan melankoliaan ja tekniikan ja taitojen kehittyessä halvan näköiset ja suorastaan ääliömäisiä ideoita sisältävät videot ovat kasvaneet hellyyttävän kömpelöiksi videoiksi joissa on nätit värit.

Suurin osa CMX:n vidoista noudattelee sitä kaavaa, että jollekin on annettu kamera kouraan ja tämä on joko koettanut olla liian kunnianhimoinen ilman varsinaista tarvetta siihen, tai on vaihtoehtoisesti vain kuvannut jotain ilman vaivaa ja se riittää videon sisällöksi. Eli harvaa näistä uskaltaa mennä sanomaan sellaiseksi videotaiteeksi joita voi ilman hermostunutta naurahdusta muille esittää. Eivät ne nyt huonoimmillaankaan aivan surkeita ole, mutta niistä paistaa jotenkin läpi ajatus, että niitä ei katsottaisi enää myöhemmin ja ovat tekohetkensä tuotteita.

Parhaimmillaan CMX:n videot ovat yksinkertaisimmillaan, joissa aina ei näemmä ole uskallettu luottaa ensiajatukseen. Esimerkiksi Vallat ja väet-video on erinomainen yksinkertaisella ideallaan väläyttää ruudulle mustavalkoisia ihmispotretteja, mutta väliin leikatut värikuvat yhtyeestä esiintymässä rikkovat tunnelmaa valitettavan tehokkaasti.
Ehdottomasti parhaimpiin videoihin kuuluvat mielestäni lämmin Pelasta maailma ja kolkko, mutta oudon isällinen Siivekäs. Molemmat eivät koeta olla liian erikoisia, saati liian yksinkertaisia ja etenkin Siivekäs saa miettimään enemmän näyttäessään lopulta niin vähän.

Videoiden lukumäärän ansiosta ei CMX:n dvd:tä voi suuremmin haukkua, mutta kun kerran musiikkivideoiden joukkoon oli pistetty pari dokumentaarista pätkää niin olisin ollut hyvilläni jos mukaan olisi laitettu myös tuoreempikin erillinen haastatteluosuus. Lisäksi ne nyt mukana olleet dokumentit olivat ikävän niukkoja ja saivat janoamaan enemmän.
Kyseessä kuitenkin on musiikkivideoidensa osalta varsin kattava katsaus CMX:n videoottiseen historiaan ja se lopun äänetön liikkuvan kuvan kollaasi oli vain ärsyttävä. Kyllä yhtye (aina Dinosaurukseen saakka) toimi parhaiten äänen osalta.

Tähdet: ***
CMX: DVD

Vaara Syvyydestä (Creature, 1998)

Joskus muinoin, kauan kauan sitten tämä elokuva, tai pikemminkin minisarja tuli televisiosta kahdessa osassa ja minä valmistauduin huolella sen katseluun. Asettelin sohvan ääreen hieman juotavaa ja naposteltavaa, laitoin tyynyn niskan taakse, peitto päälle ja sopiva lähes makaava asentoni oli lähtökuopissaan.
Elokuva alkoi.
Alkutekstit ja minä nukahdin.
Toisen, viikkoa myöhemmin tulleen osan jätin suosiolla väliin kun kerran ensimmäinenkin jäi katsomatta.
Mutta ei tarina tähän lopu, sillä jossain vaiheessa samainen Vaara Syvyydestä uusittiin televisiossa ja tein jälleen samat hyvän olon valmistelut.
Elokuva alkoi.
Alkutekstit ja minä nukahdin.
Uskomatonta! Aivan kuin Odin itse ei olisi halunnut minun näkevän tätä Peter Benchleyn tarinaan pohjautuvaa filmatisointia. Toisen epäonnistumisen jälkeen kylläkin hain elokuvan videovuokraamosta ja sain sen viimein katsottua, ja eipä se nyt hullumpi ollut. Ei ainakaan kokemuksistani huolimatta niin tylsä, että se olisi ansainnut kohtalokseen kesken kaiken nukahtamisen.

Tohtori Simon Chase (Craig T. Nelson) kirjoittaa päiväkirjaansa ja kertojaäänen kautta kuulemme katkelmia hänen ajatuksistaan. Vain hän tietää, että ihmisiä kuolee mystisesti ja että on olemassa olento joka ne kuolemat aiheuttaa. Tässä vaiheessa tämä pinnallisen kryptinen seikka on vain sitä, mutta kyllä se vielä selviää ja sen jälkeen miettii, että oliko tuo prologi nyt laisinkaan tarpeellinen.
Hyppäämme ajassa hieman taaksepäin. No, sitä ei sanota, mutta leikkaus tilanteesta seuraavaan kertoo edellisen tapahtuneen jälkimmäisen jälkeen.
Sharks Tooth Island on paikka jossa armeijalla on meneillään supersalainen operaatio, jossa hullut ja ei-niin-hullut tiedemiehet valmistavat Tursiops Carcharias-hybrideja. Okei, eli siis he ovat yhdistäneet delfiinin ja hain, sillä jos jotain tämä maailma on kaivannut iPadin rinnalle niin se on delfiinihai. Tietenkin nämä superälykkäät delfiinihait ovat raivotautisia tappajia joita armeija ohjailee äänivempeleillään ja haluaa lähettää vietcongin kimppuun. Ahaa, olemme siis Vietnamin sodan aikakaudella. Delfiinihait murisevat.
Seuraavaksi ruudulla lukee ”ontogenes rekapituloi fylogeneksen” ja tämä näemmä viittaa siihen, että jälkeläiset kehittyvät ja kehittävät saamaansa geneettistä perintää eteenpäin.
Ironisesti nimetty tiedemies Peniston (Giancarlo Esposito), joka todellakin vaikuttaa olevansa nimensä mukainen saa todeta, että juuri se kerta kun luomuksia esitellään ensimmäistä kertaa rahoittajille on yhtä kuin katastrofi. Sillä juuri tällöin tietenkin superälykkäiden delfiinihaiden vielä superälykkäämpi delfiinihailapsi murisee ja aloittaa verisen paon. Armeijapamput haluavat tappaa tämän hallitsemattoman hirviön, mutta Peniston ei halua luomuksensa tuhoutuvan vaan auttaa sen vapauteen.
Siirrymme nykyaikaan ja olemme Karibialla, Soufrierella, jossa siis näköjään myös tuo aiemmin mainittu Sharks Tooth-saari sijaitsee. No kuitenkin, täällä tapaamme kunnolla elokuvan päähenkilön Simon Chasen, joka on jonkinlainen aktivistihaitutkija. Mikä siis tarkoittaa sitä, että hän tutkii haita ja samalla aiheuttaa harmaita hiuksia paikalliisille huvikalastajille. Simon ei siis ole turismibisnestä harrastavien suurin ystävä.
Apulaisena Simonilla on Tall Man (Cress Williams) ja pian paikalle saapuvat myös Simonin ex-vaimo/kollega Amanda (Kim Cattrall) heidän yhteinen teinipoikansa Max (Matthew Carey.)
Luonnollisestikin Simonin ja Amandan välillä kipinöi edelleenkin ja tietenkin Max joutuu heti paikallisten teinien rohkeustestiin ja ihastuu suloiseen Elizabethiin (Megalyn Echikunwoke.)
Alueelle hortoilee myös tohtori Peniston, jota kukaan paikallisista ei tunne tällä nimellä tai tiedä hänen historiaansa. Peniston on sittemmin seonnut ja kulkee ympäriinsä ulisten, joten hänet tunnetaan nimellä Ihmissusi.
Eräs huvikalastaja joutuu hyökkäyksen kohteeksi ja tulee revityksi kappaleiksi, joten tietenkin saarella alkaa syntymään hätä siitä että Simonin tutkima valkohai olisi hyökkäyksen takana. Simon tutkii uhrin jäännökset ja toteaa ettei syynä ole haihyökkäys, mutta eipä herraa uskota.
Samaan aikaan Amanda aloittaa omat hyljetutkimuksensa tuolla jo kauan sitten hylätyllä Sharks Tooth-saaren tutkimuslaitoksella, joka toimii nykyään Simonin kotina. Amanda rupattelee Tall Manin kanssa ja sitä kautta kuulemme syyt Simonin fanaattiselle haitutkinnalle. Heidän toinen poikansa oli kuollut syöpään ja Simon uskoo löytävänsä haiden avulla keinot parantaa syöpäsairaat ja täten pelastaa muut sairastuneet hänen poikansa kohtalolta. Simonin keskittyminen työhönsä myös sitten rikkoi avioliiton Amandan kanssa.
Paikalliset teinit hyppivät kalliolta veteen ja Max todistaa rohkeutensa tekemällä samoin. Vedessä lipuu hai joka popsii suuhunsa Maxin vieressä olevan pojan. Tämä saa paikalliset entistä hätääntyneemmiksi ja Simon saa kantaa syntipukin viittaa yllään sillä hän ei edelleenkään usko tutkimustensa kohteena olevan valkohain olevan syypää. Max selittää isälleen, että kyllä se oli hai, mutta siinä oli jotain outoa.
Maxin väite saakin pontta kun Simonin valkohai tulee tämän toisen erilaisen hain tappamaksi ja Simonin veneen kimppuun hyökkää samainen olento ja Simon lyö siltä sormen irti. Kyllä, sormen. Tokihan jokainen lukija ja katsoja tietää, että tämä erilainen hai on se Penistonin delfiinihaiden jälkeläinen.
Soufrieren asukkaat eivät kuitenkaan usko Simonin puheita tästä ihmesormihaista, vaan sekä poliisipäällikkö että muutkin ovat tyytyväisiä kun valkohai on kuollut ja täten vaara on poistunut vesiltä. Simon ottaa kuitenkin yhteyttä armeijaan tiedustellakseen heiltä mitä täällä nyt oikein tapahtuu ja mitä siellä vedessä on. Vastaukseksi Simon saa käskyn olla hiljaa ja olla tekemättä mitään, armeija hoitaa asian.
Ihmesormihai,,, hitot! Sen nimi on nyt vaikkapa Columbo. Se saa kelvata yhdyssanamutaatioiden sijaan. Columbo jatkaa paikallisten syömistä ja Ihmissusi-Penistonissa herää syyllisyys ja hän koettaa uhrata itsensä Columbolle. Simon kalastaa Penistonin ylös vedestä ja vie toipumaan Sharks Tooth-saarelle joka tietenkin Penistonin vanhana työpaikkana herättää hänessä suuria tunteita. Penistonin käytös saa Simonin kiinnostumaan enemmän nykyisen kotinsa historiasta ja tokihan samantien löytyy ennennäkemättömiä tunneleita ja sitä kautta päädymme osittain veden peittämään laboratorioon joka toimii myös Columbon kotina. Nyt näemme lähes kunnolla minkä näköinen kädellinen haihirviömme on ja sehän näyttää ihan Transformers Sharkticonilta.
Columbo hyökkää Simonin ja Amandan kimppuun, mutta koska vesieläimenä Columbo ei pysty elämään kuivalla maalla pääsevät Simon ja kumppanit pakoon. Vai pääsevätkö? No eipä Columbon tarvitse muuta kuin mutatoitua ja kasvattaa itselleen jalat ja kidukset, niinpä jahti voi jatkua.
Simon ja kumppanit hyppäävät veneeseen ja lähtevät kohti pääsaarta, mutta Columbo seuraa sinnikkäästi perässä. Columbon ja Simonin katseet kohtaavat Leonemaisessa lähikuvassa. Columbo poistuu paikalta.
Simon ei edelleenkään saa poliisipäällikköä uskomaan puheitaan, mutta tarina alkaa kiertämään mikä saa osan paikallisista pelkäämään ja osan innostumaan haijahdista.
Max lähetetään pois turvaan ja Simon, Amanda, Peniston ja Tall Man lähtevät yhdessä etsimään Columboa. Myös armeijan erikoisyksikkö amiraali Richlandin (Colm Feore) johdolla saapuu paikalle ja tätä seuraa Aliensista muistuttava kohtaus jossa rakeisten monitorikuvien kautta seurataan sotilaita etsimässä Columboa.
Niin ja tietenkään Max ei ollut totellut isänsä käskyä lähteä turvaan, vaan menee mielummin johonkin voodoobileisiin Elizabethin kanssa. Myös Columbo saapuu bilealueelle ja roikkuu puussa. Juostaan pakoon läpi viidakon, Columbo rikkoo talon ja toisaalla Simon alkaa epäröimään haluaan tappaa Columbo ja tuumii sen sijaan tutkivansa tätä löytääkseen sen avulla keinon voittaa syöpä.
Sotilaat ovat ihan virtsassa. Richlandkin menee kuolemaan.
Tässä vaiheessa poliisipäällikkökin viimein uskoo Columbon olemassaoloon.
Penistonkin alkaa avautumaan ja paljastaa olevansa Columbon verisukulainen ja siksi aikoinaan esti sen tuhon.
Vihdoin myös Amandan hylkeille tulee tekemistä, kun sellaiseen kiinnitetään jokin kaikuluotain ja se lähetetään houkutuslinnuksi Columbolle. Sitten se unohdetaan.
Nousee myrsky ja Sharks Tooth-saarella olevat Tall Man, Max ja Peniston ovat jumissa tutkimuslaitoksessa jonne myös Columbo saapuu. Simon ja Amanda lähestyvät veneellä saarta ja pelkäävät pahinta kun yhteys ystäviin katkeaa.
Perille saavuttuaan Simon houkuttelee Penistonin kanssa Columbon johonkin painekammioon. Peniston ojentaa ystävyyden merkiksi kätensä Columbolle ja kuolee.
Paine nousee, Columbo poksahtaa hengiltä.

Vaara Syvyydestä on ihan mukavan jännittävä elokuva, mutta lähes kolmetuntisena se rupeaa käymään puolenvälin jälkeen aika tylsäksi. Tämä on huvittavaa jo siksikin, että elokuvan toiminta kasvaa jälkimmäisellä puoliskolla, joten miten se voi olla tylsempi. No, vaikka etenkin ensimmäinen puolisko noudattelee Tappajahain kaavaa lähes pilkulleen (on mies perheineen varoittamassa hirviöstä, on virkamies joka ei suostu sulkemaan rantoja turismin vuoksi, etc.), niin alkupuoli on tarinallisesti jännittävämpi ja eteenpäin kulkeva, kun taas loppupuoli on lähes pelkkää putkijuoksua ja hirviöjahtia. Joten ainakin ensimmäisellä puoliskolla tuntui tapahtuvan koko ajan jotain ns. uutta, niin loppupuolella näin ei käynyt. Siispä todennäköisempää on nukahtaminen toiminnan aikana, kuin alkutekstien.

Tappajahain varjo ulottuu laajalle alueella ja peittää tämänkin elokuvan niin tarmokkaasti, että vaikka ei tietäisi kenen kirjaan Vaara Syvyydestä pohjautuu niin triviakysymyksenä vastaus löytyy ilman yrittämistäkin. Elokuvana Vaara Syvyydestä vertautuu helposti ensimmäisen Tappajahain lisäksi myös Tappajahain Kostoon, joka ei ole kovinkaan hyvä merkki. Karibian maisemat, aksentit, murisevat hait ja hahmot ovat kuin tuosta Michael Cainen uran tähtihetkestä. Olisivat nyt vain pitäneet alkuperäiskirjan hullun natsitiedemiehen mukana, niin se olisi riittänyt. Sillä hullut natsitiedemiehet ovat hirviöelokuvien suola.

Elokuvana Vaara Syvyydestä on aivan liian pitkä ja toimiikin varmasti paremmin kahdessa osassa katsottuna. Tälläisenään se herättää liian usein ajatuksia siitä kuinka se on jo nähty ja menkää nyt seuraavaan kohtaukseen kun tiedän jo mitä tulee tapahtumaan. Joten jos hakee superälykkäistä tappajahaista kertovia elokuvia, niin kyllä se Renny Harlinin Deep Blue Sea on viihdyttävämpi, vaikkakin vain pelkästään vauhdikkuutensa vuoksi.
Ei Vaara Syvyydestä nyt surkea elokuva ole. Onhan siinä varsin mukavat näyttelijät, jotka eivät nyt ihmeisiin yllä mutta ovat ihan ok-tasoa osissaan. Tarinakin on varsin hauska idealtaan, mutta kaiken tuttuus yhdistettynä pituuteen ei saa hirveästi innostumaan lopputuloksesta. Siihen ei riitä edes kädellinen hai.

Tuo geenihirviöhai on ideana mielestäni varsin mainio ja tuo mieleen joskus lukemani vitsin mahdollisesta Tappajahain viidennestä osasta jossa Ellen Brody on muuttanut kauaksi vesistöistä, New Yorkin keskustaan ja hai seuraa häntä sinnekin. Elokuvan raajallista haita kuvataan enimmäkseen sumeissa lähikuvissa ja pikkuhiljaa kasvatetaan näkymän laajuutta kunnes sitten lopussa se kekkuloi kokokuvassa minkä kerkeää. Vaikka ideana tämä hirviöhai on hauska ja sinänsä toteutus on onnistunutta lateksipukua ja animatroniikkaa, niin juomukondomia jolla on karvatttoman rotan pää muistuttava hai ei lopulta ole kovinkaan pelottava ilmestys, joten vähempi on parempi.

Näyttelijöistä mainitsinkin, että he ovat ok-tasoa ja oikein mitään muuta heistä tai roolihahmoistaan ei voikaan todeta. No sanotaan nyt se, että Craig T. Nelsonissa on jotain mukavan sympaattista, mutta samalla myös jotakin vahvasti liikuntaopettajamaista.

Karibian vesistöalueelle sijoitettuna, elokuva aiheuttaa itselleen ratkaisulla hieman hallaa. Yläpuolelta veden näytetään olevan perinteisen kristallinkirkasta, mutta heti kameran sukeltaessa hiukankin pinnan alle ollaan kuin Porvoon joen sysipimeässä mudassa.
Samanlaista kuvien yhteensopimattomuutta tapahtuu kyllä muulloinkin, jolloin tulee mieleen että 2nd unitin kameraryhmä ei ole katsonut ensimmäisen kuvamateriaalia ja siksi sävyt sun muut eivät välillä sovi toisiinsa. Tämä katkaisee keskittymistä turhan usein.

Vaara Syvyydestä on liiankin tuttu, mutta kuitenkin ihan kelpo katseltavaa jonka pistemääräksi kaksi tähteä kuulostaa liian vähältä, mutta kolme saattaa olla liikaakin.

Tähdet: ***
Vaara Syvyydestä
...NOIR

Mountain Top Motel (Mountaintop Motel Massacre, 1986)

Ensimmäinen asia johon katseeni kiinnittyi tämän elokuvan kannessa, on siinä näkyvä rakennus.
Näyttääkö tutulta.
Sitähän minäkin.

Takakannen juonikuvauksessa tehdään hieno huomio:
”Evelyn menettää järkensä ja muuttuu verenjanoiseksi murhaajaksi. Houreissaan hän kulkee hotellihuoneesta toiseen ja murhaa vieraita kirveellä, jäähakulla, mitä vain hänen käteensä sattuukin! Evelyn paljastuu murhaajaksi.”
Hahaha! Hyvä luoja sentään. Evelyn siis muuttuu verenjanoiseksi murhaajaksi ja vieläpä paljastuu murhaajaksi. Enpä olisi tuota arvannut.

Niin ja elokuva on tietenkin tehty jo 1983 ilman massacre-sanaa, mutta julkaistu tuunatulla nimellään vasta 1986 slasherbuumin ollessa kukkeimmillaan. Se jos mikä on laadun tae.

Arkansas 80-luvun alussa ja juuri kolme edellistä vuottaan pöpilässä viettänyt Evelyn (Anna Chappell) on kitkemässä rikkaruohoja motellinsa pihalta, kun hänen tyttärensä Lori (Jill King) on sisällä leikkimässä paholaisen esiinmanaamista. Öö, okei. Evelyn saapuu sisälle taloon ja huomaa tyttärensä paholaisleikit. Toruttuaan tytärtään Evelyn vahingossa hakkaa hänet sirpillä hengiltä.
Evelyn soittaa sheriffin paikalle ja kertoo sattuneen puutarhaonnettomuuden jossa Lori meni kuolemaan. Sheriffi (James Bradford) epäilee pöpinä tunnetulla Evelynillä olevan jotain tekemistä Lorin kuoleman kanssa, mutta ei tee asialle sen suurempia tutkimuksia kuin kävelee tirkistelemässä ikkunasta sisään.
Evelyn, joka oikeasti tuntuu olevan pahoillaan ja hämillään tyttärensä kuolemasta, kuulee ääniä joissa häntä syytetään hulluksi.
Niin ja se Evelynin talo ei sitten muistuta laisinkaan Norman Batesin kotitaloa ja motelli on joukko toisistaan erillisiä pikkuisiä mökkejä. Psykosta muistuttaa kuitenkin interiööri täytettyine eläimineen, mutta senkin saatan yhdistää enemmän hakemalla hakemisen kautta kuin oikealla yhteydellä. No kuitenkin, kolkkoa pianonpimputusta, kynttilävaloa, ukkosta ja mökit täyttyvät asukkaista. On vanhempi musta mies, on nuori pari (miehellä on stetson!), on nuoria tyttöjä ja pitkäaikainen asukki, Evelynin ystävä pastori Bill (Bill Thurman.)
Evelyn kantaa pussissa käärmettä ja vie sen maanalaista käytävää pitkin yhteen motellihuoneista, juuri siihen samaiseen jonne nuoripari asettuu. Pariskunta aloittaa lemmenleikit ja toisaalla aiemmin mainitut tytöt jäävät sateen yllättämiksi ja sitä kautta katsojat näkevät heidän tissinsä. Tytöt pääsevät ohikukevan jupin kyytiin ja yhdessä he päätyvät Evelynin motellille. Sillä aikaa lempivän pariskunnan kimppuun hyökkää Evelynin paikalle tuoma matelija. Käärme puree stetsonmiestä.
Salama iskee puun nurin ja se kaatuu ilmeisesti alueen ainoan tien päälle, joten motellilla olevat ovat sopivasti jumissa siellä. Stetsonmiehen vaimo koettaa saada apua miehelleen ja juppi soittaa sheriffille, mutta ei saa häntä kiinni. Evelyn päästää joihinkin motellihuoneisiin rottia. Siis mitä hittoa, onko kyseessä mielenvikainen murhaaja vaiko joku Jackass-porukasta?
Juppi ja tytöt aloittavat dokaamisen. Toisessa huoneessa stetsonmies riutuu kivusta. Muualla Evelyn kuulee ääniä, lukee jotain maniac editionia raamatusta ja leikkii nukella. Evelynilla on torakoita.
Evelyn päästää torakat mustan miehen huoneeseen, mies sanoo ”pahuksen torakat” ja ravistaa ne lattialle. Öö, okei.
Evelyn kuulee kuolleen tyttärensä äänen toteamassa, että vieraat tietävät Evelynin olevan pöpi ja tästä syystä heidät tulisi tappaa. Evelyn ottaa sirppinsä ja lähtee liikkeelle.
Toisaalla sheriffi on saanut viestin käärmeenpuremasta, mutta koska ei saa yhteyttä motellille päättää hän lähteä ihan fyysisesti paikan päälle. Ekö hänen olisi pitänyt mennä sinne joka tapauksessa?
Evelyn hyödyntää tunneleitaan ja käy huoneessa jossa aikaansa kuluttavat juppi ja tytöt. Toisen tytön harrastaessa haureutta jupin kanssa, toinen tyttö on vessassa ja hänet Evelyn tappaa muiden huomaamatta. Juppi ja tyttö ihmettelevät missä toinen tyttö on ja hämmästyvät kun vessassa on verta, mutta ei ruumista. Evelyn vei tytön mukanaan. Juppi lähtee hakemaan apua ja varoittamaan muita motellin asukkaita.
Evelyn ilmaantuu Billin huoneeseen ja lyö häntä sirpillä. Elokuvaan tyyliin sopivasti Billin kääntyessä kohti kameraa, paljastuu että sirppi on rinnassa kiinni väärinpäin verrattuna lyöntiasentoon.
Musta mies,,, hyvä on, Crewshaw (Major Brock) huomaa huoneessaan lattialuukun ja päättelee samanlaisen olevan myös muissa huoneissa. Siipä Crewshaw käy naulaamassa niitä umpeen. Crewshaw toteaa heti Evelynin olevan alueen ongelmista vastaava ja yhdessä jupin kanssa he lähtevät etsimään häntä. Näemme tietenkin huoneen täynnä nukkeja, sillä mikäpä muu olisi paras osoitus mielenvikaisuudesta kuin huone täynnä nukkeja.
Kaikki salaovet lukitaan, joten oletus on että Evelyn on jäänyt tunneleihinsa jumiin, mutta Evelyn onkin piilossa stetsonmiehen huoneessa ja tappaa sirpillään sekä stetsonmiehen, että hänen puolisonsa.
Toisaalla sheriffin ajomatka on katkennut tielle kaatuneeseen puuhuun ja hän jatkaa matkaansa kävellen.
Crewshaw sirpitetään.
Elossa ovat siis se toinen tyttökaksikon tytöistä ja juppi. Niin ja tietenkin Evelyn itse, sekä juuri paikalle saapuva sheriffi.
Vähän aikaa haahuillaan ympäriinsä, päivä valkenee ja sheriffi sanoo tytölle ja jupille, että hän voi antaa heille kyydin kaupunkiin (jupin autolla.) He ajavat kaatuneen puun luokse ja vaihtavat sheriffin autoon, sutivat hetken paikoillaan ja ajavat pois.
Häh? He saapuvat Evelynin motellille ja on yö. Mitä? Ja mitä tapahtui Evelynille? Pakko kelata taaksepäin. Ai kato, sheriffi ampui Evelynin. Okei ja ilmeisesti lopussa he olivat kuitenkin ajamassa poispäin ja kuvasommittelu vain antoi ymmärtää heidän olevan saapumassa motellille. Mutta miksi motellin kyltti olisi jossain hevonkuusessa eikä motellin luona ja miksi oli yht'äkkiä yö kun juuri aamu juuri valkeni?

Tämä oli huono elokuva, mutta senhän te jo osasittekin päätellä.

Positiivista elokuvassa oli se, että se antoi hetken aikaa alkupuolella ymmärtää, että Evelyn olisi oikeasti sairas sellaisessa hoidettavissa olevalla tavalla, eikä perushullu elokuvasaksimiekkamurhaaja johon ainoa hoitokeino on lyijymyrkytys. Sitten elokuvassa kuitenkin osoitetaan, ettei Evelyn ole vain kuulemiensa äänien johdateltava sätkynukke, vaan on 24 hour pöpi people.
Toinen positiivinen asia johtuu todennäköisesti vahingosta. Elokuvan päätarina kun sijoittuu suljetulle alueelle ja öiseen aikaan, ja vieläpä myrskyisään ilmastoon, niin oli oikeastaan toimivaa kuinka elokuvan valaistus oli vajavaista ja hellyyttävän kömpelöä. Syy valaistuksen rumuuteen johtui mitä suurimmalla todennäköisyydella kykyjen puutteesta, mutta ei haittaa sillä se oli elokuvan onnistuneimpia seikkoja.

On sääli että elokuvassa on paljon enemmän epäonnistuneita seikkoja,,, paljon enemmän.
Tai ei se oikeastaan ole sääli, sillä tarinallisesti tämä oli niin peruskauraa, ettei sitä osaisi kaivata missään vaiheessa elämäänsä, oli se sitten olemassa taikka ei.

Näyttelijät ovat huonoja. Ei, anteeksi, tarkoitin siis Huonoja.
Oli tunnetila mikä tahansa niin kaikki elokuvan näyttelijät esiintyvät kuin he lukisivat kaiken paperista, tai koettaisivat vain muistella mikä seuraava repliikki on. Vaihtoehtoisesti jos he eivät ole miettivän oloisia patsaita, ovat he samanlaisessa olotilassa kuin luokan edessä hätäpäissään kohta alkavaan kokeeseen lukevat opiskelijat. Eli molemmissa tapauksissa ollaan aivan tietämättömiä ympäröivästä tilanteesta ja koetetaan muistaa jotain joka ei taatusti pysy päässä nanosekuntia kauempaa.

Oletan ilman parempaa tietoa, että tässä elokuvassa on pyritty tekemään eräänlainen käänteinen Hitchcockin Psyko, siten että nyt äiti on se murhaaja joka kuulee lapsensa äänen eikä toisinpäin. Tyylilajiksi on vain otettu 80-luvun alkupuolella kovaan vauhtiin lähtenyt slasherbuumi kaikenmaailman juhlapäivä-, pensasmurhaajilla, mutta tämä äitimurhaaja-aihe toimi onnistuneemmin ensimmäisessä Friday the 13th-elokuvassa ja aikansa työkalumurhaajille Mountain Top Motel häviää näyttävyydessä kuin Senegalin jääkiekkojuokkue Tsekeille. Lähtökohdat on kuitenkin selvästi nähtävissä, toteutus vain noudattelee aivan liikaa kyvyttömien ihmisten kaltaisten olentojen halua rahastaa aikansa pop-jutulla.

Ei pelota, ei näytä hyvältä, ei kuulosta hyvältä ja niin, missä olivat ne kirveet ja jäähakut?

Tähdet: *
Mountain Top Motel
...NOIR

Kingstonin Kovanaama (The Harder They Come, 1972)

Nyt on Kingstonin Kovanaaman kokoinen aukko elokuvasivistyksessäni paikattu, kun monen vuoden ja monen yrityksen jälkeen sain viimein katsottua tuon samannimisen elokuvan.
Kovanaama? Se heppuhan on kuin Snoop Dogg. Jos sinne päin aivastaakaan, niin mieshän lentää nurin.
No kuitenkin. Syy siihen miksi en ole aiemmin saanut tätä elokuvaa katsottua löytyy siitä, että kyseessä on reggae-elokuva. Reggae kun kuuluu siihen musiikin lajityyppiin josta minä löydän niin harvoin mitään mielenkiintoista, että en viitsi edes yrittää. Varmaan minua siis kiinnostaisi katsella elokuvaa jossa soisi kolme tuntia 31 minuuttia löysää, väsyttävää, ryhditöntä, silmät puoliummessa olevaa musiikkia. Ei kiitos, The Clashin vähäiset kokeilut reggaen parissa riittävät minulle.
Mutta onhan kuitenkin kyseessä moderni klassikko, kulttielokuva ja Jamaikan historian ensimmäinen teatterielokuva. En tiedä teistä, mutta sana Jamaika ei tuo minun mieleeni elokuvan ihmemaata.
Elokuva rohkaisi minua kulttistatuksensa lisäksi siten, että kun laitoin levyn koneeseen, huomasin ettei se olekaan todellisuudessa kuin tunnin ja 43 minuuttia pitkä. In your face takakansi!

Ivanhoe (Jimmy Cliff)...
Hetkinen.
Ivanhoe! Ihan oikeasti?
No jaa, kyllähän tässäkin tarinassa kerrotaan osittain kansan eräänlaiseksi sankariksi nousevasta miehestä joka tavallaan taistelee korruptoinutta valtaeliittiä vastaan. Melkein.
Siispä Ivanhoe on maalaispoika joka saapuu Kingstoniin etsimään menestystä ja elämänkokemuksia. Luonnollisesti hänet ryöstetään samantien.
Ivanhoe, tai lyhyemmin Ivan kuten häntä enimmäkseen elokuvassa kutsutaan, tekee hiukan hanttihommia ja pärjää ihan siedettävästi elämässään. Ivan kuitenkin haaveilee jonkinasteisesta kuuluisuudesta ja rahallisesta menestyksestä, ja siihen saattaa avautua tie levyttämällä hittikappale levytuottaja Hiltonille (Bob Charlton.) Tarjottu 20 dollarin kertakorvaus hittikappaleen, eli useasti elokuvassa soivan The Harder They Comen oikeuksista ei kuitenkaan miellytä Ivania, vaan hän päättää ruveta yksityiseksi levyjulkaisijaksi. Mitä Ivan ei kuitenkaan tiedä on se, että yksikään kaupunkin levyliikkeistä ei suostu ottamaan levyä myyntiin, eikä yksikään radioasema soita sitä, sillä Hilton on jonkilainen reggaekummisetä ja ilman hänen suostumustaan ei kukaan tee yhteistyötä Ivanin kanssa.
Ivan päätyykin lopulta eräänlaiseen artisti maksaa-sopimukseen Hiltonin kanssa ja kohta The Harder They Come-kappaletta soitetaan parissa diskossa ja radioasemalla. Sen jälkeen oikeastaan elokuvasta unohdetaan koko Ivanin halu menestyä levyttävänä artistina. Sen sijaan Ivan rupeaa tekemään ganjakauppaa, mutta ei ole tyytyväinen isomman jehun, Josen (Carl Bradshaw) maksamiin korvauksiin vaan hän haluaa olla itse pääkaupassa mukana isojen rahojen seassa.
Jose haluaa antaa opetuksen isottelevalle Ivanille ja pyytää poliisia pidättämään hänet. Ivan ampuu poliisin ja yrittää ampua Josen ja tämän tyttöystävän. Siispä nyt Ivan on Kingstonin suurin rikollinen ja kaikki ovat hänen perässään. Okei, kukaan ei ole hänen perässään. Ihan oikeasti, kytät vain lojuvat riippumatoissa chillailemassa ja Jose polttelee ilotupakkia mäkättäen miksei kukaan saa Ivania kiinni.
Ivanin maine kiirii kaduilla ja joku taitaa soittaa taas diskossa sitä hittikappaletta, siispä Hilton pyytää että jos poliisi saa Ivanin kiinni, niin annetaan hänen levyttää vielä toinen kappale ennen hirttotuomion käytäntöönpanoa. Ivan itsekin alkaa uskomaan olevansa jonkinlaisen tyranneja vastaan taisteleva sankari ja otattaa itsestää kuvia joissa hän poseeraa pyssyjen kanssa. Kuvat hän lähettää lehteen joka ei julkaise niitä.
Ivanin ystävä Pedro (Ras Hartman) ehdottaa, että Ivanin tulisi paeta laivalla Kingstonista ja aloittaa jossain muualla uusi elämä. Ivan suostuu ehdotukseen, mutta sitä ennen olisi juostava paljain jaloin rannalla, telmittävä rantavedessä ja katsottava kuinka Pedro lennättää leijaa. Öö, okei.
Laiva menee menojaan ja Ivan ammutaan kuoliaaksi.

Sanon sen ihan suoraan: Tämä oli aivan uskomattoman tylsä elokuva.

Pystyn kyllä ymmärtämään elokuvan kulttiaseman, mutta samoin pystyn ymmärtämään Salòn kulttiaseman, mutta ei sekään mielestäni hyvä elokuva ole.

Kingstonin Kovanaaman tarina on aika mukavan perinteinen ryysyistä rikkauksiin-kertomus ja rikollisuus-aiheisena se yhdistyy mielessä Arpinaaman kaltaisiin elokuviin. Ja oli oikeastaan hauskaa kuinka Ivan ei oikeastaan saavuttanutkaan menestystä ja valtaa, kun yleensä näissä tarinoissa ja nimenomaan rikollisten kuvauksissa päähenkilö nousee huipulle vain tullakseen ammutuksi alas. Joten sinänsä tämä muistuttaakin enemmän Keskiyön Cowboyta siinä, että maalaispoika tulee hakemaan menestystä, mutta ei löydä mahdollisuuksia siihen, saati sitten ole itse tarpeeksi kyvykäs unelmiensa saavuttamiseen. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu se, että elokuva on hidas kuin fossiilisoitunut kilpikonna. Onhan se kiva, että on rento meininki, mutta liiallinen löysäily johtaa rattiin nukahtamiseen.

Ohjaus, kuvaus, leikkaus ovat kaikki aika kömpelöitä. Tai sanotaan näin, että esikoiselokuvaksi ja amatöörituotannoksi tämä on varsin ammattilaismainen elokuva, mutta jos mukana on edes yksikin oikea elokuvan ammattilainen, niin tämä on enemmänkin amatööritasoa toteutukseltaan. Ainakin Kingstonin Kovanaama on paras näkemäni Jamaikalainen elokuva.

Näyttelijät ovat pääosin väsyneitä, taikka hermostuneen oloisia. Melkein voi kuulla monien näyttelijöiden ajatukset siitä kuinka ”älä katso kameraan, älä katso kameraan.”
Jimmy Cliff on ihan hyvä Ivanina, mutta ei hänessäkään nyt kovin paljoa näyttelijäkarismaa ole pitämään hahmon mielenkiintoa yllä. Tavallaan se sopii kyllä Ivanin hahmoon, sillä tämä hahmohan ei edes itsekään yritä kunnolla saada haluamaansa menestystä, vaan on enemmänkin sellainen, että ”joo, voisin mä ottaakin rahaa ja valtaa vastaan, mutta eihän mun tarvitse tehdä mitään sen eteen?” Joten hahmon näkyvään näkymättömyyteen ja kyvykkääseen kyvyttömyyteen istuu ihan hyvin karismaton esiintyminen.

Musiikki on elokuvan löysäilyyn sopivan väsyttävää, joten sinänsä reggae on musiikkina varsin sopivaa kamaa juuri tähän elokuvaan.

Kuten aiemmin sanoin, pystyn ymmärtämään elokuvan kulttiaseman, mutta mieleeni tulee että kuinkahan paljon tämän elokuvan saamasta arvostuksesta johtuu jonkinlaisista elokuvan ulkopuolisista asioista. Jamaikalainen reggae-elokuva 70-luvulta jolloin blaxploitaatio oli pinnalla. No eipä siinä mitään. Onhan Kingstonin Kovanaama sentään hyvin erilainen elokuva, vaikka ei sitä ehkä tarinaltaan olekaan, mutta erilainen ollessaan erilainen.
Kyllä tämä varmaan moneen ihmiseen puree kuin Korkeajännitys-sarjakuvan kuuluisa slogan, mutta minulle selkeästi kohdeyleisön ulkopuolisena Kingstonin Kovanaama esittäytyi hitaana, selkärangattomana, sohvalla lojuavana narkoleptikkona.

Ai niin, ilmeisesti elokuvan takakannen ilmoittamassa elokuvan pituudessa oli laskettu mukaan ekstramateriaalit. Miksi sitä ei oltu voitu ilmoittaa vaikkapa muodossa elokuvan pituus + ekstrat. Tulee ihan mieleen se kerta kun eräs asiakas vaati edellisessä työpaikassani rahojaan takaisin Sky Captain And The World Of Tomorrow-elokuvan vuokrauksesta, sillä hän oli omien sanojensa mukaan maksanut hieman päälle 100 minuuttisesta elokuvasta, eikä alku- ja lopputeksteistä, vaan siis pelkästään niiden välisestä ajasta. Okei, Sky Captainin pituudesta melkein puolet kuluu lopputeksteihin, mutta kuka ei tajua niidenkin olevan osa elokuvaa ja täten ne kuuluvat elokuvan hintaan. Luulin olevani piilokamerassa.

Tähdet: **
Kingstonin Kovanaama
...NOIR

Brian Tyler: Requiem Epilogue/AVPR

Tämä olkoon ensimmäinen entree uudesta osiostani, joka ei ole edes mitenkään kovin ihmeellinen. Kunhan nyt vain laitan (oletettavasti) kerran kuukaudessa yhden elokuviin liittyvän musiikillisen kappaleen. Kyseessä voi olla tuttuakin tutumpaa teemamusiikkia Twin Peaksin, Halloweenin, tai jonkin muun vastaavan tapaan. Jokin valmis kappale joka on kulutettu kuoliaaksi elokuvissa, kuten James Brownin I Feel Good. Yhtä hyvin se voi olla jotain tuntemattomampaa, mutta yhdistävänä tekijänä niille on se, että minä pidän niistä.
Pyrin myös aina kertomaan jotain kulloisestakin valinnastani. En ehkä niinkään mitään järkiperäistä triviaa kappaleen takaa, vaan enemmänkin omia tuntemuksiani. Tosin en taatusti tule siinäkään aina onnistumaan.

Ongelma on vain, että mistä aloittaa. Kerronko kuinka Mark 13 teki minusta lopullisesti Ministry-fanin, kuinka hypnotisoiduin kun The Crow:ssa alkoi soimaan The Curen Burn, kuinka John Harrisonin The Dead Walk pelotti minua suuresti, kuinka Philip Glassin Dreaming Of Fiji sai itkemään, kuinka kaikista elokuvista juuri Transformersista löytyy mielestäni toistaiseksi 2000-luvun kaunein elokuvasävellys. Vai otanko esille jotain Jerry Goldsmithilta, mieheltä joka edustaa minulle kaikkien aikojen parasta elokuvasäveltäjää. Sitten ovat tietenkin Ennio Morricone, Bernard Herrmann, Maurice Jarre, Erich Korngold, Vangelis, Goblin sun muut.

Musiikkivalinnan lisäksi ongelmaa tuotti se, että minkä nimen antaisin tälle ns. kuukauden soundtrack-osiolle ja tuo oli titteli jota hetken pyörittelin päässäni. Lopulta totesin, että ehkä vain laitan otsikoksi esittäjän/säveltäjän nimen ja kappaleen/elokuvan nimen. Tällä tavoin voin halutessani muuttaa ajatustani toimia vain kerran kuussa ja löytyväthän nämä valinnat sitten kuitenkin yhden ja saman tunnisteen alta.

Jonkinlaiseksi rajoitukseksi valinnoille tulee kenties se, etten vaivaudu itse lataamaan kappaleita internetin syövereihin, vaan haen ne Youtubesta ja jos sieltä ei jotain löydy, niin hyvä on.

Siirtyisimmekö puhumaan tämänkertaisesta kappalevalinnasta.

Olen suht' kaikkiruokainen musiikin suhteen, vaikka toki on lajityyppejä jotka puhuttelevat minua vähemmän kuin toiset, mutta ajattelen aina että jokaisesta musiikin alalajista löytyy jotain josta pitää vaikka sen löytäminen on välillä työn ja tuskan takana. Elokuvamusiikki on yksi suurimpia intohimojani jopa siinä määrin, että monesti valitsen elokuvan sen säveltäjän perusteella enkä esimerkiksi näyttelijöiden saati ohjaajan. Tämän ajattelutavan ansiosta olen huomannut valikoimiini eksyneen soundtrackeja elokuvista joista en itse elokuvana ole pitänyt, mutta musiikista olen. Siksipä päätin nyt aloittaa nämä bakkanaalit ottamalle esille juuri tuollaisen tapauksen.

Ensimmäinen Aliens Vs Predator oli mielestäni elokuvallinen versio lauseelle ”tyhmä kuin saapas”, mutta sen jaksoi katsoa vielä sujuvasti läpi kiitos Alieneiden, Predatorien ja Lance Henriksenin. Toki sitä olisi toivonut, että elokuvalla olisi ollut muutakin tarjottavaa kuin nostalgisia muistoja jostain paremmasta, mutta kun maailmaan ulostautui tuon elokuvan jatko-osa, alkoi Aliens Vs Predator vaikuttamaan jopa hyvältä elokuvalta.
AVPR, tai Aliens Vs Predator Requiem kuten se myös tunnetaan oli aivan uskomatonta sontaa. Annoin sille aikoinaan kaksi tähteä, mutta takaan että se oli aivan liian jalomielistä. Huh huh! Jos elokuvan parhaimmat seikat ovat sen musiikki ja muistutus siitä kuinka hyviä elokuvia on samoilla hahmoilla tehty ennen sitä, niin eihän siihen tarvita AVPR-elokuvaa laisinkaan. Senkun katselee niitä vanhoja elokuvia ja kuuntelee levyä.
Ja niin, vaikka AVPR oli elokuvana silkkaa roskaa, niin yllättävää kyllä Brian Tylerin elokuvaan säveltämä musiikki oli ja on silkkaa timanttia. Tyler oli mainiosti osannut yhdistää musiikissaan niin sekä Jerry Goldsmithin Alienin, James Hornerin Aliensin kuin Alan Silvestrin Predatorinkin ja kehtaa ylpeänä väittää kaiken olevan hänen omaa käsialaansa. Ja mikä ettei jos se kerran tehdään näin vaikuttavasti. Jos Tyler väittää keksineensä Kuun, en minä mene väittämään vastaan. Hienoa työtä.