maanantai 23. elokuuta 2010

Top Secret (1984)

Omasta mielestäni Top Secret on kaikkien aikojen toiseksi paras komedia, mutta huvittavaa kyllä se sisältää enemmän nauruhetkiä kuin listani ykkössijalla oleva elokuva.

Erinomaista Top Secretissa on se että vaikka olen nähnyt elokuvan jo useasti aiemminkin ja sen vitsit ovat jo tuttuja, niin silti ne jaksavat naurattaa. Huomaan välillä ajattelevani että kohta se ja se tapahtuu ja rupean nauramaan jo ennakkoon.
Ja silloin kun Top Secret naurattaa, niin se naurattaa niin että alkaa olla vaikea hengittää ja tässä elokuvassa on niin uskomattoman paljon hysteerisiä naurukohtauksia synnyttäviä tilanteita että happilaite on välttämätön lisä popcornin sijaan.


Nick Rivers (Val Kilmer) on amerikkalainen rockmuusikko joka lähtee natsisaksan aikaiseen Saksaan (minnekäs muualle) eräänlaiselle ystävyyskiertueelle. Natsit haluavat käyttää Riversin vierailua propagandakoneistossaan ja luoda maailmalle ystävällisyyden imagoa maastaan, kun salassa he aikovat kuitenkin toteuttaa uudenmallisen magneettisen ydinasesuunnitelmansa jolla sodan suunta käännetään natsien voitoksi.
Vapaamielinen Nick ajautuu heti maahan saavuttuaan törmäyskurssille natsien kanssa ja päätyy vankilaan jossa tapaa professori Paul Flammondin (Michael Gough) jonka natsit ovat pakottaneet auttamaan maailmanvalloitussuunnitelmassaan.
Nick pakenee professorin tyttären Hillaryn (Lucy Gutteridge) suosiollisella avustuksella ja yhdessä he päätyvät avustamaan vastarintaliikettä jonka johtajana toimii Hillaryn nuoruuden rakastettu Nigel (Christopher Villiers.)
Nick avustaa vastarintaliikettä professorin pelastusoperaatiossa ja natsien suunnitelmien estämisessä, mutta joukossa on petturi. Okei, se on Nigel.


Top Secret toimii erinomaisena esimerkkinä onnistuneesta parodiaelokuvagenrestä jonka surkuhupaisimpia esimerkkejä viime vuosilta ovat olleet kaikenmaailman se ja se Moviet. On vieläpä masentavalla tavalla hauskaa että edes tämän elokuvan tekijät eivät ole Hot Shotsien jälkeen oikein osanneet toistaa omaa kaavaansa. Esimerkiksi Top Secretin yksi kolmasosa, eli David Zucker on ehkä tehnyt Scary Movie-sarjan hauskimmat osat, mutta niidenkin onnistuneet vitsit jäivät yhteen per tunti ja puolitoistatuntisessa elokuvassa se ei ole paljoa.


Miksi Mitäs Me Spartalaiset, Scary Moviet, Epic Movie ja kumppanit eivät ole hauskoja kokonaisuuksia kun taas Hei Me Lennetään, Top Secret ja Mies Ja Alaston Ase ovat?
Toki yksi syy on siinä että nykyiset parodiaelokuvat eivät ole kokonaisia tarinoita, vaan ne ovat enemmänkin sketsiohjelmien tapaan kokoelma toisistaan irrallisia kohtauksia jotka eivät edistä juonta millään lailla.
Toinen syy alennustilaan löytynee nykyisten parodiaelokuvien tavasta painottaa alatyylihuumoria. Tokihan Top Secretissakin on mukana muutama tissivitsi, joten tuo lajityypin osa ei ole jätetty huomioitta edes minun suuresti kehumassani esimerkissä. Mutta nykyään parodiaelokuvien tärkeimmäksi huumorinlähteeksi on noussut paska ja sitä levitetään joka puolelle. Surullisinta on että maailmasta löytyy uskomaton määrä ihmisiä joiden mielestä komedian kruunu kuuluu jollekin Ice Cubelle polttamassa pilveä, sanomassa ”bitch!” ja juomalla vahingossa virtsaa.
Kolmas parodiaelokuvien negatiiviseen muutokseen vaikuttava tekijä on keskittyminen väärään parodioinnin kohteeseen. Jos jossain Disaster Moviessa aiheena ainakin pitäisi olla katastrofielokuvat, niin miksi sitten saan katsella toistuvia Simon Cowell-imitaatioita? Kun päätarinan sijaan vitsien kohteiksi nousevat pelkästään tuoreimmat tv-ilmiöt ja sen hetken in-julkkikset, niin se vitsi on vanha jo syntyessään, koska jokainen muukin ääliö maailmassa imitoi juuri sillä hetkellä Paris Hiltonia. ZAZ-ryhmän elokuvat ottivat kohteekseen pikemmin jonkun elokuvan lajin, kuin pelkän yksittäisen elokuvan. Ja jopa pääosin yhteen elokuvaan keskittyvät parodiat, kuten Fatal Instinct tajusi ottaa ivattavakseen tuoreiden kohteiden lisäksi vanhempaakin, eli jotakin ei niin tunnettua sille hetkelle.
Neljäs syy sille miksi tuoreimmat parodiaelokuvat eivät nouse muulle muistettavuuden listalle kuin huonoimpien joukkoon, on siinä miten elokuvan vitsit esitetään. En nyt puhu siitä että jossain Date Moviessa on uskomattoman lahjattomia esiintyjiä (vaikka se onkin pitkälti totta), vaan siitä että jos katsoja ei ole täysi idiootti niin hän tajunnee vitsin ilman väkinäistä alleviivaustakin. En siis kaipaa silmäniskuja kameralle, pyöriviä silmiä, bojojojoing-ääniefektejä, tai muutakaan ymmärtääkseni henkilön astuneen avoimesta viemäriaukosta sisään. Mieleen tuleekin ZAZ-kolmikon maininta siitä kuinka he saivat ennen toistuvasti pyytää näyttelijöitään olemaan vakavia, sillä vitsi on parempi jos katsojan annetaan huomata se itse ja että elokuvassa siihen suhtaudutaan kuin se olisi aivan normaalia. Otetaan esimerkkinä tästä vaikkapa Tim Curry elokuvassa Ladattu Ase. Eräässä kohtauksessa Curry on odottamassa Emilio Estevezia ja toteaa odottaneensa häntä. Kohtaus esitetään vakavasti joten tarkkaamaton katsoja ei kenties huomaa, että tilanne on tehty sellaiseksi että siitä huomaa Curryn todellakin istuneen odottamassa Estevezia. Se ei ehkä kuulosta hauskalta, mutta kun miettii että kuinka monta kertaa olemme kuulleet elokuvassa pahiksen sanovan ”i've been expecting you” ja emme silti ole ajatelleet että ehkä hän todellakin on istuskellut katselemassa televisiota ja syömässä keksejä, odottaen. Ja näiden vitsien nerokkuus on siinä että jos sitä ei huomaa ensikatselulla, tai toisellakaan, niin jossain vaiheessa sen huomaa ja elokuvan elinaika oli pidentynyt huomattavasti. Mutta kun katselee Scary Movieta jossa vitsi on siinä että joku pieraisee, niin se tehdään niin selväksi katsojalle että se tuntuu olevan elokuvan keskipiste, yllätyskäänne ja MacGuffin yhdessä. Ja kaikkihan me tiedämme että vitsit jalostuvat huippuunsa vasta kun ne joudutaan selittämään meille.


Lisää syitä nykyisen parodiaelokuvan masennukseen löydätte katsomalla Aaron Seltzerin ja Jason Friedbergin IMDb-sivuja.


Top Secretissä on tiedetty miten huumori tulee esittää. Vitsit ovat mietittyjä, ne on sommiteltu oikeisiin kohtiin ja julmetun suuresta määrästään huolimatta niitä ei tunnu olevan liikaa jotta keskittyminen olisi mitenkään vaikeaa.
Erityisen hauskaa, muun hauskuuden lisäksi on huomata kuinka Top Secretin natsijännäreiden parodiassa osa kohtauksista on tehty täsmälleen samanlaisiksi kuten vanhoissa agenttileffoissa joissa tilanteet olivat vakavia. Tällä kertaa asiayhteyden ollessa toinen, niiden merkityskin muuttuu ja enää niitä ei osaa ottaa vakavissaan.


Val Kilmer on varsin mainio valinta Nick Riversin rooliin. Hän on sopivan kaunis ollakseen fiktiivinen popidoli, mutta on myös näyttelijänä tarpeeksi lahjakas ymmärtääkseen komedialle tärkeän ajoituksen merkityksen.
Muutoinkin elokuva on pääosin erinomaisesti roolitettu ja esimerkiksi natsikenraali Streckia esittävä Jeremy Kemp on juuri sellainen jonka uskoo nähneensä jossain Kotkat Kuuntelevat-elokuvassa ja kaikissa muissakin saman lajityypin edustajissa.

No okei, Lucy Gutteridge on hiukan jäykkä esiintymiseltään, mutta ei hänkään huumoria latista.


Tunnen pakottavaa tarvetta mainita muutaman itseäni erityisesti naurattaneen kohtauksen. Luettuna ne eivät ole hauskoja, mutta elokuvan nähneissä nämä herättänevät mielyttäviä muistoja.


-Streck istuu pöydän takana ja vaikuttaa kuin hän olisi nostanut jalkansa pöydälle.
-Vastarintaliikkeen jäsenten esittely, joista etenkin Déja Vun kohtaaminen naurattaa minua. ”Emmekö ole tavanneet aiemmin?”
-Kierähtäminen takan edessä.
-Ruotsalainen kirjakauppa, jonka suurennuslasikohtaus sai minut tänään nauramaan niin että putosin lattialle.
-Leimasin jossa lukee ”find him and kill him.”
-Laulava hevonen.


Jokainen Top Secretin minuutti sisältää jonkin oivaltavan vitsin, joten listaa voisi jatkaa hiukan suuremmaksikin.


Ja vitsi joka on mielestäni elokuvan hauskin ja nyt elokuvaa katsoessani tulin tajunneeksi että se on myös yksi eniten todellisessa elämässäni siteeraamiani elokuvakohtauksia.


Rivers on hakannut natsin sairaalakuntoon ja on nyt pidätettynä. Kenraali Streck saa puhelun tuon edellämainitun natsin nykyisestä terveydentilasta:

”Mikä kersantti Krugerin tila on?
Selvä. Kertokaa jos tila muuttuu.
Hän on kuollut.”

Top Secret on taatusti yksi hauskimmista elokuvista joita tämä maailma päällään kantaa. Katso ja naura yskimiseen saakka.
En minä osaa tätä haukkua, joten en edes yritä.

Vuoden 1995 Video-opas (WSOY) väittää että Top Secretin musiikin on säveltänyt John Williams, mutta Maurice Jarre on oikea vastaus.

Tähdet: *****
Top Secret

...NOIR

3 kommenttia:

Helinä Laajalahti kirjoitti...

Ooo, skeet surfing! :) Top Secret on niitä hyvin harvoja komedioita, joista todella piti silloin pienenä JA joista pitää edelleen. Minä olen sen verran alapäähuumorin ystävä, että itselläni mieleenpainuvin kohtaus oli se lehmäkohtaus. Ja toisaalta pitkään ainoa asia mitä osasin saksaksi sanoa, oli Ich habe sauerkraut in meine lederhose (tai jotain sinnepäin, edelleenkään en siis saksaa osaa ;-). Loistava elokuva!

Hyvä analyysi tuosta parodiaelokuvien alamäestä. Ei noita se ja se Movieita jaksa katsoa, mutta Top Secret menisi milloin vain.

...noir kirjoitti...

Sanoin juuri tänään ystävälleni puhuessani Top Secretista, että siinä on hyvän komedian tae jos vitsit alkavat naurattamaan jo ennen tapahtumista.

Yhdestä tuoreemmasta parodiaelokuvasta olen oikeasti pitänyt ja se oli Walk Hard. Siinä oli jonkinlaista ns. klassisen parodiaelokuvan tuntua. Vitsit esitettiin pääasiassa "vakavina" siihen todellisuuteen normaaleina tilanteina ja vaikka pääkohteena oli Walk the Line, niin siinä käytiin oikeastaan koko modernim popmusiikin historia läpi, joten bongattavaa riitti tarpeeksi.
Hmm,,, se pitäisikin ottaa blogiin toimimaan esimerkkinä siitä etten minä täysin vihaa ja verikostoa täynnä ole nykyisiä parodiaelokuvia kohtaan,,, vain suurinta osaa niistä.

Seppo Lukkarinen kirjoitti...

Muistan Top Secretin heikosti. Pitäisi kai katsoa uudelleen tämän jutun myötä. Muutamia vitsejä muistan siitä kuten lähtevän juna-aseman ja sen kun Val Kilmerille tarjotaan juotavaa ja hän toteaa, että tämähän on bensaa niin sen tarjoaja nauraa ja sanoo, että niin onkin ja alkaa juomaan sitä. :)

Tiivistit hyvin sen oleellisen, mitä tulee nykyiseen kuoleeseen parodiaan. Niistä puuttuu puhtaasti tarinat.

Luin joskus jonkun ZAZ-tyypin kirjan missä hän kirjoitti siitä miten heidän elokuvansa kirjoitetaan. Muistaakseni hän sanoi, etteivät he aluksi edes kirjoita niitä parodioiksi, vaan runkona on vakava leffa, jonka he sitten "kääntävät" parodiaksi. Ja kun miettii esim. Alaston ase-leffoja niin nehän on hyvin klassisia detective-tarinoita. On päähenkilön kertojan ääni, on tunnelmoiva musiikki koko ajan läsnä. Periaatteessa elementit ovat kuin missä tahansa vakavassakin elokuvassa, kuten runko tai pikemminkin luuranko, jonka lihat ja iho on tehty hieman "viallisista osista".