Léon (1994)

Nykyvalossa tuntuu uskomattomalta että ei lopulta niin kauaakaan sitten nimen Luc Besson yhdisti toimintaelokuviin joista saattoi käyttää sanaa älykäs. Mutta sitten Besson löysi parkourin ja suolsi ympäristöön järjettömän määrän elokuvia joissa jotkin kuolemattomat ninjamunkit hyppivät pitkin talojen kattoja ja tämän jälkeen hyppivät pitkin talojen kattoja. Tässä vaiheessa Bessonin tuottamia/kirjoittamia elokuvia yhdisti sanan älykäs sijaan sana älytön.
Mitäpä tuosta, sillä aina voi palata aikaan jolloin Besson lunasti kerta toisensa jälkeen tittelin seuraavana James Cameronina (saavutus johon Cameron tuskin itsekään enää yltäisi.)

Léon (Jean Reno) on hiljainen ammattitappaja joka yksinään vastaa kokonaista armeijaa.
Onko huolenasi huumeparoni jolla on tusina henkivartijoita? Pistä Léon asialle ja kohta huolet ovat tipotiessään, kuten tahrat Omo Colorin jälkeen
Töiden jälkeen Léon viettää aikaansa erakoitumalla kotiinsa, juomalla maitoa ja hoivaamalla viherkasviaan. Vaikka Léon kuluttaa yötkin nukkumalla istualteen ase vieressään, on hänellä muitakin harrastuksia, kuten vanhojen elokuvien katselu.
Léon pyrkii olemaan hiljaa erossa naapureistaan, mutta kun naapurin huumekauppiaan tytär Mathilda (Natalie Portman) tekee tuttavuutta Léonia kohtaan, alkaa ammattitappajamme pikkuhiljaa välittämään toisesta ihmisestä. Pilleripäinen poliisi Stansfield (Gary Oldman) tulee friikkimiehineen tappamaan naapurin huumekauppiaan ja Léon pelastaa Mathildan ottamalla hänet hoiviinsa.
Ai, on muuten hauskaa että yksi Stansfieldin apulaisista on vinksahtaneen oloinen rastapää jollaista Oldman näytteli vuotta aiemmin True Romancessa. Ensiesiintymisensä kohdalla tämä Stansfieldin rasta-apulainen ulkonäkönsä lisäksi myös lyhyesti kuulostaa tuolta Oldmanin Drexl-hahmolta, että mieleen tuleekin olisiko Oldmanin hahmo toiminut jonkinlaisena esikuvana. Vaikka väliäkö tuolla.
No mutta kuitenkin. Mathildasta ja Léonista tulee eräänlaiset kämppäkaverit ja Mathildalle selviää Léonin ammatti, joka saa tytön innostumaan mahdollisuudesta saada Stansfield miehineen hengiltä.
Léonin jäykkä hiljaisuus alkaa murtumaan Mathildan läsnäolon vaikutuksesta ja kovia kokenut Mathilda saa Léonista itselleen oikean perheen. Enemmänkin korvikeveljen kuin isän.
Mathilda haluaa oppia ammattitappamisen salat ja vastentahtoisesti Léon ryhtyy opettajaksi.
Léon on tienannut töillään paljon rahaa, mutta hän ei käytä sitä mihinkään, joten rahat ovat Tonyn (Danny Aiello) hoivissa. Tony on mies joka välittää Léonille tämän työtehtävät, mutta Tony vaikuttaa ihmiseltä joka vain teeskentelee ystävää, mikä ilmenee siinä vaiheessa kun Léon puntaroi rahojensa kohtaloa koska ajattelee antavansa niitä Mathildalle ja Tony käytöksellään toteaa "my precious."
Elokuvassa on myös mukana eräänlainen Lolitamainen sivumaku, joka korostuu etenkin silloin kun Mathildaa kuvataan tarpeettoman seksuaalisena olentona. Lähikuvaa navan hivelöinnistä, hutsahtavaa Madonna-imitaatiota, 12 vuotiaalle turhan paljastavaa pukeutumista ja Mathildan tapa osoittaa ihastumistaan Léoniin puhumalla hänestä rakastajana.
Kun Léon lähtee työmatkalle jättäen Mathildan yksin, alkaa neitimme päässä kehkeytyä kostosuunnitelma ja niinpä tyttönen ottaa aseita ja pitsalaatikon ja lähtee poliisiasemalle tapaamaan Stansfieldia. Suunnitelma kariutuu kun Stansfield vangituttaa Mathildan.
Saatuaan selville tapahtuneen Léon tulee paikalle kuin Neo ikään ja pelastaa Mathildan poliisiasemalta.
Nyt kun Stansfield tietää että joku haluaa saada hänet hengiltä, haluaa Stansfield toimia samoin takaisin päin. Siispä pakotetaan Tony kertomaan keitä nuo mystinen tyttö ja supertehokas tappaja oikein ovat.
Mathildan ollessa ruokaostoksilla Stansfield swat-tiimeineen saapuu paikalle ja kohta alkaa ihan älytön räiskintä. Siinä ovat huippukoulutetut kytät helisemässä kun Léon on samanaikaisesti joka puolella kuin ninjamainen Väiski Vemmelsääri ja ruumiita syntyy kuin Suomalaisissa saunomiskisoissa.
Léon saa hoidettua Mathildan turvaan ja vaikuttaa siltä kuin hän itsekin selviytyisi, mutta Stansfield lymyilee varjossa ja ampuu Léonin. Onneksi kuitenkin viime tekonaan Léon antaa Stansfieldille lahjan, räjäyttämällä itsensä ja tuhmurikytän kappaleiksi.
Mathilda vierailee Tonyn luona ja Tony ehdottaa että hän voisi säilyttää Léonin rahoja. No jopas on reilua.
Mathilda menee ja istuttaa Léonin rehun ulos.

Tämä versio jonka nyt katsoin oli se pidempi director's cut ja minun on myönnettävä että se lyhyempi versio on miellyttävämpi. Syy tähän mielipiteeseeni löytyy pitkälti siitä että siinä missä lyhyemmässä versiossa Mathildan seksuaalinen vire jää enemmän vihjailujen ja kiusoittelun varaan, niin pidemmässä versiossa esiintyvät lisäkohtaukset tekevät Mathildasta ajoittain liiankin päällekäyvän ja vihjeet muuntuvat suoriksi ehdotteluiksi. Lapsen ihastuminen muuttuu pokausyritykseksi. Sori vaan, mutta liika on liikaa.
Sinänsä pidin kyllä ideasta että Mathilda oli ihastunut Léoniin joka itse ei oikein ymmärtänyt saamaansa huomiota, sillä onhan meillä kaikilla ollut penskana ihastuksia vanhempiin ihmisiin.
En suosi lyhyempää versiota pelkästään siksi että se ei ole niin suorasukaisen seksuaalinen, vaan myös koska pidempi versio tuntuu laahaavan välillä, siitäkin huolimatta että siinä on mukana myös enemmän toimintaa. Joskus on vain syytä huomata että ne lisäminuutit ovat olleet poissa syystäkin ja niiden lisääminen ei paranna elokuvaa. Joskaan aina ei varsinaisesti huononnakaan (esim. Ilmestyskirja Nyt.)
Onneksi nuo lisäykset eivät kuitenkaan muuta sitä seikkaa että Léon on tyylikkäästi toteutettu toimintaelokuva jossa hahmot ovat kiinnostavia, heistä välittää ja heistä haluaa tietää enemmän. Mitä Léon teki ennen yhdysvaltoihin tuloa, miten Stansfield on päässyt asemaansa ja mitä Mathildalle tulee tapahtumaan? Hitto! Olisi kiva jopa tietää että onko Tony ureapää vai ei.
Toisaalta on parempi ettei näitä kysymyksiä käsitellä, sillä ei niitä oikeasti ole tarpeen tietää. Se on vain hyvä merkki jos elokuvan hahmot herättävät tällä tavoin uteliaisuutta.

Mathildan ja Léonin epäsuhta ystävyys on tarpeettoman suuresta yksisuuntaisesta seksuaalisuudestaan mielenkiinoinen ja onkin hauskaa kuinka Léon on ajoittain aivan pihalla Mathildan lähentely-yrityksistä.
Ja silloin kun elokuvassa eteen tulee toimintakohtaus, niin ne ovat toteutettu sopivan nopeatempoisina, mutta eivät ole liian sekavasti leikattuja joten katsoja pystyy oikeasti näkemään mitä on tapahtumassa. Jokainen toimintakohtaus on vielä niin julmetun cool, että on kuin näkisi sen Matrixin poliisiasemakohtauksen uudestaan ja uudestaan ennen kuin Matrix on ollut edes ajatus alkuräjähdyksessä.

Kukapa ei Jean Renosta ja Gary Oldmanista pitäisi ja he molemmat ovatkin varsin sopivia rooleihinsa. Onkin hauska katsella kuinka eri tavoin molemmat näyttelevät ja ovat silti yhtä muistettavia.

Jean Reno esittää Léonin hiljaisena ammattilaisena, joka työnsä ulkopuolella on hieman yksinkertaisen oloinen, jopa Forrest Gumpmainen, mutta keskittyessään siihen missä hän on hyvä, eli tappamiseen, hän on vailla vertaansa. Renon esiintyminen Léonina tekee hänestä suuresti sympaattisen ihmisen jollaisen ystävänä saisi olla ylpeä itsestään, vaikka ammatti onkin mitä on.

Lopulta aika vähän elokuvassa esiintyvä, mutta räjähdysmäisesti esillä oleva Gary Oldman taas puolestaan osoittaa tässä elokuvassa saman mitä Al Pacino osaa tehdä parhaimmillaan, että kuinka ylinäytteleminen voi olla taidetta. Oldmanin pyöriväsilmäinen pilleripäähahmo on vedetty ajoittain niin korkealta yli, että siihen tarvitsee kahdet tikapuut avukseen, mutta silti tämä tapa sopii niin hyvin Stansfieldin esittämiseen ettei se tunnu missään vaiheessa liioittelulta, tai ainakaan väärällä tavalla liioittelulta.

Natalie Portman on myös varsin osuva roolissaan ja hän tuo kovasti mieleen samanlainen pikkuvanhan pinnalta kovan hahmon kuin Jodie Foster Taksikuskissa ja mielestäni, vaikka Portman ihan ok näyttelijä onkin, hän ei ole vieläkään ylittänyt tätä esikoisrooliaan.
On jotenkin mielenkiintoista että tässä elokuvassa Portman esittää pikkutyttöä joka ihastuu vanhempaan mieheen ja jopa himoitsee tätä, ja kahta vuotta myöhemmin Unelmien Tytöt elokuvassa hän esittää tyttöä johon vanhempi mies ihastuu, tai himoitsee häntä näkökulmasta riippuen. Mutta missään vaiheessa en ajatellut että Portman päätyisi vain jonkinlaiseksi seksisymboliesiintyjäksi, vaikka noiden kahden roolin perusteella, tai niitä pinnalta katsoen voisi kenties näin olettaakin.
Unelmien Tytöt on muuten varsin mainio ihmissuhdedraama.

Léon on hyvällä maulla tehty toimintaelokuva jossa hahmot ja tarina ovat kiinnostavia, rakenne pysyy hyvin kasassa vaikkakin pidemmässä versiossa esiintyykin hieman tyhjäkäyntiä ja ennen kaikkea se herättää halun nähdä ja tietää enemmän ilman että tarina tuntuisi keskeneräiseltä.
Ja Eric Serran musiikki on erittäin osuvaa.

Tähdet: ****
Léon
...NOIR

Blind Date (2007)

Don (Stanley Tucci) ja Janna (Patricia Clarkson) ovat keski-ikäinen aviopari joiden liitto on ajautunut eräänlaiseen pysähtyneisyyden tilaan. Molemmat välittävät toisistaan ja molemmat haluavat keksiä keinon pysyä yhdessä, mutta välittämisestä on pitkä matka rakkauteen joka tuntuu jääneen jonnekin kauas taakse.
Don ja Janna koettavat aloittaa alusta ja herättää itsessään ensi-ihastumisen oireita roolileikkien avulla. Vuoron perään he laittavat lehteen treffi-ilmoituksen ja tapaavat joka kerta toisensa ensimmäistä kertaa. Jos yksi rooli ei toimi, otetaan avuksi seuraavalla kerralla toinen ja toivonmukaan jossain vaiheessa kaikki asettuu kohdilleen. Mutta koska jokainen uusi tapa esiintyä on jotain muuta kuin omana itsenään oleminen, niin yksikään niistä ei tunnu aidolta ja asiat eivät tunnu muuttuvaan mihinkään suuntaan.
Silloin tällöin, hyvin harvoin kuitenkin, kuulemme Donin ja Jannan nimettömän tyttären kertojaääntä puhumassa esimerkiksi siitä kuinka Don polttaa jokaisen epäonnistumisen jälkeen yhden kuvan tyttärestään voidakseen unohtaa, mutta tätä kautta vain vahvistaa muistojaan. Selviää että tuo tytär on kuollut jokin aika sitten auto-onnettomuudessa ja siitä selvinneet vanhemmat ovat tyttärensä kuoleman jälkeen ajautuneet tähän nyt koettavaan avioliiton jumiutumiseen. Siispä Donin ja Jannan ajatus kokonaan uudesta alusta on tavallaan myös keino palata ajassa taaksepäin hetkeen jolloin heillä ei vielä ollut lasta ja täten hänen menetyksestään johtuvaa surua ei tulisi koettavaksi.
Treffit toisensa perään ja mikään ei auta. Lopulta pariskunta tulee tulokseen että he eivät voi elää erossa toisistaan, mutta eivät myöskään yhdessä, on siis tehtävä yhteinen itsemurha.
Janna pelkää ettei voisi viedä suunnitelmaa yhdessä Donin kanssa loppuun asti ja hän ottaa yliannostuksen lääkkeitä ennen yhteisesti sovittua tilaisuutta.
Don laskee Jannan elottoman ruumiin sohvalle, kävelee saniteettitiloihin ja ampuu itsensä.

Pari ystävällistä vinkkiä heille jotka ovat aikeissa katsoa tämän elokuvan, siitäkin huolimatta että kerroin jo tärkeimmät tapahtumat.

1. Älkää katsoko elokuvaa väsyneenä. Sillä tämä on hyvin hiljainen ja rauhallinen keskusteludraama.

2. Jos olette taipuvaisia masentumaan surullisista elokuvista, niin rinnalle kannattaa valita myös jotain kevyttä sillä tämä ei sitä ole.

Kun sanoin että Blind Date on hiljainen elokuva, niin sitä se todellakin on. Elokuva on pitkälti eräänlainen yhden huoneen teatteriesitys jossa kaksi ihmistä istuu juttelemassa ja kun tässä elokuvassa ei käsitellä kriisiä huutamalla, niin keskustelut hoidetaan lähes kuiskaamalla. Siispä korvat hörölle jos aiotte saada jotain selvää. Sinänsä tämä hissuttelu on sopiva ratkaisu, koska kovaäänisempi ja nopeatahtisempi jutustelu olisi rikkonut pahasti elokuvassa esitettävää surun ilmapiiriä, mutta samalla se tietenkin johtaa siihen että vähänkin väsyneenä keskittyminen herpaantuu helposti.

Jännästi elokuva tuntuu paljolti improvisoidulta. Tuccin ja Clarksonin jutellessa tulee mieleen että heillä on varmaankin ollut hyvin vapaat kädet itsensä esittämisessä, kunhan vain kohtaukseen tarkoitettu asia tulee esille. He juttelevat luontevasti ja vaikka nämä roolileikkitreffit ovatkin eräälaisia terapiasessioita, niin heidän puheensa on käytännössä tavallista yhdentekevää small talkia. Joten puheen sisältö ei jää suuremmin mieleen ja jos kyseessä olisi teatteriesitys niin dialogin muutoksia tuskin edes huomaisi esitysten välillä jos pääasia tulee kuitenkin lopulta kerrottua. Tämä toteutustapa toimii sekä elokuvan plussana että miinuksena. On toki hienoa seurata keskustelua joka kuulostaa oikeiden ihmisten puheelta, mutta elokuvan hiljaisuus ja puheen tavanomaisuus tekee siitä, ei nyt ehkä yhdentekevää, mutta tarpeettoman mielenkiinnotonta. Tämä ei kuitenkaan ole mitään verbaaliakrobatiaa, tai Tarantinon popkulttuurimonologia, vaan My Dinner With Andre.

Koska elokuvan tyyli oli olla hiljainen, niin kaikesta tarinassa olleesta surumielisyydestään huolimatta oli jonkinasteinen pettymys kuinka päätöksenä oli pyssyn pamahdus. Toki ymmärrän pointin siitä että tässä ovat ihmiset jotka ovat yrittäneet ja yrittäneet, mutta eivät silti pääse elämässään eteenpäin ja näkevät ainoana itselleen perusteltuna keinoa elämänsä päättämisen. Mutta silti tuntuu liian helpolta ratkaisulta lopettaa elokuva kuolemaan ja varsinkin tämänkaltaisissa dialogiin ja ihmisyyteen perustuvissa elokuvissa toivoisi jotenkin avoimempaa lopetusta, jossa ei ehkä päätetä kuluvaa tarinaa mutta annetaan kuitenkin osoitus siitä että ratkaisu on edessäpäin.
En minä nyt tämän elokuvan lopetusta täydellisenä pettymyksenä pidä, tai edes ihan oikeana pettymyksenä. Vaan pikemminkin viittauksena pettymykseen. Se toki soveltuu elokuvan yleiseen melankoliaan, mutta on liian lopullinen tilanteessa jossa voisi uskoa olevan muutakin.

Kyseessä on siis elokuva jossa pitkälti kaksi ihmistä keskustelee ja aiheena on masennus, niin elokuva elää ja hengittää näyttelijöidensä myötä. Koska kyseessä on aviopari, tai ylipäätään pari, niin yleensä sitä katselisi myös miten päähenkilöiden kemiat sopivat yhteen, sillä mikään ei ole kauheampaa kuin epäuskottava pariskunta elokuvassa. Tai, oikeastaan monikin asia on sitä kauheampi, mutta emme puhu niistä nyt. Tällä kertaa ei ole oikeastaan kovinkaan tärkeää kipinöikö pääparin välillä, sillä ideahan on että he koettavat sytyttää jo sammunutta tulta.
Suloinen ja hauraan oloinen Patricia Clarkson ja jostain syystä älykkäänä pitämäni Stanley Tucci ovat hyvin uskottavan oloinen pari, tai ex-pari pikemminkin. Ja Stanley Tuccin kallonmuoto on komea. Molemmat ovat aivan loistavia näyttelijöitä ja olivatkin pääsyyni katsastaa tämä kyseinen elokuva, ja tälläkään kertaa en joutunut pettymään heihin. He olivat hyvin inhimillisen oloisia ja luontevia esittäessään särkyneitä ihmisiä jotka pyrkivät paikkaamaan sydämiään, mutta eivät pystyneet.

Blind Date on elokuva jolle melkein haluaisin antaa paremman pistemäärän kuin mitä lopulta annan. Mutta lopulta pieneksi ongelmaksi nousee sen tapa tavoitella tavallisia ihmisiä, koska sitä kautta elokuvan dialogista ja kohtauksista itsestään tulee valitettavan mieleenpainumattomia. Vaikka aihe on vakava ja elokuva on hyvin näytelty, niin siitä jää yllättävän vähän kohtauksia ja repliikkejä mieleen. Kokonaisuuden muistaa hyvin, mutta lankaa on vaikea saada neulansilmästä sisään.

Tähdet: ***
Blind Date
...NOIR

Nopeat Ja Kuolleet (The Quick And The Dead, 1995)

Muistan kuinka tätä elokuvaa markkinoitiin aikoinaan Sharon Stonen nimellä, joka oli tuolloin kovassa nousussa Basic Instinctin ansiosta. No jaa, minusta Basic Instinctissa parasta oli sen musiikki, joten se että Stone oli mukana tässä elokuvassa ei liikuttanut minua suuntaan tai toiseen. Ei niin että minulla olisi mitään Stonea vastaan, en vain pitänyt häntä mitenkään erikoisena. Vanhempana hän on jopa seksikkäämpi kuin tuolloin.
Kuitenkin, Nopeat ja Kuolleet oli kiintoisa siksi että se oli
A. western
ja
B. siinä oli Gene Hackman.

Elokuva ei tuolloin tuntumut muulta kuin pinnalliselta roskalta, mutta nyt uusintakatselun myötä totean että sepä onkin hauskaa pinnallista roskaa.
Tämähän on elokuva juuri siltä ajalta kun Sam Raimi alkoi pääsemään käsiksi isompiin budjetteihin ja rupesi saamaan elokuviinsa hiukan Bruce Campbellia isompia nimiä. Vaikka sama tie johtikin sitten siirappiseen Hollywoodhuttuun Spider-manien myötä ja Drag Me To Hellin kaltaiseen tekopirteään itseparodiaan.
Tässä välivaiheessa Raimi sai siis elokuvaansa useamman ison tähden kuten juuri edellämainitut Hackman ja Stone, vakiintuneita kasvoja kuten Keith David ja Lance Henriksen, mutta mielenkiintoisinta on että kolmesta elokuvan tuntemattomammasta näyttelijastä tuli hyvinkin tunnettuja, vaikkakin yksi heistä ehkä enemmänkin on sitä vain tietyssä genressä. Leonardo Dicaprio syöksyi supertähteyteen, Russell Crowesta tuli iso tähti ja Tobin Bell jää taatusti elämään samanlaisena genretähtenä kuten esimerkiksi Robert Englund.

Redemptionin kaupunkiin saapuu vaitelias nainen, eräänlainen Eastwoodiaaninen mies ilman nimeä, eli nainen jolla on nimi, Ellen (Sharon Stone.)
Kaupungin puolivirallinen omistaja, Herod (Gene Hackman) järjestää kaksitaistelukilpailut johon saapuu jos jonkinlaista taapertajaa. On lipevä showmies Ace Hanlon (Lance Henriksen), eräänlainen aikansa popidoli Kid (Leonardo Dicaprio), on vankikarkuria, palkkamurhaajaa, intiaania joka ei tunnu kuolevan millään ja muita hahmoja jotka ovat kukin jonkinlaisia tietoisia stereotypioita. Luonnollisesti Kid on myös Herodin oma poika.
Kaikkien liukuhihnalla kulkevien uhrien lisäksi Herod pakottaa kilpailuun mukaan pyssyleikit taakseen jättäneen Cortin (Russell Crowe.) Cort haluaisi vain katua menneisyyttään ja olla jonkinlainen pappismies, mutta Herod haluaa väkisin haastaa hyväksi aseenkäsittelijäksi tuntemansa miehen ammuskeluun.
Suurin osa elokuvasta keskittyykin näihin kaksintaisteluihin joita kuvataan kuin Rocky-elokuvien nyrkkeilyotteluita.
Kilpailuun osallistuvalla Ellenilla on kuitenkin muut motiivit päällimmäisenä mielessä kuin pelkän rahasumman voittaminen, sillä takaumassa osoitetaan että ollessaan nuori tyttö Ellen sai katsella kuinka Herod tapatti Ellenin sheriffi-isän (Gary Sinise) ja nyt neiti uskoo viimein olevansa valmis kostamaan Herodille. Halu tappaa ei ole kuitenkaan sama kuin sen toteuttaminen käytännössä ja kilpailun aikana Ellen huomaa ettei hän ole tappaja sydämeltään ja jättää leikin kesken.
Mietittyään asioita sateessa, Ellen palaa takaisin Redemptioniin, hässii Cortin kanssa ja nyt he ovat pari. Mikä on tietenkin ikävää sillä seuraavissa kaksintaisteluissa Ellenin vastustajaksi päätyy Cort. Ennen sitä Herod ottaa mittaa pojastaan Kidista. Herod osoittaa jonkinlaista inhimillisyyttä antaessaan Kidille mahdollisuuden perääntyä, mutta yleisön raikuva ylistys saa Kidin arvioimaan kykynsä tarpeettoman suuriksi ja Kid kuolee.
Ellen astelee Cortia vastaan ja Herodin pakottamina he vetävät aseensa esiin.
Ellen kuolee.
Vai kuoleeko?
Ei.
Viimeiseksi kaksintaistelupariksi jäävät siis Cort ja Herod, joista jälkimmäisen apulainen teloo ensimmäisen käden. Ilmeisesti jotta kamppailusta tulisi reilu ja tasaväkinen.
Hauskasti tilanne muistuttaa myöhemmästä Russell Crowen elokuvasta, Gladiatorista, sillä siinäkin Crowea vahingoitetaan juuri ennen lopullista kamppailua ja kuten siinä, myös tässä on samankaltainen lopputulos. No okei, Crowe pysyy hengissä, mutta paha saa palkkansa.
Ellen palaa kuvioihin ryminällä räjäyttämällä kaupungin säpäleiksi. Eihän siinä ole mitään järkeä, sillä kaupungin asukkaat olivat kilttejä ihmisiä jotka olivat vain tyrannin vallan alaisuudessa, joten tuhoamalla kaupungin Ellen suisti todennäköisesti Redemptionin pahemmanlaatuiseen taantumaan.
Cort astuu sivuun ja Ellen voi viimein ottaa paikkansa koston enkelinä.
Näemme myös Ellenin takauman uudestaan täydellisenä ja saamme huomata että Huuliharppukostajaa on katseltu, sillä samaan tapaan kuin miten Harmonica joutui olemaan veljensä kuolemassa osallisena, myös Ellen joutui ottamaan osaa isänsä kuolemaan.
Herod kuolee heittäen voltin, Cortista tulee kaupungin sheriffi ja Ellen ratsastaa pois.

Kovin vakavissaan tätä elokuvaa ei tule ottaa, mikä oli minun virheeni alkuperäisen katselun yhteydessä. Elokuvan hahmot ja tarinat ovat kliseisiä, mutta ilmeisen selkeästi sellaiseksi tarkoitettujakin. Kaupungin isorikas on ilkeä despootti, entinen pyssymies on nykyään pappi, viimeinen kaksintaistelu tulee suorittaa aamunkoitossa, viskilasi ammutaan kädestä, seistään auringonnousun edessä ja muuta sellaista. Ja parhaimmillaan tämä elokuva onkin kun se suorasukaisesti osoittaa kopioivansa kieli poskessa muita aiempia elokuvia, tai muutoin tekee lempeää pilkkaa westerntarinoiden perinteistä. Raimin suuresti hyödyntämät Evil Deadeistakin tutut kamera-ajot ja vinot kuvakulmat vain korostavat elokuvan humoristisuutta. Kuinka vakavissaan voikaan ottaa elokuvaa jossa kamera tekee agressiivisen zoomauksen kun henkilö naukkaa kulauksen lasistaan.

Ikävä kyllä elokuva ottaa kuitenkin itsensä ajoittain liian vakavasti ja etenkin silloin kun tarinassa käsitellään vakavampia osia, kuten Ellenin isän kuolemaa tai Cortin menneisyyttä, se menettää iloisuuttaan ja on pahasti epäkesko jolloin esimerkiksi vakavia osia ei osaa ottaa niiden tarvitsemalla vakavuudella. Olisi siis ehkä ollut parempi jos elokuva olisi keskittynyt koko tarmollaan siihen parodia-/kunnianosoituspuoleen, koska nyt eri puolia ei olla osattu yhdistää tarpeeksi saumattomasti yhteen.
Oli vielä huvittavaa kuinka Alan Silvestrin musiikki tuntui olevan koko ajan väärään aikaan väärässä paikassa. Kyseessä oli varsin miellyttävän kuuloista musiikkia jossa oli paljon muistumia aiemmista tutuista sävellyksistä, mutta välillä rupesi melkein naurattamaan kun taustalla soi Imperial March-henkinen jykevä sinfonia ja kohtauksessa oltiin hiljaisia ja toiminta oli rauhallista. Vähän kuin jos ajateltaisiin että Renee Zellwegerin sanoessa ”you had me at hello” taustalla soisi O Fortuna.

Näyttelijät olivat ihan hyviä, tai vähintään ok-tasoa. Suurin osa oli kuitenkin niin tuttuja jo entuudestaan ja sen verran turvallisesti roolitettuja, ettei sieltä ihmeitä löytynyt.
Sharon Stone oli kyllä ihan hyvä roolissaan, mutta varsinkin alussa se Eastwood-imitaatio oli hiukan häiritsevä. Tottakai sekin oli tarkoitettu vain yhdeksi elokuvan tribuuteista, mutta ei se kovin luontevalta tuntunut.
Elokuvan ehdoton helmi oli harmittavan pienessä roolissa ollut Lance Henriksen. Toki oli perusteltua poistaa Henriksenin hahmo siinä kohtaa elokuvaa missä hän poistuikin, mutta hänen Oscar Wilde with a gun-hahmonsa oli erityisen hauska.
Monet näistä elokuvan hahmoista toivatkin mieleen vallan mainion tv-sarjan The Adventures of Brisco County Jr.

Nopeat Ja Kuolleet on ihan mukava westernien kliseillä leikittelevä elokuva, joka kuitenkin aivan suotta jarruttelee muutaman kerran liikaa.
Jos lähtee katsomaan tätä elokuvaa puhtaana viihteenä, saman tapaan kuin jotain Shoot 'em Upia, niin tästä saa eniten irti. Sieltä on mukava bongailla elokuvaviittauksia ja antaa itsensä tuudittautua turvallisiin perinteisiin, mutta älkää hyvät ihmiset missään nimessä ottako tätä katseltavaksi jos kaipaatte niin sanottua hyvää/laadukasta westerniä. Etenkin heille joille länkkäri on lajityyppinä vielä uusi asia, tämä esittäytynee vain pelkkänä pintana (mitä se toki onkin) ja antaa mahdollisesti huonon kuvan westerneistä. Vaikka tämä ei mitenkään syvällinen elokuva olekaan, niin kyllä tässä on selkeästi ajateltu että tämän katsoja tuntee westernit entuudestaan.

Yksi asia joka minua häiritsi suunnattomasti elokuvan aikana oli se, että sen valaistus ja lavastus toivat koko ajan mieleen Tohtori Tuli Kaupunkiin tv-sarjan.

Tähdet: ***
Nopeat Ja Kuolleet
...NOIR

Yön Kansa (Nightbreed, 1990)

Muistellaanpa hetki kaukaista nuoruuttani ja sitä kertaa kun olin jälki-istunnossa.
Siellä olivat minun lisäkseni kovis, hienostoneiti, urheilija ja tyttö joka ravisti hilsettä paperille.
Vaikka emme tunteneet toisiamme entuudestaan, olimme sen päivän päätteeksi päässeet sisään toistemme sieluihin ja saatoimme poistua paikalta erinomaisen musiikkikappaleen soidessa.
No mutta minähän aivan eksyn aiheesta, sillä tarkoitukseni oli mainita että joskus kouluaikoina minulla on näemmä ollut jonkinlainen Clive Barker-innostus meneillään. Saimme kerran tehtäväksi valita jonkin olemassaolevan tarinan ja kirjoittaa sille jatkoa, osoittaaksemme miten päätetyksi tarkoitettu kertomus saattaisi edetä ja toisaalta itseni kohdalla osoittaa paremmuuteni alkuperäiskirjoittajaan verrattuna. Opettajalle tuli sitten esittää synopsis alkuperäismateriaalista ja antaa luettavaksi sekä arvosteltavaksi sille kirjoitettu jatko-osa. Minun valintani oli Yön Kansa, tai kuten kirjan kannessa luki, Cabal.
Yön Kansa oli kuitenkin huono valinta, sillä se oli mielestäni liian hyvä jottei ainakaan minun kannattaisi kirjoittaa sille jatkoa. En mitenkään voisi ylittää sitä ja samalle tasolle pääseminenkin vaikutti saavuttamattomalta. Siispä laskin kynnystä ja kirjoitin toisen jatko-osan, tällä kertaa Barkerin Rawhead Rexille, sillä sehän on niin kakka tarina että Barker itsekin varmasti häpeää sitä. Väitän siis että jatko-osani oli sellaiseksi harvinainen, eli parempi kuin alkuperäinen. Väitteeni tueksi en kuitenkaan pysty esittämään konkreettisia todisteita sillä jos koskaan sain opettajalta kirjoitelmaani takaisin, niin se on kadonnut jonnekin täältä ikuisuuteen.
Palatakseni kuitenkin takaisin Yön Kansaan, niin näemmä se kirja että elokuva olivat tehneet minuun jonkinasteisen vaikutuksen koska olen näköjään parissa muussakin koulutehtävässä hyödyntänyt niitä apuna, joko jonkinlaisina lähdeteoksina taikka yksittäisen sitaatin myötä.

Miten lienee. Tehoaako Yön Kansa enää, vai olemmeko kultaniityillä kera Tapani Kansan.

Boone (Craig Sheffer) on stressaantunut nahkatakkinen nuori mies. Boone näkee painajaisia joissa kaikenmaailman ökkömönkiäiset mölisevät ja irvistelevät, mutta uneksiva nuorukaisemme on alkanut pitämään painajaisistaan ja kokee jonkinlaista yhteenkuuluvuutta näihin hirviöihin.
Samaan aikaan toisaalla nappisilmäinen sarjamurhaaja viiltelee perheitä hengiltä.
Boone asioi kallonkutistajallaan Deckerilla (David Cronenberg... KYLLÄ! DAVID CRONENBERG!) Boone kertoo unistaan joissa ihmisiä kuolee ja kuinka on olemassa kuolleille, kirotuille tarkoitettu oma turvapaikkansa, kaupunki nimeltä Midian. Decker esittelee Boonelle poliisien rikospaikkavalokuvia joissa näkyy tuon edellämainitun sarjamurhaajan kätten jälki. Kuinka ollakaan Boonen unissa tapahtuneet ihmisten kuolemat ovat hyvin samankaltaisia kuin tuon sarjamurhaajan toimet. Niinpä Decker saa Boonen epäilemään itseään sarjamurhaajaksi ja ystävällisenä tohtorina Decker määrää Boonelle rauhoittavia. Tosin todellisuudessa Decker antaa Boonelle LSD:tä ja Boone ajautuu sairaalaan.
Hmm,,, lieneekö Decker huono kallonkutistaja, vaiko onko hänellä muita syitä huumata Boone ja saada tämä uskomaan itsensä olevan murhaaja?
Huumetokkurainen Boone kohtaa sairaalassa toisen pöpin, Narcissen (Hugh Ross) joka haikailee Midianiin ja pienen rupattelun jälkeen Narcisse uskoo Boonen olevan jonkinlainen Midianin portinvartija ja osoittaakseen kelvollisuutensa Narcisse viiltää päänsä auki. Boone pakenee ja Decker saapuu tapaamaan, tai kuten tilanne osoittaa, saapuu tappamaan Narcissen.
Decker on saanut poliisit vakuuttumaan siitä että Boone on kaupungin asukkaita harventava sarjamurhaaja ja siispä lähtekäämme Boonen perään. Nahkatakkinen poikamme on tällä välin ajautunut jonnekin hevon kuuseen hautausmaalle ja yön pimeydessä paljastuu että Boone on saapunut Midianiin. Siispä tulkaa esiin merimiehet, letkupäät, pallo-otsat ja muut yön kiertolaiset. Boone haluaa jäädä hautausmaalle koska sanoo olevansa murhaaja ja että vain täältä, Midianista hän löytäisi rauhan. Letkupää koettaa syödä Boonen.
Boone juoksee ulos hautausmaalta, vain tullakseen poliisien ampumaksi. Syy siihen miksi poliisit eivät pidättäneet Boonea löytyy siitä että sopivassa kohdassa Decker huutaa ”hänellä on ase!”
Boonen kohtalo on kuitenkin sidottu Midianiin ja vaikka häntä ei elävänä paikan asukiksi hyväksyttykään, niin kuolema avaa myös Kuun kansojen sylit. Ongelma, jos sitä sellaiseksi haluaa sanoa, on se että kun kerran on Midianiin päässyt niin sieltä ei saa poistua ja aiempaan elämään kuuluneet asiat tulee unohtaa. Siispä Boone ei saa ottaa yhteyttä tyttöystäväänsä Loriin (Anne Bobby) ja kertoa hänelle, että ei huolta olen ehkä kuollut mutta olen elävä.
Surutyötä tekevä Lori haluaa saada selville mikä oikein Boonea kiinnosti tuossa kuolleiden kaupungissa, Midianissa ja lähtee vierailemaan samaiselle hautausmaalle jonka luona Boone ammuttiin. Heti ensimmäiseksi Lori tapaa näitä mutanttieläviäkuolleita. Siis hei c'mon, tässä on hautausmaan alaisissa katakombeissa elävä hirviölauma ja he näyttäytyvät kaikille ohikulkijoille. Ihme ettei joku Jim Rose friikkisirkuksineen ole tyrkyttämässä sopimuspapereita ja Seiska ole tekemässä juttua kuinka kyklooppi hakkasi vaimonsa humalassa ja löysi Jumalan.
Ai niin, he ovat Yön kansa siksi että aurinko on heille haitallinen, mutta sitten se ei kuitenkaan ole. Öö, okei.
Decker saapuu paikalle, ottaa Lorin vangiksi ja tällä tavoin houkuttelee Boonen esille. Decker kun ei missään vaiheessa oikein uskonut Boonen kuolleen, koska Decker on sairaalloisen kiinnostunut Boonen Midian-puheista ja sairaalloisen kiinnostunut,,, no,,, tappamisesta.
Boone tuleekin esiin ja hei, jos Decker ei uskonut Boonen kuolleen luoteihin, niin mitä hyötyä on enää koettaa puukottaa häntä.
No, Decker pakenee ja tappaa jonkinlaisen Texas Chainsaw Massacre-matkamuistomyymälän punaniskan ja kutsuu poliisit avuksi tuhoamaan Boone ja samalla muut Midianin asukkaat. Niin ja tämä punaniskakin tietää että Midianissa elää monstereita.
Koska Boone paljasti olemassaolonsa Lorille ja Deckerille, joutuu hän muiden turvallisuuden vuoksi poistumaan Midianista ikuisiksi ajoiksi. No, se oli mukava päivä tai pari mitä hän siellä ehti viettää. Ja sitten voidaankin taas ravistaa päätä epäuskoisuuden vallassa, sillä Lori ja Boone menevät motellille jossa Decker oli juuri tovi sitten tappanut muutaman ihmisen ja ilmoittanut poliiseille että Boone on siellä ja syypää. Miten Decker tiesi että Boone oli edes poistunut Midianista? No, kuitenkin. Siispä Boone joutuu pidätetyksi ja sadistisen poliisipäällikön Eigermanin (Charles Haid) kiusaamaksi.
Eigerman lähettää muutaman poliisin hautausmaalle tutkimaan näitä hokkus pokkus-uutisia ja heti poliisit törmäävät paikan hirviöihin. Siispä seuraavaksi paikalle lähetetään useampi poliisi ja putkasta haetaan juoppo pappi, Ashberry (Malcolm Smith) avuksi.
Narcisse käy pelastamassa Boonen, sillä tottakai Boone on joku tarujen kansanvapauttaja joka tulee Midianin avuksi kun hätä on suurin.
Eigerberg joukkoineen ammuskelee hautausmaan hirviöitä ja Decker kulkee puukottamassa vastaantulijoita. On jotenkin typerää että nämä Midianin hirviöt ovat siis eläviä kuolleita, mutta silti he kuolevat normaalisti kuten tavalliset ihmiset. Siis he ovat tavallaan uudelleensyntyneitä tavallisiksi kuolevaisiksi, mutta ovat muuntuneet kukin erilaiseksi hirviöksi. Oli sitten kyseessä limanaama, tai piikkisikanainen, niin on hieman masentavaa ajatella että Midianiin pääsevät vain ns. syntiset ja he saavat uuden elämän kuoleman jälkeen, mutta ovat rumia kuin synti. Niin no, ideahan lieneekin siinä että kaikki ovat samanlaisia ulkomuodostaan huolimatta, mutta hitot minä ainakaan halua herätä uudelleen henkiin jonkinlaisena limanaamana.
Ashberry polttaa päänsä ja kiroaa Jumalan.
Hirviöt pääsevät voiton puolelle, missä toki auttaa se että nämä hillbillykytät ovat maailman kömpelöimpiä tapauksia. Ei kannata antaa liekinheitintä ihmiselle joka kävelee tuleen ja räjäyttää itsensä hengiltä.
Boone ja Decker päätyvät ilmeisesti Indiana Jonesista tuttuun Tuomion temppeliin ja taas Decker koettaa puukottaa Boonea. Usko jo, se ei riitä. Mikä on tietenkin hölmöä kun Boone näyttää olevan ainoa elävä kuollut joka ei kuole enää uudestaan.
Decker kuolee.
Midian tuhoutuu.
Boone ottaa paikkansa lauman johtajana ja sanoo porukalle menkää mihin lystäätte.
Ashberry tunkee jotain limaa ristille ripustetun Deckerin vatsaan.
Decker herää.
Sori vaan, mutta tämä on aika tyhmä elokuva.

Miten hitossa tämä tuntui silloin 90-luvun alussa loistoteokselta. Päässäni oli varmasti silloin enemmän vikaa kuin nykyään.
Toki Yön Kansassa on paljon hyvääkin, mutta kokonaisuutena se on aika sekavasti kompuroiva alkoholisoitunut hirvi ajovaloissa.

Pidin tästä Midianin ideasta että se on eräänlainen turvapaikka huonoina pidetyille ihmisille jotka ovat sieltä saaneet anteeksiannon. Vastaavasti pidin taas uskomattoman typeränä sitä että tälläisessä elävien kuolleiden hirviöiden turvapaikassa he näyttäytyvät kaikille ohikulkijoille ja suurinpiirtein vain tuo Charles Haidin esittämä poliisi ei tainnut tietää hautausmaan elävän yhdistyksen olemassaoloa. Joten salassapito ei ole heidän vahvimpia puoliaan.

Pidin siitä että sarjamurhaajakallonkutistaja saa potilaansa uskomaan hänen olevan murhaaja, mutta en pitänyt siitä että sarjamurhaajakallonkutistaja olikin itse sekopää joka sepostaa että hänen tehtävänsä on tappaa elävät kuolleet. Olisivat tyytyneet vain siihen ajatukseen että kallonkutistaja näki likaa kaikkialla. Jos Boone ei olisi ollut Deckerin potilas, niin eihän sarjamurhaajamme olisi edes tiennyt mistään Midianista.
Tarkoitan edellämainitulla sekopäällä sitä, että Decker oli pääosin hyvin rauhallisesti toimiva henkilö, mutta sitten hänen suuhunsa oli välillä laitettu niin hubbabubba-pölinää että melkein itku tuli.

Vaikka olikin tavallaan hölmöä että nämä Midianiin hyväksytyt ns. huonommat, syntiset ihmiset saivat sieltä pelastuksen ja kiitokseksi muuntuivat kaikenlaisiksi hirviöiksi, niin pidin kuitenkin siitä että hirviöitä oli hyvin monipuolisesti. En vain pitänyt siitä että ne olivat niin pirun typerän näköisiä. Lähes koko ajan tuli mieleen se Tähtien Sodan ihmissusi, tai Pokemon.
Lisäksi minua ärsytti suunnattomasti se että Midianin asukkaat olivat kaikki selkeästi sellaisia friikkejä jotka eivät voisi liikkua huomaamattomasti tavallisten ihmisten joukossa, mutta tottakai Boone pysyi ihmisen näköisenä ja silloinkin kun hän muuntui hirviöksi niin hän sai vain kasvoihinsa pienet coolit tribaalikuviot eikä mitään muuta. Miksi hitossa elokuvan sankari ei voinut muuntua vaikka matoja kihiseväksi tunkioksi jonka erityiskykynä on haista pahalle.

Oli hyvin ärsyttävää että kaikkien hahmojen motiivit paljastettiin liian nopeasti. Oli nimittäin mukavaa kun alussa esitettiin tätä sarjamurhaajaa töissään ja se tuntui olevan irrallaan muusta elokuvasta ja katsoja ehkä rupeaa miettimään että kukakohan tappaja on ja miten hän liittyy Boonen ja Deckerin hahmoihin. Mutta sitten nopeamminkin kun ehtii käsitellä tuota ajatusta loppuun asti, on Decker jo huumaamassa Boonea, Boone kuolemassa, Boone heräämässä, Decker kuolemassa, Decker heräämässä ja katsoja voi vain ihmetellä että miksi sinne alkuun piti laittaa jotain joka vaikutti mielenkiintoiselta.

Ja miksi hitossa se pappi piti tunkea mukaan?
Barkerilla oli johonkin aikaan jonkinlainen pakkomielle tunkea tarinoihinsa mukaan jonkinlaista uskonnollista rienausta. Oli se sitten pappi joka sylkee tulta ja tulikiveä, kirkko joka häpäistään, tai muuta vastaavaa. Ei tehnyt vaikutusta ennen, ei tee vaikutusta nyt.

Näyttelijät olivat hiukan keskitasoa alempana ja vain David Cronenberg tuntui tietävän mitä oli tekemässä. Cronenberg esiintyy sopivan jäykästi ollakseen uskottavan kuiva psykiatri, mutta samalla myös johdonmukaisen kylmäverinen tappaja. Ehkä se ettei Cronenberg ole näyttelijä oli hänelle avuksi, sillä hän oli ainoa joka tuntui jokseekin uskottavalta roolissaan. Muutoinkin Deckerin hahmo oli elokuvan kiintoisin ja se naamari oli sopivan creepy (se muistutti jostakin gialloleffasta, jota en nyt saa päähäni.)
Pääosassa patsasteleva Craig Sheffer on kuiva kuin Craig Sheffer ja hänen karismansa on olematon. Hänen puolustuksekseen on kyllä sanottava, että tämän elokuvan repliikkejä lausuttaessa haluaisi varmaan kuka tahansa olla näkymätän mies.

Nyt kun asiaa miettii, niin kyllä tuo Boone on aikamoinen peniksen synonyymi. Toki ymmärrän että hän etsi omaa paikkaansa, joka sitten löytyi Midianin kautta. Mutta porukka siellä oli elänyt rauhassa pitkään, kunnes sitten Boone tulee ja hänen mukanaan koko kuolleiden yhteiskunta hajoaa hetkessä. Kiitos vaan.

Yön Kansa sisältää paljon tahattoman hauskaa dialogia, on kuljetukseltaan töksähtelevä ja kokonaisuutena kyseessä on niin selkeä b-elokuva että tottakai se on edelleen miellyttävämpää katseltavaa kuin Dagon, mutta siihen on syynsä miksi sitä ei pian muista kunnolla vaan antaa suosiolla ajan kullata muistoja.

Suurena plussana on kyllä mainittava suunnilleen keskikohdassa esitetty takauma eräänlaisesta inkvisitiosta jossa kärsivänä osapuolena ovat yön kansan jäsenet. Kyseessä oli sen verran vaikuttava kohtaus, että ihme etteivät elokuvantekijät osanneet hyödyntää siinä esitettyä voimaa muussa osaa elokuvaa.

"You are a freak and a cannibal and you've come to the wrong town."

Tähdet: **
Yön Kansa
...NOIR

Top Secret (1984)

Omasta mielestäni Top Secret on kaikkien aikojen toiseksi paras komedia, mutta huvittavaa kyllä se sisältää enemmän nauruhetkiä kuin listani ykkössijalla oleva elokuva.

Erinomaista Top Secretissa on se että vaikka olen nähnyt elokuvan jo useasti aiemminkin ja sen vitsit ovat jo tuttuja, niin silti ne jaksavat naurattaa. Huomaan välillä ajattelevani että kohta se ja se tapahtuu ja rupean nauramaan jo ennakkoon.
Ja silloin kun Top Secret naurattaa, niin se naurattaa niin että alkaa olla vaikea hengittää ja tässä elokuvassa on niin uskomattoman paljon hysteerisiä naurukohtauksia synnyttäviä tilanteita että happilaite on välttämätön lisä popcornin sijaan.

Nick Rivers (Val Kilmer) on amerikkalainen rockmuusikko joka lähtee natsisaksan aikaiseen Saksaan (minnekäs muualle) eräänlaiselle ystävyyskiertueelle. Natsit haluavat käyttää Riversin vierailua propagandakoneistossaan ja luoda maailmalle ystävällisyyden imagoa maastaan, kun salassa he aikovat kuitenkin toteuttaa uudenmallisen magneettisen ydinasesuunnitelmansa jolla sodan suunta käännetään natsien voitoksi.
Vapaamielinen Nick ajautuu heti maahan saavuttuaan törmäyskurssille natsien kanssa ja päätyy vankilaan jossa tapaa professori Paul Flammondin (Michael Gough) jonka natsit ovat pakottaneet auttamaan maailmanvalloitussuunnitelmassaan.
Nick pakenee professorin tyttären Hillaryn (Lucy Gutteridge) suosiollisella avustuksella ja yhdessä he päätyvät avustamaan vastarintaliikettä jonka johtajana toimii Hillaryn nuoruuden rakastettu Nigel (Christopher Villiers.)
Nick avustaa vastarintaliikettä professorin pelastusoperaatiossa ja natsien suunnitelmien estämisessä, mutta joukossa on petturi. Okei, se on Nigel.

Top Secret toimii erinomaisena esimerkkinä onnistuneesta parodiaelokuvagenrestä jonka surkuhupaisimpia esimerkkejä viime vuosilta ovat olleet kaikenmaailman se ja se Moviet. On vieläpä masentavalla tavalla hauskaa että edes tämän elokuvan tekijät eivät ole Hot Shotsien jälkeen oikein osanneet toistaa omaa kaavaansa. Esimerkiksi Top Secretin yksi kolmasosa, eli David Zucker on ehkä tehnyt Scary Movie-sarjan hauskimmat osat, mutta niidenkin onnistuneet vitsit jäivät yhteen per tunti ja puolitoistatuntisessa elokuvassa se ei ole paljoa.

Miksi Mitäs Me Spartalaiset, Scary Moviet, Epic Movie ja kumppanit eivät ole hauskoja kokonaisuuksia kun taas Hei Me Lennetään, Top Secret ja Mies Ja Alaston Ase ovat?
Toki yksi syy on siinä että nykyiset parodiaelokuvat eivät ole kokonaisia tarinoita, vaan ne ovat enemmänkin sketsiohjelmien tapaan kokoelma toisistaan irrallisia kohtauksia jotka eivät edistä juonta millään lailla.
Toinen syy alennustilaan löytynee nykyisten parodiaelokuvien tavasta painottaa alatyylihuumoria. Tokihan Top Secretissakin on mukana muutama tissivitsi, joten tuo lajityypin osa ei ole jätetty huomioitta edes minun suuresti kehumassani esimerkissä. Mutta nykyään parodiaelokuvien tärkeimmäksi huumorinlähteeksi on noussut paska ja sitä levitetään joka puolelle. Surullisinta on että maailmasta löytyy uskomaton määrä ihmisiä joiden mielestä komedian kruunu kuuluu jollekin Ice Cubelle polttamassa pilveä, sanomassa ”bitch!” ja juomalla vahingossa virtsaa.
Kolmas parodiaelokuvien negatiiviseen muutokseen vaikuttava tekijä on keskittyminen väärään parodioinnin kohteeseen. Jos jossain Disaster Moviessa aiheena ainakin pitäisi olla katastrofielokuvat, niin miksi sitten saan katsella toistuvia Simon Cowell-imitaatioita? Kun päätarinan sijaan vitsien kohteiksi nousevat pelkästään tuoreimmat tv-ilmiöt ja sen hetken in-julkkikset, niin se vitsi on vanha jo syntyessään, koska jokainen muukin ääliö maailmassa imitoi juuri sillä hetkellä Paris Hiltonia. ZAZ-ryhmän elokuvat ottivat kohteekseen pikemmin jonkun elokuvan lajin, kuin pelkän yksittäisen elokuvan. Ja jopa pääosin yhteen elokuvaan keskittyvät parodiat, kuten Fatal Instinct tajusi ottaa ivattavakseen tuoreiden kohteiden lisäksi vanhempaakin, eli jotakin ei niin tunnettua sille hetkelle.
Neljäs syy sille miksi tuoreimmat parodiaelokuvat eivät nouse muulle muistettavuuden listalle kuin huonoimpien joukkoon, on siinä miten elokuvan vitsit esitetään. En nyt puhu siitä että jossain Date Moviessa on uskomattoman lahjattomia esiintyjiä (vaikka se onkin pitkälti totta), vaan siitä että jos katsoja ei ole täysi idiootti niin hän tajunnee vitsin ilman väkinäistä alleviivaustakin. En siis kaipaa silmäniskuja kameralle, pyöriviä silmiä, bojojojoing-ääniefektejä, tai muutakaan ymmärtääkseni henkilön astuneen avoimesta viemäriaukosta sisään. Mieleen tuleekin ZAZ-kolmikon maininta siitä kuinka he saivat ennen toistuvasti pyytää näyttelijöitään olemaan vakavia, sillä vitsi on parempi jos katsojan annetaan huomata se itse ja että elokuvassa siihen suhtaudutaan kuin se olisi aivan normaalia. Otetaan esimerkkinä tästä vaikkapa Tim Curry elokuvassa Ladattu Ase. Eräässä kohtauksessa Curry on odottamassa Emilio Estevezia ja toteaa odottaneensa häntä. Kohtaus esitetään vakavasti joten tarkkaamaton katsoja ei kenties huomaa, että tilanne on tehty sellaiseksi että siitä huomaa Curryn todellakin istuneen odottamassa Estevezia. Se ei ehkä kuulosta hauskalta, mutta kun miettii että kuinka monta kertaa olemme kuulleet elokuvassa pahiksen sanovan ”i've been expecting you” ja emme silti ole ajatelleet että ehkä hän todellakin on istuskellut katselemassa televisiota ja syömässä keksejä, odottaen. Ja näiden vitsien nerokkuus on siinä että jos sitä ei huomaa ensikatselulla, tai toisellakaan, niin jossain vaiheessa sen huomaa ja elokuvan elinaika oli pidentynyt huomattavasti. Mutta kun katselee Scary Movieta jossa vitsi on siinä että joku pieraisee, niin se tehdään niin selväksi katsojalle että se tuntuu olevan elokuvan keskipiste, yllätyskäänne ja MacGuffin yhdessä. Ja kaikkihan me tiedämme että vitsit jalostuvat huippuunsa vasta kun ne joudutaan selittämään meille.

Lisää syitä nykyisen parodiaelokuvan masennukseen löydätte katsomalla Aaron Seltzerin ja Jason Friedbergin IMDb-sivuja.

Top Secretissä on tiedetty miten huumori tulee esittää. Vitsit ovat mietittyjä, ne on sommiteltu oikeisiin kohtiin ja julmetun suuresta määrästään huolimatta niitä ei tunnu olevan liikaa jotta keskittyminen olisi mitenkään vaikeaa.
Erityisen hauskaa, muun hauskuuden lisäksi on huomata kuinka Top Secretin natsijännäreiden parodiassa osa kohtauksista on tehty täsmälleen samanlaisiksi kuten vanhoissa agenttileffoissa joissa tilanteet olivat vakavia. Tällä kertaa asiayhteyden ollessa toinen, niiden merkityskin muuttuu ja enää niitä ei osaa ottaa vakavissaan.

Val Kilmer on varsin mainio valinta Nick Riversin rooliin. Hän on sopivan kaunis ollakseen fiktiivinen popidoli, mutta on myös näyttelijänä tarpeeksi lahjakas ymmärtääkseen komedialle tärkeän ajoituksen merkityksen.
Muutoinkin elokuva on pääosin erinomaisesti roolitettu ja esimerkiksi natsikenraali Streckia esittävä Jeremy Kemp on juuri sellainen jonka uskoo nähneensä jossain Kotkat Kuuntelevat-elokuvassa ja kaikissa muissakin saman lajityypin edustajissa.
No okei, Lucy Gutteridge on hiukan jäykkä esiintymiseltään, mutta ei hänkään huumoria latista.

Tunnen pakottavaa tarvetta mainita muutaman itseäni erityisesti naurattaneen kohtauksen. Luettuna ne eivät ole hauskoja, mutta elokuvan nähneissä nämä herättänevät mielyttäviä muistoja.

-Streck istuu pöydän takana ja vaikuttaa kuin hän olisi nostanut jalkansa pöydälle.
-Vastarintaliikkeen jäsenten esittely, joista etenkin Déja Vun kohtaaminen naurattaa minua. ”Emmekö ole tavanneet aiemmin?”
-Kierähtäminen takan edessä.
-Ruotsalainen kirjakauppa, jonka suurennuslasikohtaus sai minut tänään nauramaan niin että putosin lattialle.
-Leimasin jossa lukee ”find him and kill him.”
-Laulava hevonen.

Jokainen Top Secretin minuutti sisältää jonkin oivaltavan vitsin, joten listaa voisi jatkaa hiukan suuremmaksikin.

Ja vitsi joka on mielestäni elokuvan hauskin ja nyt elokuvaa katsoessani tulin tajunneeksi että se on myös yksi eniten todellisessa elämässäni siteeraamiani elokuvakohtauksia.

Rivers on hakannut natsin sairaalakuntoon ja on nyt pidätettynä. Kenraali Streck saa puhelun tuon edellämainitun natsin nykyisestä terveydentilasta:
”Mikä kersantti Krugerin tila on?
Selvä. Kertokaa jos tila muuttuu.
Hän on kuollut.”

Top Secret on taatusti yksi hauskimmista elokuvista joita tämä maailma päällään kantaa. Katso ja naura yskimiseen saakka.
En minä osaa tätä haukkua, joten en edes yritä.

Vuoden 1995 Video-opas (WSOY) väittää että Top Secretin musiikin on säveltänyt John Williams, mutta Maurice Jarre on oikea vastaus.

Tähdet: *****
Top Secret
...NOIR

Faster Pussycat... Kill! Kill! (1965)

Liekö tässä sitten Russ Meyerin tunnetuin elokuva, jos ei nyt sisältönsä vuoksi niin vähintäänkin nimenä. Ainakin tuntuu siltä että nimenä tämä elokuva on lähes jokaiselle tuttu ja mikäpä siinä, onhan kyseessä onnistunut ja muistettava nimivalinta.

Faster Pussycat ei ole ensimmäinen näkemäni Meyer-elokuva, mutta se on ensimmäinen hänen tuotoksistaan joka jäi mieleeni ja teki jonkinlaisen vaikutuksen. Ensimmäinen Meyer jonka näin oli penskana salaa katseltu Up, joka menee sinne siedettävien Meyereiden joukkoon. Faster Pussycat saa kuitenkin tällä erää olla viimeinen Meyer joka putkeen ahtautuu, siitä yksinkertaisesta syystä ettei minulla taida olla kotioloissani odottamassa enempää herran elokuvia. Ja viimeiseksi Faster Pussycat sai jäädä myös siksi että ainakin muistelen sen olleen ohjaajansa tuotoksista miellyttävin ja halusin irtaantua Meyereista with a bang enkä with a whimperillä, mutta saatan muistella väärinkin, ellen sitten päätä valehdella, mutta tekisinkö minä niin?

Elokuva alkaa tutusti kertojaäänellä, mutta hiukan tyylikkäämpänä kuin muulloin. Kuvassa näkyy mikä se sana nyt onkaan, eräänlainen visuaalinen ääniraita, hieman kuin EKG-kuvajainen joka väreilee äänen tahtiin. Plussana kertojan pulinat on jätetty myös aika lyhyeksi ja vaikka sisältö on tyypillistä huttua niin se pysyy edes jotenkin jonkinlaisessa asiassa. Siinä kerrotaan vain että tervetuloa väkivallan pariin ja sitten näemmekin elokuvan pääosakolmikon, gogo-tanssijat Varla (Tura Satana), Rosie (Haji) ja Billie (Lori Williams.)
Neidot ajelevat aavikolla autoillaan tosi huisin kovaa ja tappelevat keskenään. Jep, he ovat eräänlainen prätkäjengi ilman moottoripyöriä ja partoja. Varla on ryhmän eräänlainen johtajahahmo, vaikka toki nämä kaksi muuta neitoa katsovat olevansa tasavertaisia, mutta kyllä Varla aina sen lopullisen sanan saa.
Hiukan jänistyskilpailua aavikolla ja sitten tanssitaan, kunnes paikalle saapuvat Tommy (Ray Barlow) ja Linda (Sue Bernard.) Tietenkin Tommy haluaa esitellä neidoille että osaa ajaa autollaan tosi lujaa ja Linda puolestaan teoillaan ja puheillaan osoittaa että ihminen voi elää vaikka pään sisällä on tyhjiö.
Varla, Rosie ja Billie haastavat Tommyn kilpa-ajoon ja ihan sairaan coolin jatsin tahtiin kierretään ympyrää, mutta kun Tommy vaikuttaa voittavan niin Varla kiukustuu ja on aiheuttaa tahallisen kolarin. Seuraavaksi voidaankin töniä Lindaa ja hakata Tommy. Joku voisi kutsua Varlaa huonoksi häviäjäksi kun hän ensin pilattuaan kilpailun vieläpä murtaa Tommyn niskan.
Linda huumataan, kaapataan mukaan ja neidot jatkavat matkaansa. Kolmikkomme miettii mitä tehdä Lindalle joka on todistaja Varlan suorittamalle Tommycidelle ja Varla keksiikin tarinan että sanotaan vaan että Linda karkasi kotoaan kun hänen poikaystävänsä kuoli rallionnettomuudessa ja Varla kumppaneineen pelasti seonneen Lindan tienposkesta. Samalla Varla suunnittelee alaraajahalvaantuneen vanhuksen The Old Manin (Stuart Lancaster) ryöstämistä.
The Old Man asuu ränsistyneellä maatilalla kahden poikansa kanssa. Vanhempi pojista, Kirk (Paul Trinka) on se näennäisen älykkäämpi ja nuorempi, The Vegetable (Dennis Busch) tyhmä mutta komea.
Tytöt esittävät eräänlaisia haaksirikkoutuneita ja lyöttäytyvät The Old Manin ja poikien seuraan. Mutta se mitä tytöt eivät tiedä, on se että The Old Man on naisvihaaja jolle neidot edustavat paholaisia joita tulee rangaista.
Linda koettaa karata mutta vastaantuleva Kirk tuo tytön takaisin isänsä tilalle. Kirk voi olla veljeksistä älykkäämpi mutta silti tyhmä kuin saapas kun ei tajua että hysteerinen Linda on tilalla vaaarassa kahdelta suunnalta.
Pikkuhiljaa Kirk alkaa kuitenkin huomata Lindan olevan vaarassa tilalla ja auttaa hänet pakoon.
Hiukan kyllä ihmetyttää The Old Manin motiivit, sillä rahallisesti hän ei pysty hyötymään paikalle saapuneista naisista ja jonkinlaisena naisvihaajana hän ei tietenkään tunnu etsivän itselleen panoseuraa. Vanhemmasta pojastaan The Old Man ei tunnu välittävän hevonpätkää ja nuoremman kohdalla hän tuntuu pikemminkin haluavan pitää tämän erossa naisista kuin työntävän siihen suuntaan. Toisaalta kuitenkin annetaan ymmärtää että The Old Man haluaa sukunsa jatkuvan ja joku naisista voitaisiin kenties suostutella, tai pakottaa suvunjatkamiseen. Mutta saattaa olla että The Old Man on vain kiusaaja.
No kuitenkin tässä vaiheessa nimensä mukainen The Vegetable on alkanut ihastua Billie'en ja päinvastoin, siispä Billie haluaa jättää The Old Manin ryöstön sikseen. Billien ratkaisu perääntyä ei miellytä Varlaa joka tappaa Billien ja tilanne alkaakin ryöstäytymään käsistä. Koska Varlan kärsivällisyys ei enää riitä, ajaa hän The Old Manin hengiltä ja saa huomata herran piilotelleen rahojaan pyörätuolissaan.
Billien kuolemasta masentunut The Vegetable puukottaa Rosien hengiltä.
Varla puolestaan koettaa ajaa myös The Vegetablen päälle autollaan, mutta kasvis onkin niin vahva heppu että pystyy käsivoimillaan estämään autoa ylittämästä häntä.
Jalan pakenevat Kirk ja Linda huomaavat auton lähestyvän heitä ja erehtyvät luulemaan kyseessä olevan The Vegetablen, mutta Varlahan se siellä.
Varla ja Kirk päätyvät tappelemaan ja Kirk jää pitkän punnertamisen jälkeen selkeään alakynteen. Onneksi kuitenkin Linda istuu auton ratin taakse ja ajaa Varlan päälle.
Linda ja Kirk poistuvat paikalta.

Jos Faster Pussycatin naiset eivät olisi painovoimaa uhkaavia ja tapahtumapaikkana oli kaupunkialue, niin tämä olisi pohjatarinansa ja yleistunnelmansa ansiosta aika lähellä jotain Nainen Ilman Omaatuntoa-elokuvaa ja muita sen tyylisiä film noir rikospätkiä. Faster Pussycatissa ei edes rikota tunnelmaan typerällä huumorilla, tai värisevillä rinnoilla, vaan paljas pinta pidetään hillittynä ja tyyli suhteellisen vakavana.
Elokuvana tämä on suhteellisen rauhallinen vakavamielinen rikoselokuva, jossa nyt vain sattuu olemaan isorintaisia naisia, mutta huomautettakoon näistä rinnoista että anteliaita kaula-aukkoja lukuunottamatta niitä ei käytetä samaan tapaan kuin millaiseen on Meyereiden kohdalla tottunut.

On todettava että elokuvan alussa mainittu "welcome to violence" on hyvin kuvaava lause Faster Pussycatin kohdalla, sillä elokuvan väkivalta on varmasti ollut poikkeuksellista 60-luvun puolivälin elokuvissa. Etenkin se että naista, eli Varlaa lyödään ja kovaa. Tosin elokuvassa Varlan saamat lyönnit ovat perusteltua itsepuolustusta, mutta silti elokuvat joissa ylipäätään nainen on iskujen ottavana kohteena ovat aika harvassa, saati sitten sellaiset joissa hakataan kuin vierasta sikaa. No, Varlan hahmo on fyysisesti vahvempi kuin elokuvan miehet, niinpä häntä ei kenties katso ns. heikkona naisena.
Muutoinkin elokuvassa esiintyvä väkivalta on agressiivista.

En nyt ihan uskalla mennä sanomaan tämän elokuvan näyttelijöiden olevan varsinaisesti hyviä, mutta he ovat sitä ainakin tämän elokuvan kohdalla. Tuntuu ehkä hölmöltä toteamukselta, mutta Tura Satana on Faster Pussycatin perusteella paras näyttelijä mitä on Meyerin elokuvissa ollut. Se tuskin pitää paikkaansa näyttelijöiden kokonaisuria ajatellen, mutta Varlan rooliin Tura Satana on aivan täydellinen. Hänen mustanpuhuva ulkoasunsa, julmat ilmeensä ja sadistinen luonteensa ovat sellaisia että monesti tuntuu kuin Tura Satana ei näyttelisi vaan olisi. Mutta ainakin neidin haastattelujen perusteella kyseessä on todellisuudessa iloinen ja lempeän oloinen neiti, mutta sitä ei elokuvasta huomaa. Varsin mainiota.

Tura satanan ansiosta Haji ja Lori Williams jäävät kolmikosta jokseekin varjoon, vaikka heistä jälkimmäisen huomaakin paremmin johtuen hahmon eloisuudesta. Haji puolestaan on koko ajan jonkinlaisessa huomaamattomuuden tilassa. Elokuvan aikana Lindaa esittävä Sue Bernard osoittautuu myös hyvin positiiviseksi tapaukseksi, sillä tullessaan mukaan kuvioihin hän vaikuttaa hyvin ärsyttävältä ja huonosti esiteltyä bilehahmolta, mutta mitä enemmän elokuva kasvaa sitä paremmin hän tuntuu eläytyvän uhrin asemaan.
Muutoin elokuvan esiintyjät ovat eivät kenties niin hyviä, mutta he ajavat asiansa tarpeeksi onnistuneesti.

Lindan pakeneminen ja takaisintuonti oli tunnelmaan erittäin toimiva ja on varmastikin toiminut jonkinlaisena esikuvana Teksasin Moottorisahamurhat-tyylisille elokuville. Tapahtumapaikkana toimiva ränsistynyt maatila ja sukurutsaisen oloinen The Old Manin perhe ovat juuri sellaisia jollaisia on sittemmin nähnyt monissa kauhuelokuvissa.
Oli muutoinkin hauskaa miten elokuva tuntui muuntuvan kauhutunnelmaiseksi siinä vaiheessa kun tarina siirtyi The Old Manin tilalle ja Linda-hahmon epätoivon pystyi tuntemaan varsin hyvin. Musiikissakin kuuli tässä vaiheessa muutoksen, sillä aiempi surfmusiikki tai Angelo Badalamentinen jatsi sai sävyihinsä enemmän Bernard Herrmanniaanisuutta.

Ainoa seikka, tai kohtaus elokuvassa joka oli jotenkin ärsyttävä, oli se kun Varla koettaa ajaa The Vegetablen päälle ja mies pystyy omilla voimillaan pitämään auton loitolla. Se oli hiukan liian ylivedetty ratkaisu kun ottaa huomioon kuinka realistisena elokuva muutoin pysyi. Kyllä, sanoin realistisena ja jos vastustaa sitä termiä niin keksiköön itse osuvamman.

Faster Pussycat on jopa erinomainen jännityselokuva joka mielestäni on ansainnut kulttistatuksensa ja on helppo huomata siitä syntyneitä vaikutteita monien nykyohjaajien elokuvissa. Esimerkiksi Kill Billien ollessa selkeitä Faster Pussycatin jälkeläisiä.

Jos aikoo katsoa eläissään vain yhden Russ Meyer-elokuvan niin sen tulisi olla tämä. Mutta jos haluaa katsoa jonkun Meyer-imagoon kuuluvan elokuvan, niin sitten se valinta kannattaa ehkä suunnata muualle. Sillä tämä elokuva ei ole täynnä pikkutuhmia puujalkavitsejä, seksisimulointia ja satunnaisia väliin leikattuja alastomien naisten välähdyksiä.

Tähdet: ****
Faster Pussycat... Kill! Kill!
...NOIR

Beneath The Valley Of The Ultravixens (1979)

Russ Meyer-putki alkaa näemmä käymään kunnon päälle, koska oloni on tällä hetkellä niin flunssainen että tekisi mieleni kyyhöttää sikiöasennossa pimeimmässä mahdollisessa nurkassa kyyneleet silmissäni. Sillä seikalla että öiden viilentyessä ei ehkä kannattaisi nukkua asunnon ikkunat auki ei toki ole mitään tekemistä sen kanssa että nenäni vuotaa kuin Wikileaks.

Viiksekäs Martin Bormann (Henry Rowland) on soittavinaan automaattipianoa, kunnes kesken kaiken saa päähänsä riisuutua ja mennä makaamaan ruumisarkkuun päällään sininen lakana. Uhkealta naisystävältä jää Pongin pelaaminen kesken kun hän aloittaa ruumiinsa nytkytyksen aiheuttaen Martinille erektion. Purukumi sivuun ja hässintää arkussa.
Pihalle ajaa The Man From Small Town U.S.A. (Stuart Lancaster) joka toimii elokuvan kertojana. Hän kertoo meille kuinka seksuaalinen vietti on vahvana meissä kaikissa ja perversiot sun muut ovat jokaisella mielessä, jopa heillä jotka elävät päällisin puolin hillittyä elämää. Meissä kaikissa on himoa ja hekumaa, mutta kaikki eivät etenkään pikkukaupungeissa uskalla antaa seksuaalisuudelle vapaita käsiä ja muuta tälläistä hyvin tyypilliseltä Meyerilta kuulustavaa pulinaa. Sen yhteydessä näemme montaasin satunnaisista ihmisistä huvittelemassa hekuman huipulla ja yksi heistä näyttää ihan Burt Reynoldsilta raiskaamassa naista pöytää vasten. Ei Burt ei!
The Man From... hitot! ST USA esittelee elokuvan hahmoja, kuten juuri tuon aiemmin nähdyn Martin Bormannin, mutta ottakaamme heitä vain tarpeen mukaan esille.
Lavonia (Kitten Natividad) on non stop kiimassa sängyssä pomppiva nainen jonka mies Lamar (Ken Kerr) keskittyy mielummin laskukoneen näpyttelyyn kuin naiseensa. Lavonia koettaa houkutella Lamaria sänkyyn muun muassa työntämällä hieromasauvaa napaansa ja juomalla huolimattomasti maitoa. Fellaatio vaikuttaa olevan avain kaikkeen, mutta Lamar kaipaakin anaalia elämäänsä johon Lavonia ei ole valmis. Siispä potku kelleille ja pakoon. Niin ja se välähdykseltä Burt Reynoldsilta näyttänyt mies on Lamar, joka ei lähemmällä tarkastelulla näytä Konnalta laisinkaan.
Lamar jää yksin kotiin kuuntelemaan radiota kun Lavonia lähtee Super Marion näköisen miehen pantavaksi.
Aamun tullessa Lamarin ja Lavonian välit ovat jälleen kunnossa ja Lamar voi lähteä töihin rinnakkaan Salin (June Mack) autoromuttamolle. Toisaalla Lavonia voikin käydä nauttimassa naku-uinnista ja satunnaisen ohiuivan miehen naimisesta.
Aina välillä ST USA istuskelee kivellä tai muualla ja puhuu paskaa.
Seuraavaksi Lavonia voikin tanssia puolialastomana ovelta ovelle-myyjän edessä ja loukkaantua kun hänelle esitellään rintapumppua.
Sal sanoo Lamarille että nyt pökitään tai etsi toinen työpaikka. Lamar puhuttelee katsojaa ja kysyy että naidako Salia vaiko menettää työpaikka. Ja jotta asia ei unohtuisi niin ST USA kertoo meille että jos Lamar ei pane Salia, niin hän menettää työpaikkansa. Siis miten se nyt taas olikaan?
Lamar saa kenkää. Niin ja jostain syystä aina välillä kuvataan jotain ylirintaisaa, eräänlaisen uskonnollisen radion juontajaa töissään puhumatta vihjailevuuksia.
Lamar päättää poiketa eräässä strippibaarissa jossa esiintyy Lola Langusta, joka tietenkin on yhtä kuin Lavonia, mutta sitähän Lamar ei näe kuten metsää puiltaan. Lola huumaa Lamarin, sitoo hänet sänkyynsä ja datereippaa herran.
Lamar pakenee ja Lola hyppii sängyllä. Kertoja tekee minut hulluksi.
Lola palautuu Lavoniaksi ja palaa kotiinsa naimaan Super Mariota. Lamar tulee kotiin näkee Super Marion hankkimassa lisäelämiä Lavonialta ja Lamar tajuaa myös että Lola on Lavonia ja Lavonia on Lola.
Lamar ja Lavonia vierailevat hammaslääkärillä, jossa miespuolinen hammaslääkäri koettaa pökkiä piiloutuvaa Lamaria ja naispuolinen hoitaja aloittaa dildoilun Lavonian kanssa.
Lamar säästyy miehiseltä painilta ja pakenee Lavonian kanssa.
Jostain syystä Lamar menee sinne ns. uskonnolliselle radioasemalle ja esittelee slerbaansa uhkealle dj:lle. Lamar kaipaa korkeamman voiman pelastusta ja näemmä siinä auttaa siis avioliiton ulkopuolinen naiskentelu. No, ehkäpä Lavonia on toiminut esimerkkinä tässä tapauksessa, sillä jälleen Lavonia on päästämässä Super Mariota putkesta sisään.
Pelastunut Lamar saapuu, lyö Super Mariolta tiilet hajalle ja aloittaa lihaisan elostelun Lavonian kanssa. Nyt Lamar osaa hillita anaalihimoaan ja mitä hittoa? Sekö se oli mistä Lamar piti parantaa? Voi Jeesus mitä sontaa.

Okei, tämän elokuvan tarina on siis siinä että meillä on vaimo joka naiskentelee kaikkia vastaantulevia ja kiltti mies joka nielee kaiken, mutta heti kun mies kaipaa rakasteluun pepukasta toimintaa niin hänet pitää parantaa tuosta oireilusta, mutta vaimo saa tehdä mitä haluaa missä haluaa kenen kanssa haluaa. Ja uskokaa tai älkää, mutta tämän elokuvan käsikirjoittana toimi Roger Ebert. Kyllä, juuri se Roger Ebert. Siksi onkin huvittavaa että tässä elokuvassa olevat kertojan monologit ovat jopa enemmän tyhjänpuhumista kuin aiemmissa Meyerin elokuvissa ja niitä on paljon enemmän kuin aiemmin. Onton dialogin lisäksi tämä elokuva sisältää aiempia Meyereita enemmän sellaista seksiä joka lähentelee jo pornoa ja rintojen rinnalle on nostettu alapään jatkuvaa kuvaamista, kun ennen Meyerein elokuvat olivat runsaasta seksistään huolimatta enemmänkin pehmää sukellusta pumpuliin kuin pornoa. Eikä tämän elokuvan perusteella herra Ebert ole kovinkaan hyvä komediakirjoittaja, sillä runsaasta huumoristaan huolimatta se tuntuu loistavan poissaolollaan. No, en minäkään saisi parempaa aikaiseksi, joten mitäpä tuosta.

Elokuvassa oli muutama asia joista pidin.
Hmm,,, hän joka esitti hammaslääkärin apulaista oli hyvin kaunis nainen ja oli tavallaan hauska jippo että ihan lopussa osoitettiin The Man From Small Town U.S.A.:n olevan Supervixensissa esiintynyt Lute-hahmo.

Muutoin elokuva on aika heikko.
Se on tyypilliseen Meyer-elokuvien tapaan aika huonosti näyteltyä ja etenkin Lavoniaa esittävä Kitten Natividad on kaikesta selkeästä iloisuudestaan huolimatta todella tuskallista katseltavaa. Tätä Pinhead varmaan tarkoitti sanoessaan että hänellä on paljon näytettävää, mutta nautinnon sijaan sillä tarkoitetaan ketjuja ja koukkuja lihanlävistäjinä.

Juoneltaan tämä oli tavallaan aika loukkaava, koska elokuvan idea kuvata anaaliseksiä synnillisenä parannusta kaipaavana asiana oli typerä valinta ottaen huomioon että vieressä seisoo sarjapettäjä ja sitä ei pidetä mitenkään ikävänä. Kun vielä Lamar huomaa hammaslääkärin homoattentaatin kohteena ollessaan että tuollaisia ne perätuupparit ovat, niin hän haluaa tuon jälkeen parantua anaaliudestaan. Eli elokuvan perusteella peppuseksiä haluavat vain kiimaiset homoseksuaalit, eivät terveet heterot. Hevonkakkaa sanon minä.

Dialogi on perinteiseen Meyer-tapaan kiltisti sanottua hölmöä, pikkutuhmaa ja ympäripyöreätä, ja muutoinkin elokuvan toteutustapa noudattelee juuri sitä millainen mielikuva Meyerin elokuvista on iskostunut päähän. Tällä kertaa kertojaa käytetään aivan liian paljon ja kun tämä hahmo esiintyy vielä fyysisenä hahmona kameralle, niin hän alkaa käydä tarpeettoman rasittavaksi suuren näkyvyytensä vuoksi. On kuin kuuntelisi eduskunnan täysistuntoa jossa koko aika olisi varattu kokoomukselle/keskustalle/mille tahansa puolueelle. Asiaa ei auta että myös Meyer itse käy elokuvan lopussa puhumassa onttouksia, joten kertojia on kaksi.

Beneath The Valley Of The Ultravixens on Russ Meyer-elokuva, ei sen enempää.

Tähdet: **
Beneath The Valley Of The Ultravixens

...NOIR

Supervixens (1975)

Clint Ramsey (Charles Pitts) , tuo David Arquetten miehekkäämmän näköinen aikaisempi kopio työskentelee jossain Jumalan selän takana sijaitsevalla huoltoasemalla ja Clintia ei ole suuremmin toimivalla järjenjuoksulla siunattu. Kotona Clintia odottaa Superangel (Shari Eubank), joka polkee miestänsä maahan jopa ollessaan kaukana poissa. Superangel soittelee mustasukkaisena Clintin työpaikalle ja uhkaa polttaa talon maantasalle jos herra ei tottele yes massa-asenteella kaikkia neidin aivoituksia.
Koska Clint pukeutuu farkkuihin, niin tottakai isopoviset naiset ovat aivan lääpällään häneen.
Clint palaa kotiinsa alistavan mustasukkaisen Superangelin luokse ja Superangel... Siis ihan oikeasti... Superangel? No, Superangel käyttäytyy kuin hulluruohoa nauttinut raivotautinen ja uhkailee syyttä Clintia kirveellä. Naapurin aivopuolinen puskajussi näkee Superangelin heiluttavan kirvestä Clintin suuntaan, joten naapuri tietenkin soittaa poliiseille että Clint koettaa tappaa vaimonsa. Paikalle saapuu sadistinen moottoripyöräpoliisi Harry Sledge (Charles Napier) joka pitää Clintille uhkailevan puhuttelun.
Lääkärintarkastukseen lähetetty täydellisen hyväkuntoinen Superangel vaatii Harrya rankaisemaan Clintia ja Harry pitää ehdotusta houkuttelevana, etenkin kun sen kylkiäisenä näyttäisi tulevan lihallista ilottelua Superangelin kanssa.
Clint päättää poiketa kotonaan siistiytymässä, mutta eihän siitä mitään tule kun Superangel on paikalla ja käyttäytyy kuin kuin räyhäävä koira. Clint poistuu paikalta ja Superangel voikin aloittaa haureuden tuoksujen hengittämisen Harryn kanssa, mutta poliisisedällä ei niin sanotusti ota eteen. Miten se on mahdollista, onhan seksuaalisen kanssakäymisen toisena osapuolena nainen joka haukkuu miestään, läimii häntä ja vihjailee herran olevan homo kun lippu ei nouse. Senhän luulisi innostavan miestä kuin miestä.
Kun Superangel heittää lasinsa viinaiset sisällöt Harryn päälle ja jatkaa solvaamista, palaa Harryn pinna ja mukilointiahan siitä seuraa. Harry tappaa Superangelin ammeeseen hyppimällä ensin hänen päällään ja sitten pudottamalla radion veteen. Talokin palaa sen seurauksena.
Koska kukaan ei tiennyt Harrysta, niin poliisi epäilee Clintia murhaajaksi. Oikeasti Clint on ollut dokaamassa baarissa, mutta baarimikko, tai pikemminkin baarimatilda ei suostu antamaan Clintille alibia sillä hän oli erehtynyt torjumaan neidin lähentelyt. Siispä Clintille ei jää muuta mahdollisuutta kuin paeta ja hän liftaa ylimalkaisesti todettuna länteen, mutta alue näyttää koko ajan samanlaiselta periferialta.
Matkalla Clint törmää nuoreen himokkaaseen pariskuntaan, mutta koska Clintia ei kiinnosta naiskentelu niin tappeluhan siitä syntyy ja Clint tulee vieläpä ryöstetyksi.
Onneksi kuitenkin mukava maatalon isäntä Lute (Stuart Lancaster) ottaa Clintin hoiviinsa ja vie tilalleen jossa tavataan myös Luten uhkea vaimo, Supersoul (Uschi Digard) joka iskee tietenkin heti silmänsä Clintiin. Lute on viriili mies ja ja Supersoul on innokas nainen, joten he naivat kuin kanit ja tekevät sitä kaikkialla. Supersoul haluaa kuitenkin maistaa myös Clintia ja iskee kimppuun kuin naula jalkapohjaan. Lute yllättää Supersoulin Clintin päältä ja vaikka Clint pyrki olemaan erossa Supersoulista niin jälleen hän vaikuttaa tietyissä silmissä pahikselta, joten Clint saa jälleen paeta. Lute putoaa talikon päälle ja peppuun sattuu.
Clint harhailee motellille jossa tapahtuu periaatteessa Lute/Supersoul-osuus uudestaan eri hahmojen kautta. Seksikäs nainen pyrkii Clintin pöksyihin ja naisen takakireä isä suuttuu Clintille. Ja taas Clint pakenee. Jostain kumman syystä maantielle ilmaantuu vähäpukeinen miespuolinen painonnostaja.
Clint päätyy Supervixenin (Shari Eubank) huoltoasemalle ja Clintin ystävällinen avuliaisuus tekee vaikutuksen Supervixeniin joka tarjoaa Clintille töitä asemalla.
Clint ja Supervixen pariutuvat nopeasti ja kallion päällä keimailee alaston nainen.
Eräänä kauniina päivänä Supervixenin huoltoasemalla sattuu asioimaan Harry Sledge joka tunnistaa Clintin, mutta teeskentelee ettei tiedä kuka hän on. Clint ei tunnista Harrya koska kohdatessaan hänet aiemmin oli Harrylla poliisiunivormu ja sairaan isot peililasit.
Harry lyöttäytyy Clintin ystäväksi aikeenaan todellisuudessa saattaa Clintin ruumiin maan alle ja hengen taivaaseen. Harry kun ajattelee Clintin olevan mahdollisen uhka omalle vapaudelleen, kiitos aiemman Superangel-tapahtuman.
Alaston puhelinkeskusneiti junaradalla.
Harry kaappaa Supervixenin ja nyt Clintkin tajuaa kuka Harry on, ja mitä hän on tehnyt.
Harry sitoo Supervixenin ja koettaa estää Clintia pelastamasta neitoa mitenkäs muuten kuin heittelemällä dynamiittipötköjä. Alaston nainen solvaa Harrya ja pomppii patjattomalla sängyllä.
Viimeinen dynamiittipötkö vaikuttaa olevan suutari ja Harry päättää tutkia asiaa, joten tottakai dynamiitti räjähtää tehden Harryn elämästä historiaa.
Joku isorintainen nainen kävelee kadulla ja pariskunta hellävaraisesti hässii autossa.
Mitä hittoa? Ei kertojaääntä?

Kaikista tähän asti katsotuista Russ Meyer-elokuvista Supervixens vaikuttaa eheimmältä. Elokuvassa on toki runsaasti niitä elementtejä joita yhdistää Meyereihin, kuten satunnaiset klipit joilla ei ole mitään tekemistä muun elokuvan kanssa, pökkelömäistä dialogia ja näyttelemistä, ja huumoria jonka kohdalla puu ei ole tarpeeksi jalkaista. Mutta enimmän ajan tässä jaksetaan seurata elokuvan päätarinaa, siihen tehdään sopivaa kierrettä ja palataan luonnollisen oloisesti takaisin. Kohtaukset ovat aika pitkiä ja yhtä asiaa kerralla jaksetaan käsitellä sen tarvitsema aika.

Vaikka elokuva on täynnä huumoriksi luokiteltavaa materiaalia, niin verrattuna noihin aiempiin Meyereihin tämä on yllättävän vakavasti aiheensa ottava ja ajoittaisista hysteriakohtauksistaan huolimatta enemmän jännitystä kuin komediaa.

Pidin elokuvan tarinasta jossa harmittoman oloinen alistettu poika päätyy syyttömänä pakomatkalle ja viimein löydettyään rauhan, joutuu jälleen kohtaamaan menneisyytensä. Samasta tarinasta on tehty lukemattomia elokuvia, mutta harvassa niistä on yhtä isoja maitorauhasia.
Väliin laitetut Clintin harharetket kommelluksineen olivat ideana ihan mainioita ja niiden kautta tuotiin elokuvaan sen suurin komediallinen osuus, mutta pientä trimmaamista se olisi vaatinut. Nyt se maatila- ja motellikohtaus olivat keskenään niin samanlaisia että toinen tuntui aivan turhalta, vielä kun molemmat olivat ajallisesti aika pitkiä. Vastaavanlainen tilanne koettiin Seraphim Fallsissa sen intiaani- ja asekauppiaskohtausten kanssa. Molemmat niistä olivat ihan siedettäviä, mutta kaksi samanlaista peräkkäin oli yksi liikaa.

Hauskasti Supervixens tuntui välillä hieman vieraalta juuri sen vuoksi että se oli etenkin elokuvan alkupuolen ajan lähes täysin huumorintajuton ja mukaan ei oltu ripoteltu alastomia naisia sinne ja tänne nojailemassa kallioon tai muuhunkaan. Sitten kun Superangel kuoli alkoi elokuvassa olemaan juuri näitä asiaan liittymättömiä välikuvia, mutta osa niistäkin kuului veikeästi elokuvan tarinaan. Joissakin alaston nainen-kohtauksissa kun esiintyi Superangel joka siis näyttäytyi eräänlaisena muistona aiemmasta, oli se sitten Harryn tai jonkun muun mielikuvitusta. Siksipä olikin vähän ikävää että mukana oli myös näitä alaston nainen junaraiteilla-osuuksia jotka puolestaan eivät liittyneet mitenkään varsinaiseen elokuvaan. Ilmeisesti Meyer ei vain pystynyt hillitsemään itseään täydellisesti.

Näyttelijät ovat kuten muissakin Meyerin elokuvissa, aika huonoja mutta elokuvaan ihan kelvollisesti sopivia. Etenkin Superangelia ja Supervixenia esittävä Shari Eubank oli mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka hän ei luonut mielikuvaa itsestään hyvänä näyttelijänä niin hän osasi kuitenkin esittää ilkeän Superangelin ja kiltin Supervixenin täysin toisistaan erilaisina hahmoina. Superangel oli niin ärsyttävä että katsojankin tekee mieli antaa hänelle selkään, kun taas Supervixeniä tekee mieli halipusia.

Supervixens on ajoittain hiukan reikäinen, dialogiltaan hölmöä, näyttelemiseltään siedettävää, mutta kokonaisuutena se on varsin onnistunut jännityselokuva huonolla huumorilla ryyditettynä. Meyerin elokuvista se on eheintä mitä hän on urallaan saanut aikaan ja vaikka elokuvassa on runsaasti paljasta pintaa, niin se tuntuu aika peittävästi puetulta ottaen huomioon ohjaajansa.
Not bad, not bad at all.

Tähdet: ***
Supervixens
...NOIR

Cherry, Harry & Raquel (1970)

Kertojan sijaan elokuvamme alkaa kirjoituksella jossa kerrotaan että kauppaliitto on saartanut Naboon ja että Jedineuvosto on lähettänyt konsulin paikalle neuvottelemaan maidon tuontirajoituksta. No melkein ainakin, sillä hiukan samankaltaista Lucasin ympäripyöreää pehmustetun huoneen politiikkaa on Russ Meyer kirjoittanut elokuvansa alkuun. Kirjoituksessa horistaan jotain siitä kuinka jotkut ryhmittymät haluavat estää maailmasta nautinnon ja kieltää kauniit naisvartalot, mutta mitään tiettyä ryhmää, puoluetta, henkilöä ei eritellä. Kerrotaan vain että on heitä ja niitä jotka tahtovat varastaa joulun.
Seuraavaksi voikin siis viimein kertoja astua kuvioihin ja todeta meille että keskiluokkaisuus on masentavaa ja kuinka ihmiset hakevat nautintoa sieltä sun täältä. Aita, yksinäinen tie, marihuana. Saamme tietää että marihuanan käyttäjiin kuuluu myös muitakin kuin vain bilenuoria, sillä jotkut oikeasti tuovat tuota kerrasta koukkuun-kuolemankosketusta maahan tehdäkseen sillä bisnestä. Joku pariskunta hyväilee toisiaan aavikolla.
Siirrymme sheriffi Harryn (Charles Napier) luokse joka kutsutaan seudun rosvoparonin, Franklinin (Frank Bolger) luokse. Franklin on juuri saamassa suusta muuhun-toimintaa Raquelilta (Larissa Ely), kun Harry saapuu paikalle. Franklin on täysi ureapää joka kohtelee alentuvasti kaikkia, oli se sitten nainen joka tyydytti hänen polttavan halunsa, tai sheriffi joka on alaisena huumebisneksissä. Franklin on aikeissa jäädä eläkkeelle pilvioperaatioista, mutta ei halua suosiolla luovuttaa ohjaksia Harrylle. Siispä Harry joutuu edelleen kärsimään kiusaamisesta ja saa tehtäväkseen etsiä intiaani nimeltä Apache (John Milo) joka on aikeissa häiriköidä Harryn ja Franklinin kaupantekoa. Siispä tuokaa minulle Apachen pää.
Raquel on Franklinin toisen apulaisen Enriquen (Bert Santos) naisystävä ja Raquel on heitä naisia jotka bylsivät joka suuntaan, siispä myös Harry pääsee osalliseksi lihaisista nautinnoista.
Väliin leikataan kuvaa yläosattomasta naisesta poliisiauton päällä ja toista makaamasta aavikolla.
Harry ja Enrique lähtevät metsästämään Apachea, mutta heidän järjestämänsä ansa roiskahtaa käsille ja kohta Apache jahtaa heitä. Alaston intiaaniksi maskeerattu nainen juoksee nojaamaan kalliota vasten.
Harry ja Enrique näkevät verijälkiä ja uskovat että se on Apachen menoa.
Harrylla on talo keskellä ei mitään ja siellä häntä odottaa Cherry (Linda Ashton.) Sitten pariskunta voikin ajella aavikolla ja alaston intiaaninainen juoksee. Hiukan rakastelua hiekassa ja intiaaninainen notkuu poliisiauton päällä.
Harry kertoo Cherrylle poikuutensa menettämisestä ja näemme kuinka alaston nainen hyppii sängyllä, hakkaa tennismailalla vettä ja syö selleriä.
Cherry on ammatiltaan sairaanhoitaja ja jostain syystä sairaalan keskusta hoitava nainen puhuu vain ruotsia, mutta yllättäen keskusta hoitava nainen on alastomana junaraiteilla.
Cherry on Franklinin uusi hoitaja ja tottakai Franklinin mielessä ovat vain sienipesut ja muut kivat jutut. Alaston nainen palvoo kiveä.
Nyt Franklin käskee Harrya tappamaan Enriquen, joten kaipa se on sitten pakko totella. Harry ja Raquel harrastavat avioliiton ulkopuolista suhdetta, alaston nainen kaataa maitoa päälleen.
Raquel menee Franklinin luokse, mutta edes neidin uhkeat ryntäät eivät muuta sitä tosiseikkaa että Franklin on tapettu kuoliaaksi.
Harry palaa kotiinsa ja saa kohta syyn kiukutella kun kuolleeksi luultu Apache tulee ja varastaa hänen autonsa. Apache jahtaa Enriqueta ja nopeutetun takaa-ajon päätteeksi saa hänet kiinni ja saattaa hengiltä.
Shokista kärsivä Raquel,,, no okei, ei hän kärsi mutta on sairaalassa kuitenkin. Siellä Raquelin hoitajaksi saapuu Cherry ja yhdessä he polttavat pilveä joka johtaa naistenväliseen rakkauteen. Kunhan ensin kuitenkin ollaan tanssittu ja uima-altaassa on kuvattu alastonta naista saksofoni päässään.

Apache palaa Harryn asunnolle ja alkaa kissa ja hiiri-leikki, joka päättyy kamppailuun jonka lopputuloksena molemmat ampuvat toisensa hengiltä.
Lopuksi vielä montaasi elokuvan tapahtumista ja kertoja kertoo kuinka näin ei olisi tarvinnut tapahtua, jos vain he olisivat ymmärtäneet pysyä erossa marihuanasta. Ja jonkun hehkuvan meteoripuheen yhteydessä todetaan vielä suurinpiirtein, että niin kauan kuin tyhjäpäillä on seksikäs vartalo niin aina löytyy hyväntekijöitä. Nautinto voi olla iloa ja tuskaa, tuntua samanaikaisesti hyvältä että olla kuin kiveskipua.
Ihan lopuksi näemme että kaikki tapahtunut olikin vain Raquelin kirjoittaman kertomuksen sivujen tapahtumia ja täten fiktiota.
Ja Sormusten Herran tapaan tälläkin tuntuu olevan kymmenen lopetusta ennen loppua, sillä vielä lopuksi ruutuun tulee teksti jossa kerrotaan kuinka villisielu perii tämän maan ja alaston nainen juoksee.

En oikein syttynyt tälle elokuvalla, vaikka muistelenkin että joskus muinoin olen pitänyt tästä aika paljonkin. Ehkä aika oli vain kullannut muistot, sillä nyt tämä elokuva esittäytyi pääosin lähes pelkästään hölmönä. Niin no, tottakai se on hölmö, mutta se ei tuntunut enää yhtä miellyttävän hölmöltä kuin aiemmin.
Toki mukana oli seikkoja joista pidin jokseekin paljon. Minusta oli esimerkiksi mielenkiintoista että elokuvassa ei näytettä Apachea juuri millään lailla ennen lopullista yhteenottoa Harryn kanssa ja se päättyi nopeasti niin ihan uskomattomiin verikekkereihin että piti oikein hieroa silmiä sitruunalla. Harvoin Meyerin elokuvia ajattelee goreiluna, mutta hitto vie, tämä oli silkkaa Hurjaa Joukkoa.

Pidin myös Harryn osuudesta tarinaan. Muka kova kyttä joka kuitenkin on heiveröisen oloisen vanhan papan komenneltavana ja tietenkin Harry haluaisi päästä tästä tilanteesta eroon, mutta ei onnistu. Se vaikuttikin elokuvan varsinaiselta kertomukselta, muun ollessa vain täytettä.

Elokuvan marihuana-näkökulma oli ainakin nykymittapuulla ajateltuna aivan naurettava ja se ei lopulta tuntunut vaikuttavan mihinkään, tai olevan edes tärkeä. Franklinin laiton bisnes oli huumekauppa ja aikansa in-hippihuumeena marihuana on ihan sopiva valinta, mutta elokuvassa koetetaan antaa ymmärtää että kaikki elokuvan esittämä paha linkittyy jotenkin näihin huumeisiin ja ilman niitä kaikki olisi kunnossa. Ihan perinteistä propagandaa ei siinä mitään, mutta elokuva kuitenkin sitten perääntyy mielipiteissään laittamalla loppuun kohtauksen jossa kaikki edeltävä osoittautuikin vain kuvitelmaksi (ts. Uneksi.) Eikä elokuvan huumevastainen asenne ole kovinkaan onnistunutta jo senkään takia että kohtaus jossa Cherry ja Raquel polttavat pilveä ja naiskentelevat, on elokuvan innostavimpia osuuksia ja tehty siten että päähenkilötkin pikemminkin nauttivat tilanteesta kuin joutuisivat kärsimään siitä, tai sen seurauksista.
Eli sinänsä elokuva ottaa oikean asenteen pilvenpolttokertomukseen, että se varoittaa siitä mutta myöntää että se voi tuoda myös vähintäänkin hetkittäisiä onnentunteita. Se ei vain tunnu harkitulta vaan pikemminkin takinkäännöltä, tai siltä ettei vain ole yksinkertaisesti osattu päättää näkökulmaa.

Elokuva käyttää aika paljon ns. symbolisia kuvia, joista tietenkin näkyvimmät ovat sinne tänne ripotellut alastomien naisten käyskentelyt ja toiminnat. Mutta niiden lisäksi kamera ottaa vähän väliä lähikuvaa poliisivilkusta ja aina silloin tällöin kohtaukset on kuvattu kameran ollessa kallellaan. En tosin ymmärrä etenkään jälkimmäisen kohdalla sen merkitystä. Koetin löytää jotain toistuvaa tunnetilan kuvausa tai muuta jota korostaakseen kamera on juuri silloin vinossa, mutta en löytänyt mitään yhteistä punaista lankaa. Vaikuttaakin siltä että aluksi kamera on ollut vahingossa vinossa ja uusintakuvausten sijaan oli päätetty että tehdään nyt sitten muutama muukin kohtaus samalla tavalla niin se vaikuttaa suunnitellulta.

En myöskään oikein ymmärrä että miksi elokuvan nimi on Cherry, Harry & Raquel.

Okei, Harry siis on Cherryn poikaystävä ja satunnaisesti höylää Raquelia, mutta mitään kolmiodraamaa ei elokuvassa kuvata. Kukaan ei ole mustasukkainen toiselle, kukaan ei oikeastaan salaa mitään, ei ole kanin keittämistä, pillereistä tehtyä muotokuvaa, tai mitään muutakaan. Ainoa kerta kun näiden kolmen keskinäistä tilaa kuvataan kunnolla, on kun elokuvan alussa Harry sanoo ettei halua Cherryn ja Raquelin ystävystyvän sillä naisten välinen ystävyys on epäamerikkalaista. Se oli kaikessa hölmöydesssään kommenttina varsin hauska, mutta ei Harry kuitenkaan varsinaisesti vastusta Cherryn ja Raquelin ystävyyttä. Harrylla on elokuvan tarinan suhteen iso rooli, sillä hän on koko ajan kaiken keskiössä ja yhdistää henkilöitä toisiinsa, mutta Cherry ja Raquel ovat nyt mitä ovat, suuria sivuosia. Yhtä merkittäviä elokuvalle ovat Franklin ja Enrique. Hitto jopa se alaston nainen on elokuvalle yhtä tärkeä ja tarpeeton kuin Cherry ja Raquel, joten miksi elokuvan nimenä ei olisi vaikkapa Harry Ja Hendersonit.

Näyttelijät ovat kuten Vixenissä, aika huonoja. Tällä kertaa kenelläkään ei ole Erica Gavinin kaltaisia hypnoottisia kulmakarvoja, mutta ainakin Charles (Rambo 2) Napierilla on iso leuka.

Cherry, Harry & Raquel on päämäärätöntä kohellusta, jossa on kuitenkin jonkinlaisia välähdyksiä ihan onnistuneesta pohjatarinasta. Mitenkään kehuttavasta elokuvasta ei ole kyse, mutta se on sellaisenaankin tuttua Meyeria, joten jos hänen elokuvistaan pitää yleisesti ja on muutoinkin edustettavana olevan lajityypin ystävä niin kyllä tämän ihan sujuvasti läpi katselee.

Tähdet: **
Cherry, Harry & Raquel
...NOIR

Vixen (1968)

"Is she woman... or animal?"
Kyseessä ei kuitenkaan ole Nastassja Kinski.

Olemme Kanadassa ja jotta se ei unohtuisi niin saamme katsella hetken kuinka Kanadan lippu liehuu.
Kertojamme kertoo kuinka Kanadan kalliovuorilla elämä voi olla karua ja yksinäistä, mutta sinne kaikki mainarit ja Roope Sedän ystävät suuntaavat tiensä. Täällä kesyttömättömän luonnon keskellä elää myös kesyttämätön nainen, Vixen (Erica Gavin) jonka mies Tom (Garth Pillsbury) jättää villikkonaisensa aivan liian usein yksin ja tämä toiminta saa Vixenin etsimään vauhtia ja vaaroja irtosuhteilla. Tätä todistaaksemme saamme nähdä kuinka Vixen telmii seksuaalisesti ratsupoliisin kanssa, mutta kun ratsupoliisi haluaisi vain halia ja jutella, niin Vixen siirtyy hit the road Jack-vaihteelle.
Kaksi maailman nörteimmän näköistä motoristia, sellaiset Onnet Päivät-versiot Wild Oneista ilman coolamundoa. Judd (Jon Evans) ja Niles (Harrison Page) todistavat Vixenin viilauksen ja höyläyksen ja menevät ehdottelemaan naiselle että hei beibi, bileet jatkuvat pöksyissämme. Mutta Vixen jatkaa aiemmalla Jack-linjalla ja loukkausten ohessa ajaa pärinäpoijaat poies.
Ai niin, Nilesia esittävä Harrison Page on monille varmastikin tutuin Moukarimies-sarjan poliisipäällikkönä.
Ilmenee että Judd on Vixenin pikkuveli ja että Vixen on rasisti joka ei kovinkaan innolla katsele Nilesin tummaa hipiää.
Tom tuo metsämökilleen pari ystäväänsä ja heti Vixen aloittaa eroottissävytteisen tanssin ystäväpariskunnan miespuolista henkilöä, Davea (Robert Aiken) stimuloidakseen. Mikäpä innostaisikaan miestä paremmin kuin kalan hyväily rintojen välissä. Jep jep. Ystäväpariskunnan naishenkilö Janet (Vincene Wallace) kiemurtelee mustasukkaisuuden kourissa, joka johtaa jonkinlaiseen nuhdepuheeseen yön pimeydessä. Väliin leikataan kuva alastomasta naisesta värisemässä kannon päällä... Ei, sori, se onkin kalliota minkä päällä tuo nainen on.
Seuraavana päivänä kalastuksen ohessa Vixen viettelee Daven ja toisaalla mustasukkainen Janet pyrkii samankaltaiseen toimintaan vikittelemällä Tomia, mutta Tom tyrmää Janetin yrityksen. Janet masentelee yksinään kun oma mies innostuu enemmän vieraasta naisesta ja vieras mies ei innostu hänestä. Vixen päättää lohduttaa Janetia ja parin viinalasillisen jälkeen Janet ei enää pahemmin inhoa Vixenia, vaan itseasiassa he aloittavat keskenään lesbiaanisen hyväilyliikesarjan. Janetin ja Daven poistuttua Vixen voi käydä kiusaamassa Nilesia rasistisilla solvauksilla ja sitten tunkeutua Juddin läheisyyteen hänen ollessaan suihkussa ja Vixenin ajatuksena on saada Judd harrastamaan haureutta kanssaan, ja pienen päällekäymisen jälkeen suunnitelma toteutuukin. Niin ja emme ole unohtaneet seikkaa että Judd on Vixenin pikkuveli.
Seuraavaksi Vixen voikin taas haukkua Nilesia. Tämän perusteella Judd päättelee että Vixenista ja Nilesista tulisi sopiva pari, mutta aikomukset keskeytyvät kun Tom saapuu paikalle Irlantilaiselta menninkäiseltä näyttävän ja kuulostavan O'Bannionin (Michael O'Donnell) kanssa. O'Bannion on palkannut Tomin lennättämään hänet Amerikkaan, mutta todellisuudessa O'Bannion haluaa Kuubaan myymään valtiosalaisuuksia.
O'Bannion kertoo Nilesille kommunististen maiden kultakattoisista utopioista ja vakuuttaa että Kuubassa kukaan ei käyttäytyisi huonosti Nilesia kohtaan, joka aikansa poliittiseen tilanteeseen sopivasti on Kanadassa kutsuntoja paossa. O'Bannion saa Nilesista itselleen avustajan konekaappaukseen jossa on siis heidän kahden lisäksi lentäjänä toimiva Tom ja nonstopsolvaaja Vixen. Kaappauksen aikana Niles huomaa että O'Bannionin ylevät puheet ovat tyhjää täynnä kuten Suomalaisen glamourtanssijan uskottavuus. Syntyy käsikähmä jonka yhteydessä O'Bannionia kurmootetaan ja kone joutuu laskeutumaan Amerikan maaperälle. Niles lähtee karkuun, mutta saa huomata ennen lähtöään että Vixen on jostain syystä pehmentynyt parin viime minuutin aikana ja rasistisen huomautuksen sijaan kutsuu Nilesia Nilesiksi.
No, onneksi Tom on ottamassa vetävännäköisen pariskunnan kyytiinsä ja Vixenin himokkaat silmät vilkkuvat.

Vixen on oikeastaan aika mukava leffa. Se herättää minussa yllättävän paljon pohdiskelua.

Näen tavallaan Vixen-hahmon samanlaisena kuin Nicole Kidmanin To Die For-elokuvassa, eli sellaisena ihmisenä joka tekee kaikkensa edistääkseen asemaansa ja Vixenin kohdalla painotus on seksin hyödyntämisessä. Erikoisen tästä ajatuksesta tekee se että toisin kuin yleensä To Die Forin kaltaisissa kertomuksissa, Vixen ei tavoittele mitään. Hän ei esimerkiksi halua lainausmerkeissä kostaa Tomille koska hän jättää vaimonsa liian usein yksin, vaikka sellainen motiivi annetaan heti elokuvan alussa. Hän ei koeta tehdä miestään edes mustasukkaiseksi, eikä Vixen saavuta mitään naimalla ketään. Hahmona Vixen kuitenkin tuntuu olevan aika tyypillinen femme fatale. Hän on juonikas, hän on kohtalokas, hän on seksikäs, mutta hänellä ei tunnu olevan minkäänlaista suunnitelmaa. Toisaalta hän vaikuttaa joka suuntaan hosuvalta bileprinsessalta jonka elämän johtolankana on hit music only. Siispä Vixen on femme fatale joka tahtoo vain pitää hauskaa, ei sen enempää.

Vähemmän mielenkiintoinen tarinantynkä oli tämä poliittinen (rasismi)osuus. Okei, se Vixenin ja Nilesin välinen kinastelu oli varsin onnistunutta, mutta Nilesin kutsunnoista karkaaminen, Kuuban kommunismijumalallisuus ja osoitus siitä kuinka kommunistit (O'Bannion) ovatkin pahiksia olivat hiukan tarpeetonta sanahelinää ja niiden mukana olo johtui todennäköisesti vain sen hetkisestä maailman todellisesta tilasta eikä elokuvan tarpeesta. Elokuvaan ne eivät oikein istuneet ja joka kerta kun puhe kääntyi vähääkään enemmän politiikkaan, alkoi elokuva kadottaa aiemmin luotua mainiota Vixenin ailahtelujen kuvausta.

Enkä oikein tajunnut sitä insestijuttua. Aluksi ajattelin että se oli mielenkiintoinen lisä Vixenin hahmoon ja hänen häikäilemättömyyteensä, että naidaan vaikka velipoikaa jos sen avulla saadaan haluttua asia. Näin ei kuitenkaan ollut. Eikä kyseessä ollut edes mitään raskasta draamaa sisältävä erilainen rakkauskertomus. Vixenin vain teki mieli veljeään ja sen jälkeen joku toinen kelpaa ihan yhtä hyvin.

Näyttelijät eivät olleet kenties järin hyviä, mutta tämänkaltaiseen elokuvaan he olivat varsin sopivia. Suurin osa esiintymisestä oli joko jäykkää paperistalukua, tai sitten tuli perseen alla-heilumista, mutta toisaalta mitä muutakaan joltain Russ Meyerin elokuvalta odottaisikaan.
Pidin erityisesti Erica Gavinista, joka ei hänkään mikään Meryl Streep ole, mutta hänellä oli todella ilmeikkäät kasvot ja etenkin hänen kulmakarvansa olivat niin hypnoottiset että all hail the Hypnotoad.

Toki Vixen on tarinaltaan aukkoinen, näyttelijätyöltään kömpelöä, hengeltään naivi, mutta se on toteutukseltaan hauska ja miellyttävä. Se ei runsaasta seksistä huolimatta ole mitään pornahtavaa, eikä kieroista aineiksistaan huolimatta julma.
Vixen on kiva, mukava ja veikeä elokuva jossa on hyvin miellyttävä soundtrack.

Tähdet: ***
Vixen
...NOIR