Jaa vai että elokuva ”Wolf Creek-tekijöiltä ja Urban Legend-ohjaajalta”. Eli heti alkuunsa kaksi huonoa merkkiä elokuvan onnistumisesta. En nyt sen enempää kommentoi Wolf Creekia tai Urban Legendia, mutta todettakoon se että molemmat olivat minusta aivan onnettomia tekeleitä, joiden tulisi hävetä olemassaoloaan. Joten jos niiden tekijöitä käytetään Storm Warningin puffaamiseen, ei tällöin kunnian kukko laula. Joskin sekä Wolf Creek että Urban Legend olivat aika suosittuja nanosekunnin verran, niin kaipa nuo maininnat kannessa ovat paikallaan.
Hmm,,, lomaileva pariskunta eksyy metsään, löytää hylätyn oloisen kaikenlaista romua täynnä olevan talon ja kohta maajussit juoksevat perässä tappofiiliksissä.
Ihan kuin olisin joskus aiemminkin nähnyt elokuvan samankaltaisella juonikuviolla. Hetkinen! Ihan kuin olisin nähnyt 2879 elokuvaa samankaltaisella juonikuviolla.
Aivan, olette oikeassa. Ei niitä 2879 ollut. 2878 kuulostaa todenmukaisemmalta.
Rob (Robert Taylor) ja Pia (Nadia Farès) ovat veneilemässä jossain päin Australiaa, kun sade yllättää ja he siirtävät itsensä läheiselle saarelle. Kuljettuaan hetken eksyksissä he tulevat talolle, jonka sisustaja ilmeisesti työskenteli aiemmin Texas Chain Saw Massacressa (tai Inno-ohjelmassa), sillä saman sarjan interiöstä on kyse. Hirveästi sekalaista romua, sontaisia lattioita ja seiniä, ja tälläistä muuta.
Asunnosta ei löydy asukkaita, joten Rob ja Pia kuljeskelevat ympäriinsä puhelinta etsiessä, kunnes Rob löytää marijuanaa enemmän kuin omaan käyttöön ja tällöin talon asukkaat saapuvatkin sopivasti paikalle. Taloa asuttavat ilkeä isä Poppy (John Brumpton) kahden ääliöpoikansa Brettin (Mathew Wilkinson) ja Jimmyn (David Lyons) kanssa. He kiusaavat pariskuntaamme ja sulkevat yöksi latoon. Ja nyt tuleekin yllättävänkin ääliömäinen juoniosuus. Aluksi siis nämä veljekset kiduttavat Robia ja Piaa tyypilliseen hillbillyslasher-tyyliin ja näytetään kuinka huonossa tilanteessa he siis ovat. Luonnollisesti tässä vaiheessa tälläisissä elokuvissa aina joku pulassa olevista saa ihme adrenaliiniryöpyn ja rupeaa pistämään vastaan onnistuneesti. Tietenkin tässä tapauksessa se toimivampi uhreista on Pia, koska täytyyhän se näyttää kuinka iso mies (Rob) menettää toivonsa ja ”herkkä” nainen (Pia) ottaa kohtalonsa omiin käsiin. Ei siinä nyt mitään kummoisempaa ole, mutta se tapa millä Storm Warningissa näytetään Pian yllättävä ryhdistäytyminen on aivan naurettava. Toistetaanpa se seikka, että ensin siis tämä hillbillyperhe kiusaa Robia ja Piaa ilkeästi ja sulkevat latoon odottamaan kuolemaansa. Siellä ladossa Pia muuttuu yht'äkkiä jonkinlaiseksi MacGyveriksi (Ihmemies) ja rakentelee ansoja kuin apuna olisi Sudenpentujen käsikirja. Hän jopa muokkaa itselleen jonkinlaisen silvontapessaarin siltä varalta, jos joku koettaa raiskata hänet ja kyllä maar, joku koettaa.
Yleensä tämä uhrien yllättävä vastustusenergia kuvataan raivopäisenä hyökkäävyytenä, joten siinä mielessä tämä Pian muutos yht'äkkiseksi MacGyveriksi oli ainakin erilainen muihin vastaaviin elokuviin verrattuna, mutta toteutus ontui pahasti. Kun ensinnäkään niihin innovatiivisiin kykyihin ei annettu mitään viitteitä ja se näytettin elokuvassa siten, että siinä odotti Pian ottavan naamarin pois ja paljastuvan Richard Dean Andersoniksi. Katsoessani tuota Pian toimintaa, alkoi päässäni soimaan Ihmemihen tunnusmusiikki, joten sen verran vahvat mielikuvat se synnytti.
Okei, siis Poppy survoo lihanuijansa Piaan ja Pian metallisilvontapessaari tuottaa Poppylle kipua.
Rob ja Pia aikovat paeta ja Jimmy on kiukkuinen.
VerihaaraPoppy puolestaan jää koiransa syötäväksi. Ilmeisesti koira oli opetettu himoitsemaan verta? Sen siitä saa kun kasvattaa koiransa mustalla makkaralla.
Jimmykin menee kuolemaan, MAAILMAN TYHMIMMÄLLÄ IDEALLA. Rob ja Pia aikovat paeta perheen autolla ja Jimmy aikoo jahdata heitä hydrokopterilla, eli veneellä jossa on sairaan iso propelli työntämässä sitä eteenpäin. Ja arvatkaa vain käytetäänkö juuri sitä Jimmyn tappamiseen? Bingo!
Ensin hyvät asiat Storm Warningista.
-Siinä oli muutaman minuutin verran aika onnistunutta ambientmusiikkia.
-Nadia Farès on hyvännäköinen nainen.
-Vaikka se Ihmemies-osuus oli naurettava, niin oli se ainakin edes lievästi erilainen kuin mitä tälläisissä elokuvissa yleensä näkee. Joskaan se ei muuta sitä seikkaa, että se oli naurettava.
-Vaikka Nadia Farès on ihan himmeä beibi, niin positiivista oli että elokuvan vähäiset näyttelijät kuitenkin olivat vähintään aikuisen näköisiä, eivätkä jenkkityyliin mitään cheerleadereita.
Sitten ne huonot asiat Storm Warningista.
-Ei mitään uutta tarinan suhteen. Hahmot ja elokuvan ulkoasu ja tunnelma olivat toteutettu niin peruskaurana, ettei niiden rakenteeseen ollut selkeästi vaivauduttu puuttumaan millään tasolla.
-Sitä parin minuutin onnistunutta musiikkiosuutta lukuunottamatta, oli musiikki toteutettu nykytyyliin tyypillisellä metelillä joka ei kasvata tunnelmaa, vaan peittää sen.
-Pirun huonosti näytelty. Se että psykot laitetaan toljottamaan silmät pyöreinä, ravistelemaan sormiaan ja huutamaan, ei tee niistä onnistuneita. Jokainen elokuvan näyttelijöistä esiintyy kuin olisi oppinut roolinsa kirjasta ”kuinka ei pidä esittää uhria/uhkaajaa.”
-Se Ihmemies-osuus.
-Ruman näköinen.
Ihan oikeasti, se että pistetään vähän sumua ja valot vilkkumaan ei pelota edes Porvoossa, niin miten se onnistuisi tv-ruudulta.
-Ohjaus vaikuttaa siltä, että ohjaaja olisi tehnyt jotain muuta kuin ollut kuvauspaikalla. Elokuvan tunnelma on koko ajan niin löysä ja puuduttava, että ihan kuin olisi nukkunut oman käden päällä.
Ja vaikka tämä on enemmän minun ongelmani kuin elokuvan, niin en vain osaa ottaa vakavissani Australialaisella aksentilla esiintyviä pahiksia. Tulee edelleen mieleen joku Paul Hogan toteamassa ”you call that a knife? This is a knife.”
Asiaa ei auta se, että puheessa ja kuvissa vilisevät kaikki wallabista kenguruihin. Eli ei anneta mitään mahdollisuuksia edes unohtaa tapahtumapaikkaa.
Storm Warning on tylsä, huonosti näytelty ja ainoa keksimäni syy sen katseluun, on kuvitelma siitä että kaiken muun on jo nähnyt.
Jopa sen vähäiset hyvät seikat peittyvät saman seikan huonouteen.
Alussa totesin että "sekä Wolf Creek että Urban Legend olivat aika suosittuja nanosekunnin verran, niin kaipa nuo maininnat kannessa ovat paikallaan." Viitaten mainintaan Storm Warningin tekijöistä ja maininta tekijöistä todellakin oli paikoillaan. Varoituksena.
Mieleni tekisi antaa yksi tähti Nadia Farèsin ulkonäöstä, mutta koska kuvan hänestä voi nähdä muutoinkin kuin Storm Warningista, niin elokuva ei ansaitse sitä kunniaa.
Tähdet: ~
Storm Warning
...NOIR
Minulla on ollut ihan uskomaton ultimo mondo v*tutus jo kolmatta päivää päällä. Tuntuu kuin hajoaisin ”Khan!” ja ”Drago!”-huutoihin hetkenä minä hyvänsä.
Koska en dokaa, enkä vedä roinaa, niin en pysty purkamaan fiiliksiäni sillä tavoin. Olen pahoillani, Pepsi Maxilla ei saa aikaan Lost Weekendia.
Siispä teen sitä mitä lähes parhaiten taidan, eli istun sohvalla ja katson elokuvaa jossa siirrän ajatukseni muihin sfääreihin.
Valintani on yksi kaikkien aikojen rakkauselokuvia, eli ensimmäinen Terminator.
Olemme vuodessa 1984 ja tulevaisuudesta saapuu seuraamme kaksi aikamatkustajaa. Toinen tappamaan ja toinen suojelemaan.
Katsokaas kun sattuu käymään niin, että ihmiset menevät ja kehittävät puolustusverkon nimeltä Skynet, joka tulee itsetietoiseksi ja pyrkii suojelemaan itseään kaikin keinoin. Tämä johtaa siihen että kohtapuoliin ihmiset tappelevat koneita vastaan, mutta vuonna 2029 koneet alkavat olla häviöllä. Niinpä estääkseen tulevan tappionsa, koneet lähettävät menneisyyteen T-101:n (Arnold Schwarzenegger) joka on siis robootti, päällä lihaksia. T-101:n, eli siis Terminatorin tehtävänä on käydä tappamassa vastarintaliikkeen johtajan John Connorin äiti, Sarah Connor ja tehdä hyvin ennenaikainen abortti. John Connor ei oikein fanita tätä ajatusta ja lähettää menneisyyteen Kyle Reesen (Michael Biehn) estämään Terminatorin aikeet.
Molemmat saapuvat siis sen hetken nykyaikaan, vuoteen 1984 ja alkaa taistelu aikaa vastaan siitä kumpi löytää Sarahin ensimmäisenä. Kyle Reese tietää Sarahin ulkonäöltä, koska oli saanut John Connorilta tämän valokuvan. Terminator puolestaan tietää vain nimen. Niinpä Terminator toimii mahdollisimman loogisesti ja rupeaa käymään kaikkia Sarah Connoreita lävitse, sillä yhden ruumiin täytyy olla se oikea.
Kun samannimisiä Connoreita rupeaa kuolemaan, niin poliisi rupeaa epäilemään kyseessä olevan jonkinmoisen sarjamurhaajan ja asia ei jää huomaamatta tältä oikealta Sarahiltakaan. Ja siitä pääsemmekin Sarah Connoriin (Linda Hamilton).
Sarah Connor on ihan perusneitokainen. On kämppistä, on huonosti palkattu työ ja kohtalona pulpauttaa maailmaan vastarintaliikkeen johtaja joka pelastaa maailman tuholta ja turmiolta. Siis aiemman tuhon ja turmion jälkeen.
Sekä Terminator että Kyle Reese löytävät Sarahin ja Kyle toteaa ultracoolisti ”come with me, if you want to live” ja Sarahan tottelee. Terminator jahtaa pariskuntaamme ja kohta paukkuu.
Poliisi puuttu peliin ja he ottavat sekä Sarahin, että Reesen huostaansa. Eihän Sarah nyt oikein uskonut Reesen puheita siitä että hän on tulevaisuudesta ja tuli suojelemaan neitoa ilkeältä koneelta. Poliisikaan ei ole oikein vakuuttunut Reesen höpinöistä, vaikka Reese puhkuukin kaikella vakuuttavuudellaan seuraavan kuolemattoman puheensa:
”You still don't get it, do you? He'll find her! That's what he does! It's *all* he does! You can't stop him! He'll wait for you! He'll reach down her throat and tear her fuckin' heart out!”
Ihan julmetun hieno repliikki ja esitetään sellaisella uskottavuudella, että sen haluaa uskoa.
Terminator iskee poliisiasemalle ja pistää paikan niin matalaksi, että paraskaan limbomestari ei siihen pysty. Reese keikkaa Sarahin mukaansa ja nyt Sarah uskoo viimein, että Terminator on todellinen, eikä vain jokin crackpää höyryilemässä.
Reese ja Sarah kiintyvät toisiinsa ja viettävät yhden yhteisen yön, kunnes on taas aika paeta robotiikan kiusankappaletta.
Sitä sitten ajaudutaan tehtaalle, jossa Reese heittää veivinsä ja Sarah saa tuhottua Terminatorin.
Lopussa Sarah ajaa horisonttiin ja myrsky lähestyy.
Terminator: Tuhoaja on mielestäni yksi parhaiten kirjoitettuja ja toteutettuja toimintaelokuvia ikinä. Jos ei halua ajatella elokuvaa katsoessa, niin sen pystyy kyllä katsomaan pelkkänä toimintana, mutta vakuutan että silloin menettää todella paljon. Kyse ei ole vain siitä että pahis jahtaa ja hyvis suojelee, vaan paljon enemmän on tarjolla ja hahmot ovat monisyisemmin kirjoitettuja kuin luulisi. Okei, perusidea on siis se että tulevaisuudessa syttyy sota koneiden ja ihmisten välillä, mutta miksi? Ihmiset luovat sähköisen puolustusverkon joka pystyy vastaamaan mihin tahansa uhkaan ja tässä tapauksessa tämä puolustusverkko näkee itseään uhattavan ja sytyttää sodan. Se siis tavallaan toimii itsepuolustukseksi, mutta toimii etenkin nykyisen sotapolitiikan hyödyntämällä ennakoivalla iskulla.
Tuleva sota saa Mannerheiminsa John Connorista joka siis valitsee ja lähettää Kyle Reesen menneisyyteen suojemaan äitiään. Se mitä Reese ei tiedä, on se että hän on John Connorin isä ja siitos on tapahtunut sen yhden yhteisen yön aikana jonka hän jakaa Sarah Connorin kanssa. Siispä John Connor toimii samalla itsekkäästi, että suurempaa hyvää puolustaen. Kyle Reese puolestaan on kaukorakastunut Sarah Connoriin ja vaikka hän kanssasotilaidensa silmissä on sankari, niin Reeselle itselleen suurin motiivi kulkea menneeseen ei ole tulevaisuuden pelastaminen, vaan rakkaus Sarah Connoriin. Tuo seikan ymmärtäminen johtaa siihen, että katsojan tulisi huomata ettei kyseessä ole oikeastaan toimintaelokuva kaikesta toiminnastaan huolimatta, vaan rakkauselokuva. Kuten Reese itsekin elokuvassa toteaa, niin hän kulki ajan halki vain tavatakseen Sarahin. Miettikääpä nyt kuinka monta samankaltaista teemaa hyödyntävää elokuvaa on olemassa. On Ghostia jossa Patrick Swayze ei anna kuoleman estää rakkauttaan, on sitä sun tätä vastaavaa elokuvaa jossa korostetaan kuinka aika, paikka, tai mikään muukaan ei voi estää todellista rakkautta. Se että Terminatorissa on mukana aseiden pauketta, Ah-nuld ja takakannessa maininta toimintaelokuvasta, ei kuitenkaan saisi johtaa harhaan siitä seikasta, että siellä on muutakin.Niin ja oli hieno huomio tarinan kannalta, että Sarah elokuvan lopussa tekemälleen nauhoitukselle kertoo että syntymättömän lapsensa tulee lähettää isänsä menneisyyteen.
Olen suuri aikamatkustustarinoiden ystävä ja lähes poikkeuksetta suutun niille tarinoille. Koska niin mielenkiintoisia tarinoita kuin aikamatkustustuksesta voidaankin tehdä, niin lähes poikkeuksetta niitä ei osata hyödyntää oikein. Niistä tehdään joko aivan liian monimutkaisia ja täten ne aina jäävät epäloogisiksi reikäjuustoiksi. Tai sitten niitä ei oikein hyödynnetä juuri laisinkaan muuten kuin tekemällä jotain liskokuningasvaltakuntia.
Terminatorin (ei siis puututa jatko-osiin) aikamatkustusidea on erinomainen. Siinä otetaan esiin vain välttämätön ja sekin kerrotaan pitkälti elokuvan hahmojen, tai siis Reesen kautta. Periaatteessa Terminatorissa esiintyvä aikamatkustus on seuraavanlainen:
-Ajassa voi matkustaa vain taaksepäin.
-Vain elollinen materiaali voi kulkea ajassa. Jo tästä syystä Terminator ei voi tulla metallirunkomuodossaan, vaan sen täytyy esiintyä siinä elävässä lihaskudoksessaan, joka näemmä hämää aikamatkustusvempeleen skannereita. Samalla estetään tarinan kannalta se, että menneisyyteen tulisi mukana kaikenmaailman valomiekkoja ja atomipyssyjä. Kuten myös saadaan vertauskuva syntymiseen. Hehän ilmaantuvat pallosta (joka viittaa raskauteen) alastomina ja kipua kokevina ja tekevät sen ennen syntymäänsä/luomistaan. No, se että tunteeko Terminator synnytyskipuja on hänen oma asiansa.
-Ja jos jokin jäi mietityttämään, niin asia kuittaantuu sillä mitä Reese totesi poliiseille miksi hän ei voinut tuoda kehittyneempää teknologiaa mukanaan: ”I didn't build the fucking thing.”
Tärkeintä Terminatorin aikamatkustusteemassa on se, että se pidetään mahdollisimman askeettisena ja siksi sitä ei jää pohtimaan liian vakavasti. Mutta sen avulla saatiin luotua hyvä tarina Sarahin, Johnin ja Reesen välisistä suhteista, ilman että heistä kukaan oikeastaan tietää paljoakaan omista tarinoistaan.
Elokuvan tarinankerronta toteutetaan nerokkaasti. Terminator: Tuhoaja kertoo kaiken tarvittavan tiedon vauhdissa. Se ei oikein pysähdy missään vaiheessa ja seesteisimmissäkin kohdissa katsoja tietää sen olevan vain hengähdystauko, sillä vaikka Sarah ja Reese ovat paikoillaan, niin Terminator on vääjäämättä lähestymässä. Tällä tavoin saamme paljon informaatiota, mutta ilman että sen vuoksi tarvitsisi erikseen jäädä noteeraamaan katsojaa pysähtymällä ja osoittamalla juonen kulku suoraan meille.
Brad Fiedelin sykkivä, sydämenlyöntejä ja hengästymistä loisteliaasti kuvastava koliseva musiikki vain korostaa elokuvan energiaa. Erityisen hyvin Fiedelin musiikki korostuu elokuvan rakastelukohtauksessa. Kun me kerran tiedämme Sarahin ja Reesen lyhyen suhteen olevan lopulta mahdoton, niin rakastelukohtauksessakin käytetään tuttua toiminnallista Terminatorin musiikillista teemaa, mutta se soitetaan hitaasti ja niin kovin sydäntäsärkevästi, että minulla ainakin nousee joka kerta pala kurkkuun.
Vaikka Schwarzenegger ei ollut ensimmäinen vaihtoehto elokuvan koneelliseksi ilkimykseksi, niin hän on se ainoa oikea Terminator. Onkin sääli että tulevissa elokuvissa Terminator-hahmo nyhveröitettiin Teletappitasolle, koska tässä elokuvassa Schwarzeneggerin vähäeleinen ja vähäpuheinen robootti on erinomaisesti onnistunut. Schwarzeneggeria katsoessa on helppo uskoa tähän:”It can't be bargained with. It can't be reasoned with. It doesn't feel pity, or remorse, or fear. And it absolutely will not stop, ever, until you are dead.”
Myöskin Linda Hamilton ja Michael Biehn on nappivalintoja. Molemmat ovat tarpeeksi tavallisen oloisia, että on helppo uskoa heidän olevan hauraita ihmisolentoja joilla olisi vain teoreettinen mahdollisuus selviytyä epäinhimillisen koneen kynsistä. Vastaavasti molemmat osaavat tuoda esille itsestään löytyvän sankarillisen puolensa. Biehnin hahmolla sankariosuus tulee nopeammin pinnalle, koska tiedämme hänen olevan se tulevaisuudesta lähetetty pelastaja, mutta Reese-hahmon kohdalla tärkeämpää onkin tuoda toimintamiehen sijaan esille hänen herkkyytensä. Kun taas Sarah-hahmon kohdalla toteutetaan sitä sankariksi kasvamisen metodia, jolloin hän aloittaa sylikissana, mutta on lopussa verenhimoinen vesikauhuinen kissimirri.
Terminator: Tuhoaja on edelleen toimintaelokuvien parhaimmistoa ja on uskomatonta huomata miten halpabudjetilla vuonna '84 tehdyn elokuvan efektit ovat edelleen uskottavamman näköisiä kuin suurimmassa osassa nykypäivän elokuvia.
Loistavaa loistavaa, hyvin kirjoitettua ja toteutettua rakkaustoimintaa.
Ja en kiusallanikaan kirjoita tänne sitä tunnetuinta repliikkiä.
Tähdet: *****
Terminator: Tuhoaja
...NOIR
Buffy Vampyyrintappaja oli aika suosittu sarja suomessakin, mutta yllättävän harva sarjan fanikaan tuntuu muistavan, tai tietävän että Buffy ehti ilmestyä elokuvanakin jo vuonna 1992. Toisin kuin tv-versionsa, ei elokuva tehnyt Buffystaan tähteä, vaan roolissa oleva Kristy Swanson on jäänyt B-elokuvien ja tv-sarjojen vakiokalustoon. Tämä on minusta sääli, sillä vaikka en suuremmin ole koskaan Swansonista välittänyt, niin Sarah Michelle Gellar on minusta aivan julmetun ärsyttävän oloinen ja mieluusti olisi välittämättä hänestä enemmän. Toisaalta kuinka monesta hittileffasta Gellarinkaan oikeastaan muistaa. Mutta tarkoitinkin tähdellä enemmän sellaista joka koristaa teinilehtien kansia, tms.
Buffyn elokuvaversiota ei aikoinaan mainostettukaan naispääosan esittäjällään, vaan miespääosassa olevalla Luke Perrylla, joka tuolloin oli kova sana kiitos Beverly Hills 90210:n ansiota... Sarja joka muuten oli suomessa alunperin nimeltään L.A. Beat. Mutta jos Buffyn oli tarkoitus olla Luke Perryn läpimurto elokuvamarkkinoilla, niin lienee parempi ettei hänestä tullut isoa tähteä television ulkopuolella, sillä sen verran puuduttava hän tässä tapauksessa on.
En juurikaan seurannut Buffyn tv-inkarnaatiota ensimmäistä kautta pidemmälle. Osaksi syystä etten pitänyt pääosan esittäjästä, mutta myös siitä syystä että se oli toimintasarjaksi aivan suunnattoman tylsää O.C.-henkistä teinivinkunaa. 90-luvun alussa olin oikeasti kuitenkin jokseekin innoissani tuosta elokuvasta ja sen vuoksi annoin myöhemmin tv-sarjallekin mahdollisuuden. Elokuvan ostin siitä syystä, että siinä oli mukana Rutger Hauer ja Donald Sutherland, joita kumpaakaan ei luonnollisesti tv-versiossa näkynyt. Tuohon aikaan Rutger Hauer oli minulle jonkinlainen laadun tae, vaikka nykyään hän on pikemmin muistuma siitä kuinka oli muinoin laadun tae. Sutherland on näyttelemisen laadullinen takuu edelleenkin.
Alussa on hyvin nopea minuutin parin pituinen intro jossa oikeastaan kerrotaan koko elokuvan tarina. Eli ollaan keskiajalla ja kerrotaan että vampyyreja hengailee siellä täällä, mutta niitä vastustaa tietyn syntymämerkin (noidan merkki) omaava tyttö, jollainen ilmaantuu maailmaan aina uuden sukupolven myötä. Tämän tytön kouluttaa jokin muinainen opetuspyöveli ja sitten tyttö kulkee lahtaamassa vampyyreja
Siirrytään nykyaikaan jossa esitellään pinnallisuutta huokuva cheerleader-Buffy (Kristy Swanson). Buffy snobeilee pissisystävineen (joista yksi on muuten Hilary Swank) ja tietenkin Buffy on se koulun suosituin tyttö joka seurustelee koulun suosituimman urheilijapojan kanssa. Kohta Buffy alkaa näkemään vampyristisia keskiaikaunia ja kuinka ollakaan alueelle onkin saapunut vampyyreja, jotka odottavat oikeaa aikaa jolloin jokin vampyyrilordi Lothos (Rutger Hauer) voi herätä ja valloittaa ainakin sen pikkukaupungin jossa Buffy asustaa. Ja se oikea aika onkin sattumoisin juuri silloin kun koulussa järjestettäisiin päättäjäistanssit.
Luonnollisesti koulussa on myös kaksi stoneroutsideria jotka tunnistaa armeijahenkisistä vaatteista ja kampaamattomista hiuksista, ja he ovat Pike (Luke Perry) ja Benny (David Arquette). Joista jälkimmäinen saa vampyyrilakeija Amilynin (Paul Reubens) hampaat kaulaansa.
Buffyn luokse saapuu itsensäpaljastajalta vaikuttava pyövelikouluttaja Merrick (Donald Sutherland), joka kutsuu Buffyn hautausmaalle. Hmm,,, liekö ihme ettei Buffy aluksi oikein innostu asiasta. Pienen small talkin jälkeen Buffy kuitenkin lähtee Merrickin seuraksi hautausmaalle. Siellä pari kuollutta herää haudoistaan vampyyreina ja Buffyn sisällä oleva tappajanvaisto herää ja Buffy seivästää vampyyrit.
Bennykin palaa leijumaan Piken ikkunan ulkopuolelle.
Pari repliikkiä sitä kuinka Buffy ei halua olla vampyyrintappaja, vaan tavallinen teinityttö ja sitten Buffy voikin jo omistaa elämänsä seivästämiselle. Siinä ohessa Buffy pelastaa Piken vampyyreilta ja tietenkin he ihastuvat toisiinsa.
Buffyn entinen pissisjengi alkaa karttelemaan Buffya, joka on huomannut että elämässä on muutakin kuin tuoreimman vaatemuodin seuraaminen, nimittäin tappaminen.
Merrick menee siinä välissä kuolemaan.
Päättäjäistanssien aikaan vampyyrit iskevät ja Buffy aloittaa joukkoteurastuksen. Bennykin käy kiusaamassa Pikea ja saa ilmeisesti jaloviinaa kasvoilleen.
Lothos ja Buffy ottavat yhteen titaanien taistossa, mutta Buffylla on salainen ase,,, puuvaaja.
Ja Lothos taitaakin olla ainoa vampyyri joka kuolee siten, että keppi isketään sydämeen. Kaikilla muilla vampyyreilla kun sydän vaikuttaa olevan vatsassa.
Ei millään muotoa kovin hyvä elokuva, mutta ei aivan onnetonkaan. Pääasiallinen ongelma vaikuttaisi olevan se, ettei tässä kauhukomediassa ole oikein kumpikaan puoli kovin onnistunutta. Pääpaino näyttäisi olevan komedialla, mutta vain juuri ja juuri. Tämä päämäärättömyys aiheuttaa sen ettei se ole pelottava, eikä hauska, vaikka sen tulisi olla välillä jompaakumpaa. Tekijöiden olisikin kannattanut ottaa jokin selkeä genremääritys käyttöön ja hyödyntää sitä, maustaen elokuvaa ajoittain muulla. Itse suosin tässä tapauksessa sitä komediapuolta, sillä aihe olisi ollut sille otollinen.
Näyttelijät eivät ole kovinkaan kaksisia. Kukaan heistä ei pahemmin ärsytä, mutta kukaan ei pääse vakuuttamaankaan. Jonkinlaista erikoisuutta voi löytää Rutger Hauerin ja David Arquetten kohdalla. Molemmat vetävät roolejaan välillä pahasti yli, kuten kieltämättä kaikki vampyyreja elokuvassa näyttelevät tekevät, mutta Hauerista tulee mieleen jonkinlainen vampyyrien Elton John joka on kieltämättä lievästi huvittavaa ja Arquette on välillä vain niin hysteerinen vikisijä, että ainakin hänet huomaa.
Näyttelemisestään parhaiten kuitenkin suoriutuu Donald Sutherland. Mikä ei ole kylläkään paljoa, sillä hän vetää roolinsa liikoja yrittelemättä, pelkkään karismaansa luottaen. Elokuvan tason vuoksi sekin on jo paljon.
Etenkin surullista katsottavaa ovat Luke Perry ja Kristy Swanson. Heistä Perryn rooli on sellainen, että sen olisi voinut oikeastaan poistaa koko elokuvasta, sillä hänellä ei ole oikein mitään tekemistä tarinan kanssa, tai elokuvassa yleisestikään. Swansonin kohdalla asia onkin vielä surullisempi, sillä hänhän on elokuvan kantavaksi voimaksi tarkoitettu näyttelijätär. Swanson ei vain ole uskottava actionstarana ja tavallaan hänelle onneksi, hän ei ole uskottava tyhjäpäänäkään jollaisena Buffy aluksi esitellään. Joten Swanson jää omassa elokuvassa seinäkukan asemaan, mikä on huvittavaa ajatellen että hän on pääosassa ja täten esiintyy lähes joka ainoassa elokuvan kohtauksessa.
Mielestäni tv-sarjassa ei ollut yhtään sen enempää lahjakkuutta esillä, mutta kenties Buffyn konsepti vain oli sopivampi tv-muotoon.
Elokuvantekijöiltä olisi kaivannut hieman panostusta elokuvan visuaalisuuteen, etenkin vampyyrien kohdalla. Nyt valtaosa elokuvan vampyyreista näyttää siltä kuin heille olisi isketty pilailupuodin tekohampaat suuhun ja talkkia kasvoille.
Se ei riitä.
Buffy Vampyyrintappaja on helposti unohduksiin vaipuva kauhukomedia joka ei ole oikein kauhua eikä komediaa. Paljoa ei elokuvaa puolusta se että sen mielenkiintoisempiin seikkoihin lukeutuvat ne, että mitä se on myöhemmin synnyttänyt ja että kuinka monta tulevaa tähteä voi elokuvasta bongata. Ben Affleck esimerkiksi loistaa elokuvassa yhden repliikin ja jotain 10 sekunnin verran.
Buffy Vampyyrintappaja on kuin keitettyä spagettia, eli löysä.
Ja mikä hiton nimi Buffy on olevinaan?
Jos se on lyhennys Bufordista, niin sitten se kelpaa.
Tähdet: **
Buffy Vampyyrintappaja
...NOIR
Erikoista miten aina välillä joku näyttelijä tuntuu oikein räjähtävän ihmisten tietoisuuteen jo hyvin nuorella iällä ja vieläpä sellaisten elokuvien/roolien avulla jotka tekevät suuren vaikutuksen. Sitten yhtä nopeasti kun he tulivat pinnalle, tuntuvat he myös katoavan. Edward Furlong on yksi tälläisistä näyttelijöistä.
Toki Furlong tekee edelleen säännöllisesti elokuvia, että ei ura näemmä ole vaihtumassa, mutta kun katsoo hänen elokuviaan niin ylennysten sijaan hän on ilmeisesti joutunut johonkin alennusputkeen.
Furlong aloitti uransa niinkin pienimuotoisessa elokuvassa kuin Terminator 2, joka ainakin valmistumisvuonnaan oli ns. maailman ison toimintaelokuva. Sitten 23 vuotiaaksi kasvettuaan oli meriittilistalla jo niiden perinteisten teinikauhisteluiden ja vastaavien lisäksi sellaisia erinomaisuuksia kuten Pikku Odessa, American History X ja Elukkatehdas. Siis elokuvia ja rooleja jotka tuntuvat oikeasti joltakin.
Poislukien Terminator, niin ehkä Furlongin elokuvien budjetit eivät ole muuttuneet, mutta niiden laadullinen taso on romahtanut niin matalalle, että siinä tarvitaan jo taskulamppua avuksi.
Luulisi että kolmen erittäin onnistuneen draamaroolin jälkeen Furlongille tarjottaisiin elokuvia joissa olisi edes jonkinlaista haastetta. Elukkatehdas on vuodelta 2000, eli suhteellisen uusi tapaus, mutta kaikki Furlongin elokuvat tuon jälkeen ovat olleet vain ja ainoastaan välitöiden makuisia, jos edes sitäkään. Aikaisemmin vastaavat elokuvat olivat oikeasti taukoja hyvien elokuvien välillä, nyt ne näyttäisivät olevan jokapäiväistä leipää.
Eikö Furlong osaa valita elokuviaan oikein? Eikö hänelle tarjota enää hyviä elokuvia? Pitääkö tässä nyt odottaa Mickey Rourke-ilmiötä ja katsoa kuinka Furlong tekee comebackia parinkymmenen, kolmenkymmenen vuoden päästä?
Mainitsenpa sen, että Terminator kakkosessa hän oli enimmäkseen vain pirun ärsyttävä, mutta onhan se kova tapaus esikoiselokuvaksi.
Edward Furlongin pitäisi olla siellä jossain Edvard Nortonin rinnalla, tilanteessa jossa omaa jonkinlaista määräämisoikeutta omiin roolivalintoihinsa.
Lahjakkuutta pojasta ainakin löytyy.
Ja nyt illan elokuvamme.
Joshua Shapira (Tim Roth) on ammattitappaja joka joutuu keikalle Brooklyniin, Odessan kaupunginosaan. Joshua ei ole kovinkaan hyvillään uudesta tehtävästään sillä se sijoittuu hänen lapsuudenmaisemiinsa, mutta hän suostuu suorittamaan sen. Palatessaan kotiinsa, joutuu Joshua kohtaamaan menneisyyden aaveet. Kotona on aivokasvaimeen kuoleva äiti Irina (Vanessa Redgrave), vanhoillinen kovalla kädellä kasvattava isä Arkady (Maximilian Schell) ja pikkuveli Reuben (Edward Furlong).
Joshuan välit perheeseensä ovat katkenneet Joshuan ammatinvalinnan vuoksi ja Arkady on kieltänyt poikansa.
Joshuan ongelmat Odessan alueella eivät jää vain perheen sisäisiksi, vaan hän on paikkakunnalla persona non grata yleisestikin, sillä hän on aikoinaan tappanut paikallisen gangsteripäällikön pojan ja saanut siitä syystä eräänlaisen porttikiellon alueelle.
Siispä Joshua pyrkii olemaan mahdollisimman näkymätön, mutta halu tavata pikkuveljeä ja elää omassa kodissaan alkaa tuntua vastustamattomalta. Joten ei kestä kauaa ennen kuin pikkulinnut alkavat visertämään.
Joshua pyrkii tekemään rauhaa isänsä kanssa, tapaamaan äitinsä, opastamaan veljeään pois isoveli-idolisoinnista ja hoitamaan työnsä joka aikoinaan hänet pois kotoaan ajoi.
Kun Joshua saa kuulla isänsä lyöneen Reubenia, aikoo hän rangaista isäänsä. Isä syyttää Joshuaa perheen hajottamisesta, mutta isän kasvatus teki Joshuasta sellaisen kuin hän on.
Ja lopulta Joshuan menneisyyden teot ottavat hänet kiinni.
Pikku Odessa on erinomainen elokuva joka on enemmän draama kuin trilleri. Vaikka elokuvan juonessa on Tim Roth ammattitappajana joka tulee Odessaan lahtaamaan jonkun, niin siltä on turha odottaa lähes minkäänlaista toimintaelokuvallista toimintaa. Seikka että Roth on tappaja hommissaan on aivan sivuseikka tässä elokuvassa, sitä tarvitaan vain syynä palauttaa Rothin hahmo kotikonnuilleen. Elokuva kertoo tappamisen sijaan tuhjaapojan paluusta kotiin ja syistä miksi tämä on aikoinaan kotoaan lähtenyt. Eli perhedraamassa sukelletaan.
Elokuva sisältää tietenkin jonkin verran väkivaltaa, mutta aivan minimaalisesti. Joskin sekin vähäinen määrä on kieltämättä aika agressiivista.
Pikku Odessa on hyvin näytelty, rauhallinen elokuva joka on ehdottomasti katsomisen arvoinen.
On kuitenkin varoitettava että sen ylitsevuotava melankolia ja äärimmäisen masentava lopetus aiheuttaa kyllä sen verran palaa kurkkuun, että suosittelen ottamaan rinnalle jonkin kevyemmän elokuvan, muuten saattaa jäädä liian surullinen olotila jälkimauksi.
Kuitenkin tällä tavoin pitäisi draamaa pystyä aina tekemään. Eli siten että se saa silmät kostumaan, mutta ilman että se tuntuisi siltä kuin sen tarkoituksena olisi saada silmät kostumaan.
Tähdet: ****
Pikku Odessa
...NOIR
Kylläpä tämä antoikin odotuttaa itseään. Suomalainen kauhuelokuva ja vieläpä hyvä sellainen.
Poislukien kaikenlaiset amatöörituotannot, niin Suomalainen jonkinlaiselle massayleisölle suunnattu kauhuelokuva on ollut tähän asti yhtä kuin Kuutamosonaatti ja sen sen yhtä kammottava jatko-osa. Dark Floorsia ei voida laskea mukaan koska sehän pyrki olemaan kaikkea muuta kuin Suomalainen ja ennenkaikkea siksi, ettei sitä voi hyvällä omallatunnolla kutsua edes kauhuksi.
Mutta Sauna on nimenomaan Suomalainen elokuva, eikä koeta edes peitellä sitä hakemalla vaikutteita muualta, vaikka kotimaasta niitä ei ainakaan löydy. Huomionarvoista on myös se, ettei tätä ole suunnattu vain vannoutuneimmille kauhufriikeille, vaan muillakin on lupa katsoa se.
Kuitenkin tärkeintä on se, että onko Sauna onnistunut elokuva ja sitä se tottavie on.
Sodan jälkeen vuonna 1595, veljekset Knut (Tommi Eronen) ja Eerik (Ville Virtanen) johtavat ryhmää joka pohjois-suomessa tarkistaa Ruotsin ja Venäjän välistä rajaa. Matkalla he pysähtyvät talolle ja tekevät jotain kauheaa talon isännälle ja tämän teini-ikäiselle tyttärelle. Äkkipikainen Eerik tahtoo saada tehtävänsä mahdollisimman pian päätökseen ja johtaa ryhmänsä eteenpäin matkallaan. Hermoheikko Knut puolestaan rupeaa näkemään tuota aiemmin mainittua teinityttöä seuraamassa heitä ja Knut haluaakin palata takaisin sinne talolle, mutta Eerik käskee Knutia unohtamaan koko asian, sillä tyttö oli suljettu kellariin ja sinne jäisi. Joten Knutin näkemä tyttö ei voisi Eerikin mukaan olla sama kuin aiemmin.
He päätyvät kartoittamattomalle alueelle ja löytävät pienen kylän, sekä keskellä suota seisovan saunan. Olisi siis selvitettävä kuuluuko kylä Ruotsin vaiko Venäjän puolelle, mutta kyläläisistä ei ole mitään apua ja turhautuneisuus alkaa kasvamaan.
Kyläläiset pelkäävät suolla olevaa saunaa, mutta Knutia sauna kiehtoo koska paikalta löytyneiden kirjoitusten mukaan kyseisessä saunassa voi pestä pois syntinsä. Siispä Knut astelee saunaan ja kohtaa syntinsä ja pelkonsa ja tultuaan ulos saunasta, ei hän enää ole sama ihminen.
Eerik ymmärtää viimein että siihen on syynsä miksi kylää ei löydy kartoista ja miksi paikalliset pelkäävät suolla sijaitsevaa saunaa.
Ja myös Eerikin on lopulta astuttava sisään saunan ovesta.
Sauna oli aivan loistava elokuva. Ei, oli se enemmänkin kuin vain loistava, se on loistava isoilla kirjaimilla.
Unohdetaan se aiemmin mainitsemani Suomalaisuus. Tämä on loistava kauhuelokuva otetaan sitten vertailukohdiksi minkä tahansa maan kauhutuotannot. Edellisen kerran olin yhtä positiivisesti yllättynyt vuonna 2005 kun The Descent ilmaantui maailmaan. Ja tämä on aivan liian pitkä väli löytää oikeasti hyviä uusia kauhuelokuvia, mutta jos odotuksen päässä olisi aina jotain Saunan kaltaista, niin seuraavat kolme neljä vuotta menevät kuin siivillä.
Saunassa oli ymmärretty niin moni asia oikein, että oikein ihmetyttää että miksi tätä ei muualla tajuta. Ensinnäkin Sauna nojaa pitkälti tunnelmaan ja tämä tulee esille etenkin siinä, että on ymmärretty se tärkeä seikka, että pelottavampaa on se mitä ei näe tai ymmärrä. Mikä ei tietenkään tarkoita ettäkö Sauna olisi unohtanut esimerkiksi goreisteja, sillä etenkin elokuvan lopussa esiintyvän hahmon luulisi tyydyttävän gorehoundit. Mutta nimenomaan tämä Alienista tuttu tapa näyttää vähän kaikkea, mutta ei koskaan liikaa on se mikä Saunassa toimii täydellisesti. Sama pätee myös elokuvan tarinaan, näyttelemiseen, ohjaukseen, ääniefektointiin ja musiikkiin. Mitään ei vedetä yli, vaan kaikki pidetään sopivan yksinkertaisina olematta kuitenkaan naiivi. Ei siis sorruta siihen etenkin jenkkien suosimaan tapaan, että ”kun kerran voidaan, niin pistetään kaikkea kaiken aikaa.”
Ei se määrä, vaan se laatu.On ollut erikoista huomata kuinka monessa arvostelussa koetataan todistella ettei Sauna ole kauhuelokuva, vaan jokin yliluonnollishenkinen jännitysdraama, tai muuta vastaavaa. Ja onhan se sitäkin, mutta kyllä Sauna aika selkeä kauhuelokuva on. Tietenkin kun ajattelee lähes mitä tahansa viimeisen 10 vuoden aikana tehtyä kauhuelokuvaa, niin kenties silloin ei osaa ajatella Saunaa kauhuelokuvana. Tämä kun ei ole nykyisten kaltainen kovaa meteliä sisältävä suolenlennätys bakkanaali, vaan kyse on enemmän jonkun Hohdon kaltaisesta kauhukuvauksesta, jossa uskalletaan osoittaa kauhua löytyvän muustakin kuin hakun löymisestä päähän.
Visuaalisesti elokuva on aivan pirun nätti, sen ääniefekteissä on käytetty makua ja harkintaa, ja musiikki on juuri sellaista mitä kauhuleffassa toivoo kuulevansa.
Myös itse Saunan sauna on visuaalisesti erinomainen. Sellainen pelkistetty 2001-henkinen monoliitti, jossa kuvittelee näkevänsä ilmeikkyyttä vaikka mitään ei ole nähtävissä.
Näyttelijät tekevät kauttaaltaan vallan mainiota työtä, mutta etenkin Ville Virtanen tuntuu pistäneensä niin vahvasti sielunsa peliin, että siinä täytyy olla jo alakerran herralla sormensa pelissä.
On tietenkin liian aikaista asettaa Saunaa minkään Hohdon tai Manaajan rinnalle, mutta uskokaa pois, tämä on onnistumisena lähempänä niitä kuin jotain Ringiä, Kaunaa, tai muuta ns. modernia kauhuelokuvaa.
Vuoden kahden päästä saamme varmaan polkea maahan jenkkiversiointia tästäkin elokuvasta. Ja jos ei AJ Annilla ole kohta jenkeissä ohjaamassa jotain kuppaista Wes Craven-leffan remakea, niin antakaa se homma vaikka jollekin Nispelille.
Ainoina miinuksina pidin kahta seikkaa:
A. Se että en ole jotain pariakymmentä vuotta nuorempi, koska silloin tämä olisi saanut minut laskemaan Snickersit housuun.
B. Aina välillä ääniefektit ja musiikki peittävät dialogin. Ja kun suurin osa puheesta on suht' hiljaista ja rauhallista, niin se on jonkinlainen ongelma.
Kyseessä kuitenkin on ei pelkästään paras Suomalainen kauhuelokuva, mutta jos tänä vuonna ilmaantuu mistään päin maailmaa parempi kauhistelu kuin mitä Sauna on, niin silloin puhutaan jo ihmeestä.
Eli joo, pidin kovasti.
Tähdet: *****
Sauna
...NOIR
Ihmettelin kovasti minne olin hukannut sen vuoden 2007 Beowulfin animaatioversiosta tekemäni arvostelun, mutta mitä ilmeisemmin olin pistänyt sen pelkästään Suomi24:lle, enkä tänne laisinkaan. No hällä väliä, en aio sitä tänne laittaa, kunhan vain tarvitsin sen itselleni vertailukohdaksi. En pahemmin arvostanut tuota Robert Zemeckiksen Beowulfia vaan lopputulokseksi annoinkin kaksi tähteä ja mainitsin että ”kuori on kaunis, mutta sydän puuttuu.”
Tällä kertaa kyseessä on Graham Bakerin ulos suoltama versio, josta olen maininnut että ”en meinaa uskoa itseäni kun sanon tämän, mutta parempi Beowulf-elokuva oli kuitenkin toisen muovihahmon, eli Christopher Lambertin vuoden '99 Beowulf.” Mitenkään oikeasti hyväksi elokuvaksi ei tätäkään Beowulfia uskalla kutsua, mutta kieltämättä tässä on oma viehtymyksensä. Tämä Beowulf on nimittäin ajoittain niin vinksahtanut, että se toimii sen eduksi.
Koska tässä Beowulfissa on tarina vedetty minimiin, niinpä minäkin käyn sen pikakelauksella läpi:
-Ollaan jossain siellä noin 700-luvulla ja kuningaskunta vaarassa, kiitos hirviö Grendelin.
-Paikalle sattuu sankari Beowulf.
-Beowulf kinastelee Grendelin kanssa.
Tietenkin tarinassa on paljon enemmänkin sisältöä, mutta koska elokuva ei pahemmin välitä siitä, niin en sitten minäkään. Tässä kyseisessä elokuvassa onkin hauskempi tarinan sijaan keskittyä aivan muihin seikkoihin.
Ollaan siis periaatteessa sellaisessa Kuningas Arthurin miljöössä jossa haarniskat heiluvat ja kivilinnat komeilevat. Mutta mitä ihmettä, miksi siellä soi luutun sijaan industrial?
Grendel pistää linnassa paikallisia lihoiksi, mutta ei suostu tappelemaan kuninkaan kanssa.
Siirrytään jonnekin nummille jossa joku neito raahataan paikallisten vandaalien toimesta mestattavaksi ja giljotiinin sijaan siellä on jättimäinen partaveitsi. Onneksi paikalle saapuu Morriconemaisen musiikin tahtiin, Mad Max-vermeissään, valkoiset hiukset hohtaen myös Beowulf (Christopher Lambert), joka on varustautunut taistoihin paremmin kuin Eka Vekara. Löytyy varsijousia, kokoontaitettavia kirveitä ja miekka jossa on polkupyörän jarru. Kuka ihme on Beowulfin aseet suunnitellut? Sveitsin armeijalle työskentelevä Lance Armstrong? Tekno pauhaa kun Beowulf hyppii voltteja ja viipaloi vandaaleja.
Beowulf ratsastaa teknoineen Grendelin kiusaamaan linnaan ja näemme kuinka silloin muinoin joskus 700-luvulla oli käytössä silmälaseja ja Waterworldista keikattu kaukoputki, kuten myös nykyaikaista nahkavaatetusta sekoitettuna rautahaarniskoihin.
Nyt siis voi ajatella elokuvan tapahtuvan joko jossain post apokalyptisessa maailmassa, toisessa ulottuvuudessa, tai kuten minä haluan ajatella, tässä meidän maailmassamme mutta jossain vinksahtaneessa vaihtoehtoisessa menneisyydessä. Elokuvasta ajankohta ja todellisuus ei tule selville, ja takakannen mukaan ollaan keskiajalla. Joten periaatteessa voimme ajatella kyseessä olevan reaalimaailman, mutta hyvin kuvitteellisen sellaisen.
Beowulf tarjoutuu ottamaan erää Grendelin kanssa ja kuningas ottaa tarjouksen lähes ilomielin vastaan.
Käytävät valaistaan (ilmeisesti kaasukäyttöisillä) soihduilla ja ne sytytetään sytkärillä. Excellente!
Tässä keskiaikaisessa linnassa on luonnollisesti myös sähköinen kaiutinjärjestelmä hätäilmoituksia varten.
Beowulf kokoaa kamansa ja aloittaa kamppailun Grendelin kanssa. Niin ja se Grendel, jota näytetään kovin huonosti, on jonkinlainen Predator. Välillä se näyttää olevan Predatorin tapaan sellaisen aaltoilevan näkymätön ja kun kuvaa näytetään Grendelin silmin, on se Predatorin kaltaista värisotkua. En vain tajua miksi Grendel pitää kuvata aina sellaisen aaltokuvioinnin läpi. Ei se niin huonosti toteutettu kumipuku ole ettäkö sitä pitäisi piilotella.
Beowulf hyppää voltin ja kiusaa Grendeliä, kunnes kuningas pistäytyy väliin ja taas Grendel kieltäytyy tappelemasta kuninkaan kanssa.
Hiukan taukoa kun Beowulf valmistuttaa uutta asetta ja sitten uusi taisto käyntiin.
Beowulf vetelee kärrynpyöriä nahkahousuissaan ja leikkaa Grendeliltä toisen käden irti.
Aina välillä kuvassa esiintyy tissejään näyttelevä blondi, joka paljastuu jonkinlaiseksi noidaksi jota kuningas oli bylsinyt jossain vaiheessa ja siksi Grendel ei halunnut tapella kuninkaan kanssa, koska kuningas on Grendelin isä.
Beowulf hyppää voltin ja vihdoin ja viimein saa Grendelin hengiltä. Noita koettaa vietellä puunaamaista Beowulfia, mutta puunaamainen Beowulf hyppelee voltteja volttien perään ja julmetun huonon tietokone-efektin avulla polttaa noidan tuhkaksi.
Linna palaa maan tasalle, mutta Beowulf ja kuninkaan tytär ratsastavat turvaan.
Ei tälle elokuvalle uskalla pisteytyksessä antaa yhtään sen enempää tähtiä kuin sille vuoden 2007 versiolle, koska tämä ei yksinkertaisesti ole kovinkaan hyvä elokuva. Mutta toisin kuin siinä 2007-Beowulfissa, on tässä '99-Beowulfissa sentään jotain mielenkiintoista. Vaikka efektit olivat kömpelöitä, stuntit suht' jäykkiä ja näyttelijät toinen toistaan halvaantuneempia, niin ajatus jostain keskiaikatarinasta jossa vedetään kung fua, soitetaan teknoa ja sekoitetaan mukaan kaikenlaisia moderneja härveleitä on jo niin hupsu, että elokuvan jaksaa katsoa niiden vuoksi. Jos kyse olisi jostain tulevaisuuteen liittyvästä Mad Max-kloonista, niin tuollainen aikakausien sekoitus ei tuntuisi kovinkaan mielenkiintoiselta, mutta kun tässa tapauksessa ilmeisesti ollaan menneisyydessä, niin ne sytkärit ja muut jutut tuntuvat samalla niin väärältä, että kovin oikealta.
Koska konsepti on mainio niin onkin sääli, että toteutus on kauttaaltaan kömpelöä ja puolitiehen jäävää. Hieman isompi budjetti olisi ehkä johtanut siihen, että elokuvasta oltaisiin saatu näyttävämpi ja harkitumman oloinen. Nyt etenkin lopun tietokone-efektointi oli pahasti ala-arvoista. Mutta muutenkin, kun etenkin Beowulfilla on niitä ihme härveleitään, niin niiden suunnitteluun olisi kaivannut hieman enemmän harkintaa, sillä ideat niiden takana olivat lupaavia.
Valitettavaa on myöskin se, että näyttelijät ovat aivan uskomattoman huonoja. Myönnän kyllä että pidän Christopher Lambertista ja syy siihen johtuu kolmesta hänen tekemästään elokuvasta. Ensimmäinen Highlander, Subway ja Greystoke. Nuo ovat ne elokuvat joiden vuoksi tulen aina katsoneeksi Lambertin elokuvat, mutta eipä häntä pahemmin voi hyväksi näyttelijäksi syyttää. Liian usein hän tyytyy näyttämään vihaiselta ja nauramaan käheästi, vaikka potentiaalia olisi muuhunkin. Beowulfissa hän päätyi vain näyttämään vihaiselta.
Beowulf on idealtaan hauska sekoitus kaikenlaista sälää, mutta valitettavan suuri osa sen ideoista on jäänyt luonnosasteelle. Kyseessä kuitenkin on ihan siedettävää toimintaa suht' toimivan teknomelskeen seassa.Ja voltteja sun muita loikkia rakastaville on Beowulf unelmien täyttymys.
Tähdet: **
Beowulf
...NOIR
Suhteellisen lyhyessä ajassa dokumentit ovat muuttuneet siitä ulkopuolisen silmin nähdystä puolueettomuudesta sellaiseen talk show-juontaja tyyliseen viihdekarkelointiin. Michael Moorea on kiittäminen siitä että dokumentit ovat saavuttaneet pop-maineen ja dokumentteja on mukava katsoa muunkin kuin taustatiedon etsimiseen. Vastaavasti Moore lienee myös vastuussa siitä, että dokumentit muistuttavat nykyään enemmän Conan O'Brienin jaksoa kuin ns. oikeaa dokumenttia. Tietenkin Nick Broomfield teki jo kauan samaa dokumenteissaan, eli tunki itseään ja mielipiteitään kuvaruutuun pääasian kustannuksella. Mutta tietenkin Werner Herzog teki samaa jo kauan ennen Broomfieldia, joten Mooremainen dokumentointitapa ei ole mitään uutta. Se mitä Moore sai aikaan populismillaan oli se, että muutkin kuin dokumenteista kiinnostuneet saattoivat hyvillä mielin katsoa dokumentteja. Tämä sai myös aikaan sen, että dokumentit eivät monilta osin vaikuta enää täysin rehellisiltä ja skeptinen ajattelutapa on lisääntynyt.
Moorelaisuus synnytti myös sellaisen erikoisen ilmiön, kuin dokumentaristien supertähdet. Michael Mooren kulloinenkin dokumentti kiinnostaa osaa ihmisistä itse tekijänsä vuoksi, ei niinkään sen aiheen. Ja yksi näistä nykydokumentin supertähdistä on Super Size Me:n kautta tutuksi tullut Morgan Spurlock.
Spurlock on hyvin miellyttävä elokuvantekijä, mutta hänen aikaansaannoksiaan on aika vaikea pitää dokumentteina. Oli sitten kyseessä Super Size Me, tv-sarja 30 Päivää, tai sitten tämä Missä Luuraa Osama Bin Laden. Vaikka hänen tekeleensä sisältävät perinteisiä dokumenttien osia kuten vaikkapa tilastotietoja ja aiheeseen liittyvien ihmisten haastatteluita, niin Spurlock vaikuttaa joltain Jackassin jäseneltä suorittamassa jonkin Pelkokertoimen tehtäviä. Spurlockin tapa käyttää ylitsevuotavaa huumoria ja pistää itsensä hieman nolatenkin mukaan peliin, saa melkein unohtamaan että katsoo dokumenttia eikä vain varsin hyvin kirjoitettua, mutta kuitenkin fiktiivistä komediaa. Siksi onkin osuvaa että dvd:n kannessa mainitaan kyseessä olevan uusi komedia Morgan Spurlockilta, eikä uusi dokumentti Morgan Spurlockilta.
Missä Luuraa Osama Bin Laden alkaa tiedolla, että Spurlockin puolisolla on pulla uunissa ja tämä saa Morgan-paran pohtimaan miten pitää tuleva nassikka turvassa maailman metkuilta. Maailma on täynnä vihamielisyyttä ja vaaroja, ja maailman etsityin terroristi, Osama Bin Laden on yksi pelon lähteistä. Joten Spurlock päättää, että kuten elokuvien sankarit, aikoo hän etsiä tarinan roiston ennen lopputekstejä ja täten pelastaa maailman.
Ennen kuin voi lähteä ulkomaille Bin Ladenin jahtiin, on siihen valmistauduttava asiaankuuluvilla tavoilla. Siispä rokotuksia lihaan, antiterroristikoulutusta, kuntosalia, puheopetusta ja muuta sellaista on läpikäytävänä ja se kaikki toteutetaan Rocky-tyyliin.
Kun keho ja mieli on valmiina, on aika siirtyä taustatietojen keruuseen. Spurlock matkaa Egyptiin, kuulostelemaan ihmisten näkemyksiä, ei niinkään Osamasta, vaan yhdysvalloista. Oli kyseessä sitten Kairo, Marokko tai vaikkapa Palestiina, niin joka puolella kommentointi on samankaltaista. Eli kukaan ei kannata Al Qaidaa/Bin Ladenia ja lähes kaikki pitävät amerikkalaisista, mutta kukaan ei pidä amerikan ulkopolitiikasta.
Seuraavaksi puheenaiheeksi nousee Hamas, jonka kautta tietenkin puhutaan Israelin levottomuuksista.
Spurlock matkustaa Saudi-Arabiaan ja vihdoin alkaa se Osama Bin Ladenin etsintä. Niin, no se etsintä kattaa pitkälti sen että Spurlock kyselee ostoskeskuksella ihmisiltä missä Bin Laden mahtaa olla ja soittelee puhelinluettelosta löytyville Bin Ladeneille. Kierrellään kallioilla etsimässä Bin Ladenia ja siirrytään eteenpäin Pakistaniin.
Lopulta Spurlock palaa kotiinsa kokemaan lapsensa syntymän ja vaikka Osama Bin Ladenia ei luonnollisestikaan löytynyt, tai edes todisteita siitä että onko mies elossakaan, niin matka ei ollut turha.
Spurlock on erinomainen elokuvantekijä ja Missä Luuraa Osama Bin Laden? on ehdottomasti katselemisen arvoinen elokuva. Elokuva ei varsinaisesti tuo esille mitään uutta mitä ei olisi kuullut jo uutisista useita kertoja aikaisemminkin. Saamme tetää että ihmiset ovat samanlaisia ympäri maailmaa ja että lähi-idän ongelmat ovat mohitahoisia ja vaikeasti selvitettävissä. Missä Luuraa Osama Bin Laden? ei tietenkään edes oikeastaan kerro Bin Ladenin etsimisestä. Tässä on kyseessä samanlainen juttu kuin Super Size Me:n McDonaldsissa. Ei Super Size Me kertonut McDonaldsista vaan roskaruokakulttuurista ja McDonalds oli vain se keskipiste jonka avulla katsoja (toivon mukaan) ymmärsi mistä kaikessa oli kyse. Samoin tässä dokumentissa Bin Laden on vain keino saada kerrottua lähi-idän kriisistä. Kuten dokumentissakin osoitetaan, jos Bin Laden jäisi nyt kiinni ei se ratkaisisi mitään, sillä ongelmat ovat syvemmällä kuin Bin Ladenissa. Osama Bin Laden on vain logo koko terrorismi-ilmiölle.
Elokuva käsittelee tärkeitä asioita ja vaikka Spurlock on välillä aikamoinen koomikko, niin hän tietää millloin on syytä pitää turpansa ummessa ja antaa todellisuuden kertoa omaa tarinaansa. Vastaavasti elokuvassa käsitellyt asiat jäävät pahasti pelkiksi pintaraapaisuiksi. Sillä kuten elokuvassakin todetaan, niin terrorismin syyt, lähi-idän kriisi ja koko Bin Laden-mytologia ovat vaikeasti ratkaistavissa olevia asioita, joten noin puolitoistatuntinen dokumentti ei ole muuta kuin alkupala koko tarinalle.
Parasta elokuvassa on sen hyvä huumorin ja vakavuuden vuorottelu, ja etenkin se miten Spurlock pistää itsensä tulilinjalle olematta kuitenkaan jyräämättä muiden päälle.
Missä Luuraa Osama Bin Laden on hyvin tehty viihteellinen dokumentti tärkeistä asioista, mutta valitettavan puolitiehen jäävä ja lopulta hieman päämäärätön. Elokuva koettaa ulottaa aihepiirinsä välillä liian laajalle alueelle, kun kerronnallisesti sille olisi ollut eduksi joko keskittyminen Osama Bin Ladenin etsintään, tai mielummin se että pituutta olisi ollut enemmän, sillä tätä olisi katsellut enemmänkin.
Kaiken kaikkiaan kyseessä on kuitenkin erittäin hyvä edokumentti, joka hienoisesta päämäärättömyydestään huolimatta pystyy kertomaan asioista siten, että sitä pystyy katsomaan kaikki, oli sitten dokumenttien ystävä tai ei.Ja jos kerran suurin miinus löytyy siitä, että elokuva on liian lyhyt niin parempi niin, kuin toisin päin.
Tähdet: ****
Missä Luuraa Osama Bin Laden?
...NOIR
Etsivä Jack Dobson (James Belushi) löydetään ammuttuna ja Dobsonin äänen tahdittamana siirrymme pari kuukautta ajassa taaksepäin, näyttämään miten asiat kulkivat Dobsonin kuolemaan.Dobson toimii todistajana murhaoikeudenkäynnissä ja hän saa samaan aikaan suudelmin suljetun, runomuodossa olevan uhkauskirjeen. Dobson ei välitä asiasta tuon taivaallista, mutta ehkä hänen olisi pitänyt, sillä kirjeitä alkaa tulla lisää ja alkaakin vaikuttamaan siltä että niiden merkitys onkin jossain muualla kuin tuossa edellämainitussa oikeudenkäynnissä.
Siinä sivussa Dobson liikkuu hienospiireissä ja hässii muilta salassa seurapiirileski Ellen Schofieldia (Lorraine Bracco.) Lisämausteita tuovat isoveli Michael (William Russ) joka pyrkii senaattiin ja poliisiparina toimiva Steve Frayn (Tony Goldwyn) joka näennäisen onnellisesta nuoresta avioliitostaan huolimatta vaikuttaa olevan jonkinmoinen häntäheikki.
Pian yksi Dobsonin yhden illan suhteista löytyy murhattuna, kasvot huulipunalla tuhrittuna ja asialla vaikuttaa olleen samainen henkilö joka niitä kirjeitä kirjoittelee. Epäilykset rupeavat kohdistumaan Ellen Schofieldiin, koska motiiviksi epäillään mustasukkaisuutta ja Ellenillähän on suhde Dobsoniin,,, niin ja hänellä nyt sattuu olemaan samanmerkkistä huulipunaa kuin mitä niissä kirjeissä ja murhatun naisen kasvoilla oli.
Mukaan heitetään vielä viittaus Dobsonin lapsuuteen kun hänen opettajansa käytti häntä hyväkseen ja siinä yhteydessä opettajatar koristeli Dobsonin huulipunalla. Joten voiko murhaaja ollakin tuon opettajattaren kostonhimoinen, nyt päälle nelikymppinen poika.
Ja kun vielä selviää että Jack Dobsonin poliitikkoveli Michael on myöskin ollut suhteessa tuohon samaiseen murhattuun naiseen, niin siinäpä vasta pikkelsi.
Mutta ei juonesta sen enempää sillä Paholaisen Suudelma on niitä elokuvia joiden tarkoitus on muka yllättää katsoja. Eli koko ajan mukaan tuodaan mukaan uusia epäilyä, kaikilla tuntuu olevan suhde kaikkien kanssa ja jokainen puhuu epäilyttävästi. Kuitenkin Paholaisen Suudelman tehtävä on olla yllätyksellinen, joten jos sen vielä jostain löytää ja haluaa nähdä, niin lienee parempi etten kerro kaikkea.
No, elokuvan alku tietenkin jo osoitti että Jack Dobson kuolee tarinan aikana, mutta kuka tappoi ja miksi?
Paholaisen Suudelma ei kuitenkaan ole järin yllätyksellinen yrityksestään huolimatta. Se tuntuu siltä kuin käsikirjoittaja koettaisi liikaa ja tästä johtuen on tullut hieman sokeaksi omalle tekstilleen ja täten on saanut aikaiseksi elokuvan joka on ovela, mutta ei laisinkaan. Se tosin on myönnettävä, että vaikka elokuva pitkälti kierrättää perusdekkarikliseitä, niin elokuvan alussa esitetyn lopun aikaansaava twisti on varsin onnistunut, joskaan ei kovin yllättävä. Mutta se lopun jälkeinen toinen lopputwisti, eli elokuvan varsinainen lopetus on jo aivan naurettavaa roskaa. Olisi kannattanut lopettaa siinä 10 minuuttia aiemmin.Kovasti tässä on koetettu tuoda muistumia vanhoista dekkareista ja sellaista Chinatownistakin tuttua tyyliä sekoitetaan suuresti nykyaikaan. Näitä Marlowe-henkisiä seikkoja korostetaan jatkuvalla saksofonin käytöllä musiikissa (joka välillä käy jo parodian puolella) ja Lorraine Bracco on niin klassista femme fatalea kuin vain voi olla. Niin ja lisäksi mukana on perinteinen kertojanääni.
Modernissa elokuvassa tälläinen film noir-tyylinen väridekkari on varmaan parhaiten toiminut elokuvissa Huuma (Body Heat) ja K.J.S.:n uusintaversiossa.
Ei Paholaisen Suudelma periaatteessa mikään huono elokuva ole. Siinä on ihan hyvä tarina, varsin hyvät näyttelijät, eikä kokonaistoteutuksessakaan ole suurempia virheitä. Se ei vain ole niin nokkela kuin uskoo olevansa. Juoni on aivan liian helposti ennustettavissa, hahmot turhan karikatyyrimäisiä ja kokonaisuutena se on lajinsa valioihin verrattuna hieman valju.
Paholaisen Suudelma on siis aivan mukiinmenevä dekkari, joka kannattaa katsoa perusviihteenä ja olla välittämättä hieman keinotekoisesta yritteliäisyydestä.
Paljon olisi kyllä auttanut elokuvaa jos se ei olisi koettanut tunkea soppaansa liian montaa keittäjää.
Elokuvassa oli loistava suomennosvirhe. Kun Frayn vertailee todisteita keskenään ja toteaa etteivät ne täsmää, niin hän sanoo ”doesn't match.” Suomentajan mukaan tuo on yhtä kuin ”onko tulitikkua?”
Tähdet: ***
Paholaisen Suudelma
...NOIR
Frank Abernathy (Vincent Ventresca) on hajamielinen museon johtaja/tiedemies joka on aikeissa piakkoin avata uuden näyttelyn jonka vetonaulana on suurenmoinen jäätynyt mammutti. Tehdessään kokeita, eli poratessaan reikää jääkimpaleeseen vapauttaa hän samalla jonkin elektronisen impulssin joka syöksyy kohti avaruuden syövereitä. Hän löysi jäästä myös jonkin pienen kuulan, joka osoittautuu jonkinlaiseksi avaruuksien piippariksi. Tuo mainitsemani elektroninen impulssi oli näemmä jonkinlainen kutsu, koska sen seurauksena avaruudesta saapuu jonkinlainen luotain joka iskeytyy juuri Abernathyn museoon. Luotain sulattaa mammutin ja tämä lähtee menemään. Sitä ennen mammutti imee kärsällään museon vartijasta tämän elinvoiman. Abernathy ja muut uskoivat meteoriitin osuneen museoon ja tuhonneen mammutin, mutta näin ei ole asian laita, sillä kohta he huomaavat mammutin joraavan ympäriinsä. Paikalle saapuvat valtion agentit (hieman kuin Men In Black) Powers (Leila Arcieri) ja se toinen. Sillä toisella ja hänen nimellään ei niin väliksi, kun hän joutuu melkein heti mammutin syömäksi.
Mellastavan mammutin lisäksi Abernathylla on huolenaan sci-fi-friikki isä, Simon (Tom Skerritt) joka heti uskoo avaruuden valloittajien saapuneen ja teini-ikäinen tytär, Jack (Summer Glau) joka tuntee itsensä laiminlyödyksi. Lisää harmaita hiuksia tulee siitä, että agentti Powers toteaa heillä olevan rajattu määrä aikaa hoitaa asia, tai muuten hallitus hoitaa asian pommittamalla kaupungin kivikaudelle. Ja jos siinä ei ole tarpeeksi vielä, niin selviää että kaupungin patologilla on syväjäädyksessä käsi, joka mikroaaltouunissa sulatettuna herää henkiin. Käsi morsettaa sormillaan aikovansa valloittaa maapallon. Öö, okei...
Miksi muuten kukaan muu kuin elokuvan päähenkilöt eivät tunnu huomioivan alueella riehuvaa mammuttia?
Abernathy kutsuu mammutin luokseen sen aiemmin löytämänsä kuulan avulla ja apulaistensa avulla vangitsee sen johonkin konttiin jossain tehtaalla. Sitten mammutti syväjäädytetään, mutta siinä samalla Simon uhraa itsensä saadakseen mammutin vangiksi.
Sitten tulee aivan outo lopetus. Nyt siis sekä mammutti että Simon ovat syväjäässä, mutta jostain syystä valtio pitää Simonin hallussaan ja tyrkkää sen jäätyneen mammutin takaisin museoon.
Outbreak oli lievä pettymys, mutta ei siksi että se olisi ollut umpisurkea. Vaikkakaan Outbreak ei ole järin hyvä elokuva, niin se oli yllättävän viihdyttävä ja sopivasti kieli poskessa koko ajan. Tämä huomio, ettei se ollutkaan hullumpi elokuva, oli se mikä oli samalla myös lievää pettymystä aiheuttava seikka. Kun katsoo elokuvan kantta ja lukee sen takakannen:
”Me tuhosimme sen. Nyt se tuhoaa meidät.
Kaikki alkaa ulkoavaruudesta tulevasta meteoriitista. Amerikkalaisen pikkukaupungin savuavista raunioista herää jääkauden aikainen tappajapeto. Se tuhottiin tuhansia vuosia sitten, nyt on ihmisten vuoro.
Muinaisten aikojen kuolemaa kylvävä peto palaa suurenmoisessa toimintaseikkailussa; kauhistuttava painajaisnäkymä maailman tuhosta ja ihmisten epätoivoisesta taistelusta pysyä hengissä.”
Kansi ja kannen tekstit lupaavat niin julmetun naurettavaa tekelettä, että sen täytyy olla roskaelokuvien aatelia ja taatusti hauskaa katseltavaa. Mutta kyseessä olikin vallan mainio satiirinen pastissi vanhoista atomihirviö-elokuvista. Mikä tarkoittaa että elokuvassa on paljon viittauksia vanhoihin elokuviin, näyttelijät vetävät roolejaan tietoisesti yli ja elokuvan surkeat mammuttiefektit ovat jopa hyvä asia elokuvan kannalta.
Outbreak on siis varsin huono elokuva jos sitä koettaa katsoa vakavissaan, vahingoniloisesti, tai toimintaelokuvana. Kun Outbreakiin suhtautuu siten että kyseessä on komedia, niin se tuntuu huomattavasti miellyttävämmältä.
Itse olin pettynyt siihen ettei se ollutkaan täyttä roskaa, vaan tietoisesti komediallisesti tehtyä jopa suhteellisen hauskaa roskaa.Pidin suuresti siitä että se syväjäädytetty käsi sulatettiin mikrossa ja käsi morsettaa aikovansa valloittaa maailman. Se oli veikeä kohtaus.”No mammoths, extinct or otherwise were harmed in the making of this film.”
Tähdet: ***
Outbreak...NOIR
