Tappajahai (Jaws, 1975)

Minä en osaa uida, mutta en ole koskaan tuntenutkaan palavaa halua opetella uimaan. Ala- ja yläasteen aikana menin vain puolipakolla muiden mukana uimahalliin, mutta jos tilaisuus salli niin keksin keinon välttää tuon vetisen tilaisuuden. Yläasteella opettaja vaati minulta vanhempien kirjoittaman selityksen siitä, miksi en osallistu uimatunneille. Isäni kirjoitti lappuun ”______ ei ui” ja allekirjoitti sen, ja se kelpasi opettajalle. Ilmeisesti hän halusi vain tietää, että tietävätkö vanhempani etten osallistunut uimatunneille. Kerran kuitenkin olen ilolla osallistunut uimatunnille ja syynä oli Tappajahai, eli elokuva josta nyt turisen. Tahdon painottaa että Tappajahai ei ole syynä uimahaluttomuuteeni, vaan syyt siihen ovat monimuotoisempia ja toisen ajan aiheita.
Yläasteaikana järjestettiin sellainen mielenkiintoinen tapahtuma, jossa Tappajahai-elokuvaa esitettiin uimahallissa. Nyt en muista miksi näin tehtiin. Kyseessä saattoi olla jokin tutkimustilanne, tai vain sadistisen uimahalligestapon Torquemadamainen kidutuskeino. Ja nyt kun muistelen asiaa, niin muistelen ettei oppilailta erikseen kysytty koulussa haluavatko he nähdä Tappajahain uimahallissa, mutta paikan päällä joku totesi että paikalta saa halutessaan poistua. Tämä on siksi mielenkiintoinen huomio etten muista ettäkö vanhempien olisi pitänyt allekirjoittaa jokin lupalappu sille, että oppilaat saisivat katsoa elokuvan johon ikä ei riitä. Tosin on mahdollista etten kuunnellut jos joku sitä koulussa kysyi ja toisaalta olemme Ruotsintunneilla katsoneet myös Child's Play-elokuvan joka tuolloin oli vielä kiellettyjen elokuvien listalla Suomessa. Miksi? Who cares.
Muistan kuinka osa oppilaista nousi pois altaasta elokuvan aikana ja kuinka innoissani minä olin. Olin nähnyt Tappajahain jo vuosia aikaisemmin ja tilanne sai aikaan sen että tiedostin todellisuuden liian hyvin ympärilläni, joten se ei pelottanut minua. Mutta pidin tilanteesta ja kieltämättä se aiheutti sopivaa kutinaa.
Tappajahai on edelleenkin elokuva joka varmasti saa monet ihmiset pelkäämään vesistöjä, sillä Suomen hai on haista verenhimoisin.

Tappajahai on varmasti niin kovin tuttu suurimmalle osalle ihmisistä, ettei sen tarinaan tarvitse paneutua kovinkaan voimakkaasti. Kysehän on lyhykäisyydessään siitä kuinka pienen Amity-saaren lähistölle tulee hengailemaan iso valkohai joka popsi paikallisia suuhunsa. Paikkakunnan tuore sheriffi Martin Brody (Roy Scheider) haluaa sulkea rannan ja saada hain hengiltä, mutta kauppiaat ja pormestari pitävät Martinia vain ylireagoivana hysteerikkona. Hai vetelee paikallisia suuhunsa kuin juustonaksuja ja sitten Martin lähtee superkalastaja Quintin (Robert Shaw) ja meribiologi Matt Hooperin (Richard Dreyfuss) kanssa kolmestaan metsästämään luonnon suurta syömäkonetta. Lopuksi vedetään peliin klassinen ”smile you son of a bitch” ja hai poksahtaa.

Kyseessä on siis jo Tappajahain valmistumisvuonna lukuisia kertoja käytetty tarinapohja, jota näkee vieläkin toistuvasti. Mikäpä siinä, hyvä perusidea ei kommervenkkejä kaipaa jos se osataan toteuttaa oikein. Etenkin hirviöelokuvat ja suurinpiirtein jokainen paranoiascifi on hyödyntänyt samaa pohjaa kuin Tappajahai.
Eli erotetaan joukosta yksilö joka kulkee huutamassa kuinka me olemme kaikki vaarassa. Annetaan valtaapitävien ohittaa yksilön varoitukset, kunnes jotain tapahtuu. Valtaapitävät tekevät jotain pinnallista jolla saadaan ulkoasu kuntoon, mutta yksilö kulkee huutamassa että olemme edelleen vaarassa ja niin olemmekin.

Vaikka Tappajahain tarina tuntuu nykyään aika kliseiseltä ja teknisesti se on hieman kömpelö (vaikkakin suurin osa nykytekniikalla tehdyistä efekteistä on huomattavasti rumempaa tavaraa), niin Spielberg teki jo tuolloin sen mitä hän on tehnyt niin monen monta kertaa sen jälkeenkin. Spielbergilla on hyvä kyky tehdä peruseineksistäkin elokuva joka on samalla hyvin viihteellinen massayleisön elokuva, että myöskin kriittisesti katseltuna sopivan älykästä katseltavaa. Eikä Tappajahai ole poikkeus, sillä se on simppeli hirviöelokuva joka tuntuu olevan mutanttizombiegammasäde-elokuvien Kansalainen Kane.
Lyhyemmin: Älykäs ääliöelokuva.

Tappajahai sisältää myös yhden kohtauksen jossa olevan repliikin minä rankkaan kaikkien aikojen parhaimpien toppilistalle, ellen jopa ihan ykköspaikalle. No en tietenkään, mutta pirun hieno se on. Kyseessä on kohtaus jossa Matt kysyy Martinilta, että miksi tämä kaupunkilainen vettä pelkäävä mies asuu saarella ja Martin vastaa
”It's only an island if you look at it from the water.”

Elokuva sisältää muitakin erittäin tehokkaasti toimivia kohtauksia, kuten jo alkupuolella tapahtuva hain päiväsaikaan tapahtuva hyökkäys rantavesissä. Hienosti toteutettu kohtaus jossa kuvan taka-alalla lapsi hytkyy vedessä veren pulputessa, etualalla porukka läiskii iloisesti ja perspektiivin vääristys kun Martin näkee sen takana tapahtuvan verisen suihkulähteen.
Tappajahai on kuin hittikokoelma, sillä sieltä pystyy nostamaan noiden kahden jo mainitun kohtauksen lisäksi useampia muitakin.

Vaikka kyseessä saattaa olla vain budjettikysymys, niin hain kuvaaminen ensimmäisessä perspektiivissä kamera-ajoilla on hyvin tehokasta ja tunnelmaa painottaa se tuttuakin tutumpi John Williamsin musiikki. Itseasiassa se Williamsin musiikki muodostuukin elokuvan suurimmaksi miinukseksi, niin onnistunutta kuin se onkin.
Williamsin musiikki on välillä liiankin paljastavaa tunteiden ja tilanteen manipulointia, ja kiitos sen, musiikki ajoittain paljastaa tapahtumat ennen kuin ehtivät tapahtumaan. Koska Williamsin sävellykset ovat pirun onnistuneita itsessään, niin tämä ei ole mikään suuren suuri miinus, mutta mielestäni olisi ollut suotavaa jos joitakin osia musiikista olisi hyödynnetty säästeliäämmin.

Itse hai puolestaan.
No nyt katsoen se on turhankin jäykkä ja mekaanisen oloinen, vaikka vuonna 1975 se on taatusti ollut tekniikan huippuluokkaa. Parhaiten hai toimii silloin kun sitä ei näytetä kunnolla, siinä perinteisenä evä veden pinnalla-kuvauksena. Tietenkin elokuva tarvitsi ne pari kunnon kuvausta haista, eli näkyvimpinä Quintin kuolema ja elokuvan lopetus. Mielestäni kuitenkin silloin kun hai näytettiin kunnolla, niin se onnistui parhaiten siinä ”bigger boat”-kohtauksessa.

Robert Shaw ja Richard Dreyfuss tekevät varsin hyvää työtä, mutta kyllä se on Roy Scheider joka elokuvan parhaimman näyttelijäsuorituksen tekee. Shawn körmy tosimiesrooli ja Dreyfussin humoristinen älykkörooli ovat tietenkin elokuvan dominoivimpia rooleja juuri niiden energisyyden vuoksi, mutta Scheiderin tavisrooli on se kivijalka johon me kaikki voimme samaistua. Scheiderin Martin Brody tuntuu siltä naapurin mieheltä jota et koskaan tervehdi ellei hän tervehdi sinua ensin, mutta hän onkin ihminen joka tuntuu tutulta ja oikealta.

Videovuokraamoissa Tappajai varmaan survaistaan kauhuhyllyyn (joka nyt kelpaa minullekin) ja elokuvan takakansi määrittelee sen toimintatrilleriksi, mutta kauhudraama lienee sopivin genremääritys elokuvalle.

Tappajahai on edelleenkin julmetun tehokas elokuva, joka varmasti saa miettimään että onko ammeessa kylpyvaahdon alla valkohai odottamassa.

Tähdet: *****
Tappajahai
...NOIR

Varkaista Hartain (Almost an Angel, 1990)

Nimenä Paul Hogan ei ehkä nykyään sano monellekaan mitään, mutta varmasti hyvin moni tuntee hänen tunnetuimman roolihahmonsa, Crocodile Dundeen.
Kaksi ensimmäistä Dundee-elokuvaa ovat jääneet vahvasti populaarihistoriaan, mutta kuinkahan moni muistaa muita Hoganin elokuvia? Kuinkahan moni tietää edes että Crocodile Dundeekin sai kolmannen osan vuonna 2001. No, eipä Hogan kovin montaa elokuvaa olekaan saanut aikaiseksi, joten eräänlaiseksi yhden hitin ihmeeksi hän taisi jäädä.

Varkaista Hartain on ihan mainio kevyt komedia, vaikk'ei samoihin sfääreihin päässytkään kuin ne kaksi ensimmäistä Dundee-elokuvaa. Hoganin elokuvista Varkaista Hartain taitaa olla siis kolmanneksi tunnetuin, mutta ei missään nimessä samanlainen murskahitti. Suht' hauska, vaikkakin epätasainen elokuva kuitenkin on kyseessä.

Terry Dean (Paul Hogan) on vankilasta vapautuva elektroniikkaneromurtovaras joka ensitöikseen aloittaa vanhat puuhansa. Willie Nelsoniksi naamioituneena hän ryöstää pankin, mutta ei ehdi kauaa nauttia tuottoisasta ammatistaan, sillä piakkoin pankkikeikan jälkeen hän pelastaa pikkupojan jäämästä auton alle, mutta samalla jää itse kolarin uhriksi.
Maatessaan tajuttomana sairaalassa, kuulee hän lääkärin toteavan viereisessä sängyssä makaavan potilaan kuolleen ja kun vielä huoneessa päällä olevassa televisiossa Michael Landon kertoo olevansa enkeli (Enkeli Maantiellä), niin näiden yhdistelmä saa Terryn näkemään unta Jumalasta (Charlton Heston.) Jumala kertoo Terryn kuolleen, mutta hän palauttaisi Terryn takaisin enkelinä tekemään hyvää ihmisille.
Aluksi Terry ei välitä unestaan tuon taivaallista, vaan aikoo tehdä uuden pankkikeikan Rod Stewartiksi naamioituneena. Keikka menee pieleen kun samaan paikkaan samaan aikaan saapuvat toiset ryöstäjät ja he ampuvat Terrya. Koska Terry ei kuollut laukauksiin, uskoo hän olevansa oikea kuolematon enkeli. Mitä hän ei tiedä on että toisilla ryöstäjillä oli aseissaan paukkupanoksia.
Terry uskoo siis olevansa kuolematon, mutta koska hän ei osaa lentää, niin hän päättelee että hänen tehtävänsä on ansaita siivet. Joten hän rupeaa lukemaan raamattua, toteuttaakseen sen oppeja. Koska Jeesus ruokki nälkäiset, niin tekee myös Terry. Toisin kuin Jeesus, Terry ruokkii kodittomat ryöstämällä pikaruokalapaikan.
Miettiessään jatkotoimia, päättää Terry ottaa mallia Mooseksesta ja antaa hänen johdattaa itseään. Liftaaminen muuttoauton kyydissä jonka omistaa yritys nimeltä Veljekset Mooses on ihan tarpeeksi lähellä.
Terry päätyy jonnekin takahikiälle, jossa tutustuu pyörätuoliin joutuneeseen Steve Garneriin (Elias Koteas) ja hänen kauttaan Steven siskoon Roseen (Linda Kozlowski.) Tietenkin Terry ihastuu Roseen ja koska Rose pyörittää jotain rahapulassa olevaa nuorisokeskusta, niin Terry näkee siinä mahdollisuuden ansaita siipensä. Siispä Terry rupeaa auttamaan nuorisokeskuksen nostamisessa inhimilliselle tasolle ja siinä tulevat avuksi vanhat taidot. Niin ja Steve on pahasti sairas, kuolemaisillaan, joten Terry haluaa auttaa myös häntä. Siispä ruvetaanpa kusettamaan paikallista uskovaista sikarikasta George Bealemania (Parley Baer.)
Samaan aikaan poliisit ovat jäljittämässä Terrya sen aiemmin tehdyn Willie Nelson-keikan vuoksi.
Steven kuollessa Rose osoittaa ateistisuutensa, mutta Terry uskoo uskoo edelleen olevansa enkeli. Ja tässä vaiheessa elokuvaa siirrytään pois siitä alueelta jossa kaikki aiemmat ”ihmeet” olivat Terryn toteuttamia teknisiä huijauksia ja yht'äkkiä Jumala antaa merkin Roselle ja rekka ajaa Terryn lävitse kuin tämä olisi aave ja elokuva loppuu.

Siis mitä hittoa?! Vastahan se tarina pääsi vauhtiin ja sitten se lopetetaan kuin seinään.

Muutaman viime minuutin aikana poliisi lähestyy Terrya, Steve kuolee, Jumala antaa itsestään todellisen merkin, Terry paljastuu oikeaksi ihmeolennoksi ja Rose alkaa uskomaan Jumaan. Aivan älyttömän hätäistä ja epäloogista.
Ensinnäkin koko elokuvan ajan osoitetaan ettei Terry ole oikea enkeli, vaan ihminen joka kuvittelee olevansa enkeli. Joten fyysisesti toimiva Jumala ei istu elokuvan opettavaiseen ideaan siitä ajatuksesta, että se kertoo ihmisen sisäisestä muutoksesta jonkin kiintopisteen (tässä tapauksessa uskon) avulla, eikä niinkään uskonnosta jossa Jumala fyysisoituu kouriintuntuvaksi hokkuspokkustaikuriksi. Mutta lopussa vedetään turbonopeudella läpi kaikki seikat kuoleman jälkeisestä elämästä, armosta, ihmeteoista ja käännytyksestä. Idea Terryn harhauskosta että hän olisi taivaallinen enkeli, mutta toteuttaa kuvitellun tehtävänsä varkaana oli mainio ja sitä olisikin pitäynyt hyödyntää enemmän. Ne Terryn varasammatin avulla toteutetut "Ihmeteot" olisivat antaneet mahdollisuuksia vaikka mihin hulvattomuuksiin. Lopun hätäinen uskonnollinen painostus ei istunut elokuvan muuhun tarinaan ja se tuntui nimenomaan pikaisesti tehdyltä nopealta hätäratkaisulta.
Outo juttu oli myös se, että kun aina välillä näytettiin poliiseja tutkimassa Terryn rikoksia ja jäljittämässä tätä, niin vaikka ihan elokuvan viime minuuteilla poliisit olivat lähestymässä Terrya, niin heidät vain unohdettiin tarinasta.
Lopun rikkonaisuus ja uskonnollinen hätäily oli suuri pettymys, sillä elokuvan alku oli varsin mainio.

Varkaista Hartain alkaa hyvin. Idea varkaasta tekemässä hyvää toteuttamalla ammattinsa oppeja oli varsin hyvä komedian aihe.
Alku oli komediallisesti elokuvan parasta antia, niine vinksahtaneine vitseineen Willie Nelsonista pankkiryöstäjänä ja Charlton Hestonista Jumalana. Sitten elokuva muuttuu kevyeksi opettavaiseksi romanttiseksi komediaksi, joka kuitenkin oli vielä ihan onnistunutta peruskauraa. Vain elokuvan loppu oli aivan syvimmästä peräsuolen onkalosta.
Kun elokuva oli alussa mukavan vinksahtanut ja keskellä vielä ihan kiva pastissi aiemmin mainitusta Michael Landonin tv-sarjasta Enkeli Maantiellä, niin loppu olikin yllättäen ristiretki jossa ainoa vaihtoehto oli Jumalan syli tai haudan lämpö.
Elokuvan lopetus saakin ajattelemaan, että tuottajat ovat pelänneet loukkaavansa uskovia ihmisiä ja siksi tehneet sen nyhveröintilopetuksen. Jos kyse ei ole mistään Abel Ferraran elokuvasta, niin uskonto on edelleen jokseekin tabu aihe elokuvissa ja vuosi 1990 ei ollut mikään poikkeus. Tämä elokuvan lopetuksen uskonnollinen tuputus oli siksikin aika säälittävää, että valtaosa elokuvan uskonnollisista vitseistä olivat muutenkin aika kesyjä ja jos joku niistä loukkaantuu, niin takana on kyllä jotain muuta kuin Varkaista Hartain. Suurin osa uskontovitseistä kun oli niitä jossa Terry vahingossa sanoo jotain kuten "jumalauta" ja sitten katsoo taivaalle todeten "sori vaan."

Tähdet: ***
Varkaista Hartain
...NOIR

Tropic Thunder (2008)

Jos käytetään Oscar-palkintoja mittapuuna, niin elokuvan peruslajityypeistä vain kauhu taitaa kerätä itselleen vähemmän kunniaa kuin komedia. Kun siis ajatellaan nimenomaan komediakomediaa, ei draamakomediaa.
Kieltämättä komediassa harvoin tunnutaankaan panostettavan elokuvaan siten, että sitä katsoessa edes ajattelisi sen ansaitsevankaan mitään palkintoja, kuin ehkä jonkin Teen Choice Awardin. Tropic Thunder ei tule muuttamaan komedioiden arvostusta, vaan edelleen saa tähyillä sinne Chaplinin ajoille. Mutta Tropic Thunder on elokuva joka pelkäksi ns. peruskomediaksi on aivan pirun hauska ja hyvint tehty elokuva ylipäätään. Jos nämä elokuvan saisivat Oscareita (vrt. Kala Nimeltä Wanda ja yök! Serkkuni Vinny) niin hitto vie, Tropic Thunder ansaitsisi sellaisen.

Tropic Thunderin juoni on hyvin samankaltainen kuin Galaxy Questin. Eli joukko näyttelijöitä ajautuu tilanteeseen jonka he aluksi uskovat liittyvän ammattiinsa ja lopulta tajutessaan asioiden todellisen laidan koettavat hyödyntää ammatinsa oppeja.

Tugg Speedman (Ben Stiller), Jeff Portnoy (Jack Black) ja Kirk Lazarus (Robert Downey Jr.) ovat suurimmat tähdet vietnam-elokuva Tropic Thunderissa, joka ajautuu pilalle hemmoteltujen tähtiensä vuoksi budjettiongelmiin ja elokuvan ohjaaja Damien Cockburn (Steve Coogan) pistää staransa eräänlaiselle boot campille, aikomuksenaan kuvata leffansa guerilla-tapaan. Asiat menevät perseelleen, mutta näyttelijät uskovat olevansa edelleen kuvauspaikalla ja kamerat ovat jossain piilossa. Viidakossa Platoonia ja Poikkeuksellista Rohkeutta leikkivät näyttelijät ovatkin oikeasti osuneet paikallisten huumetrokareiden alueelle ja heistä tulee selviytyä, mieluusti elossa.

Tropic Thunder onnistuu näyttelijävalinnoissaan aivan nappiin. Jopa mielestäni raivostuttavan ärsyttävä Jack Black on edelleen raivostuttavan ärsyttävä, mutta tässä elokuvassa hän on sopivasti raivostuttavan ärsyttävä. Ja jos joku ansaitsee pystin parhaasta miessivuosasta, niin se on Robert Downey Jr. Hänen Russell Crowe-hahmonsa on elokuvan paras suoritus, ja juuri näyttelemiseltään, ei pelkältä silmiinpistävyydeltään.
Loistava on myös Nick Nolte, joka esittää tuttua karhumaista itseään, mutta tekee sen jälleen niin kovin hyvin.

Oli myös positiivista nähdä massayleisölle suunnattu isojen tähtien komedia, joka ei nyhveröi ja ole poliittisesti korrekti. Vaikka Tropic Thunderin monet vitsit ovat lähes suoranaista kettuilua, niin se ei kuitenkaan sorru mihinkään ripulihuumoriin, vaan osoittaa sellaista itseironiaa että jos siitä loukkaantuu, niin sittenhän loukkaantuu.
Tropic Thunder näyttää kuinka parodiaelokuvaa kuuluu tehdä. Tähän kaikilla Mitäs Me Spartalaisilla on niin pirun pitkä matka, ettei se edes naurata.
Hienoa Tropic Thunderin on se, ettei elokuvasta nauttiakseen tarvitse tietää yhtä ainoataan elokuvaa, tai näyttelijää jota tässä parodioidaan. Tropic Thunder toimii omana itsenään.

Tropic Thunder on hyvin näytelty ja peruskomedioita huomattavasti paremmin kirjoitettu, ja vaikka se ei taatusti kaikkien makuun olekaan, niin harvoin itse olen näin usein nauranut nykykomediaa katsoessani. Joten kyllä minä suosittelen tätä lämpimästi.

Hitto, jopa se alun Martin Lawrence-vitsi on parempi kuin hänen omat leffansa yhteensä.

Tähdet: ****
Tropic Thunder
...NOIR

Kivettynyt Metsä (The Petrified Forest, 1936)

Arizonan hiekka- ja kaktuserämaan laitamilla sijaitseva huoltoasema/kahvila saa piakkoin vieraita joita siellä ei yleensä tapaa.
Päivä alkaa samaan tapaan kuin kaikkia aiemmatkin, eli hiljaisena. Radiosta ja postimiehen kautta kuuluu kuitenkin uutisia, että gangsteri Duke Mantee (Humphrey Bogart) miehineen olisi karkumatkalla samaisella alueella.
Ensimmäisenä paikalle osuu patikoitsija Alan Squier (Leslie Howard) joka sanoo vain kiertelevänsä yhdysvaltoja, mutta käyttäytyy kuin hänellä olisi jotain salattavaa.
Paikalla ovat Alanin lisäksi paikkaa pyörittävä perhe, armeijaintoileva isä Jason (Porter Hall), tytär Gabrielle (Bette Davis), isoisä Gramp (Charley Grapewin), keittäjätär Paula (Nina Campana) ja eräänlainen sekatyömies Boze (Dick Foran.)
Jason poistuu paikalta lähteäkseen jonkin militanttiryhmänsä harjoituksiin ja jäljelle jäävät siis loput joukosta.
Gabrielle ihastuu Alaniin kuullessaan tämän olevan kirjailija ja koska Gabrielle elää kaukana ns. sivistyksestä, vaikuttaa brittiläinen mystinen snobi kirjailija äärimmäisen eksoottiselta. Luonnollisesti Gabrielleen jo kauan ihastunut Boze osoittaa mustasukkaisuuden merkkejä.
Paikalle saapuvat ohikulkumatkalla olevat Chisholmin pariskunta kuskeineen ja Alan saa heiltä kyydin matkallaan eteenpäin. Matka kuitenkin keskeytyy kun he törmäävät Duke Manteeseen apulaisineen. Mantee ottaa Chisholmien auton ja jatkaa matkaansa. Alan päättää lähteä takaisin huoltoasemalle varoittamaan, että Mantee joukkoineen liikkuu alueella. Sääli vain että Mantee sattui samaiselle paikalle joitakin hetkiä aiemmin. Siispä nyt Alan, Gramp, Garbielle ja Boze ovat Manteen vankeja.
Myös Chisholmin pariskunta kuskeineen palaa paikalle, tietämättä Manteen joukkoineen olevan myös siellä.
Paikalla olevat alkavat hiljalleen avautumaan ja Mantee saa seurattavakseen erinäisten ihmisten suhdekiukuttelua. Eli pääosin äänessä ovat kiukkuinen Boze, lemmenlyömä Gabrielle ja oikeasti ärsyttävä Alan. Manteen ja Alanin välille syntyy myös jonkinlainen tahtojen mittely.
Manteen miehet haluaisivat jo lähteä matkalle rajan ylitse, mutta Mantee haluaa odottaa loppujoukkonsa saapumista. Toisessa joukossa kun on myös Manteen naisystävä.
Vankiryhmä kasvaa kun Jason kahden militanttikaverinsa kanssa saapuu paikalle. Heiltä Mantee saa kuulla naisystävänsä jääneen kiinni ja nyt Manteen pasmat menevät sekaisin. Lähes samantien pakkaa sekoittavat vielä miehet jotka tulevat vangitsemaan Manteen joukkoa. Alkaa silmitön räiskintä ja Mantee koettaa pakoa. Ennen lähtöä Alan pakottaa Manteen ampumaan ja Alan kuolla kupsahtaa. Alan kun oli tehnyt tässä välissä testamentin ja pistänyt siihen Gabriellen edunsaajaksi, jotta Alanin kuoltua Gabrielle pääsisi vihdoinkin toteuttamaan haaveensa ulkomaanmatkasta.

Kivettynyt Metsä on lopulta aika keskinkertainen jännäri. Se on kyllä pääosin hyvin kirjoitettu ja näytelty, mutta siinä oli muutama seikka joissa kompuroitiin aika pahasti.

-Miksi Mantee jää tuohon kyseiselle huoltoasemalle odottamaan loppujoukkoaan. Missään vaiheessa ei anneta ymmärtää että Mantee olisi alusta asti suunnitellut pysähtymistä sinne ja siten sopinut tapaavansa loput joukostaan siellä. Myöskään ei näytetä että Mantee soittaisi heille ja kertoisi odottavansa tuolla huoltoasemalla. Joten miten loput joukosta osaisivat tulla juuri sinne tapaamaan Manteeta.

-Elokuvassa ei oikein anneta mitään syytä siihen miksi Alan uhraisi itsensä Gabriellen vuoksi. Alussa Alanin käyttäytyminen anataisi ymmärtää ettei hän ole aivan sellainen kuin millaisena esiintyy, mutta se seikka unohdetaan varsin nopeasti. Alan ei myöskään missään vaiheessa osoita suurempaa kiintymystä Gabrielleen, varsinkaan sellaista joka saisi tämän tapattamaan itsensä vain antaakseen Gabriellelle mahdollisuuden päästä matkustamaan Ranskaan. Alan vaikuttaa enemmän pelkältä huijarilta, kuin empaattiselta maailmanparantajalta.

-Lopun ratkaisu Manteen kohdalta oli aika hätäisen oloinen. Elokuvan viime minuuteilla Mantee joukkoineen jää tulituksen kohteeksi, he pakenevat ja viimeisen minuutin aikana Jason saa puhelun jossa kerrotaan Manteen jääneen kiinni. Kaikki tapahtuu niin nopeasti ettei siinä ole oikein tolkkua.

-Elokuvan näytösten pituudet ovat liian epäsymmetrisiä.
Ensin on osuus jossa esitellään hahmoja, mutta se kestää muihin verrattuna aivan liian pitkään, etenkin kun kenestäkään ei oikeastaan kerrota mitään pintaa syvemmältä.
Sitten tulee elokuvan mielenkiintoisin osuus, eli huoltoasemalle sijoittuva vankien ja vangitsijoiden keskinäisten välien selvittely sanallisesti. Tämä on sitä elokuvan parasta antia, mutta sitten tulee se hutaisten tehty loppu, jossa koetetaan kasata kaikki Baabelin torniksi viime minuuteilla.

-Koska elokuvan mielenkiintoisin osuus on nimenomaan se panttivankitilanne, niin elokuvan henkilöiden määrä käy rasitteeksi. Porukkaa on aivan liian paljon, etenkin kun valtaosalla ei ole mitään merkitystä tarinan kannalta. Joten liian usein käy niin että joku vain tuntuu katoavan elokuvasta ilman sen suurempaa syytä.

-Itse huoltoasema on ihan hyvin kokoon kasattu, mutta elokuva on selkeästi kuvattu studiossa ja tämä käy tuskallisen selväksi kun taivasta kuvaava taustakangas näyttää aivan liikaa juuri taustakankaalta. Hitto, näkyypä siellä saumakin yhdessä kohtaa.

-Elokuva pohjautuu teatteriesitykseen ja siltä se tuntuukin aivan liian usein. Sinänsä siinä ei ole mitään vikaa, koska tuon ajan elokuvissa näyteltiinkin vielä paljolti teatterityyliin, mutta esiintyminen lisättynä kömpelöön taustakankaaseen sai sen välillä tuntumaan siltä kuin olisi katsonut lavalla möyriviä näyttelijöitä eikä elokuvaa. Kun kyseessä ei ole tarkoituksella teatteriesitykseltä näyttänyt elokuva, niin se on jokseekin ristiriidassa elokuvan tyylin kanssa.

-Alunperin näytelmässä samaa roolia esittäneet Leslie Howard ja Humphrey Bogart ovat aika kaukana parhaimmista suorituksistaan. He tekevät kyllä ihan hyvää työtä, mutta jotenkin se vain tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Bogart (jota studio alunperin vastusti) on koko elokuvan ajan pitkälti vain kulmiensa alta vihaisesti tuijottava kiukkupussi, kun taas Howard vastaavasti on koko ajan vain ällöttävän lipevältä tuntuva niljakas. Ongelma taitaa olla siinä, että kun tarpeettomia hahmoja on tungettu aivan liian paljon mukaan ja elokuvan rytmitys on pielessä, niin Bogart ja Howard eivät vain yksinkertaisesti ehdi tuomaan hahmojensa muita puolia esiin. Hahmoissa kuitenkin on selkeästi enemmän tarinaa kuin mitä elokuvaan on laitettu mukaan. Bogartin gagsterin kunnioitus vanhempia ihmisiä kohtaan, lojaalisuus joukkioitaan kohtaan ja rakkaus naisystäväänsä kohtaan ovat seikkoja joita olisi pitänyt tuoda enemmän esille. Vastaavasti Howardin hahmon todellista minää olisi pitänyt tuoda valoon paremmin, jotta hänen motiivinsa esimerkiksi Gabriellea kohtaan olisi ollut järkevämpi.

-Bette Davis oli kyllä nätti, mutta ihan järjettömän ärsyttävä vikisijä. Hän ei oikein muuta tee kuin aiheuttaa eripuraa hahmojen välille, tai murjottaa kun ei pääse Ranskaan.

Epätasaisuudestaan huolimatta Kivettynyt Metsä on vallan mainiota katseltavaa. Helposti sitä luettelee lukuisia parempiakin jännäreitä, mutta helpommin luettelee paljon paljon huonompia jännäreitä.
Elokuva kyllä ottaa katsojan mukaansa helposti, mutta mitään ihmeitä se ei tarjoa. Tietenkin oman lisänsä tuo elokuvan valmistusajankohta ja sen ajan tapa tehdä elokuvia saa myös katsomaan Kivettynyttä Metsää eri tavalla kuin nykyajan elokuvia. Joten mieluusti sitä siirtyy ajatuksissaan 30-luvulle.

Tähdet: ***
Kivettynyt Metsä
...NOIR

Who's Nailin' Paylin (2008)

Jos haluat sabotoida omat mahdollisuutesi onnistumisessa, niin mikä on paras apu siihen?
No, jos John McCainilta kysytään niin vastaus on todennäköisesti ”hanki vetoapua Sarah Palinilta.”
Niin Sarah Palin, tuo Alaskan jääkiekkometsästäjäpoliitikko.
Sehän varmasti vaikutti loistavalta idealta. Olet iäkäs valkoinen republikaani jonka vastapelurina on nuori (nuorekas) tummaihoinen trendimittausten kiiltokuvapoikademokraatti, joten otetaanpa omaksi varapresidenttiehdokkaaksi nuori (vanhahtavan nuorekas) missikisaileva naispoliitikko. Sitä kauttahan saadaan sekä naisten että kaikkien nuorten äänet itselle. Niin ja moni himokas mies varmasti käy äänestyskopissa missipoliitikon kuvan kanssa pistämässä panoksensa ääntenlaskuun. Voitto on varma. McCain ei kuitenkaan huomioinut sitä että tämä kyseinen missipoliitikko saa puheellaan George W. Bushin vaikuttamaan Einsteinin kadonneelta veljeltä. Ja jos puutaheinään puhuminen ei ollut tarpeeksi, niin onneksi Palin ymmärsi olla käytöksellään tukematta McCainia ja sen sijaan pohjusteli omaa presidenttiehdokkuuttaan neljän vuoden päähän. Kun Palin teki tahallaan tai tahattomasti itsestään liian helpon maalitaulun kaikille Conan O'Brienista Uutisvuotoon, niin miksei samaista ilmiötä hyödynnettäisi sitten myös pornon saralla? Siispä Hustler meni ja tuotti satiirisen pornoelokuvan jonka nyt otan käsittelyyn.

Niin ja henkiläkohtaisesti minulla ei ole mitään oikeaa Sarah Palinia vastaan. Olkoonkin että hänen toimensa kansakunnan edistämiseksi tuntuukin tieltä suoraan helvettiin, niin muuten hän on minulle vain ihan kivan näköinen, mutta ihan sairaan pelottava poliitikko.

Serra Paylin (Lisa Ann) on Alaskalainen poliitikko joka viettäessään aikaa kotonaan, saa yllätysvieraakseen kaksi Venäläistä sotilasta joiden tankista on puhjennut rengas. Kansainvälisen ystävyyden vuoksi Paylin kutsuu vieraat sisään ja parin puujalkavitsin vitsin jälkeen toteuttaa BumtsiBum-ohjelman kirjaimellisesti heidän kanssaan.
Niin ja kai huomasitte tuon lakiteknisen porsaanreiän nimessä. Äskeinen kohtaus liittyy tietenkin oikean Palinin kommenttiin jossa todettiin Alaskasta olevan suoran näköyhteyden Venäjälle.
Seuraavaksi Paylin on poliittisen avustajan valmennuksessa ja jälleen lausutaan muutamia puujalkavitsejä. Paylinin poistuessa hotellilleen hänen miehensä tulee esiin piilosta ja polkaisee tuota Paylinin naispuolista avustajaa. Pahus vie noita pettäviä poliitikkojen puolisoita.
Hotelilla Paylin näkee pahaa unta siitä kuinka kaapeissa olevat luurangot voivat tulla esiin. Ja seuraa uneksuntaa menneisyydestä jossa Paylin miehensä poissaollessa harrastaa vasarointia lumikelkkojen myyjän kanssa. Pahus vie noita poliitikkojen puolisoiden pettäviä poliitikkopuolisoita.
Uni jatkuu Paylinin nuoruudesta jolloin hän oli koulussa opiskelemassa kreationismia ja parin puujalkavitsin jälkeen aloittaa opettajansa kanssa nyrkkeilyn.
Unet on nähty ja siirrytään Paylinin pressikonferenssiin jossa Paylin kumoaa väitteet seksuaalisesti moraalittomasta käyttäytymisestä. Parin puujalkavitsin jälkeen Paylin aloittaa seksuaalisen kanssakäymisen Hillary Clintonin (Nina Hartley) kanssa. Heidät yllättää Condoleezza Rice (Jada Fire) joka lupaa olla kertomatta Paylinin ja Hillaryn pornoilusta jos nämä auttavat kadottamaan julkisuudesta hänen seksivideonsa. Tämän jälkeen Condoleezza rupeaa naiskentelemaan Paylinin ja Hillaryn kanssa.
Siihen se loppui.

Aina siellä välillä oli tietenkin joukkoon pudotettu viittauksia tuttuihin poliittisiin nimiin kuten Dick Cheney ja Chuck Norris. Osoitettiin myös Paylinin olleen missi, harrastavan metsästystä ja kaikkea muuta joista oikea Sarah Palinkin tuli tunnetuksi. Kuten myös mukana oli joitakin suoria sitaatteja hänen puheistaan sekoitettuna muun sonnan joukkoon.

Myönnän että minua uteloitti nähdä tämä elokuva, mutta koska tiesin ettei kyseessä ole mikään Emmanuellen kaltainen ns. eroottinen elokuva, vaan jyystöpornoa niin odotukseni eivät olleet kovinkaan korkealla. Porno kun kuitenkin hyvin harvoin panostaa juonen rakenteeseen, vaan pääosin osoittaa miten simuloidaan vauvantekoa, niin Paylinin kohdallakaan ei uskaltanut odottaa sen kummempaa. Toisaalta taas kun mietti että kyseessä on huonosti naamioidusti oikeisiin ihmisiin pohjautuvaa poliittista satiiria pornon muodossa, niin kenties Paylin olisi enemmän kuin osiensa summa.
Pitkälti Who's Nailin' Paylin kulkee samoja latuja kuin mikä tahansa pornoelokuva. Eli kyseessä on joukko toisistaan tarinallisesti irrallisia kohtauksia joita yhdistää vain välillä samojen hahmojen käyttö ja Paylinin kohdalla tietenkin se että jokainen kohtaus rakentuu huonon huumorin kivijalalle. Jotenka kyseessä on hieman kuin pornoileva sketsiohjelma, mutta toisin kuin jokin Jope Ruonansuun huumori, Paylin sai ainakin pariin otteeseen miettimään että pitäisi ihan huvin vuoksi hymyilläkin.

Who's Nailin' Paylin on kuitenkin keskitasoa parempi pornoelokuva, sillä muutamaan otteeseen se osoittaa jotain yritystäkin. Ensinnäkin Lisa Ann on saatu ulkoisesti muistuttamaan aitoa Sarah Palinia aivan riittämiinen. En ole nähnyt Sarah Palinia alasti, joten en väitä ettäkö Lisa Ann olisi ruumiinrakenteeltaan samankaltainen, mutta jos kyseessä olisi jokin päivälehden karikatyyri niin siinä korostettaisiin jotain nenän kokoa, tms. jolla parodioitaan alkuperää, mutta ollaan vielä tunnistettavassa muodossa. Tällä kertaa kohotus ei esiinny nenän muodossa, vaan hieman alempana.
Yllättäen onnistunutta on myös Lisa Annin ulostuonti ja repliikit joita hän lausuu. Puheenparsi sisällöstään huolimatta on tunnistettavaa ja täten imitointi on tarpeeksi osuvaa. Huvittavaa on myös se, että koska itse oikea Palin on ääliömäisten puheidensa perusteella hyvin helppo ivan kohde, niin tähän pornoversioon kirjoitetut repliikit ovat samaa luokkaa,,, läähätyksen kera. Sitä ajattelee että ”jos Sarah Palin olisi pornostara, niin joo-o, tuolta hän varmaan kuulostaisikin.”
Mitenkään muuten hahmoihin, tai heidän näyttelemiseen ei ole panostettu. Ainoa suurempi huomio on kohdistettu täysin Serra Paylin-hahmoon ja muut saavat nimistään huolimatta edustaa perinteisiä isomelajättitissejä.

Oli sitten aiheen tarpeellisuudesta ja hyvästä mausta sitten mitä mieltä tahansa, niin kyllä Hustler osoitti mielestäni jonkinasteista rohkeutta tuottaa pornoelokuva jossa ”Sarah Palin” esiintyy varsin tunnistettavasti. Tämä elokuva tehtiin kuitenkin juuri sillä hetkellä kun se oli tietenkin kaupallisesti kannattavinta, mutta myös riskialtteinta huomioarvonsa ja oikeusjuttujen vuoksi. Tuona aikanahan Palinilla oli apunaan koko John McCainin avustaryhmä, mikä tarkoittaa tietenkin pataljoonaa asianajajia, hänen omiensa lisäksi tietenkin. Varmasti tätä elokuvaa ja sen tuottajia kohtaan on nostettukin oikeusjuttuja, mutta mitä sitten, kun elokuva on jo tehty ja levitetty ympäri maailmaa.

Who's Nailin' Paylin on hieman keskitasoa parempi pornoelokuva, jossa on ajoittain edes jonkinlaista yritystä. Mutta kuten lähes poikkeuksetta pornon kohdalla, se myös unohtuu mielestä yhtä nopeasti kuin poliitikkojen lupaukset vaalien jälkeen. Eikä se kenestäkään pornon vihaajasta tee kyseisen elokuvagenren ystävää.

Tähdet: ***
Who's Nailin' Paylin
...NOIR

Taistelukala (Rumble Fish, 1983)

Nyt kun Mickey Rourke on saanut takaisin menetettyä kunniaansa, niin on hyvä aika noukkia hyllystä yksi niistä elokuvista joka sai minutkin aikoinaan fanittamaan Rourkea.
Vaikka pidinkin Harley Davidson & Marlboro Miestä hauskana viihde-elokuvana, niin kyllä siinä vaiheessa Rourke alkoi olla jo enemmän vitsin aihe kuin näyttelijä jonka nimen kehtasi ääneen lausua. Mikä ei tietenkään tarkoita ettäkö kaikki välillä Harley Davidsonin ja Sin Cityn olisi ollut pelkkää sontaa, mutta liian usein tuntui siltä ettei edes Rourke itse välittänyt mitä sai aikaiseksi ja haastatteluiden perusteella näyttelijä itse tuntuu olevan samaa mieltä.

Taistelukala perustuu S.E. Hintonin samannimiseen nuorisokertomukseen ja uskoisin että lähes jokaiselle nuorelle/aikuiselle on ala- tai yläasteen äidinkielen opettaja joskus kehoittanut lukemaan Hintonin kirjoja. Tex, Taistelukala ja tietenkin Me Kolme Ja Jengi. Kaikki nuo kolme päätyivät tietenkin elokuvaksi asti ja Taistelukala on niistä viimeisin ja tavallaan tekijöidensä kautta yhdistää kaikki kolme yhteen. Texin Tex, eli Matt Dillon on Taistelukalan pääosassa ja Me Kolmen (Outsiders) ohjaaja Francis Ford Coppola tietenkin ohjasi myös Taistelukalan. Mutta väliäkö tuolla, sillä vaikka hahmot eivät olleet samoja kirjoista toiseen ja tarinat eivät jatkuneet kirjoista toiseen, niin jokainen niistä oli saman todellisuuden kuvaus ja se tietenkin oli nuorta kapinallista.
Elokuvana Taistelukala on kuitenkin Hinton-kolmikon mielenkiintoisin, sillä edelliset olivat ns. tavallisia elokuvia, kun Taistelukala pyrki taiteellisempaan toteutustapaan.

Matt Dillon on Rusty James, nuori hulttio jonka päivät kuluvat kartsalla hengaillessa ja tupakkaa poltellen. Välillä tapellaan ja lausutaan beatilta kuulostavaa streetjargonia, ja ollaan isoveljen varjossa. Rustyn isoveli on Motorcycle Boy (Mickey Rourke) jonka maine kaupungin kovimpina nuorisoraggarina on kovempi kuin mitä todellisuus voi mitenkään vastata sitä. Rusty kadehtii isoveljensä mainetta ja pyrkii kaikin tavoin olemaan isoveljensä varjon mittainen ja saappaiden kokoinen. Samalla hän on myöskin kyllästynyt olemaan ihminen jonka nimen yhteydessä mainitaan aina myös isoveljensä nimi. Rusty on kuitenkin vain tavallinen teini joka koettaa pitää yllä mainetta, josta ei oikeasti välittäisi tuon taivaallista ilman kuvitelmaa imagon tärkeydestä.
Motorcycle Boy on ollut kaukana poissa jonkin aikaa ja Rusty on elänyt huligaanielämäänsä kukkona tunkiolla. Motorcycle Boyn palatessa Rusty tuntee asemansa hieman uhatuksi, mutta hän on kuitenkin iloinen kun hänen superkuuluisa veljensä on jälleen kuvioissa. Motorcycle Boy ei kuitenkaan palannut ottamaan kuninkaan viittaa takaisin itselleen, vaan tekemään rauhan elämänsä kanssa. Hän tahtoo saada Rustyn ymmärtämään, ettei tämän tarvitse olla kuten veljensä, vaan täysin oma itsensä. Motorcycle Boy ymmärtää jotain elämäntavastaan jota Rusty ei ja se on se, että tällä tavoin ennenaikainen loppu on vääjäämätön tosiasia ja sen ei tarvitse kuulua Rustylle.
Ja Motorcycle Boyn kohtalo on jo nurkan takana.

Niin ja se taiteellisuus vai?
Se mitä pitää taiteellisena on tietenkin välillä oman päätäntävallan varassa, mutta jos ajatellaan Coppolan Outsidersia toteutukseltaan perinteisenä elokuvana ja nimenomaan perinteisena nuorisoelokuvana, niin silloin Taistelukala on kaikkea muuta kuin perinteinen. Taistelukalan visuaalisessa annissa ensimmäiseksi pistää silmään tietenkin se, että kyseessä on mustavalkoinen elokuva,,, mutta mitäs erikoista siinä on? No, ensinnäkin kun kyseessä on nuorten elokuva, niin harva perusteini väriaikana on kiinnostunut katsomaan mustavalkoista elokuvaa ja harva elokuvastudio tuskin hyppii innosta kun ohjaaja sanoo tekevänsä mustavalkoisen elokuvan. Jokainen elokuva kun ei ole Schindlerin Lista. Mutta se Taistelukalan värittömyys itsessään ei ole se taiteellisuuden osoitus. Elokuva on kyllä mustavalkoinen, mutta siinä näkyy elokuvan nimen mukaisissa kaloissa värit sininen ja punainen (vrt. Schindlerin Listan punatakkinen tyttö.) Kun vielä kuvauksessa käytetään usein vääristynyttä perspektiiviä, äärimmäisiä lähikuvia ja runsasta symboliikkaa (esimerkiksi ne kellot) niin kaikki tämä yhdessä tekee Taistelukalasta normaalista poikkeavan näköisen.

Se ei lopu siihen.

Peilikuvia käytetään ahkerasti kuvaamaan ajatusten harhailua ja yleensä ne ilmentyvät pilvien muodossa.
Musiikkina on aivan loistavaa epileptisen kuuloista modernia jatsia, kiitos Stewart Copelandin. Jotenka musiikki on useinkin ristiriidassa kuvan kanssa.
Elokuvan näyttelijät esiintyvät kuin he olivat teatterissa eivätkä elokuvassa. Eli eleet ja repliikit esitetään ylikorostuneesti, jotta ne varmasti huomaisi.

Ja vaikka elokuvan päähahmona on Matt Dillonin Rusty, niin elokuvan toteustapa liittyy vahvasti Mickey Rourken Motorcycle Boyhon.
Mustavalkoisuus tulee siitä että Motorcycle Boy on värisokea, kellot viittaavat hänen lähestyvään loppuunsa ja muiden hahmojen ylikorostettu esiintymistapa toimii kontrastina Motorcycle Boyn omaan askeettiseen esiintymistapaan.
Myös elokuvan kalat toimivat Motorcycle Boyn kuvaamisessa. Aikoessaan vapauttaa kalat, hän vapautuisi itsekin oman maineensa vankeudesta.

Taistelukala ei oikeastaan sisällä tarinallisesti mitään niin erikoista, etteikö sitä olisi jo aikoinaan Nuoressa Kapinallisessa esitetty. Siellä ovat ne perinteiset nuoriselokuvien jengitappelut, alkoholistivanhemmat, kaduilla maleksiminen, ideologioiden kumoamiset, ultracoolit heput, supernörtit heput, suuri menetys ja asioiden oikean tolan toteaminen. Jotenka nuoriskuvauksena Taistelukala on pohjimmiltaan aika varma valinta tämäntyyppisistä elokuvista pitäville. Asia joka saattaa tämän genren fania rasittaa, on juuri Taistelukalan visuaalinen ilme, mutta sen ei kannata antaa vaivata päätä, sillä juuri se tekee tästä muita vastaavia mielenkiintoisemman tekeleen.

Tärkeimmistä hahmoista Matt Dillon ja Mickey Rourke tekevät erinomaista työtä. Molempien ulostuonti on aivan erilainen keskenään, mutta toimivat toistensa kanssa tarkasti synkronoidusti.
Loistavaa työtä tekee myös sivuroolissa poikien isää esittävä Dennis Hopper. Elokuvan nautittavimpia osuuksia ovatkin ne kohtaukset jossa kaikki kolme ovat yhdessä.

Taistelukala on miellyttävä, mielenkiintoisen näköinen nuorisokuvaus ja jälleen kerran se muistutti minulle kuinka hyvä Mickey Rourke voikaan olla.

Tähdet: ****
Taistelukala
...NOIR

Skeleton Man (2004)

Hyvä lukija, ennen kuin jatkat yhtään pidemmälle, pyydän Teitä käymään katsomassa arvostelun lopussa olevan elokuvan kansikuvan.
.
.
.
No niin, eikö olekin nuijan näköinen kansi. Miten tuollaista elokuvaa voi lähteä katsomaan ilman, että jo etukäteen kannen perusteella luo sille negatiiviset mielikuvat.
Elokuvan nimi ei asiaa paranna. Sanokaa se ääneen: ”Ske-le-ton Mään.”
Entäpä sitten kansitekstit?
”Salaperäiset kuolemat vanhoilla intiaanimailla saavat huhut liikkeelle ja armeija lähettää parhaat miehensä rauhoittamaan tilannetta. He uskovat taltuttavansa mystisen viittaan puetun hahmon miesylivoimalla ja moderneilla aseilla, mutta tehtävä osoittautuu yllättävän vaikeaksi.”
No, eipä tuossa mitään vikaa ole. Hetkinen! Mystinen viittaan puettu hahmo? Onko se Taika-Jim?
Onkohan kukaan videovuokraamossa ollessaan valinnut Skeleton Manin katsottavakseen sillä ajatuksella, että ”tämän täytyy olla hyvä.” Vaiko enemmän sillä ajatuksella jolla minäkin elokuvan otin. ”Tämän täytyy olla niin huono, että se on jo hyvä.”

Elokuva alkaa kun kuka lie argeologi hinkkaa jotain intiaaniruukkuja ja iloitsee siitä, kuinka oli löytänyt intiaanipäällikkö Six Bearsin kallon. Yllättäen paikalle tulee mystinen pääkallokalloinen viittahenkilö (oletettavasti mies) heiluttamaan kirvestä kohti argeologia ja samalla kalloherra hajottaa monitorin ja muuta irtaimistoa. Mitä ilmeisemmin tämä mystinen kallopää ei ole intiaanipäällikkö Six Bearsin kuolleista noussut ruumis. Ellei sitten Six Bearsilla ole ollut kahta kalloa kaulansa jatkeena. Voimme kuitenkin olettaa että tämä viittamies on liikkeellä nimenomaan Six Bearsin kallon vuoksi, sillä hän ottaa tämän kallon argeologilta. Ja niin, tämä pääkallonaama on aivan julmetun surkea ilmestys. Kyseessä on selkeästikin jokin pilailupuodista ostettu kuminaamari, ei mitään sen vaikuttavampaa. Sierainaukotkin puuttuvat ja tilalla on vain mustaksi maalattu nenä. Tämä viittakallopää on kuitenkin se elokuvan nimihenkilö, Skeleton Man, joten kutsukaamme häntä vastaisuudessa tällä nimellä.
Argeologiselkkauksen jälkeen näemme kaksi sotilasta juoksemassa metsikössä jotain karkuun. Se jotain on tietenkin Skeleton Man jonka hevosellaan harrastaa teleportaatiota ja katselee ympäristöä kuin Predator konsanaan. No, Skeleton Man lahtaa sotilaat ja voimme taas siirtyä tarinassa eri henkilöihin.
Samaiselle alueelle saapuvat ne takakannessa mainitut armeijan parhaat miehet (ja naiset) tutkimaan kadonneiden sotilaiden tapausta. Jo kaksi kertaa on neljän sotilaan ryhmä kadonnut tässä nimenomaisessa metsässä ja nyt tämä uusi eliittiryhmä aikoo selvittää asian ja heillä on valtuudet kaikkiin tarvittaviin voimatoimiin.
Kaksi kertaa on siis joukko sotilaita kadonnut metsään ja tiedossa on myös samaisella alueella tapahtunut argeologiselkkaus, joten tottakai sitä kannattaa lähettää uusi sotilasryhmä paikalle siviileiksi naamioituineina. Ei suljeta aluetta, tai pistetä mielin määrin sotilaskalustoa paikalle. Eehei, laitetaan sinne joukko sotilaita, joista osa ei edes tunne toisiaan, pukeutumaan piknikille ja muistelemaan aiempia sotatoimia. Miksi muuten eliittijoukossa olisi noin puolet porukasta toisilleen tuntemattomia? Varmasti porukkaan koetetaan valita alansa parhaat, mutta jos heidän tulee toimia ryhmänä, niin eikö olisi oletettavaa että ollakseen toimiva eliittiryhmä heillä olisi jo kokemusta toistensa kanssa toimimisesta. Etenkin kun tässä jankataan sitä, että tämä on nyt ihan superkusinen tilanne ja täten sinne kuuluvat vain parhaista parhaimmat. No, mitäpä siitä. Ai niin, ihan takuuvarmasti ainoa syy siihen miksi nämä supersotilaat pukeutuvat siviileiksi leffassa, ei ole mikään soluttautuminen väestöön, vaan että budjetissa ei varmastikaan ollut rahaa tarpeeksi kaikkien sotilasvermeisiin.
Ryhmä siis samoilee metsässä Miken (Michael Rooker) johdattamana ja Skeleton Man seuraa tilannetta. Yksi ryhmän naispuolisista jäsenistä jättäytyy ryhmästä taakse, koska ”taidan jättäytyä vähän jälkeen. Haistelen paikkaa” ja näin hän tekeekin, eli nuuhkii ilmaa.
Hitto! Yksi heistä on siis verikoira.
Mitä siis tapahtuu? Skeleton Man luonnollisesti kohtaa nyt tuon ryhmästä erkaantuneen supersotilaan. Tälläisissä tapauksissa kannattaakin aina riisua varusteet ja lähteä tappelemaan puukon kanssa hevosella teleporttaavaa pääkallopäätä vastaan. Nyt tulee muuten loistavasti leikattu kohtaus. Skeleton Man ottaa keihään oikealla kädellään pitäen sitä päänsä vieressä. Seuraavassa kuvakulmassa keihäs on edelleen oikeassa kädessä, mutta vyötärön kohdalla alapuolella. Ja jotta asia tulisi varmasti selkeäksi, niin seuraavassa kuvakulmassa lyönti tulee vasemmasta kädestä, mutta jollain nuijalla. Minne se keihäs katosi? Ja koska Skeleton Man piti hevosen suitsista kiinni vasemmalla kädellä, ei siihen mitään nuijaa mahtunut. Tilanne selkiytyy kun oikeassa kädessä näkyykin miekka jolla Skeleton Man lyö, mutta kaukokuvassa se onkin taas keihäs ja sitten miekka,,, ja taas keihäs. Ai hitto tälläistä täytyy rakastaa, kuin potkua nivusiin.
Supersotilaat löytävät alueelta papuja kaipaavan maailman valkoisimman intiaanin. Jostain syystä nyt näytetään jokin flashback muinaisista intiaanihäistä, jossa joku mohikaani (itseasiassa irokeesi) rupeaa hakkaamaan porukkaa palasiksi. Maailman vanhin intiaani puhuu jostain vanhasta Joesta, joka on sama kuin Cotton Mouth Joe ja ilmeisesti hän on myöskin Skeleton Man.
Nyt siellä on joku kalastaja kalastamassa putouksesta mitä ilmeisemmin kaloja, kunnes Skeleton Man ampuu nuolen ja kalastaja putoaa putouksesta. WOW!
Nyt seuraa jälleen huisin loogista toimintaa. Yksi sotilaista on puun takana ja näkee kohti ratsastavan Skeleton Manin. Sotilaalla on ase jossa voisi paukutella Skeleton Mania kohti. Mikä siis neuvoksi? No, aina kannattaa nousta keskelle tietä sieltä puun takaa ja laskea ase, jotta Skeleton Manin keihäs varmasti osuu kohteeseensa. Älä missään nimessä pysyttele suojassa ja koeta esimerkiksi ampua sieltä.
Ovatko nämä supersotilaat itsemurhahaluisia?
Aiemmin sotilaat totesivat olevansa ihan keskellä metsää ja elokuvan toinen (köh!) iso nimi Casper Van Dienin Oberron-hahmo vielä puhuu siitä kuinka alueella ei kuule mitään sivistyksen ääniä. No, ilmeisesti Oberronilla on huono kuulo, kun lähistöllä on näköjään maantie. No, Oberron kuolee, että ei hän ainakaan lähestyvää kuolemaa kuullut.
Taas yksi sotilasta menee Skeleton Manin luokse ja laskee aseensa.
Ja nyt siellä lentelee helikopteri...
... Jonka Skeleton Man pudottaan jousipyssyllään.
Skeleton Man siis pilkkoo sotilaat yksi kerrallaan, kunnes jäljelle jäävät vain Mike ja joku blondi naissotilas jonka nimeä en jaksanut pistää mieleeni.
Mike kaatuu ja pyörii mäkeä alas kymmeniä metrejä. Ilmeisesti ase putosi, sillä se ei ole hänellä hänen pyöriessään alas. Noustessaan pystyyn, on asekin ilmaantunut käteen. Kiivetessään ylös on ase jälleen kadoksissa, mutta ylhäällä se on taas kädessä. Koska kyse ei ole mistään pistoolista vaan konekivääristä, niin hän ei varmastikaan sitä taskuunsa aina välillä laittanut.
Yht'äkkiä olemmekin jossain kemikaalilaitoksella, jonne Skeleton Man tulee irtisanomaan väkeä,,, tappamalla heidät.
Mike saapuu kemikaalitehtaalle, jota piirittävätkin ilmeisesti kaikki budjettiin mahtuneet poliisit. Mike toteaa menevänsä yksin tehtaaseen kohtaamaan Skeleton Manin. Mikä onkin viisas liike ottaen huomioon kuinka paljon Skeleton Man on tähän mennessä tappanut vaivattomasti ja ei ole välittänyt luotien osumista tuon taivaallista. Mike ampuu granaatteja ja huutaa vasta tämän jälkeen paikalla oleville työntekijöille, että menkääs nyt siitä turvaan.
Mike räjäyttää koko tehtaan ja paha on kukistettu.
... Vai onko?

Koska tuossa yllä tuli nyt eriteltyä niin paljon yksittäisiä kohtia, taisi itse tarina hieman hautautua. Tosin niitä mokia ja yleisiä kömpelyyksiä Skeleton Manissa on huomattavasti enemmänkin. Mainitsin vain ne mielestäni parhaimmat.
Mutta Skeleton Manin tarina on seuraavanlainen lyhykäisyydessään:
-Metsässä on jokin pääkallopäinen tyyppi seivästämässä ihmisiä.
-Joukko sotilaita tulee paikalle.
-Elokuva loppuu.
Outoa kaiken muun lisäksi, on se ettei Skeleton Manin toimille tunnu olevan mitään muuta motiivia kuin että hän nyt vain tappaa. Alussa tarina vaikutti liittyvän jotenkin siihen argeologin löytämään intiaanipäällikön kalloon, mutta se unohdettiin samantien. Sitten puhuttiin niistä sotilaiden katoamisista joita Michael Rookerin porukka tuli selvittämään. Ne kadonneet sotilaat olivat olleet vain rutiiniharjoituksissa, joten he eivät liittyneet aiempaan argeologiajuttuun. Sitten tuli se maailman valkoisin intiaani, joka puhui siitä Cotton Mouth Joesta ja näytettiin se flashback, mutta sekin juonikuvio unohdettiin samantien. Ainoa mitä kuljetettiin mukana koko elokuvan ajan, oli että pääkallopäinen hyypiö tappoi porukkaa. Ja oliko se kemikaalitehdas jotenkin tärkeä, muuten kuin räjäytyksen kohteena? Tehtaan nimi oli kyllä Cherokee Kemikaalitehdas, mutta mitenkään muuten siihen ei puututtu. Oliko se kenties rakennettu intiaanien hautausmaalle. Muistakaa että jokainen hautaa omansa Micmacien maahan.
Elokuvaa katsellessa tulee kyllä vahvasti mieleen, että jonkinlaiseen Predator-kopioon tässä on pyritty, mutta on tyydytty siihen mitä kengänpohjasta on saatu irti.

Tekisi niin kovasti mieli sanoa Skeleton Manin olevan niin uskomattoman huono, että se on jo hyvä sellaisena. Kaikki merkithän ovat kohdallaan. Skeleton Man on ruma, tyhmä ja järjettömän kömpelö.
Siis loistava roskaelokuva?
Mutta ei, Skeleton Man tuntuu vain ja ainoastaan rasittavalta. Kenelläkään ei vaikuta olleen hauskaa elokuvaa tehdessä. Jopa Michael Rooker esiintyy elokuvassa siten, kuin hän olisi mukana vain jonkin oikeuden määräyksen pakottamana ja vain odottaa päivän, tai elämänsä päättymistä.

Suomessa Skeleton Man on luokiteltu toiminnaksi, Ameriikassa mukaan liitetään kauhu ja Saksassa näemmä elokuva on komedia. Saksalaiset ovat oikeassa. Surku vain että kyseessä on Mitäs Me Spartalaiset tyylinen komedia, eli se ei naurata ketään.
Ja voin vain olettaa että takakannen 18-merkintä viittaa sen dollarimääräiseen budjettiin, ei ikärajaan.

Tähdet: ~
Skeleton Man
...NOIR

Society (1989)

Bill Whitney (Billy Warlock) perheineen asuu Beverly Hillsissä ja vaikka Billin sisko Jenny (Patrice Jennings) ja vanhemmat sopeutuvat hyvin kaupungin kermaan, niin Bill itse tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Bill pyrkii parhaimman mukaan elämään vanhempiensa ja ylhäisöyhteiskunnan toiveiden mukaan, mutta hän tietää silti ettei ole kuten muut. Bill uskoo olevansa adoptoitu, sillä hän ei näytä samalta kuin muut perheessä, eikä hän käyttäydy kuten muut perheessään. Vierautuneisuutta lisää se, että Billin vanhemmat suosivat tytärtään Jennya, eivätkä hyväksy Billin ystäviä. Eikä asiaa auta se, että Bill tuntee jatkuvaa pelkoa ja näkee näkyjä. Billin kallonkutistaja tohtori Cleveland (Ben Slack) vakuuttelee että kyseessä on vain normaaleja murrosiän oireita ja kaikki kuuluu vain kasvuikään.
Kun Jennyn entinen poikaystävä, oudosti käyttäytyvä David (Tim Bartell) soittaa Billille nauhan jonka hän oli salaa äänittänyt, alkaa Billin vierautuneisuus saamaan massiivisia piirteitä. Kyseinen nauha kun osoittaa Billin sisaren ja vanhempien harrastavan jossain superorgioissa insestistä seksuaalista aktiviteettia.
Bill juoksee hakemaan tukea kallonkutistajaltaan ja luovuttaa nauhan tälle. Mutta käydessään uudemman kerran tohtori Clevelandin luona, arvon tohtori osoittaa huolestuneisuutta Billin käytöstä kohtaan, kun aiemmin voihkintaa ja pornografiaa sisältänyt nauha onkin nyt kilttiä ja huoletonta keskustelua. Siispä tällä erää asia vaikuttaa siltä, että Bill on vain pöpi ja pelkkä pöpi.
Bill koettaa saada uudemman kerran todisteet asiasta, mutta kas kummaa David on sopivasti ajautunut kuolettavaan onnettomuuteen.
Samanaikaisesti kaikki kaupungin mukulat haaveilevat pääsevänsä kaupungin epävirallisen nuorisoruhtinaan Ted Fergusonin (Ben Meyerson) järjestämiin juhlallisuuksiin. Bill ei tilanteen valossa ole kiinnostunut mistään juhlista, mutta saatuaan kutsun, hän perheensä painostamana suostuu lähtemään illanistujaisiin. Juhlissa tulee nokkapokkaa, mutta kun lopputuloksena on pääseminen koulun seksipommin Clarissan (Devin DeVasquez) pöksyihin, on Bill jokseekin tyytyväinen. No, mitä siitä että Clarissa pystyy vääntymään epäinhimillisiin asentoihin ja Clarissan äiti on jonkinlainen "transvestiittizombie" joka yskii karvapalloja.
Bill rupeaa viimeinkin kiukuttelemaan perheelleen näiden insestismista ja uhkailee poismuutolla. Perhe kuitenkin näkisi mielummin Billin osana sänkyleikkejään, kuin asumassa jossain kaukana poissa. Vastarannan kiiskenä Bill pistetään tohtori Clevelandin avustuksella sairalaan.
Billin ystävä Milo (Evan Richards) on ainoa joka Billia uskoo ja lähtee auttamaan tätä pois sairaalasta. Milo kuulee että Bill on kuollut mitä hän ei tietenkään ole, mutta virallisten papereiden mukaan hän on puskemassa koiranputkea.
Milo koettaa saada Billin uskomaan että siihen on varmasti syynsä miksi Bill lavastettiin kuolleeksi ja hänen ei kannattaisi mennä kotiin, sillä jotain on varmasti suunniteltu häntä varten. Ja tottavie, näin onkin.
Bill joka itsekin kuuluu ylempään luokkaan, huomaa lopulta että ylhäisössäkin on hierarkiansa ja päästäkseen huipulle on osoitettava kuuluvansa sinne. Lähes kaikki Billin tuntemat henkilöt kuuluvat tähän kermaisimpaan kermaan ja koko Billin elämä on ollut vain suurta valmistelua tätä tiettyä hetkeä varten. ”Yhteisöön pitää syntyä.” Bill tunsi olonsa ulkopuoliseksi, koska hän oli ulkopuolinen. Mutta Bill ei ole ainoa joka pääsee kunniavieraaksi tämän yhteisön juhlallisuuksiin, sillä aiemmin kuolleeksi uskottu David tuodaan myös paikalle.
Mitä seuraa on eräänlainen fuusioituminen.
Okei, siis nyt alkavat Tonava Kaunoisen tahdissa limaiset sulamisorgiat. Ihan oikeasti. Kaikki rikkaat ja menestyvät rupevat muuntumaan sulatejuustoksi ja kiinnittymään toisiinsa. He syövät, imevät, tunkeutuvat Davidiin. Ja kaikki tohtori Clevelandista isiin ja äitiin haluavat sulauttaa itsensä myös Billiin ja Billin itseensä, sillä hän on pääruokalaji.
Naamoja tulee perseestä ulos, kädet ovat jalkoja, kaikki ovat kiinni toisissaan kuin yhteensulaneet muovilelut. Tämä limahyytelökohtaus on nähtävä jotta sen uskoo. Kyseessä ei siis ole mikään Eyes Wide Shutin naamioleikki, vaan kasa sykkivää lihaa.
Milon avustuksella Bill pääsee pakoon, jättäen yhteisön taaksensa.

Samaan tapaan kuin Carrie ja Ginger Snaps, on myös Society murrosiän vaikeudesta kertova elokuva ja kuten nuo kaksi esimerkkiä, esittää tämä elokuva tarinansa hieman eri tavalla kuin joku Julia Stiles-tuotos. Society siis kertoo pitkälti nuorukaisesta joka rupeaa miettimään itseään ja sitä mitä hän haluaa tehdä, ja mitä hänen odotetaan tekevän. Kyllähän te tiedätte ne tunteeet kun yläasteen lopussa pitäisi osata jo päättää mitä loppuelämällään tekee ja siitä tämäkin elokuva kertoo. Niin, tietenkin yhteensulavien hyytelölihojen avustuksella.
Society on paljosta velkaa Rosemaryn Painajaiselle, sillä samanlaista pahan suunnitelman valmistelusta myös tämä elokuva turisee. Vaikka Bill ei kannakaan vauvaa joka pistetään palasiksi, on Bill itsessään aika samanlainen kuin Rosemary. Bill uskoo jotain olevan olevan pahasti vialla ja hän liittyy siihen merkittävästi, mutta kukaan ei joko usko häntä tai kuuluu juuri siihen salaliittoon joka johtaa juuri Billin kohtaloon.

Billy Warlock ei ole mikään järin hyvä näyttelijä, mutta on hän tarpeeksi siedettävä jotta hän ei pilaakaan elokuvaa. Samaan sarjaan kuuluvat myöskin muut Societyn näyttelijät, joten mitään maata mullistavia suorituksia ei ole odotettavissa. Ihan siedettäviä kaikinpuolin kuitenkin.
Se missä Society toimii loistavasti on sen tarina ja lopun orgiaefekti joka kuten sanoin, on nähtävä jotta sen uskoo. Kyseessä on aika hyvä satiiri yhteiskuntaluokista ja nimenomaan sellaisesta ns. yhden perheen dynastiasta (vrt. Bush-klaani.)
Vastaavasti se on ajoittain hyvin kömpelö kuvaukseltaan, valaistukseltaan, ohjaukseltaan ja näyttelemiseltään.

Brian Yuzna on ohjannut pari elokuvaa josta olen pitänyt kovasti, mutta valtaosa hänen tuotoksistaan nimenomaan ohjaajana on aika heikkoa tavaraa. Joskin hänen elokuvansa ovat aina minimibudjetin ja ääliönäyttelijöiden avustuksella tehtyjä, joten tuskin kaikki on itsensä Yuznan syytä. Mutta ei se hänen ratkaisujensa puolestakaan puhu. Yuzna tuntuu olevan parhaimmillaan tuottajan pallilla, sillä hänen kauttaan syntyy mainioita ideoita mutta ohjaus on välillä pahastikin ontuvaa. Society kuuluu kuitenkin Yuznan parhaimmistoon, joten se on vallan mainio valinta. Neljäs tähti olikin aivan hilkulla
.
Society on samanaikaisesti pirun outo, että hyvin samaistuksen kohteeksi hyväksyttävä elokuva. Kukapa meistä ei olisi joskus epäilly vanhempiaan limaisiksi hyytelölonkeroavaruusolennoiksi jotka aikovat imeä sinut pannukakuksi.

Tähdet: ***
Society
...NOIR

The Crow (1994)

”Is that gasoline i smell?”

Minullakin on ollut mustahuulikauteni.
Kun kasvatuksessa kätensä ojensivat The Cure ja Sisters Of Mercy, niin James O'Barrin The Crow tuntui kovin omalta ja koko minuuden kulminaatiopisteeltä. Vaikka The Crow-sarjakuva on osittain jopa naurettavuuksiin saakka masentava, niin siitäkin huolimatta finninaamaisesta maiharikenkäisestä kakarasta se oli kuin haudasta noussut laupeuden enkeli ottamassa kädestä kiinni ja viemässä paratiisisaarelle. Silloin muinoin The Crow ei tuntunut yhtään huvittavan kliseiseltä, mutta nyt jälkikäteen katsoen kaikki se poseeraus, Joy Divisionointi, itsensäviiltely, kaman veto, onlinerit, kyynelvirrat ja muut tuntuvat jokseekin nolostuttavilta. Kyllä, siitäkin huolimatta että O'Barrilla oli Crowssaan oman menetyksensä tunteiden käsittely. En siis mitenkään vähättele O'Barrin tunteita, tai omistautuneisuutta sarjakuvaansa kohtaan, vaan oman itseni lähes fanaattista suhtautumista The Crowhon ja sen pitämiseen MAAILMAN PARHAANA SARJAKUVANA!


Joten luonnollisesti, kun kyseisestä sarjakuvasta ulostautui tämä filmatisointi, olin tilassa jota Peter Fonda kutsuisi tripiksi. Edelleen saan kylmiä väreitä ja masussa mourii kun Brandon Lee lyö peilin rikki, taustalla alkaa soimaan Curen Burn ja Lee aloittaa maskeerauksensa.
Sitä sitten hankki ensin elokuvasta promokappaleen ennen virallista julkaisua, sitten osti sen virallisena painoksena, ulkomailta DVD:nä ennen Suomen julkaisua ja lopulta vielä heti muualta maailmasta tämän kahden levyn painoksen kun vain Luoja soi sen julkaisun jossain päiväntasaajan tuolla puolen.
Ja jukra minkä vaikutuksen The Crow-elokuva tekikään kun sen ensimmäistä kertaa näin. Edes muutokset sarjakuvasta elokuvaan eivät haitanneet minua yhtään, kun lopputuloksena oli MAAILMAN PARAS ELOKUVA!
Hahaha! Okei, ei se nyt aivan maailman paras elokuva ole, mutta edelleen The Crow on kyllä pirun hieno elokuva.
Niin ja se maailman paras elokuvahan on tietenkin Avaruusseikkailu: 2001.

The Crow kertoo siis kuolleista nousevasta Eric Dravenista (Brandon Lee,) joka ei kuitenkaan ole mikään Romero-tyylinen ihmislihaa kaipaava mätäpaise.
Elokuvan varsinaista tapahtuma-aikaa vuotta aiemmin Eric tyttöystävineen tulivat tapetuiksi ja nyt Eric palaa kuolleista lintuystävänsä avustuksella kostamaan kokemaansa vääryyttä.
Eric ja tyttöystävänsä joutuivat jälkimmäisen kansalaisaktivismin vuoksi vuoksi Top Dollarin (supercool Michael Wincott) kiukun kohteeksi ja hänen lakeijansa kävivät osoittamassa hengittämisen olevan yliarvostettua.
Nyt Eric kulkee napsimassa hengiltä Top Dollarin apulaisia ja lopulta hän aikoo saada aikaiseksi henkilökohtaista asiakaspalvelua Top Dollarilta.
Matkallaan Eric heittää legendaa ex-Ghostbusterin Albrechtin (Ernie Hudson) kanssa, antaa isällisiä neuvoja Sarahille (Rochelle Davis) ja tietenkin puukottaa Tin Tinin (Laurence Mason,) sekä pistää hengiltä muita hassunimisiä rikollisia (Skank, T-Bird, Funboy.)
Lopulta Eric siis näyttää pugilistisia taitojaan ja muksii Top Dollaria.
Top Dollar päättää kuolla ja Eric pääsee autuuteen.
Paha karma on korjattu.

The Crow on ihan julmetun onnistunut elokuva. Sen kuolemattomasta rakkaudesta kertova kostozombietarina on saatu toteutettua niin hyvin, että The Crow menee selkeästi ei pelkästään sarjakuvaelokuvien parhaimmistoon, mutta myös ylipäätään toimintaelokuvien parhaimmistoon.
The Crow sisältää hyvin kirjoitettua mieleenpainuvaa dialogia, sen kuvaus on todella sulavaa ja sen visuaalinen ilme on juuri sellaista jollaista tälläisessä elokuvassa haluaakin nähdä.

Näyttelijät tekevät kauttaaltaan vallan mainiota työtä. Näkyvimpinä tietenkin visuaalisestikin vaikuttavimmat henkilöt, eli Brandon Lee ja Michael Wincott.
Lee tekee erinomaista työtä surumielisenä, tunteidensa viemänä, mutta niitä piilottelevana kostajana. Ericin maski ei ole vain vaate, vaan kuten klovneilla, hymyn taakse on helppo piilottaa totuus. Elokuvamaailma koki suuren menetyksen Leen kuoleman johdosta, sillä The Crow osoitti että Leesta olisi voinut sukeutua vakavasti otettava draamanäyttelijä.
Wincottin Top Dollar on jo hahmona loistava. Valkoinen paita, musta liivi, pitkät suorat mustat hiukset ja Wincottin rahiseva ääni tekevät hänestä samalla charmantin, että pelottavan ureapään. Asiaa auttaa tietenkin myös se, että Wincott on hyvä näyttelijä, jonka eläytyminen osuu kohdilleen.

Hyvä on, Skank (Angel David) on kyllä aika pirun ärsyttävä ja hänen tilallaan kenties haluaisin nähdä jonkun muun.

Jotain kuitenkin sivuosien laadukkuudesta kertoo jo se, että Top Dollarin lähintä apulaista Grangea näyttelevä Tony Todd on hyvä roolissaan. Myönnettäköön, että pidin Toddista Candymanissa, mutta en millään muotoa uskaltautuisi kutsumaan häntä kovinkaan hyväksi näyttelijäksi. Crowssa Todd kuitenkin roolinsa rajoittuneisuudesta huolimatta, esittää häntä kuin parhaimmassakin American Gangsterissa. Yleensä Todd ei osoita näyttelemisessään samanlaista uskottavuutta.
Onkin hienoa, että Crown näyttelijät tekevät pääosin kukin työtään siten, että he nostavat elokuvaa muuksikin kuin vain joksikin pelkäksi toimintaelokuvaksi... Paitsi Skank. Pirun Skank.

The Crow on hienon näköinen, hyvän kuuloinen ja kaikinpuolin hyvin toteutettu ns. älykäs toimintaelokuva. Ja oli sitten sarjakuvien ystävä tai ei, niin jokaisen laadukkaasti tehdyn toimintaelokuvan ystävän tulisi katsoa tämä elokuva. The Crow on elokuva joka ei mitenkään vaadi alkuperäissarjakuvan tuntemusta, vaan ilman sitäkin tulee toimeen. Periaattessahan tämä kuitenkin on vain tarina jossa menetyksen kokenut henkilö lähtee kostoretkelle ja sitähän tapaamme kaikkialla aina Salatuista Elämistä Emmerdaleen asti ja joka ainoassa Seagal-rainassa.
Joten elokuvan voi katsoa ilman ajatusta sarjakuva-lähteestään.

Vaikka minua eivät haittaakaan muutokset sarjakuvasta elokuvaan ja etenkin Ericin hahmossa niitä muutoksia on tehty runsaasti. Poissa ovat esimerkiksi sarjakuvassa näyttävästi esillä olleet itsemutilaatiot. Yhden kohtauksen olisin kuitenkin mieluusti nähnyt elokuvassakin ja kyseessä on tämä:
”Se oli yltäpäältä mustissa ja sen iho oli tuhkanvalkoinen ja sen tukka törrötti niinku heinäseipäässä. Ja omituista kyllä kaikki talon kissat seuras sitä niinku se olis ollu joku kummitus tai jotain. Sitten se käänty ja hymyili ja sano sileen tosi kohteliaasti että 'iltaa rouva.'”

Soundtrackilla soivat muunmuassa The Cure, Machines Of Loving Grace, Jesus And Mary Chain, My Life With The Thrill Kill Kult ja moni muu erinomainen yhtye. Joten myös musiikin suhteen The Crow onnistuu mainiosti. En väitä ettäkö elokuvan musiikista tulisi pitää (siitä tulee pitää,) mutta katsojan on myönnettävä että kappalevalinnat tukevat elokuvan tunnelmaa loistavasti. Eikä tietenkään saa unohtaa Graeme Revellin erinomaista äärisurullista scorea.

The Crow ei kenties nykyisen, muka-aikuisen minäni mielestä ole enää maailman paras elokuva, niin se kuitenkin on sen verran hyvä että alle viiden tähden en voi mennä ilman että tuntisin syyllisyyttä.

Ja muistakaa:
”You're all going to die.”

Tähdet: *****
The Crow

...NOIR

Prom Night (2008)

Alkuperäinen Prom Night vuodelta 1980 oli ja on keskitason teinislasher. Juuri sellainen elokuva joka myöhemmin muuttui yleiseksi parodian kohteeksi. Hiukan paljasta lihaa riippumassa ja murhaaja joka tuntuu olevan aina siellä missä sinäkin olet kiljumassa keuhkojasi pihalle.
Kyllähän sen läpi katsoi, mutta henkilökohtaisesti jaksoin katsoa sen vain ja ainoastaan Jamie Lee Curtisin vuoksi. Joskaan hän ei juuri maailmoja horjuttanut siinä elokuvassa.
Nyt vuorossa on siis kyseisen elokuvan remake ja tyypillisesti uudelleenversioinneille, on tämäkin huonompi kuin alkuperäinen. Ja jos alkuperäinenkään ei ollut kovinkaan hyvä, niin mitä Prom Night vuosimallia 2008 sitten on?

Hyvän lähtökohdan surkeuteen antaa kannen maininta siitä, että kyseessä on ”unrated version,” mutta ikäraja on 15. En mitenkään ole goren perään, mutta mietitäänpä asiaa. Kyseessä on siis slasherleffa, joka viittaa siihen että puukko viuhuu kuin kansantanhuissa ikään. Unrated (joka kylläkin on vain markkinointijippo vähä-älyisten kusettamiseen) viittaisi muka siihen, että elokuvan tulisi olla ”rankempi” kuin versio joka teattereissa hääräsi.
Mutta että K15?
Jos kauhuelokuva on alle K18, niin se menettää jotenkin uskottavuuttaan. Tässä ei tietenkään huomioida sellaisia draamapainotteisia kyseenalaisia kauhisteluita kuten Orpokoti ja vastaavat.
K15 on unrated, siispä kuinka nyhverö versio sitten pyöri teattereissa?
Joten etukäteen kannattaa jo asennoitua elokuvaan siten, ettei siinä tapahdu oikeastaan mitään. Takakansi kertookin, että ”painajaisesi on juuri alkamassa.” Kannattaa uskoa siihen, sillä painajaisesi kestää näköjään 1 h 25 min.

Donna (Brittany Snow) on periamerikkalainen vetyperoxidiblondi joka killisilmillään näkee kuinka joku partajooseppi lahtaa hänen perheensä. Kolme vuotta myöhemmin, mutta minuuttiakaan vanhentumatta Donna valmistautuu koulunsa päättäjäisiin.
Donna siis lähtee poikaystävänsä Bobbyn (Scott Porter) ja ystäviensä kanssa kanssa bilettämään ja luonnollisesti tapaamme samalla koulun bitchin Crissyn (Brianne Davis) ja muut teinikauhistelun käsikirjan mallinuket. Mutta ei niin yllättäen, kolmen vuoden takainen murhaava partajooseppi on poistunut viranomaisten luota ja suunnannut tiensä samaisiin bileisiin. Partajooseppi on ajanut partansa, joten olkoon hän tästä eteenpäin Richard Fenton (Johnathon Schaech.)
Tapausta tutkinut kyttä Winn (Idris Elba) lähtee Fentonin perään, mutta ehtiikö hän ajoissa.
Sitten hieman kiljutaan, juostaan umpikujaan ja saadaan puukosta.
Sopivasti bileet järjestävässä hotellissa on tietenkin kerros joka on remontissa. Ei siis valoja, paljon romua ja puluja. Eivätkö ne remonttimiehet ikinä opi, että jos jättää työt kesken niin joku puukottaa.
Päättäjäiset menevät käsille ja Donna viedään kotiinsa turvaan. Sillä kaikkihan me tiedämme että kun murhanhimoinen hullu on perässä, niin koti on paljon turvallisempi paikka kuin vaikkapa poliisiasema. No, Fenton seuraa perässä ja puukottelee siellä sitten paikalla olevia.
Etsivä Winnistä tulee WinnEr hänen lahdatessaan Fentonin. Hei! Tuo kömpelä nimivitsini oli säkenöivämpää tekstiä kuin yksikään Prom Nightin repliikeistä.
Jaa, elokuva loppui. Jo oli aikakin.

Prom Night tarjoaa mielinmäärin seuraavia kliseitä ja niiden variaatioita:
-Pahis tuijottaa uhriaan jostain oven raosta.
-Pahis näkyy vilaukselta peilistä, mutta kun uhri kääntyy niin siellä ei olekaan ketään.
-”Hello, is anybody here?”
-Koulun bitch käyttäytyy kuin bitch.
-Kohtauksia jossa joku säikähtää turhaan ja tällä koetetaan saada katsojan pulssia nousemaan. Siis se tyypillinen avaat oven ja kissa hyppää-kohtaus muodossa tai toisessa.
-On se riitelevä pariskunta.
-On sitä seksiviittausta.
-On huolia siitä mitä tehdä koulun jälkeen
-Sellaista 11 vuotiaiden korviin rankalta kuulostavaa pehmorokkia niin paljon, että on kuin kuuntelisi Prom Night-nimistä kokoelmaa joka koostuu jonkun NRJ:n nynnyilystä. Eli jotain Tokio Hotelin poseerauspoppia.

Prom Night on oikeastaan vain puukolla varustettu jakso jostain O.C.:sta. Samanlaista yli-ikäisten teinien suhdevonkunaa, eikä mitään muuta,,, paitsi tietenkin se puukko.

Kaikki näyttelijät ovat keskenään yhtä ilmeettömiä, mutta heidän puolustuksekseen elokuvan täysin yllätyksiä välttelevä juoni ei annakaan mahdollisuuksia minkäänlaiseen yrittämiseen. Ainoa jonka hahmo antaa edes idealtaan mahdollisuuksia tehdä jotain lievästi näyttävämpää, on Schaechin esittämä tappaja. Schaech ei kuitenkaan pääse tekemään muuta kuin stereotyyppisen pahiksen joka kuikuilee varjoissa ja pistää puukkoa kiduksiin. Itseasiassa tuohon kyllä liittyy elokuvan mielenkiintoisin ja hauskin seikka. Jostain syystä puukotuksen efekti on samanlainen ääni, kuin se mikä tulee paketeissa mukana olevien muovikuplamattojen poksauttelusta.

Pahinta Prom Nightissa ei kuitenkaan ole sen yllätyksettömyys, huonot näyttelijät, tylsä ohjaus, surkeat musiikkikivalinnat, tai edes se 12 vuotiaalta näyttävä kyttä.
Pahinta Prom Nightissa on se, että aina kun jotain mukajännittävää tapahtuu niin se tapahtuu niin puuduttavan tylsästi, että on kuin seuraisi jäätyneen hyytelön valumista ylämäkeen. Kaikki kliseetkin kenties kestäisi, jos elokuvassa olisi edes vauhtia, mutta tämä saa Nukkumatinkin unten maille.

Prom Night on loistava esimerkki elokuvasta joka ottaa pohjakseen jo itsessään keskinkertaisen elokuvan ja tekee siitä keskinkertaista huonomman version. Toisaalta tämän ansiosta alkuperäinen Prom Night alkaa vaikuttamaan paremmalta kuin mitä se oikeasti onkaan.

Ja taas oli heitetty hyvä näyttelijä tiskiveden mukana hukkaan. Idris Elba on parempi kuin mitä tämä elokuva koettaa väittää.

Tähdet: ~
Prom Night
...NOIR

Cainen Kapina (The Caine Mutiny, 1954)

Cainen Kapina kertoo,,, no,,, kapinasta.
Mutta elokuva sisältää kyllä muutakin. Itseasiassa tuo varsinainen kapinakin on elokuvassa hyvin lyhytkestoinen kohtaus ja sekin tapahtuu vikkelään äärimmäisessä hädässä, eikä suuren pitkän suunnittelun seurauksena. Eli oikeastaan itse kapina on elokuvan kannalta hieman sivuseikka ja tärkeämpi osa on siihen päätyminen.

Elokuva jakaantuu kolmeen osaan:
1. Se alkaa kuvauksella nuoren idealistisen upseerinalun askelista todelliseen maailmaan ja pois äidin lihapatojen ääreltä.
2. Elokuva jatkuu kapteenin paranoian kuvauksena, joka johtaa lopulta kapinaan.
3. Loppuosa keskittyy kapinan puimiseen sotaoikeudessa.

Willis Keith (Robert Francis) on juuri huippuarvosanoin sotakorkeakoulusta valmistunut laivaston upseeri joka lähetetään asemapaikaansa Caine-miinanraivaajalaivalle. Sotaan haikaileva ja tiukasti sääntöihin uskova Keith on jokseekin pettynyt jouduttuaan ruosteen raiskaamalle Cainelle, jonka miehistö ei järin kurista ja ohjesäännöistä perusta. Etenkin kun vielä Caine ei edes osallistu varsinaiseen toimintaan, on Keith murheenmurtama, mutta hän ei kuitenkaan ano siirtoa pois.
Kun aluksen alkuperäinen kapteeni siirretään Cainelta muualle, on Keith innoissaan kuullessaan uuden kapteenin tulevan tilalle ja kenties hän saisi tuotua kuria ja järjestystä Cainelle.
Cainen uusi kapteeni on Philip Queeg (Humphrey Bogart) joka tottavie tuo kuria laivalle, liiankin kanssa. Queeg kertoo olleensa jo seitsemän vuotta laivastossa ja edellisen aluksen komentajana hän oli pitänyt niin tiukkaa komentoa, että oli epäillyt mieistönsä olleen henkilökohtaisesti häntä vastaan. Tätä seikkaa Cainen upseerit eivät kuule, vaan he katsovat että tässä nyt on laivaston mies henkeen ja vereen. Siispä Cainen miehistö alkaa nopeasti siirtymään kohti perinteisempää armeijamallia, mutta samanaikaisesti kaiken henkilökohtaisesti ottava Queeg alkaa luetella komentoja joiden logiikka vaivaa miehistöä. Upseereista Steve Maryk (Van Johnson) ei ota asiaan juurikaan kantaa, mutta kirjailijan urasta haaveileva Tom Keefer (Fred MacMurray) rupeaa heti alkuunsa epäilemään, että kaikki ei ole kunnossa Queegin päässä. Keeferilla on kyllä oma lehmänsä ojassa vastustaa Queegia, sillä Queeg oli lopettanut Keeferin kirjoitusharrastuksen alkuunsa saavuttuaan laivalle. Keefer rupeaa puhumaan ahkerasti Queegin mahdollisista mielenterveydellistä ongelmista ja kun Queeg toistuvasti tekee komentajana miehistön mielestä virheitä, alkavat muutkin upseerit kallistua Keeferin kannalle. Aiemmin Queegia ihaillen katsonut Keithkin on ruvennut järjestelemään asennettaan toiseen järjestykseen ja siirtynyt Queegia vastustavien rinnalle.
Asia eskaloituu taifuunissa johon Caine joutuu ja Queeg ei osaa tehdä oikeaa päätöstä, vaan jääräpäisesti koettaa noudattaa laivaston sääntöinä pitämiään. Maryk ottaa komennon myrskyn aiheuttamassa sekasorrossa ja vapauttaa Queegin komentajan paikalta.
Tapaus johtaa sotaoikeuteen jossa Maryk joutuu vastaamaan kapinoinnista. Puolustajakseen he saavat Barney Greenwaldin (Jose Ferrer,) ainoan asianajajan joka suostuu auttamaan Marykia ja hänkin myöntää heti alkuunsa että mielummin toimisi tapauksessa syyttäjänä.
Oikeudenkäynnin aikana Queeg murtuu ja paljastaa vainoharhojensa laadun, täten vapauttaen Marykin.
Lopullista tuomiota emme kuule, tiedämme vain että Maryk vapautuu ja Cainen muutkin upseerit ovat turvassa. Kuitenkin oikeudenkäynnin aikana huomaamme millainen ihminen Keefer todellisuudessa on.
Keefer joka aloitti epäilyt Queegista, vihjaisi mahdollisesta kapinasta ja muutenkin osoittautui terinan riidankylväksi, kieltää kaiken tiedon Queegin ja miehistön ongelmista ja täten sälyttää kaiken syyn Marykin niskoille. Vaikka syytteistä vapautettu Maryk on valmis unohtamaa Keeferin petturuuden, paljastaa Greenwald miehistölle Keeferin oikean minän ja osoittaa että Keeferin olisi kuulunut olla syytettynä, ei Queegin. Queegin puolustuksena kuitenkin oli mahdollinen sairaus, Keeferilla ei mikään muu kuin pelkuruus. Miehistön moraalin heikkoudesta Greenwald antaa vielä esimerkin osoittaessaan, että Queeg oli jo alussa osoittanut tarvitsevansa miehistön tukea, mutta nämä olivat jättäneet pyynnön huomioimatta.

Cainen Kapina kertoo erinomaisesti ihmisluonteista.

Queeg vaikuttaa katsojasta ureapäältä ja silloinkin jos katsoja asettuu miehistön asemaan, niin edelleen Queeg olisi vaikuttanut ureapäältä. Lopulta selviää kuitenkin että Queeg oli vain herkkä ihminen, joka ei pärjää ilman apua. Kun Queeg saapuu Cainelle, joka oli suurinpiirtein sikolätti, oli hänen laivaston asenteensa liian uutta ja erilaista Cainen miehistölle. Siispä Queegin käyttäytymistapa soti liikaa Cainen miehistön olotilaa vastaan ja tämä johti konflikteihin, jotka esiintyivät välillä hyvinkin absurdeilla tavoilla. Kuten nyt elokuvan mansikkakohtaus, jossa Queeg kilahtaa huomatessa noin litran verran mansikoita kadonneen. Tai kun Queeg huomaa asioita jotka jäävät muilta huomaamatta (taisteluvarustuskohtaus.) Queeg oli kuitenkin jo veteraanikomentaja joten ei sen perusteella aivan kyvytön ja kuten elokuvassa todetaan, niin kolme psykiatria oli todennut hänet järjissään olevaksi. Selkeästihän katsoja huomaa ettei Queeg ole täysin järjissään, mutta olisivatko asiat toimineet oikein jos miehistö olisi olisi tukenut kapteeniaan.

Keefer joka puolestaan elokuvan alkupuolella vaikuttaa todella mukavalta hyypiöltä, osoittautuukin elokuvan aikana vain omaa etuaan ajattelevaksi keltamahaksi. Ja tämä aiheuttaa hieman pettymystä katsojan kannalta, sillä alunperin katsoja pystyy helpoiten samaistumaan nimenomaan juuri Keeferiin.


Ja sitten on elokuvan suurin miinus, eli tarinan jonkinlainen päähenkilö Willis Keith. Ensinnäkin roolin näyttelevä Robert Francis on kyllä sellainen uppotukki, että siinä jää Casper Van Dien toiseksi (itseasiassa he muistuttavatkin ulkonäöltään toisiaan.) Francis ei tunnu tekevän mitään muuta kuin poseeraavan, eikä edes yrittävän näyttelemistä. Asia on etenkin siksi rasittava, että Keithille on kirjoitettu eniten kehystarinaa ja täten hänen elämäänsä sivutaan myös laivaston ulkopuolella. Kirjaa lukemattomana pystyy kyllä huomaamaan että Cainen Kapinan tulisi olla Keithin kehityskertomus idealistisesta sotaintoilijasta realismin kokevaksi ja sitä kautta suurimmat tähtikoristellut mielikuvansa karistavaksi mieheksi. Siksi elokuvassa on Keithin Caine-osuuden lisäksi mukana ylipaapovaa äitiä ja suhdeongelmia tyttöystävän kanssa. Elokuvassa nämä Cainen ulkopuoliset seikat jäävät vain sivuviitteiksi ja olisikin ollut elokuvan kannalta parempi unohtaa ne kokonaan. Kun Cainen Kapina vielä vaihtelee päähenkilöä Keithista Queegiin ja Marykiin, niin Keithin siviilielämä ei ole rytmissä muun elokuvan tarinan kanssa.
Päähenkilön vaihtelu on kyllä erittäin toimiva juttu muilta osin ja se johtaa siihen, että vaikka elokuvassa ei varsinaisia twisteja olekaan, niin kaikkien hahmojen evoluutiota ei näe ennalta.
Niin ja kun kerran Robert Francis osasi näemmä näytellä vain lyhtypylvästä, niin jo sekin tekee hänen hahmonsa merkityksestä merkityksetöntä. Hän oli siis oman aikansa Josh Hartnett.

Pidin myös kovasti siitä, että itse varsinainen kapina tapahtuu lähes päähänpistosta ja myrskyn aikana, jolloin jokaisen päätöksentekotaito on kyseenalaisena. Joten paikalleen jähmettyvä Queeg ei kentes toimintukaan niin väärin, että olisi ansainnut kapinan kohdalleen. Hienoa oli myös, ettei kapinaa puitu pitkin elokuvaa jossain kynttilänvalossa keittokomerossa, vaan asiasta vain vihjaistiin, mutta sitä ei hirveän vakavissaan harkittu.

Poislukien Willis Keithin hahmon tarinan yhdentekeväisyys ja Robert Francisin puisevat näyttelijätaidot, niin muuten elokuva on aivan samperin hyvin näytelty ja dialogi hyvin kirjoitettua, ja uskottavaa. Okei, jotkin elokuvan lavasteista ovat jokseekin kömpelön näköisiä ja myrskyn kourissa oleva laiva on turhankin selkeä pienoismalli, mutta 50-luvun efekteillä elokuva on ihan miellyttävän onnistunut.
Cainen Kapina kuitenkin on helposti mukaansatempaava draama jossa on niin paljon hyvää, ettei mikään Robert Francis sellaista voi pilata.

Erittäin suositeltava elokuva.

Tähdet: ****
Cainen Kapina
...NOIR

Street Kings (2008)

Keanu Reeves on minusta aina kuulunut niihin näyttelijöihin jotka heittävät hukkaan kykyjään. Hän on kyllä tehnyt useamman elokuvan josta pidän, mutta hän on jämähtänyt sellaiseen halvaantuneeseen ilmeeseen jossa jokainen tunne on yhtä kuin ei mitään. Kaikki Speedit, Myrskyn Ratsastajat, Matrixit ja vastaavat ovat sellaisia joissa Reeves on ilmeetön. Kieltämättä joihinkin hänen elokuviinsa se tunteettomuus sopii erinomaisesti, mutta kun hän hyödyntää samaa yksioikoisuutta myös ollessaan komedioissa ja draamoissa, niin surku tulee. Kuitenkin kun Reevesin historiasta etsii käsiinsä elokuvan Matkalla Idahoon, niin huomaa kuinka onnistunut draamanäyttelijä voi Reeves olla halutessaan. Onko siis kyse enemmän siitä, että Reeves tarvitsee vain oikean ohjaajan pystyäkseen tuomaan lahjakkuutensa paremmin esille. Jos näin on, niin Street Kingsin ohjaaja David Ayer on oikea ohjaaja Reevesille. Sinänsä Reeves ei tee suurta muutosta maneereihinsa, mutta Street Kingsin rooli murtumispisteessä olevana moraalidilemmassa painivana kyttänä tuo Reevesista esiin huomattavasti enemmän nyansseja kuin mitä hän yleensä uskaltaa paljastaa. Erityisen hienoa on se, että tällä kertaa Reeves ei jää muiden näyttelijöiden varjoon. Yleensähän Reeves jää seinäruusuksi kun hän on elokuvassa yksi muiden joukossa (Dracula, Paljon Melua Tyhjästä, etc.) eikä selkeä kiintopiste (Matrix.) Siitäkin huolimatta että Reeves on Street Kingsin pääosaesittäjä, on tämä oikeastaan ensemble-elokuva. Nyt Reeves on vähintään yhtä onnistunut roolissaan kuin Hugh Laurie tai Forest Whitaker. Eikä kyse ole siitä ettäkö Laurie tai Whitaker olisivat alentaneet tasojaan.

Tom Ludlow (Keanu Reeves) on väsynyt, alkoholismiin taipuvainen poliisi joka ottaessaan kiinni laittomia aseita ostavia rikollisia, törmää pahiksia tappaessaan kidnappausdraamaan. Tomista leivotaan sankarikyttä joka pääsee ylikomisario Jack Wanderin (Forest Whitaker) suosioon. Ylikomisario James Biggs (Hugh Laurie) epäilee Tomin sankaruutta heti alusta alkaen, sillä hän ei voi ymmärtää miten Tom sattui noin vain löytämään ne kidnapatut tytöt. Biggsin epäilyt ovat lievästi oikeat ja väärät, sillä Tom tosiaan löysi kidnappauksen uhrit sattumalta, mutta Tomin keinot rikollisten jahtaamisessa ovat jokseekin arvelluttavat. Eli Tom on niin sanottu kova kyttä, joka ampuu ensin ja kysyy sitten.
Tomista tulee siis sisäisen tutkinnan kohde ja yksi tutkintaa auttavista on Tomin entinen ystävä ja nykyinen riitakumppani Terrence Washington (Terry Crews.)
Tom on luonnollisesti kiukkuinen Terrencelle ja seuraa tätä kähikauppaan aikomuksena aloittaa muksiminen, kun samaan aikaan samaiseen liikkeeseen saapuvat ryöstäjät. Kahakassa Terrence kuolee ja turvakameran kuva ei anna Tomista enää kovinkaan sankarillista kuvaa. Video kun osoittaa kuinka Tom tappeli Terrencen kanssa ja seuraavaksi Terrence on kuollut. Kun vielä sekasorron yhteysdessä yksi Tomin luodeista osui Terrencea selkään, niin nyt Tom on kusessa.
Jack Wanderin alaisena toimiva Tom saa päälliköltään apua ja koko juttu peitellään. Tomin sankaristatus pysyy ehjänä ja tilanteen rauhoittamiseksi Tom joutuu paperitöihin lyhyeksi aikaa.
Tomin kuullessa että Terrencen ruumista löytyi kolmea eri kaliiperia luoteja, tajuaa hän että yhden niistä täytyy kuulua hänen aseeseensa.
Tom tapaa tapausta tutkivan Paul Diskantin (Chris Evans) ja hänen avustuksellaan Tom koettaa saada Terrencen ampujat kiinni ja pidettyä itsensä ulkoa epäilyksistä. Tomin luoti kun osui vahingossa Terrenceen, mutta hän tietää ettei pysty selittämään asiaa oikein päin. Tomin omatunto rupeaa taistelemaan hänen ”järkeään” vastaan ja hän ei enää pysty ymmärtämään poliisien lojaalisuutta toisiaan kohti, valheita, oikeudenmukaisuutta ja muita asioita jotka kulkevat ristiin poliisien todellisuudessa.
Diskant paljastaa että Terrence oli korruptoitunut kyttä ja samalla yhtä kiero kuin millaiseksi hän syytti Tomia.
Mutta valheille ei tunnu löytyvän loppua.
Tom ja Diskant löytävät Terrencen ampujiksi epäillyt henkilöt kuolleina, mutta hekin osoittautuvat lavastuksen uhreiksi,,, niin ja kuoleman. Oikeiden tappajien jäljityksen yhteydessä Diskant saa surmansa, kuten myös kaksi poliisia ja Tom saa kaiken niskaansa.
Kaiken takana on Jack Wander joka koettaa pitää oman nahkansa kunnossa ja Tom osoittautui lopulta liikaa moraalia omaavaksi henkilöksi. Koko korruptiovyyhti rupeaa purkautumaan ja kostonhimoinen Tom lähtee Wanderin perään.
Mutta paljastuuko koko totuus vielä silloinkaan?

Street King on hyvin kyyninen elokuva. Se antaa aika lohduttoman kuvan poliiseista joiden tulisi suojella viattomia. Jokainen elokuvan kyttä kun tuntuu olevan joko puhtaasti paha, tai ainakin taipuvainen vääryyksiin. Elokuvan kilteintä poliisia esittävän Chris Evansinkin hahmo on valmis peittelemään Tomille haitallisen ballistiikkaraportin, pelkästä palveluksesta kollegalleen jota ei edes tunne. Poliisien lojaalisuus toisiaan kohtaan on Street Kingissä kuvattu sekä kaiken ylittävänä voimana, että oman edun tavoittelun perusteella helposti syrjään heitettäväksi yhdentekeväisyydeksi.

Keanu Reeves tekee loistosuorituksen kovia kokeneena, kaiken kieltävänä ja lopulta totuuden ymmärtävänä Tom Ludlowna.
Harvoin Reevesin kohdalla ajattelee että ”hänpä on hyvä näyttelijä” kuin että ”Reeves oli ihan cool.” Tällä kertaa Reeves ei ole cool, vaan hän on hyvä näyttelijä.
Oli muuten lähes shokki vielä huomata kuinka vanhalta Reeves näytti. Hänhän on yleensä elokuvissaan se nuorekkaan oloinen, kauniskasvoinen pojankolli. Nyt Chris Evansin rinnalla Reeves näyttää,,, no, ikäiseltään, mutta samalla niin kovin kuluneelta ja vanhalta. Seikka joka sopi elokuvan tunnelmaan mainiosti.

Street Kings on nappivalinta heille jotka pitävät elokuvista kuten Training Day, Dark Blue, Colors, Narc ja vaikkapa Kovaotteiset Miehet. Eikä kenties liene ihme että ohjaaja David Ayer onkin ollut noista kahdessa ensimmäisessä osallisena. Eli kyseessä on kova ja kylmä kyttäelokuva.

Tähdet: ****
Street Kings
...NOIR

Tron (1982)

Tron on elokuva jota on aika vaikea kuvailla sanoin.
Itse tarina on helppo asetella sanoiksi, mutta Tronin visuaalisuutta on aika vaikea selittää oikein, se siis tulisi itse nähdä. Ja Tronin visuaalinen anti on hyvin tärkeä kyseiselle elokuvalle.
Tronin kohdalla muistetaan aina mainita sen olevan ensimmäisiä tietokonegrafiikkaan pohjautuvia elokuvia, mutta kun kyse kuitenkin on vuoden '82 elokuvasta, niin sen ajan cgi on kuitenkin hieman erilaista kuin jossain nykyajan Matrixeissa. Tron ottaa kaiken irti aikansa teknologiasta, mutta se myös tavallaan huijaa katsojaa yhdistämällä tietokoneella luotuihin kuviin perinteisen käsityöläisanimaation avulla tehtyjä visioita. Tyylien sekoitus tekee Tronin kuvastosta eräänlaista käsin piirrettyä tietokonekuvajaista. Se näyttää samanaikaisesti joltain Commodore 64:n peliltä, Matrixissa näytetyltä binäärikoodisateelta, vektorigrafiikalta ja Ralph Bakshin Taru Sormusten Herrasta-animaation Orceilta. Eli se ei vain näytä oman aikansa efektiteknologian museokappaleelta, vaan ajattomalta sadulta.

On siis olemassa todellinen maailma ja tietokoneen maailma.
Todellisessa maailmassa on teknologia-alan yritys Encom jota johtaa Ed Dillinger (David Warner.) Yrityksen tietoverkkona toimii itsenäisesti toimiva Master Control-niminen ohjelma. Edin alaisena työskentelee Alan Bradley (Bruce Boxleitner) joka on kehittelemässä omaa ohjelmaansa nimeltä Tron. Kun Encomin verkkoon murtautuu hakkeri Kevin Flynn (Jeff Bridges) sulkee Dillinger tietoverkon käytön alaisiltaan ja tällöin Alanin työ jää kesken. Alan menee tapaamaan Keviniä ja kuulee häneltä kuinka Dillinger aikoinaan varasti Kevinin ideat ja esitteli ne ominaan. Mikä johti Kevinin alamäkeen ja Dillingerin menestykseen. Alan suostuu auttamaan Keviniä todisteiden etsinnässä ja apuna siinä käytettäisiin Alanin Tron-ohjelmaa joka sulkisi Master Control-ohjelman ottaen itse kontrollin.
Master Control havaitsee Kevinin, ampuu tätä eräänlaisella digilaserilla ja vetää sen avulla Kevinin tietoverkon sisuksiin ja nyt siirrymme siis Master Controlin maailmaan.
Tietokonemaailmassa Master Control on diktaattori joka pitää verkossaan olevia ohjelmia orjina. Nämä ohjelmat, kuten oman aikansa Excel esiintyvät neonloisteisina virtaapiiripukuisina ihmisinä.
Master Control lähettää parhaimman kätyrinsä Sarkin (David Warner) tuhoamaan Kevinin. Sark epäröi sillä Kevin ei ole ohjelma, vaan käyttäjä ja ohjelmoitsijana eräänlainen ohjelmien Jumala, siis luoja. Sark kuitenkin Master Controlin pelossa lähtee kohtaamaan Kevinia.
Kevin ja muut vangitut ohjelmat pakotetaan taistemaan toisiaan ja Sarkin apulaisia vastaan erinäisissä peleissä. Eli kyse on eräänlaisista turnajaisista.
Kisojen yhteydessä Kevin kohtaa myös Tronin (Bruce Boxleitner) joka taistelee Master Controlia vastaan. Yhdessä he taistelevat tietään kohti keskusmuistia, jotta Tron voisi tuhota Master Controlin lopullisesti. Käy kuitenkin niin että Kevin jää Sarkin vangiksi ja Tronin oletetaan kuolleen.
Tron palaa ja kohtaa Sarkin, ja leikkaa tämän pään auki eräänlaisella frisbeelaserillaan. Master Control siirtää tietoisuutensa Sarkin ruumiseen, muuttuu jättiläiseksi ja lopullinen taisto alkaa. Tron tuhoaa Master Controlin ja vapauttaa tietoyhteiskunnan. Kevin vapautuu ja palautuu todelliseen maailmaan.
Todellisessa maailmassa Kevin saa todisteet Dillingerin rötöksistä ja vapaa maailma on taas vapaa.

Tronin tarina on pohimmiltaan hyvin perinteinen:
-On iso paha ilkimys.
-On nuoria sankareita.
-On uhraus.
-Pahuus kukistetaan.

Onkin hauska huomata kuinka paljon esimerkiksi Matrix muistuttaa Tronia. Jopa Neo itse muistuttaa suuresti Tron-hahmoa.
-Ihmiset elävät tietokoneohjelmassa.
-Messias (Neo/Tron) vastustaa ohjelmointia.
-Paluu todellisuuteen.

Tron on julmetun kiehtovan elokuva.
Se ei ole mitenkään poikkeuksellisesti näytelty tai ohjattu. Itseasiassa se on ajoittain kömpelö molemmilla osa-alueilla. Tron kuitenkin on samalla tavalla miellyttävä satuelokuva kuin Labyrintti, Legenda tai Päättymätön Tarina ovat. Eikä se ajoittainen kömpelyyskään haittaa, kun elokuva kuitenkin on hyvin kokeellinen valmistusaikansa vuoksi. Joten elokuvan tunnelma vaikuttaa sellaiselta hieman ilkikuriselta leikiltä.
Tron on aivan uskomattoman kaunista katseltavaa ja se pitää nähdä jotta sen oikeasti ymmärtäisi.
Ja kaikki se jargon mitä elokuvassa viljellään, on samanaikaisesti ihan älytöntä tuubaa ja toisaalta älykkään kuuloista tuubaa.

Jos olet sci-fi- tai videopelinörtti, niin tämä on puhdasta nannaa sinulle.
Ja jos vain olet kaikenlaisten satuelokuvien ystävä, niin katso Tron.

Tähdet: ****
Tron
...NOIR