Minusta 2000-luvun aikana on tähän mennessä tehty vasta kaksi kauhuelokuvaa, jotka ansaitsevat paikan kauhuelokuvien aatelistossa. Hyvä on, saatan unohtaa jotain, mutta tällä hetkellä olen ainakin siinä uskossa että niitä on vain kaksi. Toinen niistä on The Descent, joka on toistaiseksi paras 2000-luvun puolella tehty kauhuelokuva ja toinen on... Jason X.
Se yllätti minutkin.
Onhan se myönnettävä, että välillä sain vakuutella itsellenikin Friday the 13th-sarjan olevan parempi kuin mitä se oikeasti oli. Vaikka olenkin sarja fani, niin eipä siellä hirveästi innovatiivisuudella loistettu ja Jason X:n ilmestyessä lähdin katsomaan sitä oikeastaan vain tottumuksesta, en mistään innostuksesta. Etenkin kun kuuli että tämä kymmenes osa olisi jonkinlainen Jason in space-juttu, niin haukotusten määrä oli runsaampi kuin hiilidioksin määrä keuhkoissani.
Jason X toiseksi paras kauhuelokuva viimeisen kahdeksan vuoden sisällä?
Eikä se oikeastaan ole edes kauhuelokuva.
Jason X kannattaakin katsoa sillä asenteella että on katsomassa komediaa, niin silloin elokuvasta saa enemmän irti ja sen sisällön ymmärtää oikein. Sillä tämä on komedia.
Jason X:n kohdalla siirtyminen koomisuuteen on tehty erittäin onnistuneesti. Yleensä tälläisissä vastaavissa elokuvissa itsetietoinen huumori on liian alleviivaavaa ja esimerkiksi Chuckyn seikkailuissa on nähtävissä sellaista väkisin vääntämisen tunnelmaa. Ajatus Jasonista avaruudessa ei kuulosta hauskalta, vaan surumielisen naurettavalta, mutta elokuvan tekijät ovat tajunneet sen mielestäni tärkeimmän seikan, eli jos tilanne on hauska niin siitä ei tarvitse kertoa katsojalle. Sama seikka oli huomioitu muunmuassa Shaun Of The Deadissa, johon minä tätä elokuvaa vertaan ennemmin kuin Bride Of Chuckyyn.
Kyseessä siis on ajatus siitä, että jos kanavahyppelyn lomassa kohtaa Jason X:n, niin se vaikuttaa kauhuelokuvalta, ei komedialta. Mutta jos katsot Jason X:ää niin huomaat sen olevan kauhuelokuvalta näyttävä komedia.
Kyllä, Jason rientää avaruuteen ja Jasonista tulee kyborgi, mutta se ei tapahtu minkään bojoig-äänien ja silmäniskujen avustuksella. Jason menee avaruuteen ja Jasonista tulee kyborgi, koska näin kuuluukin tapahtua tässä todellisuudessa.
Tässä ei siis ole unohdettu perinteisiä Friday the 13th-sarjan tunnusmerkkejä:
-Jason paloittelee kaikki jotka dokaavat, naivat tai hengittävät.
-Jason paloittelee kaikki jotka dokaavat, naivat tai hengittävät.
No, siinähän ne tärkeimmät jo tulivatkin esiin.
Ja ne tunnusmerkit toteutetaan kuten kuuluukin, mutta lisäksi on osattu ottaa joukko päällisin puolin ääliömäisiä ideoita jotka on päätetty toteuttaa hyvällä maulla. Yksi osoitus siitä hyvästä mausta ovat efektit. Koska kyseessä on avaruuskyborgiJason, niin luonnollisesti scifistisiä efektejä on odotettavissa ja yleensä vastaavanlaisissa elokuvissa efektit eivät ole näinä tietotekniikan aikoina kovinkaan mairittelevia. On sentään kyse kymmenennestä osasta, eikä mistään järin ison budjetin tuotoksesta, joten kuka jaksaa enää, mutta siltikin elokuvat tehostetiimi on selkeästi panostanut kaikkensa tehdäkseen elokuvasta tyylikkään näköisen, eikä vain tehosteisen. Tämän elokuvan tehosteet ovat aidomman oloisia ja näköisiä kuin esimerkiksi jonkun Paycheckin. Ja Paycheckin näyttelijäkaartiinkin upposi taatusti enemmän rahaa kuin koko Jason X:ään.
Mutta ei tämä mikään pelkkä efektileffa ole, vaan paljon muutakin.
Jason Voorhees on elokuvan alussa kahlittuna jossain valtion tutkimuslaitoksessa. Hänet aiotaan jäädyttää loppuiäksi koska mikään muu ei tunnu pitävän häntä aisoissa, kun eihän häntä voi tappaakaan. Ja koska Jason ei kuole sitten luoteihin eikä flunssaan, niin David Cronenbergin (kyllä, juuri hän) esittämä kynäniska päättää että Jasonista olisi kovastikin hyötyä lääketieteellisessä tutkimuksessa. Saattaisihan olla niin että kuolemattomasta hyypiöstä voisi uuttaa jotain regerointinektaria. Jason näkee asian toisin ja paloittelee Cronenbergin ystävineen. Laitoksessa työskentelevä Rowan (Lexa Doig) saa houkuteltua (räiskimällä haulikolla) Jasonin kryogeeniseen ansaan, johon jää sitten itsekin.
Hypätään ajassa eteenpäin kaukaiseen tulevaisuuteen, vuoteen 2455, jolloin maa on jätekasa jonne lähetetään toisella planeetalla asuvia opiskelijoita ekskursiolle. Opiskelijat löytävät jäisen Jasonin ja Rowanin, ja päättävät ottaa nämä matkamuistoina mukaansa ja kenties hyötyä ainakin Jasonista rahallisesti.
Myydään vaikka historian pahin sarjamurhaaja eniten tarjoavalle?
Luonnollisesti Jason herää avaruusaluksen uumenissa ja rupeaa paloittelemaan vastaantulevia. Sillä kuten nyt, myös tulevaisuudessa ihmiset ansaitsevat kuolla koska naiskentelevat, dokaavat ja käyttävät termejä kuten ”ketä” ja ”lol.”
Tulevaisuuden aseet kuitenkin pistävät Jasonin lihamyllyn lävitse ja kyläläiset iloisevat.
...Mutta...
Tulevaisuuden jälleenrakennusparannuslaitteisto päättää korjata Jasonin korvaamalla puuttuvat osat metallilla ja katso, luoksemme saapuu Überjason joka kyberneettisellä olemuksellaan aloittaa jäljellä olevan väestön paloittelemisen.
En nyt kerro elokuvan tarinasta tuon enempää, joten kaikki vitsit sun muut ovat katsojan itsensä etsittävissä.
Jason X:n näyttelijäkaarti ei tee mitään ihmeitä, mutta he osaavat ottaa sopivan tosissaan että huumorilla käsittelemänsä aineiston, joten tasapaino on kohdillaan.
Ja vaikka kehuin alkupuolella efektejä, niin eivät ne täysin virheettömiä ole, mutta kokonaisuus huomioon ottaen ne ovat pirun tyylikkäitä. Siellä täällä näkyy kuitenkin hieman funkyn näköisiä virheitä. Visuaalisesti elokuva on upean näköinen, ei kuitenkaan niiden efektiensä ansiosta vaan valaistuksensa, joka on aivan nappiin osuvaa.
Maskeeraus on erinomaista ja etenkin kyborgijason on huisin coolin näköinen.
Elokuva on saatu näyttämään kalliimmalta ja isommalta kuin mitä se oikeasti on.
Jason X on parhaimman näköinen Friday the 13th-elokuva. Itseasiassa paremman näköinen kuin myöhemmin valmistunut selkeästi kalliimpi Freddy Vs. Jason.
Dialogi ja tarina kaikkinensa on selkeästi harkitumpaa kuin mitä tämänkaltaisissa elokuvissa yleensä näkee. Vaikkakin kyseessä on kliseissä leikittelevä elokuva, niin elokuvassa esiintyvät nasevuudet ja juuri kliseet ovat tehty siten, etteivät ne tunnu vain eilisen uutisilta.
Hauskaa on myös se että Kane Hodder pystyy vähillä eleillään tuomaan enemmän tunnetta Jasonin askellukseen kuin esimerkiksi Tobey Maguire omissa elokuvissaan yhteensä. Ja Hodder ei tee muuta kuin liikuttaa päätään ennen muuta kehoaan, mutta se riittää.
Jason X on hillitöntä hubaa lähes koko perheelle. Se ei ole pätkääkään pelottava, mutta kyseessä onkin oikeastaan parodia koko sarjasta, kuin oikea kauhuelokuva. Elokuva on siis pikemminkin komedia jossa on kauhuelementtejä kuin kauhukomedia. Kauhuhyllystähän se kuitenkin löytyy virallisen lajityypityksensä vuoksi.
Kun et halua ottaa elämää liian vakavasti, niin valintasi on uusin Cameron Diaz-elokuva,,, mutta jos sitä ei ole paikalla, niin Jason X on ihan yhtä söpö.
”Tämä vanha koira ei suostu kuolemaan noin vain.”
Toinen rautatanko kehon lävitse.
”No, tuo kyllä hoitaa homman.”
Tähdet: ****
Jason X
...NOIR
Ei vielä se että tehdään uusintaversioita elokuvista joista ei pitäisi tehdä uusintaversioita.
Eikä vielä edes se että uusintaversioille tehdään jatko-osia jotka tekevät uusintaversiosta oman sarjansa.
Mutta vielä se että kun tehdään uusintaversiolla jatkoa, niin se se tehdään esiosana jossa koetetaan selittää ensimmäisen osan tapahtumien syyt. Aivan käsittämätöntä. Kun tässäkin tapauksessa koetetaan etsiä syyt siihen miksi Leatherface toimii kuten toimii, niin kyllä on ollut käsikirjoittajalla niin isot pallit etteivät ne mahdu auton takapenkillekään. Miksi kukaan kuvitteli että hänellä olisi oikeus kirjoittaa jollekin Leatherfacelle syntytarína? Jos Leatherfacelle olisi oikeasti haluttu antaa syntytarina, niin eikö sitä olisi käsitelty jo alkuperäisessä elokuvassa?Tämähän on kuin George Lucas niine hiton Midichloriaanineen. Ongelmaksi kehittyy vielä se että vaikka Pahan Alku on nimenomaan sen surkean uusintaversion esiosa, niin se että kun kirjoitetaan tarinalle selitys, vaikuttaa se vääjäämättä myös alkuperäiseen elokuvaan. Joten tavallaan tämän elokuvan selitykset osaltaan myös toimivat alkuperäisen Texas Chainsaw Massacren introna. Vaikka kyseessä on nyt kaksi eri sarjaa samalla nimellä, niin koska Pahan Alku tapahtuu ajallisesti ennen kumpaakaan versiota ensimmäisestä Texas Chainsaw Massacresta, on se täten molempien alku. Samalla Pahan Alku on todiste siitä kuinka kannattaa pitäytyä vain alkuperäisessä ja unohtaa kaikenmaailman uusintaversioinnit ja niiden uusintaversiointien jatko- ja esiosat. Tahtoisin vain tietää että minkälainen lääkitys saa ihmisen kuvittelemaan että juuri kauhuelokuvassa on tarpeellista tehdä elokuva jossa kerrotaan kuinka kaikki sai alkunsa. Kun nimittäin juuri kauhussa se mitä emme tiedä toimii tärkeänä osana kauhun tunnelmaa, ei se mitä tiedämme.
Teksasin Moottorisahamurhaaja: Pahan Alku kertoo siis löysällä otteella siitä kuinka kaikkien rakastamasta vekkulipojasta, Leatherfacesta tuli sellainen kuin millaisena hänet tunnetaan. Pahan Alku on siis olevinaan koko sarjan ensimmäinen osa, joten tästä olisi muka aloitettava sarjaan tutustuminen. Mutta piru vie jos menet aloittamaan sarjaan tutustumisen tästä sontakasasta ja jos vielä pidät tästä, niin mä en enää leiki sun kaa.
Nämä eivät ole spoilereita, sillä pilaantunutta ei voi enää pilata, joten katsokaa tämä ennemminkin varoituksena.
Kuten alkuperäisessä Massacressa, myös näissä uudemmissa annetaan suuresti tilaa muillekin perheenjäsenille, mutta koska tässä kyseisessä elokuvassa painotetaan Leatherfacen tarinaa, niin teen siis minäkin. Ja voi jukra mikä antikliimaksi koko syntytarina on.
-Leatherface syntyy epämuodostuneena lihamöykkynä teurastamon lattialle.
-Leatherfacevauva dumpataan roskikseen, josta Hewittin perhe pelastaa hänet ja kasvattaa omanaan.
-Alkuteksteissä väläytellään kuvia joissa lapsen kasvot ovat peitetty. Lisäksi alkuteksteissä näytetään kuolleita eläimiä, moottorisahaa ja ompelutaittoja.
-Parikymppinen Leatherface (aka Thomas Hewitt) työskentelee teurastamossa, saa potkut, tappaa äkkipikaisuudessaan pomonsa ja koko tarina on käsitelty.
Ihan oikeasti. Joku saa idean tehdä elokuvan jossa kerrottaisiin miten Leatherfacesta tuli Leatherface ja sitten se kuitataan noin 13 minuutissa esittelemällä jotain valokuvia alkuteksteissä ja antamalla potkut töistä. Hitto! Jos jokainen töistä kenkää saava päättäisi pukeutua ihonaamioon ja heilutella moottorisahaa, niin Stora Enso olisi suurin syypää kuolemantuottamuksiin Suomessa.
Suurin osa Leatherfacen kasvusta kuvataan niiden alkutekstin välähdysten kautta, joten katsojalle annetaan ainoana oikeasti konkreettisena syynä Leatherfacen minuuteen se töistä erottaminen.
Anteeksi että toistan asiaa, mutta voi helvetti,,, jätkä saa töistä kenkää ja se olisi muka synnyttänyt koko Chainsaw Massacre-sarjan. Voidaanko sanoa että käsikirjoittaja ei hirveästi viitsinyt panostaa tekstiinsä. Pahan Alun ainoa syy olemassaoloon on tunnetun sarjan jatkaminen siten, että koetetaan kusettaa katsojaa luulemaan kyseessä olevan uuden elokuvan. Tosiasiassa väite elokuvasta joka kertoo syistä Leatherfacen olemukseen, on vain tekosyy päästä toistamaan sitä perinteistä:
-Joukko nuoria Teksasin maaseudulla.
-Nuoria kidutetaan.
-Elokuva loppuu.
Hetkinen? Eikös tuollainen elokuva ole tehty aiemminkin?
Jos kerran tehdään tälläinen elokuva, niin olisi siinä voitu edes hieman enemmän yrittää. Ajatellaan nyt vaikka minua Leatherfacena.
Aluksi olisin syntynyt teurastamon lattialle, kasvanut ottoperheessä, kiusannut muita käsiporallani päiväkodissa, kiusannut muita käsisahalla ala-asteella, kuunnellut yläasteella New Kids On The Blockia, jne...
Kuitenkin että olisi kuvattu koko kasvua nykyiseen moottorisaha sylissään leffa-arvostelua tekevään nahkanaamaan.
Myönnä se. Tosiasiassa et halua tietää Leathefacen syntytarinaa. Haluat jättää jotain arvelujen varaan.
Esiosilla ylipäätään on vielä sellainen ongelma, että jos me tiedämme lopputuloksen niin olemme myös kehitelleet mielissämme jonkinlainen matkan siihen lopputulokseen. Siksi esiosat tuntuvat jo alkujaan siltä että olisimme jo nähneet sen, kerrottiin siinä sitten mitä tahansa. Eikä Pahan Alku tuokaan mitään mitä emme olisi jo osanneet päätellä ennen elokuvan näkemistä. Kun vielä meille koetetaan takoa Leatherfacen tarinaa siten, että synnytään teurastamon lattialle ja työskennellään sitten teurastamossa, niin lieneekö Leatheface jollain tavalla yhteydessä teurastamoon?
Hei! Mitä jos uudessa Nightmare On Elm Streetissä paljastettaisiin että Freddy työskentelee veitsikauppiaana!
Parasta elokuvassa on kolme näyttelijää. Lee Tergesen, R. Lee Ermey ja Andrew Bryniarski. Tergesen on erinomainen näyttelijä, mutta tässä elokuvassa hänen roolinsa on yhdentekevä, jonka hänkin suorittaa vasemmalla kädellään.
Ermey nyt on Ermey. Eihän hänestä voi olla pitämättä. Tosin koska hän esittää joka ainoa kerta samaa roolia elokuvasta riippumatta, niin hän on tahattoman huvittava tässäkin elokuvassa.
Bryniarski on siis heistä onnistunein tässä kyseisessä elokuvassa. Vaikka hänen ei tarvitse juuri muuta tehdä kuin olla iso ja uhkaava, niin hänen fysiikkansa on sellainen että se onnistuu erinomaisesti.
On sääli että tälläinen elokuva jossa selkeästi on rahaa ja lahjakkuuksia käytössään, ei osaa hyödyntää niitä oikein.
Kuten olen antanut ymmärtää, on elokuvan tarina hirveää kuraa, vaikka sitä on ollut tekemässä David J. Schow. Ja hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin.
Elokuvan lavastus, valaistus, äänisuunnittelu, maskeeraus ja kyllä, jopa ohjaus ovat periaatteessa hyvin toteutettuja. Mutta ongelmaksi syntyy se seikka, että kaikki on tehty liiankin siinä hengessä mitä on kuviteltu tälläiseen elokuvaan kuuluvan. Pöly on pölyä, mutta tässä elokuvassa se on kiillotettua. Elokuvasta puuttuu spontaanius ja elokuvan tekemisen ilo. Pahan Alku tuntuu siltä kuin joukko liituraitapuvuissa olevia kirjanpitäjiä olisi ollut ohjaksissa. Elokuva on niin varman päälle pelattu, että yhtä hyvin voisi mennä nukkumaan kypärä ja pelastusliivit päällä.
Yllätyksetön.
Mielikuvitukseton.
Anukseton.
Tähdet: *
Teksasin Moottorisahamurhaaja: Pahan Alku
...NOIR
Day Of The Dead on taatusti yksi pelottavimpia elokuvia ikinä. Voihan sitä vastaankin väittää, mutta ei tarvitse olla oikeassa.
Ei minua tarvitse kuitenkaan nurkaan saakka ahdistaa todetakseni että tarinallisesti Dawn Of The Dead on parempi, mutta Day Of The Deadilla on minulle suurin merkitys kaikista Romeron zombie-elokuvista (tai kenties ylipäätään mistään maailman zombie-elokuvasta.) Day oli nimittäin ensikosketukseni niin sanottuun moderniin zombie-elokuvaan. Ennen Dayta olin kyllä nähnyt muita zombie-aiheisia elokuvia, mutta niistäkin nykyaikaisin oli Hammerin Plague Of The Zombies, joka on aivan helvetin hyvä elokuva mutta kuuluu sinne jonnekin fantasiamaailmaan. Day oli maailmassa joka tuntui todelliselta jopa elävistä kuolleista huolimatta, tai kenties juuri niiden ansiosta. Siis hei c'mon, joulunalusaika missä tahansa kaupassa on kuin suoraan Dawn Of The Deadista.
Olin minkä ikäinen pikkukakara nyt olinkin, mutta olin tuolloin monien ystävieni tavoin kova Toxic Avenger fani ja sitä kautta innostuin kun eräs ystäväni sanoi saaneensa lainaksi Troman Class Of Nuke 'Em High-elokuvan ja tottakai pyysin häntä lainaamaan sen minulle siinä välissä. Nuke 'Em High oli nyt mitä oli, tyypillistä Tromatuotantoa, mutta ilokseni huomasin että tuon elokuvan perään oli nauhoitettu Day Of The Dead. Olin kusi sukassa heti ensiminuuteista lähtien. Jo se elokuvan alkukohtaus kun Sarah (Lori Cardille) kävelee kalenterin luokse tikittävän musiikin tahtiin ja mitä silloin tapahtuu? Tsiisus! Vanhenin sen nähdessäni varmaan 78 vuotta hetkessä.
Tämä elokuva sisältää useita loistokohtauksia, joita koetan kuvailla siten että elokuvan nähneet tietävät mistä puhun mutta muut eivät. Joten jos et ole nähnyt Day Of The Deadia, niin en toivoakseni pilaa mitään suurempaa,,, mutta jos et ole nähnyt Day Of The Deadia, niin mitä vielä odotat? Ei ne kuolleet itsekseen kävele,,, tai no...
Heti alussa on sen kalenterikohtauksen lisäksi pari muuta pirun kammottavaa kohtausta. Se ”hello!”-huutelu kaupungissa ja ensimmäinen kuvaan tuleva zombie. Ja Luoja, se musiikki! Vielä tänä päivänäkin se tuo kylmät väreet.
Kun Night Of The Living Dead kertoi zombie-epidemian alkuhetkistä ja siitä kun vielä ihmeteltiin mitä alkoi tapahtumaan. Dawn Of The Dead puolestaan rupesi osoittamaan että zombiet olivat tulleet jäädäkseen ja niitä ei voi paeta. Day Of The Dead puolestaan kertoo enemmänkin siitä kuinka on lopetettava pakeneminen ja ruvettava ymmärtämään hallitsevaa tilannetta ja sopeutumaan siihen. Ironisesti Dayn lopetus koettaa ihmisluonteen tavoin vielä kieltää kokonaisuutensa ajatukset.
Tämä alkuperäinen Romeron zombie-trilogia pitää oikeastaan sisällään koko zombie-evoluution ja kaikki muut elokuvat ovat enemmän tai vähemmän omaksuneet sen kopioiden muodossa. Jopa Romero itse Land Of The Deadillaan ja Diary Of The Deadillaan pikemmin toisti itseään, kuin vei tarinaa eteenpäin. Tämä ei ole mikään ihme, sillä Day kruunasi modernin zombie-elokuvan niin tehokkaasti, että zombiet olisivat melkein voineet pysähtyä siihen hetkeen.
Day Of The Deadissa seurataan maanalaisen tutkimuslaitoksen henkilökunnan pyrkimyksiä kehittää keino päästä eroon maailmaa riivaavasta zombie-epidemiasta. Tässä vaiheessa elävätkuolleet ovat enemmistönä maailmassa ja tieto siitä että onko muuallakin kuin tässä tutkimuslaitoksessa eläviä ihmisiä, tai sivistystä ylipäätään on vain mahdollisesti kuvitelmaa. Tutkimuslaitoksen pienen ihmisryhmän ympärillä on vain kuollut maailma ja ryhmän sisälläkin on tappiomieliala ottamassa valtaa.
Tutkimuslaitoksen ihmiset jakaantuvat kahteen pääryhmään:
A) Tutkijat jotka edustavat jonkinlaista järjen ääntä. Vaikkakin tämän ryhmän eräänlainen johtaja on ”tohtori Frankenstein,” eli Tohtori Logan (Richard Liberty.)
B) Sotilaat jotka edustavat väkivaltaa. Sotilaat ovat pääosin ohjelmoitavia tappokoneita ja heille käskyjä jakelee elokuvan ns. pahis, eli Kapteeni Rhodes (Joseph Pilato.)
Luonnollisesti eri ihmiset käyttäytyvät eri tavoin ja sääntöjen ja itsehillinnän alle jäävät tunteet pääsevät purkautumaan kun selviää miten järkeä edustava tohtori Logan asioita ratkaisee. Kaiken keskipisteessä nimittäin on tutkimuskohteeksi vangittu zombie nimeltä Bub, jota tohtori Logan sopeuttaa yhteiskuntaan, tekee siis tästä jälleen ihmistä.
Harhauskoinen tohtori Logan käyttää kokeissaan sellaisia keinoja jotka saavat aikaan konfliktin jotka aiheuttavat enemmän tuhoa kuin ulkona parveilevat zombiet. Ja jos kukaan ei ole vahtimassa, niin kuka tahansa voi tulla ovesta sisään.
Day Of The Dead kuvaa ihmisten turhautuneisuutta erinomaisesti. Tässä on kyse ihmisistä jotka koettavat kieltää kukin omalla tavallaan oman lajinsa sukupuuttoon kuolemisen. Tilannetta sivuutetaan joko kokonaan kieltämällä tapahtumat, tekemällä päätöksiä jotka sotivat ihmisyyttä vastaan, kokemalla hermoromahduksia, tai vain nopeuttamalla omaa tuhoaan ilman varsinaista tietoisuutta tekemisistään.
Vaikkakin osa näyttelijöistä roikkuu uskottavuuden rajoilla, niin en osaa kovinkaan kritisoida heidän taitojaan. Kyse kuitenkin on sekalaisesta joukosta ihmisiä joiden on oltava mahdollisimman tavallisia ihmisiä ja siinä he pitkälti onnistuvatkin. Vaikkakin on myönnettävä että Lori Cardillen esittämä Sarah on tehty vähän turhankin Neitsyt Mariaksi ja Johnin (Terry Alexander) Jamaikalaisaksentti on jokseekin liian Mr. Boombastic sopiakseen elokuvan tunnelmaan. Miguel Salazar (Anthony Dileo) joka vinkuu kuin pistetty sika joka toisessa kohtauksessa on kieltämättä ärsyttävä, mutta hän esittääkin sitä elokuvan hahmoa jonka hermot kestävät heikoiten, joten kaipa sitä on vain siedettävä.
Pääosin elokuvan näyttelijät kuitenkin esittävät onnistuneesti toivottomassa tilanteessa olevia ihmisiä.
Tilanteen lohduttomuus on luotu loistavasti. Ajatus siitä että jäljellä koko maailmassa ovat mahdollisesti vain tämän pienen ryhmän ihmiset ja että maailma kuitenkin on täynnä zombeja on todella kammottava. Ja tälläisiä zombien tulee elokuvissa ollakin. Ei mitään formulakuskeja, vaan jäykästi liikkuvia hitaita kammotuksia. Siinähän kuvittelet että helpostihan niiden ohitse juoksee, mutta sinä väsyt ne eivät ja niitä on joka saatanan notkossa odottamassa.
Tässä elokuvassa osoitetaan hyvin se että paeta voi aina, mutta minnekään ei pääse turvaan. Eihän turvapaikkaa voi ollakaan jos itsekin kuolee ennemmin tai myöhemmin.
Elokuvan zombiet ovat maskeerauksen multiorgasmeja.
Elokuvan musiikki on muutamia noloja powermetalkitarariffejä lukuunottamatta juuri sellaista millaista haluaakin kauhuelokuvassa kuulla, eli tunnelmaltaan kuvaa tukevaa.
Day Of The Dead sisältää useita onnistuneita kauhukohtauksia joita tulee helposti kuvailtua kun puhuu kaverin kanssa kauhuelokuvista. Tässä mielestäni valikoima onnistuneimpia:
-Se aiemmin mainitsemani kalenterikohtaus.
-Se aiemmin mainitsemani ”hello!”-osuus.
-Se aiemmin mainitsemani ensimmäinen zombie.
-Zombie joka kääntyy leikkauspöydällä.
-Lapio päähän ja ”pallon” pyöritys.
-Rhodesin kohtalo.
Unohtakaa kaiken maailman Hostelit ja Mandy Lanet, jos kaipaatte hyvää kauhua niin Day Of The Dead ajaa sen asian paremmin kuin onnistuneesti.
Siitä on lähes 20 vuotta kun olen tämä elokuvan nähnyt ensimmäistä kertaa ja vaikka se ei enää pelotakaan kuten silloin, niin vieläkin se muistuttaa siitä kuinka hyvä kauhuelokuva vei yöunet ja sai rutistamaan pehmonallea henkensä pitimiksi.
Muuten, en kehoita ketään alle 18 vuotiasta katsomaan tätäkään elokuvaa. Ikärajat ovat olemassa syystä ja vaikka itse kakarana katsoinkin elokuvia joita en olisi saanut katsoa niin älä tee kuten minä tein,,, tai älä ainakaan mainitseni nimeäni siinä yhteydessä.
Day Of The Dead ei ehkä ole yhtä paljon viiden tähden elokuva kuin mitä Dawn Of The Dead on, mutta siitäkin huolimatta.
Tähdet: *****
Day Of The Dead
...NOIR
Elokuvaa on kulunut 15 sekuntia ja olen iloinen. Hyvä merkki, erittäin hyvä merkki. (Kahta tuntia myöhemmin.) Öö,,, mitä juuri tapahtui? Katsoin elokuvan joka oli osittain parasta elokuvaa koskaan, mutta myös niin huono että käsi rupesi hamuilemaan NES-pelien suuntaan. Aloitetaan nyt siitä ilmiselvimmästä seikasta, eli elokuvan pituudesta. Liian pitkä. Tästä olisi ollut hyvä leikata puoli tuntia surutta pois, eikä sen puuttumista olisi edes huomannut. Tarinan pohjustuksen jälkeen elokuva jämähtää paikoilleen kuin mammutti tervahautaan, joten keskiosa olisi tarvinnut pahasti trimmausta. Mist kertoo siis tarinan siitä kuinka mystinen usva peittää tyypillisen StephenKingiaanisen pikkukaupungin alleen ja joukko paikallisia ihmisiä sulkeutuu turvaan ruokakaupan sisuksiin. Kohta selviää että usvan seassa toikkaroi röykkiöittäin eriskummallisia ötököitä jotka aikovat pistää kaupassa olevat ihmiset suihinsa. Jakaudutaan kuppikuntiin ja koetetaan karata ötököiltä.Monessa Kingin tarinassa seurataan ihmisryhmää joka joutuu mahdollisesti yliluonnollisen... Mitä minä puhun, kyseessä on Stephen King... taatusti yliluonnollisen uhan keskelle, kuitenkaan tietämättä mitä on tapahtumassa. Langoliers, Stand, Storm Of The Century, Unensieppaaja ja muuta tuttua löytyy Mististä. Mikä ei ole missään nimessä huono asia. Ja kuten esimerkiksi noissa mainitsemissani tarinoissa, myös Mistissä aloitetaan tarinan kasvatus hyvin rakennetussa epätietoisuuden tilassa. Niin katsoja kuin tarinan henkilötkään eivät tiedä mitä on tapahtumassa ja pikku hiljaa asioiden tila alkaa selviämään. Joten Mistissä aloitetaan hyvin onnistuneesti tarinan avaaminen, mutta siinä vaiheessa kun huomataan että usvassa liikkuva uhka on todellinen, alkaa elokuvan alamäki. Heti sorrutaan siihen Kingin helmasyntiin, jossa yksi hörhö rupeaa messuamaan jotain maailmanlopusta, Jumalasta ja muusta sellaisesta jonka tahtiin on hyvä herättää hysteriaa ja ihmisuhrien vaatimista. Ja voi helvetti tuon paasaamisen kanssa. Se on niin perinteistä ”hullun saarnaajan”-käsikirjan tekstiä, että voi vain ihmetellä miksi kukaan sortuisi kirjoittamaan sellaista, saati sitten lausumaan kameran edessä. Olisi Marcia Gay Hardenin pitänyt vetää Fordit ja vain todeta niissä saarnauskohtauksissaan että ”i know” ja sitten olisi laskettu karboniittiin. Ja kun sen saarnaajan lisäksi laitetaan elokuva täyteen niitä ”ei siellä mitään ole,,, VOI LUOJA! EIII!!!”-kohtauksia, niin kyllähän se vetää mielen hieman matalaksi. Mist on niin hyvässä kuin pahassakin tyypillinen King-filmatisointi (puhutaan siis enemmän siitä kauhupainoitteisesta Kingista.) Se tuntuu ja näyttää ihan Kingiltä, mutta ei oikein kunnolla pääse jaloilleen jotta pystyisi karistamaan ajatuksen siitä kuinka jälleen kerran kirja oli parempi. Kyllä Mist tavoittaa suht' hyvin kirjan tunnelman ja elokuvan tarinaan tehdyt muutokset ovat ihan onnistuneita, mutta ei tässä kuitenkaan mistään Hohdon tai Dead Zonen kaltaisesta onnistumisesta puhuta, vaan pikemminkin ollaan siellä ihan kivassa Firestarterissa. Ja oikeastaan vain elokuvan kliseinen hahmogalleria sieltä hullusta saarnaajasta alkoholipainotteiseen maajussiin, sekä keskiosan ympyrän kierto ovat Mistin suurimmat ongelmat. Sillä elokuvan aloitus on loistava huomautus siitä kuinka tiedostetaan vertailut erään Carpenterin hämmästyttävän samankaltaiseen alkuideaan pohjautuvaan elokuvaan (mutta tekemällä sekin kiertotien kautta.) Ensimmäiset usvassa liikkuvat lonkerot tuovat hyvällä tavalla mieleen Deep Risingin ja uskalsin odotella samankaltaista henkeä loppuelokuvaan. Sitten se lopetus,,, Luoja se oli nerokas. Ollakseen kokonaisuutena niin keskitason elokuva kuin vain mahdollista, on tässä mielestäni yksi kaikkien aikojen parhaimpia lopetuksia. Niin ja on todettava että elokuvassa on roolihahmojen ja keskiosan jurnutuksen lisäksi myös kaksi muuta heikkoa asiaa. Ensinnäkin jotkut tietokone-efekteistä ovat uskomattoman rumia ja ötököiden liiallinen esittely, että niiden monimuotoisuus alkoi menemään jo naurettavuuksiin asti. On sitä lonkeroötökkää, hämähäkkiötökkää, sudenkorentoötökkää, isonenäötökkää ja sen sellaista. Onko kyseessä jokin intergalaktinen monsterieläintarha vapaana, vai mitä. Elokuvan ensimmäinen minuutti ja lopun kymmenen ovat kuin Bo Derek Dudley Moorelle, mutta keskiosa on kuin Uwe Boll peliteollisuudelle. Ei kuitenkaan mikään onneton tekele. Ihan kiva perusKing. Kannattaa katsoa jo pelkästään sen loppukohtauksen takia. Hitto!
Tähdet: ***
The Mist -Usva
...NOIR
Siis kaikki pojat rakastavat Mandy Lanea.
Miksi?
Siihen ei oikeastaan vastata missään vaiheessa. Elokuvassa kyllä painotetaan ahkerasti sitä että kaikki tytöt ovat joko kateellisia Mandy Lanelle, tai haluavat olla hänen ystäviään ja joka ainoa poika haluaa naida Mandyn kanssa. Mutta kertaakaan ei osoiteta mitään miksi Mandy Lane olisi yhtään sen ihmeellisempi kuin kukaan muukaan elokuvassa esiintyvä henkilö. Mandy Lane on ihan tuikitavallisen oloinen tytsy, joten erittääkö hän jotain superferomoneja saadakseen kaikki ympärillä olevat sekaisin.
No, meidän on kuitenkin nyt nähtävä tarina siten että Mandy Lane on unelmien huipentuma, koska siihen tarina liittyy.
Mandy Lane (Amber Heard) on siis se tyttö jota jokainen haluaa polkaista. Siis sellainen viattomuuden kultaneilikki, ei mikään riippuvan lihan Paris Hilton. Mandy lähtee kahden tytön ja kolmen pojan seuraksi juhlimaan jonnekin metsän keskellä olevalle talolle ja kohta joku pimeydessä viihtyvä hyypiö rupeaa harventamaan joukkoa.
Ennen kuin veri rupeaa vuotamaan, ehditään toteamaan että jokainen Mandya lukuunottamatta on vuosisadan kiimassa. Koska päätämme siis liikkua kliseiden kansoittamassa maastossa, niin todettakoon että kyllä,,, on paljasta pintaa, on dokausta, on kaman vetoa, on naimista. No huh! Sitä melkein jo luuli saavansa hyvän elokuvan katsottavakseen, etenkin kun elokuvan aloitus antoi hieman osviittaa siitä että tarinassa voisi olla onnistunutkin koukku. Tosin aloitus paljastaa elokuvan lopun, että se siitä. Ihan oikeasti,,, jos ette ole elokuvan intron jälkeen jo ymmärtäneet mikä on olevinaan Mandy Lanen twisti, niin tämän täytyy olla ensimmäinen näkemänne jännityselokuva. Siksi en ymmärräkään miksi tätä elokuvaa on kuvailtu siten, että se tuo jotain uutta lajityyppiin. Takakannessa on hyvin tyypillinen kommentti Mandy Lanesta:
”Lajityyppi saa kauan kaivatun piristysruiskeen:”
-Tuomas Riskala / Episodi
Oletko Tuomas tosissasi? Tässä elokuvassa ei ole yhtään mitään yllättävää. Jokainen tappo tapahtuu juuri silloin kun sitä odottaa. Jokainen säikäytys tulee juuri silloin kun sitä odottaa. Elokuvan ennalta-arvattavat käänteet tulevat juuri silloin kun niitä odottaa ja juuri sellaisina kuin niitä odottaa. Niin no voidaanhan sitä pitää jonkinlaisena piristyksenä genrelle, että tämä elokuva ei yritäkään olla muuta kuin yllätyksetön perus-slasher. Ehkä juuri sen yllätyksettömyys tuntuu erilaiselta kaikkien näiden mukanokkelien post Scream-elokuvien joukossa. Katsokaa kuitenkin ennemmin Scream, se sentään uudisti jollakin tapaa slashergenreä.
Pirun onnistuneet biisivalinnat ja score elokuvassa kyllä on. Ainoa miinus musiikin suhteen tulee siitä, että elokuvassa käytetään naurettavuuksiin asti hidastuksia aina kun jokin tunnelmallinen kappale alkaa soimaan. Välillä elokuva tuntuukin musiikkivideolta.
Näyttelijät ovat ihan siedettäviä, mutta kun tarinassa ei ole mitään niin ei heilläkään ole haastetta esittää taitojaan.
Kuva oli aika ruma. Se mätä sävytys ei ole kovinkaan mairitteleva.
Koska elokuvassa ei ole mitään mitä ei olisi nähnyt jo liiankin usein, niin paras tapa nauttia All The Boys Love Mandy Lanesta, on hankkia sen soundtrack, sillä musiikki on tämän elokuvan nautinnollisin anti.
Tahdon kuitenkin mainita, että elokuvana tämä on parempi kuin saman arvosanan minulta saanut The Ruins. Joten niitä vertailee keskenään, niin Mandy Lane on parempi valinta. Mutta arvosanansa All The Boys Love Mandy Lane saa siitä että suhteutan sen slasher-elokuviin ja siitä näkökulmasta elokuva on puuduttava.
Tähdet: *
All The Boys Love Mandy Lane
...NOIR
Kun luin Fangoriasta että The Ruins kertoo tappajakasveista, niin olin oikeasti hieman innostunut näkemään tämän elokuvan. Sillä mieleeni tuli erinomainen elokuva 60-luvulta nimeltänsä The Day Of The Triffids, jossa oli ei niin yllättäen tappajakasveja. Joten jostain syystä Triffidit mielessäni halusin nähdä The Ruinsin. Ajattelin että Ruinsissa on varmasti nykykauhun ikävän trendin mukaisesti paljon sadismia, mutta toivoin ettei se minua haittaisi. Jostain syystä kun nykykauhu ei enää vaivaudu luomaan tunnelmaa, vaan mielummin hakkaa päähän kunnes kuori ratkeaa. Se nyt ei hirveästi miellytä minua.
Elokuvaa on nyt kulunut viisi minuuttia ja inhoan sitä jo nyt.
Jatkan kirjoitusta elokuvan jälkeen ja toivottavasti loppuosa muuttaa mieleni.
...Se ei muuttanut mieltäni.
Voisinkin mainita että mikä minua otti päähän jo sen ensimmäisen viiden minuutin aikana.
Ensinnäkin minua on alkanut ketuttamaan tämä etenkin kauhussa suosituksi tullut tapa tehdä niin sanottu cold opening. Eli heti alkuun laitetaan kohtaus joka yleensä liittyy myöhempään osaan elokuvasta. Toinen tapa on aloittaa tarina keskeltä kohtausta, joka on näistä kahdesta se miellyttävämpi aloitus. Sillä usein se ensimmäinen vaihtoehto pilaa loppuelokuvan, koska pahimmallaan se tekee kuten Nicole Kidmanin kuratuotos Invasion teki, eli paljastaa elokuvan lopun. Ajatelkaa nyt jos Imperiumin Vastaisku alkaisi kohtauksella jossa Darth Vader katsoo kameraan ja sanoo ”mä oon sitten Luken faija,” ja vasta sitten ruutuun tulisi tutun fanfaarin saattelemana elokuvan nimi.
Ruinsin aloitus ei ehkä ihan paljasta elokuvasta muuta kuin että joku on ihan kusessa. Mutta kun kyse on kauhuelokuvasta, niin tarvitseeko meille heti osoittaa että elokuvan aikana joku joutuu pulaan. Tsiisus kraist! Kyseessä on kauhuelokuva, joten eikö se ole aika oletettavaa että joku hahmoista joutuu pulaan elokuvan aikana.
Toisen seikka joka otti minua heti alkuun päähän, on näyttelijät. Mistä helvetistä näitä puunaamoja sikiää? Jokaisen elokuvan hahmon eläytyminen on harjanvarren luokkaa. Mieluustihan sen ympärille laittaisi kätensä ja puristaisi,,, puristaisi.
Elokuvassa siis seurataan varsinaisesti neljää yli-ikäistä nuorta lomamatkallaan jossain Meksikossa. On se kiimainen pariskunta ("cool" surffaridude ja himokas blondi) ja suhteestaan epävarma nörttipariskunta (miespuolinen arka nörtti ja naispuolinen houkutuksille altis nörtti.)
HUOM! Nörtti tarkoittaa tietenkin sitä, että pojalla on siisti kampaus ja tytöllä on silmälasit. LUOJAN TÄHDEN! SILMÄLASIT! Koska ihmiskunta oikein oppii?
He kohtaavat aksettiyliopiston priimuksen, eli Münchenista lomalla olevan heebon, joka tietenkin houkuttelee muut (köh!) nuoret mukaansa jonnekin salaperäisille Maya-raunioille
Pyramidiraunioilla joukkomme kohtaa paikallisia metsäläisiä jotka pakottavat nuoret raunioille ja jäävät vahtimaan etteivät he pääse poistumaan sieltä.
Sitten ollaan välillä hysteerisiä ja aina välillä hysteerisiä.
Selviää että nämä paikalliset eivät päästä ketään pyramidin luona ollutta elossa pois alueelta, jotta he eivät levittäisi paikalla kasvavaa köynnöstä muualle. Tämä köynnös kun tarttuu kaikkiin ja rupeaa kasvamaan heidän sisällään ja heidän lävitseen. Tämä itseasiassa on elokuvan paras juttu. Se ettei kyseessä ole mikään iso kukkanen joka huutaa ”feed me!” vaan se että köynnös on kuin jonkinlaista elävää mattoa. Hitto, jos olette nähneet Creepshow kakkosen, niin siinä ollut tarina elävästä öljylautasta on kuin The Ruins.
Elokuvan miinuksia ovat pökkelöt näyttelijät, kliseiset repliikit ja epäloogisuus siinä että jos kerran köynnös elää ja on periaatteessa joka puolella pyramidia, niin miksei se samantien hyökkää jokaisen pyramidilla olevan kimppuun, vaan tekee sen mielummin salaa. Joukko aseettomia hyypiöitä pyramidin huipulla jota ympäröi murhanhaluinen köynnös ja sitten se mielummin iskee kuin ninja yössä.
Miinusta tulee myös siitä, että se ihme tappava kannabiksen näköinen köynnös on efektoitu muuten erittäin onnistuneesti, mutta jostain syystä siihen on tehty naurettavat sykkivät punaiset kukat ja se puhuu kuin jokin Gremlinsistä tuttu ökkömönkiäinen.
Ihmettelen myös sitä, että vaikka elokuvassa todetaan pyramidin olevan piilossa ja sinne löytää vain mystisen kartan avulla, niin sinne pääsy tuntuu olevan patikkamatkan päässä, ja suurinpiirtein puoli maailmaa tuntuu tietävän sen sijainnin.
En nyt sen enempää spoilaa loppuratkaisua, mutta sanon sen että kyseessä on taas yksi niitä saatanan avoimia loppuja. Uskomatonta kuinka moni elokuvantekijä kuvittelee avoimen lopun olevan hyväkin ratkaisu. On hyvä jos elokuvan loppuun ei tehdä sellaista selittelevää osuutta jossa koetetaan takoa katsojan päähän elokuvan tapahtumat juurta jaksain, joten siinä mielessä avoimeksi jätetty lopetus on hyvä idea. Mutta kun jos elokuvassa ei ole mitään selitystä kaipaavaa, eikä sellaista kaivata, niin elokuvan voisi lopettaa siihen kun tarina loppuu. Nykyään joka helvetin elokuva tuntuu jättävän tilaa jatko-osalle. Ja kun se nimenomaan tuntuu siltä että tämä ja tämä jäi auki vain jatko-osan vuoksi, ei siksi että ohjaaja uskoisi katsojan olevan niin fiksu että hän
osaisi punoa puuttovat palapelin osat yhdeksi suureksi villaliiviksi.
Tylsä, ennalta-arvattava ja turhalla verimössöllä pelaava kauhuelokuva jonka katsoo kerran ja sitten todennäköisesti unohtaa.
Parasta elokuvassa oli sen köynnöksen kiemurteleva animointi (poislukien ne naurettavat kukat ja puheääni.)
Tähdet: *
The Ruins
...NOIR
Mitä saadaan kun Harry Callahan ryhtyy rakennustarkastajaksi ja Skorpioni ampuu kiväärin sijasta pommeilla? No, Vuoristorata tietenkin.
Vuoristorata kulkee hyvin samoilla linjoilla kuin Likainen Harry, mutta ihan pelkkä kopio se ei ole.
Kuten Likaisessa Harryssa, myös tämän elokuvan alussa elokuvan pahis näytetään heti tekemässä ilkeyksiä.
Kuten Likaisessa Harryssa, myös tässä elokuvassa sankari on omilla ehdoillaan toimiva ja täten muiden silmissä hieman vastuuton. Sekä myöskin nimeltään Harry.
Tässäkin elokuvassa pahis rupeaa juoksuttamaan Harrya ympäriinsä.
Suurimpana poikkeuksena Likaiseen Harryyn tämä elokuva on paljon rauhallisempi. En nyt sano että tämä on mikään nyhveröversio Likaisesta Harrysta, vaan pikemminkin harkitsevaisempi. Vuoristorata kulkee hitaammin, hahmot eivät ole yhtä vastenmielisiä ja jopa pahiksen kohdalla on helppoa samaistua häneen, vaikka vaihtoehdoksi otettaisiin Likaisen Harrysta pahiksen sijaan sankarihahmo, eli Harry Callahan. Vuoristoradan hyödyntämä kevyempi ote on hyvä ratkaisu, sillä vaikka Likaiseen Harryyn sopi sen kova ja kylmä ote, niin se tuskin olisi ollut eduksi Vuoristoradalle.
Vuoristoradassa Timothy Bottoms esittää rauhallista, nimetöntä pommimiestä joka sabotoi vuoristoratoja aiheuttaen kuolemia.
George Segal on rakennustarkastaja Harry Calder joka on juuri tarkastanut erään vuoristoradoista, kun se selittämättömästi suistuu raiteiltaan. Harry ei usko tapahtuneen olleen valmistuvirhe, tai mikään vahinko ja kun sama tapahtuu toisessa huvipuistossa on hän vakuuttuneempi sabotaasista. Selviääkin että joku kiristää huvipuistoilta rahaa ja jos ei rahaa tipu, niin sitten tapahtuu uusi onnettomuus. Nimetön pommimies huomaa Harryssa itselleen sopivan vastustajan ja rupeaakin leikkimään kissaa ja hiirtä hänen kanssaan. Lopulta kaikki kulminoituu huvipuistossa takaa-ajoon ja pommilla uhkailuun.
Vuoristorata on ihan miellyttävä jännityselokuva, vaikka se nyt muistuttaakin kovasti Likaista Harrya. Eikä pelkästään tarinansa puolesta, vaan myöskin siksi että tässäkin elokuvassa on tuon ajan jännäreiden tapaan sellainen jazzscore (jonka säveltäjä on ei niin yllättäen Lalo Schifrin.) Ja vieläpä sivuroolista löytyy Harry Guardino, joka oli myöskin Likaisessa Harryssa.
Vuoristoradan suurin posiitivinen seikka löytyy sen rauhallisesta lähestymistavasta. Kun kyseessä on elokuva ”hullusta” pommimiehestä joka räjäyttelee vuoristoratoja, niin sitä kuvittelee näkevänsä samanlaista shittiä kuin mitä Räjähdyspisteessä (Blown Away) oli täynnä. Eli räjähdyksiä toisensa perään.
Tämän elokuvan ensimmäinen räjähdyskin oli vain pieni paukku, jotta vuoristorataonnettomuus vaikuttaisi enemmän onnettomuudelta kuin armageddonilta.
Ja räjäytysten vähyys onkin yllättävä seikka tässä elokuvassa. Tiedä sitten onko kyseessä ollut tietoinen valinta, vaiko budjettiongelma, mutta elokuvassa taisi olla vain kaksi räjähdystä ja niistäkin toinen oli elokuvassa esiintyneen Sparks-yhtyeen pyrotekniikkaan kuulunut paukku.
Hitto tässä leffassa on yksi friikki kohtaus. Lopussa on sellainen perinteinen juttu jossa samanaikaisesti kuvataan sekä elokuvan pahista että sankareita työssään. Samalla kun pomminpurkajat ovat deaktivoimassa pommia, niin pommittaja hengailee yleisön joukossa kuuntelemassa bändiä ja se friikkiosuus on nimenomaan se bändi. Kyseessä on nimittäin Sparks. Okei, onhan Sparks ihan hyvä yhtye, mutta jotenkin tässä yhteydessä he tuntuvat olevan aivan poissa paikoiltaan. Vähän kuin jos The Crowssa klubiosuuksissa olisi Boney M esiintymässä.
Timothy Bottoms oli aivan loistava nimettömänä pommimiehenä jonka katsoja huomaa koko ajan, mutta joka on elokuvan hahmoille vain ääni puhelimessa. Bottoms esittää roolinsa harkitun rauhallisesti ja jopa kiltin oloisesti. Joten hän ei ole mikään kikattava psykopaatti joka näkee menninkäisiä ikkunalaudalla.
George Segal ja muut näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä, joskin jotenkin rutiininomaista.
Joten elokuvan parhaimmat osuudet löytyvät sen rauhallisesta aiheen käsittelytavasta ja Timothy Bottomsin roolisuorituksesta. Mutta vaikka nyt olenkin kertonut sen olevan samankaltainen kuin Likaisen Harryn, niin se ei tee tarinasta huonoa. Jos ei ole nähnyt Likaista Harrya, niin asiaa ei edes ajattelisi, mutta jos tarina oli Harryssa hyvä, niin miksei se olisi tässäkin.
Vaikka unohtaa Likaisen Harryn ja sivuuttaa jo mainitsemani elokuvan parhaat puolet, niin kokonaisuutena Vuoristorata on vain ihan hyvä jännityselokuva. Sen katsoo ihan mielellään läpi ja varmasti sen katsoisi uudestaankin (kuten minä tein nyt tätä varten,) mutta loistava se ei ole. Kunhan on vain hyvä lajissaan.
Tähdet: ***
Vuoristorata
...NOIR
Jossain vaiheessa uraansa, etenkin ns. kovanaamanäyttelijät haluavat tehdä komediaa ja yksi helppo siirtymä vakavista rooleista pois on tehdä toimintakomediaa jotta harppaus ei olisi liian suuri. Monesti niissä tapauksissa tehdään sellainen 48 Tuntia-henkinen elokuva. Tiedättehän, se elokuva jossa kaksi erityylistä henkilöä joutuu olemaan puoliväkisin yhdessä ja siitä ”bad cop/good cop”-asetelmasta syntyy elokuvan huumori. Parhaiten tämä metodi on toiminut mielestäni juuri elokuvassa 48 Tuntia, mutta samaan lajityyppiin kuuluvia elokuvia on pilvin pimein. On esimerkiksi In-Laws (Michael Douglas/Albert Brooks,) Keskiyön Pako (Robert DeNiro/Charles Grodin,) The Man (Samuel L. Jackson/Eugene Levy,) Turner ja Täystuho (Tom Hanks/koira,) Kyttä ja Koira (Chuck Norris/koira,) K-9 (James Belushi/koira,) Cops and Robbersons (Chevy Chase/Jack Palance,) Rankka Keikka (James Woods/Michael J. Fox,) Seis Tai Mamma Ampuu (Sylvester Stallone/Estelle Getty,) etc... etc... etc... onhan noita vaikka kuinka. Oli sitten kyseessä ihminen ja ihminen, tai Whoopi Goldbergin kohdalla, Whoopi ja dinosaurus, niin idea on kuitenkin aina se sama, eli kaksi eri maailmoista olevaa tapausta hengailee yhdessä ja oppivat lopulta toisiltaan jotain joka johtaa voittoon. Halleluja! Eikä Burt Reynolds ole mitenkään poikkeus tässä sarjassa ja hänen entreensä tähän on Kyttä Ja Puolikas.
Devon Butler (Norman D.Golden II) on pikkupoika joka korvaa todellisuuden raadollisuudet pakenemalla haavemaailmaan, jossa hän on kaikkien aikojen karpaasikyttä. Luonnollisestikin hän asuu kahdestaan isoäitinsä kanssa joka joutuu töidensä takia jättämään Devonin liian usein yksikseen kotiin. Koulussa Devon joutuu päivittäin Bully Elliottien kiusaamaksi, eikä rehtori tietenkään koskaan usko Devonia, vaikka tämä tulee tuoreen kosteana jälki-istuntoon uituaan vasten tahtoaan vessanpöntössä. Eräänä päivänä Devon kyttähoureisssaan seuraa rikollisjoukkoa ja joutuu todistamaan kuinka äärimmäisen huonosti laulava rikollispomo lahtaa yhden alaisistaan.
Niinpä seuraavaksi Devon kohtaa ”bad motherfucker”-kytän, Nick McKennan ja suostuu todistajaksi vain jos Nick ottaa Devonin parikseen. Lapsia vihaava, kovanyrkkinen Nick kun on juuri sellainen kyttä jollaiseksi Devon haaveilee tulevansa. Jostain syystä poliisipäällikkö suostuu Devonin ehdotukseen ja Nick joutuu kaitsemaan Devonia joka tietenkin käy Nickin hermoille.
Asia olisi tietenkin ratkennut jo sillä, jos Nick olisi antanut Devonille selkään, niin tämä olisi taatusti kertonut samantien kaiken mitä tietää. Mutta eiii, sitä pitää laittaa kakara väkivaltaisen kytän kyytiin.
Tietenkin pahat jätkät ovat Devonin perässä, kuinkas muuten.
Nick ja Devon riitelevät. Devon jää pahisten vangiksi. Nick pelastaa Devonin ja Amerikkalainen demokratia on pelastettu.Periaatteessa tämä tarina on siis se vanha tuttu: -Yksinäinen lapsi pakenee haavemaailmaan.-Yksinäinen aikuinen ei uskalla haaveilla.-Lapsi opettaa aikuiselle vapautuneisuutta.-Aikuinen opettaa lapselle hieman todellisuudesta.
Suurin ongelma tässä ja muissä tämän kaltaisissa elokuvissa on se, että kukaan ei tunnu yrittävän olla parempi kuin kuin ihan siedettävä. Norman D. Golden II ja muut lapsinäyttelijät ovat tietenkin pirun ärsyttäviä, mutta ottaen huomioon heidän ikänsä niin kaipa sitä on vain kestettävä.
Elokuvan paha jätkä on tietenkin ilkeää ilmettä toistuvasti esittelevä ääliö ja hänen alaisensa ovat aina sellaisia ”öö, miten päin housut laitetaan päähän?”-idiootteja.
Ja elokuvan sankari oli se sitten Ah-Nuld, tai kuten tässä, Burt Reynolds, niin hänenkään ei tarvitse muuta kuin näyttää vihaiselta ja todeta aina saadessaan iskun kiveksiinsä että ”i hate kids!”
Jos näyttelijät eivät yritä nousta keskinkertaisuuden suosta, niin sitä ei yritetä muillakaan osin tehdä. Vitsit ovat pääosin aina jotain kuravellin kaatumista päälle, iskuja kasseihin ja huonoja väännöksiä muista kyttäelokuvista. Eli esimerkiksi 48 Tuntia-vitsi jossa Devon toistaa Eddie Murphyn repliikin
”I'm your worst fuckin' nightmare, man. I'm a nigger with a badge which means I got permission to kick your fuckin' ass whenever I feel like it!”
Mutta vesitetyssä muodossa ”i'm your worst nightmare. An eight year old with a badge.”
Onhan se ihan ymmärrettävää ettei kahdeksanvuotiaan anneta käyttää fuck-sanaa, mutta kuinka hienoa olisi jos tässä elokuvassa tämä kahdeksanvuotias Devon olisi toistanut Eddie Murphyn repliikin sanasta sanaan.
Eihän tälläisiin kokoperheen elokuviin voi mitään oikeaa väkivaltaa, roisia puhetta tai muuta vastaava laittaa. Mutta se jatkuva vitsien vesitys ja jarruttaminen saa toivomaan että joskus uskallettaisiin tehdä tämän genren elokuva jossa ei pelättäisi katsojien loukkaamista.
Sen sijaan että ammuttaessa osutaan johonkin vesitynnyriin jonka vesi kuljettaa pahiksen johonkin gorillahäkkiin, niin luoti puhkoisi pahiksen keuhkon ja tämä jäisi maahan vuotamaan kuiviin.
Kun elokuvan lapsitähti huutaa, niin elokuvan aikuinen antaisi sille rääpäleelle selkään.
Kun elokuvan lapsitähti sanoo että suostuu todistajaksi jos elokuvan kyttäsankari ottaa tämän parikseen, niin elokuvan kyttäsankari sanoisi ”turpa umpeen! Nyt sä kerrot kaiken mitä sä tiedät, tai saat remmistä niin ettet istu viikkoon.”
Ei elokuvan tarvitsi olla oikeasti mitenkään rankka, mutta että kaikkea ei kuljetettaisi pumpulissa kuten nyt tehdään.
Kyttä Ja Puolikas on kliseinen tarinaltaan, väsynyt näyttelijöiden osalta ja tylsä,,, mutta siinä on Burt Reynolds ja jostain syystä minä diggaan Burtista. Go Burt go!
Ei se nyt kuitenkaan ihan onneton ole. On tässä lajityypissä tehty huonompiakin elokuvia, mutta on tehty myös parempia.
Tähdet: *
Kyttä Ja Puolikas...NOIR
Ritari Ässä oli penskana aivan sairaan kova juttu. Tyyppi ajelee coolilla autolla joka puhuu näsäviisaita ja samalla kurmootetaan pahiksia niin että vakuutusmaksut nousevat korviin.
Nyt tietenkin kun Ritari Ässää katsoo, niin siinä tulee pienoinen häpeän puna kasvoille. Ovathan ne sarjan tarinat vieläkin ihan kivoja ja samoja juttuja näkee muissakin sarjoissa, mutta nyt sitä huomaa kuinka kömpelö sarjan toteutus oli. Ennen niin coolin näköinen KITTin hyppy on kaikkea muuta kuin viileä. Michaelin kampaus ja sarjan ulkonäkö on liiaksi aikaansa sidottua. Eivätkä sarjan toimintakohtaukset tunnu kovinkaan toiminnallisilta. Mutta silloin muksuna ne olivat kovempi juttu kuin mikään muu (paitsi tietenkin Snorkkelit.) Ritari Ässä on miellyttävin nostalgisena ajanvietteenä, kuin vakavasti otettavana toimintana. Tosin siitä ei voi kukaan olla eri mieltä, että vanhassa Ritari Ässässä on yksi parhaimpia tunnuskappaleita ikinä.
Sitten Ritari Ässä koetettiin päivittää nykyaikaan ja sarjan pilotiksi kehiteltiin tämä hirvitys joka nyt on käsittelyssä.
Ritariässä (yhteenkirjoitettuna of course) 2000 on tehty vuonna 1991 ja se kuvastaa siis sieltä nähden lähitulevaisuutta. Koska kyseessä on tulevaisuus, niin tietenkin joitakin scifistisiä muutoksia todellisuuteen on tehty. Mikä nyt oikeastaan tarkoittaa vain sitä että kuvaukset on hoidettu pitkälti mukafuturististen rakennusten lähistöllä, aseet ovat jotain hiton ultraäänijäädytyspyssyjä ja hologrammiteeveetä on tarjolla, mutta muuten rakenne on ihan perushuttua tämänkaltaisissa sarjoissa.
On siis vuosi 2000 ja käsiaseet ovat kiellettyjä. Pormestarin kimppuun käy kuitenkin joku tuntematon hiihtonaamarityyppi (kyseessä muuten on Mitch Pileggi, joka siirtyi hieman parempiin hommin eli Salaisiin Kansioihin) ihan oikean käsiaseen kanssa. Pahis pääsee pakoon, mutta jättää aseen perässään. Asiasta kiinnostuu idealistinen kyttä, Shawn McCormick (Susan Norman) joka tietenkin pimittää aseen koska uskoo olevansa enemmän asian selvittämisessä avuksi, kuin koko muut poliisivoimat.
Samaan aikaan Knight Foundation on tuomassa markkinoille uutta superautoaan, Knight 4000, mutta rahavaikeudet ja viimeaikaiset levottomuudet saavat valtion epäilemään hankkeen järkevyyttä. Niinpä apuun kutsutaan kalastajaksi eläköitynyt Michael Knight (David Hasselhoff,) joka suostuukin avuksi jos saa KITT-autonsa takaisin.
Hetkinen? Eikö Michael haettu avuksi puolustamaan Knight 4000-projektia?
No, kuitenkin,,, KITT on pistetty osiksi ja Michael rupeaa kasaamaan sitä kokoon.
Muistatteko kuinka upea se alkuperäinen musta KITT oikein oli? No, tässä elokuvassa se on unohdettu täysin ja Michael pistää KITTin keskusmuistin turkoosiin ikivanhaan Chevyyn. Ehkä kyseinen auto on autoharrastajien silmissä hieno tekele, mutta tässä se on sama kuin jos jossain westerneissä ratsastettaisiin hevosten sijasta elefanteilla.
Shawnia ammutaan ja edessä olisi vakava leikkaus, jota bitch poliisipäällikkö ei halua rahoittaa aseman budjetista. Lääkäri kuitenkin pelastaa Shawnin hengen ilman lupaa laittamalla Shawnin päähän piisirun, joka sattumalta on osa KITTia
Aiempi hiihtonaamiotyyppi paljastuu Thomas Wattsiksi joka haluaa myydä kytille aseita ja aiemmin paljastuneet levottomuudet ovat hänen aikaansaannoksiaan, jotta hän saisi poliisit puolustamaan vanhojen kunnon aseiden käyttöä. Watts oli henkilö joka ampui Shawnia, mutta Shawn ei muista tätä koska päähän asetettu piisiru poisti muistista juuri Wattsin.
Shawn hakee töihin Knight Foundationiin ja niinpä Shawn, Michael ja KITT alkavat selvittämään asejupakkaa.
Okei, ja sitten selviää että joukko pahoja kyttiä tahtoo aseiden pysyvän markkinoilla.
Siis mitä? Eihän tässä ole mitään järkeä.
Elokuvassa osoitetaan että kenelläkään muilla kuin kytillä ei ole aseita ja heilläkin on käytössään ei-kuolettavat ultraääniaseet. Jos kerran ei ole uhkaa rikollisuuden osalta aseista ja vain kytillä on käytössään edes jonkinlaiset aseet, niin miksi juuri kytissä on ryhmä joka haluaa aseet takaisin? Sehän on kuin lihansyöjä joka ryhtyy vegaaniksi vain syödäkseen hevosia.
KITT tuhoutuu ja sen tietoisuus siirretään tähän uuteen Knight 4000-autoon, joten siitä tulee uusi KITT. Sitten kytät ampuvat kyttiä ja mukaan tulee korruptoitunut kuvernööri joka onkin se pääpahis. Michael ja Shawn ajelevat ympäriinsä, kunnes eteen tulee lopputaisto jossain ostarilla.
Täytyykin muuten muistaa vastaisuudessa, että jos pahis ammuskelee pistoolilla, niin rikkomalla ikkunalasi saadaan pahis pakosalle. Nyt puolestaan Watts on jälleen näköjään pääpahis,,, ja EX-KYTTÄ!
Ja asiat ratkeavat maailman parhaimmalla sekoilulla. Shawn uhkailee pahista pistoolilla aikomuksenaan tappaa hänet. Michael huutelee sitä perinteistä että älä tee sitä, tuhoat vain oman elämäsi, etc... Ja sitten Michael ampuu pahiksen. Hahaha!
Okei, ja sitten Michael lähtee lätkimään ja Shawn jää KITTin kanssa, ottaen näin Michael paikan sarjassa.
Ritariässä 2000 on huono.
David Hasselhoff on selkeästi mukana vain houkutellakseen vanhat fanit katsomaan uutta Ritariässää ja kun sarja pääsisi vauhtiin, niin Hasselhoff jäisi pois ja sarja jätettäisiin uuden hahmon harteille. Samasta syystä KITT on sarjassa mukana, koska tämä Knight 4000 on se sarjan uusi KITT. William Daniels esittää KITTin äänen samalla sarkasmilla kuin aina ennenkin, mutta Hasselhoff tuntuu ajattelevan kelloa koko ajan.
Shawnia näyttelevä Susan Norman ei ole yhtään sen parempi. Hän näyttelee kuin huumorintajuton kipsilevy.
Alkuperäisestä Ritari Ässästä on otettu vain mausteeksi tutut osat, jotta saataisiin katsoja vanhan maun perusteella katsomaan tätä.
Elokuvaan oli jopa jostain syystä laitettu kohtaus jossa James Doohan saa iskun päähänsä ja sen seurauksena rupeaa puhumaan Star Trekista. Miksi? Doohan ei ole elokuvassa kuin välähdykseltä, sanomassa vain Star Trek-repliikin.
En yhtään ihmettele ettei tämä elokuva synnyttänyt uutta sarjaa, sillä eihän tässä ole mitään tolkkua: Kalastajamichael tulee ajamaan turkoosilla amerikanraudalla, mukanaan piisiru päässään oleva nainen. Yhdessä he odottavat punaista Knight 4000-autoa ja ajavat ympäriinsä väistelemässä pahoja kyttiä jotka sulattavat aseita ja haluavat aseita. Johtajanaan pahoilla kytillä on vielä pahempi ex-kyttä joka kulkee hiihtonaamari päässä ampumassa ihmisiä. KITT hajoaa ja kalastajamichael asentaa KITTin keskusmuistin punaiseen muovilelun näköiseen Knight 4000-autoon. Jne...
Tämähän on kuin pahin LSD-trippi. Hunter S. Thompson ei koskaan tehnyt mitään näin häröä kuin Ritariässä 2000. Hitto, edes Alaston Lounas sekoitettuna Eraserheadiin ei ole näin sekava.
Knight Rider 2000? Pikemminkin Plan 9 From Outer Knight Rider.
Törkeintä kuitenkin on se, että kun ainoa asia joka on edelleenkin supercool alkuperäisessä sarjassa on sen tunnusmusiikki, niin sekin on poistettu ja tilalle on laitettu jotain joka sopisi Ally McBealiin paremmin.
Ritariässä tuntuu siltä kuin olisi umpihumalassa ylösalaisin pomppulinnassa, joten eihän tälle voi kuin antaa täydet pisteet. Sillä tämä todellakin on niin helvetin hauska elokuva, että se tekee jo täyden kierroksen huonouden kautta että se palaa jo täydellisyyteen.
Tähdet: ***** (tai vaihtoehtoisesti ~)
Ritariässä 2000 ...NOIR
”Suu kiinni kun puhutte minun kanssani.”
Rykmentin Murheenkryyni on hyvin tyypillinen inttikomedia, tai sotilasfarssi kuten suomalaisista inttikomedioista termiä käytetään. Jotenka elokuvassa ei ole juurikaan tarinaa, vaan pelkkä sketsikokoelma perushahmoilla.
On siis jäyhä komentaja, löysäilijä joka saa komentajansa pinnan kireälle, ”sankari” ja ”sankarin” ihastus. Jostain syystä kun etenkin suomalaisssa armeijakomedioissa on varuskunta-alueella aina joku kenraalin tai vastaavan tytär jonka kanssa sankari iskee hynttyyt yhteen.
Myöskin suomalaiselle sotilasfarssille tyypillisenä seikkana, itse pääjuoneksi kuviteltavissa oleva sankarihahmon ja naishahmon suhde on sivujuonne, kun pääosa jätetään ympäri ämpäri törmäilylle. Lähestulkoon kaikissa suomalaisissa sotilaskomedioissa on taustalla aina joku tarina jossa mies rakastuu johonkin kenraalin tyttäreen ja tarinan lopussa he saavat toisensa, mutta valtaosa elokuvasta pyhitetään aina jollekin Vinski Lapatossulle joka jää kiinni heinissä nukkumisesta ja kapteenin mustikkapiirakan syönnistä.
Rykmentin Murheenkryynin kohdalla on ehkä kohtuutonta väittää kyseisen elokuvan hyödyntävän tyypillisiä suomalaisen sotilasfarssin aineksia, etenkin koska tätä kyseistä elokuvaa tunnutaan pitävän genrensä aloittajana. Jotenka voinemme pitää Rykmentin Murheenkryyniä syyllisenä myöhempien elokuvien kliseille. Joskaan kyseessä ei ole varsinaisesti huono asia, sillä Rykmentin Murheenkryyni on ihan kivaa ajanvietettä, jolle ei osaa olla vihainen.
Rykmentin Murheenkryynin itse rykmentin murheenkryyni on Kaarlo Angerkosken esittämä Hemminki Aaltonen, joka koettaa armeijassa ollessaan vältellä kaikenlaista fyysistä puurtamista ja on ihan perus-slacker. Luonnollisesti Aaltonen on kaikkien kaveri, mutta käy tietenkin kaikkien kireiden esimiesten hermoille löysäilyllään.
Paikalle saapuu nyhverö Lauri Auermaa (Leo Lähteenmäki) joka on lähetetty armeijaan aikuistumaan, mutta joka haluaisi vain keskittyä tekemään väitöskirjaa perhosista. Auermaa saa Aaltosesta jonkilaisen mentorin itselleen ja he siis ystävystyvät. Samalla kun armeija koettaa tehdä Auermaasta miestä, tahtoo Elli Routanen (Ansa Ikonen) itseensä miestä ja hän iskee silmänsä Auermaahan. Miksi? Hyvä kysymys.
Siispä välillä Routanen pukeutuu mieheksi, tyrkyttää tissejään Auermaan silmille ja muut törmäilevät ympärillä kuin päättömät kanat. Tietenkin Auermaa itse on aivan sokea Routasen lähentely-yrityksille (Sokea paskiainen! Saisit olla kiitollinen kun Ansa Ikonen koettaa pokata sinua!,) mutta lopulta elokuva loppuu ja ilmeisesti pari sai toisensa, ja Aaltonen jäi hengailemaan armeijaan.
Rykmentin Murheenkryyni on ihan kiva elokuva. Siinä on sellaisia mukavia vitsejä jotka eivät loukkaa ketään, vaan niistä on tarkoitus tulla sellainen raukean utuinen olotila. Mutta se ei ole oikeastaan mitään muuta kuin ihan kiva. Missään vaiheessa se ei haasta katsojaa ajattelemaan elokuvaa katsoessa, joten vaikka puolet ajasta viettäisi Aku Ankkaa lukien pöntöllä, niin silti pääsisi heti jyvälle palatessaan television ääreen.
Kyllähän tämän kuitenkin ihan mielellään katsoo, vaikka se ei ole kovinkaan mielenkiintoinen tarinaltaan tai toteutukseltaan, mutta kun se ei käy hermoillekaan missään vaiheessa.
Rykmentin Murheenkryyni on kuin välipala joka koostuu voileivästä (polakkaa, juustoa, margariinia) ja maitolasillisesta. Se ei ole smaragdeilla täytettyä hanhenmaksadodoa ja neitsyiden reisien välissä puristettua appelsiinimehua, mutta kyllä sillä saa vatsansa täyteen.
Mutta miksi etenkin vanhemmissa suomalaissa sotilaskomedioissa lähes kaikki hahmot kuulostavat siltä kuin he olisivat savosta? Mikä on tämä savolaisten salaliitto huvittavan armeijan osalta?
Tähdet: **
Rykmentin Murheenkryyni
...NOIR
Olen kuullut Doomsdayta verrattavin elokuviin kuten Crazies, Mad Max, Escape From New York ja 28 Päivää Myöhemmin. Vaikka Doomsdaysta voi löytää yhtäläisyyksiä kaikkiin noihin edellämainittuihin elokuviin, niin Escape From New York on se läheisin. Jopa niin paljon että tämän elokuvan nimi voisi olla Escape From Scotland. Ei pelkästään siksi että tässäkin on iso alue suljettu muurin taakse, mutta myös siksi että muurin takana oleva ihmismäärä kuvataan samankaltaisena roskasakkina kuin Carpenterin Escapessa (molemmissa,) ja että myös Doomsdayn tarinassa päähenkilö lähtetään muurin taakse. Niin ja tämä päähenkilö, Eden (Rhona Mitra) sattuu olemaan kovanahkainen yksisilmä, kuten Snake Splissken. Tämä kaikki on kuitenkin vain plussaa, sillä Doomasday oli minusta vallan erinomainen actionrymistely.
Tarinahan on että Skotlannissa lähtee liikeelle Viikate-niminen virus joka on eräänlainen ruton kaltainen tappaja. Siispä Skotlanti eristetään muurilla muusta maailmasta ja karanteeniin jääneet ihmiset saavat jäädä kuolemaan.
Kun huomataan että virus ei pysähdy muuriin vaan on vaarassa lahdata muurin toisellakin puolella olevat ja Skotlannin puolella näyttäisi olevan selviytyneitä, niinpä erikoisjoukko lähetetään Skotlannin puolelle etsimään parannuskeinoa jonka he uskovat löytyvän tohtori Marcus Kanen (Malcolm McDowell) luota. Johtajanaan joukolla on Eden Sinclair, viimeisiä Skotlannista turvaan päässeitä ihmisiä. Tietenkin he kohtaavat kannibalistisiapunkskotteja ja asiat leviävät käsille. Valtion apu on luonnollisesti olematonta ja sekin petollista.
Seuraa irtoavia ruumiinosia, keskiaikaa ja hillitöntä mättämistä kieli poskessa.
On helppo nähdä mistä nuo elokuvavertailut ovat syntyneet.
Virusaihe tuo mieleen juuri Craziesin ja 28 Päivään ja tapahtumapaikka korostaa mielikuvaa jälkimmäisestä. (Tosin yhtä hyvin voisi mainita tässä tilanteessa minkä tahansa virusaiheisen elokuvan.)
Yksisilmä, tarinan runko ja muuri muistuttavat Escapesta.
Mad Max tulee mieleen Skotlannissa olevien selviytyneiden roskapunkimagosta.
Itselleni tuli Doomsdaysta vielä yhdessä kohtaan mieleen Aliens (siinä vaiheessä kun tämä erikoisjoukko kohtaa ensimmäistä kertaa Skotit.)
Mutta missään vaiheessa en ajatellut Doomsdayn surutta kopioivan mitään elokuvaa, vaan osoittavan kunnioitusta. Samaan tapaan kuin Marshallin Dog Soldiers toi hyvällä tavalla mieleen Howlingin, niin samoin toimii Doomsday.
En tietenkään väitä ettäkö Doomsday olisi mitenkään originelli elokuva, mutta minulle tämä elokuva esittäytyi juuri sellaisena leffana jollaisen haluan nähdä uudestaankin.
Pidin kovasti elokuvan scoremusiikista joka muistutti ajoittain Carpenterin kulta-ajoista ja muun musiikin kappalevalinnat olivat juuri sellaista shittiä josta minä pidän. Oli Siouxie And The Bansheesia, Adam And The Antsia ja Fine Young Cannibals ei ole koskaan ollut niin paikoillaan kuin tässä elokuvassa.
Ohjaus on varmaotteista, näyttelijät tekevät kelpo työtä, tarina on tarpeeksi laaja että yksinkertainen toimintaleffalle, visuaalisesti hyvännäköinen ja ennenkaikkea elokuva tuntuu siltä että tekijöillä on ollut hauskaa sitä tehdessä.
Pakko se on kuitenkin myöntää, että jos ei ymmärrä elokuvia kuten Mad Max ja Escape From N.Y. Niin Doomsdaykin menee yli hilseen, sillä tämä on juuri edellämainittujen kaltaisista elokuvista pitäville suunnattu. Muille elokuva saattaa vaikuttaa vain tarpeettoman raa'alta väkivaltaroskalta,,, mitä se onkin, mutta hyvin tehtyä sellaista.
Älä ota Doomsdayta vakavasti, sillä näemmä sekään ei ota itseään siten.
Tähdet: ****
Doomsday
...NOIR
”Tehokas ja omaperäinen kauhuelokuva ylläpitää jännityksensä odottamattomaan loppuun asti!”
Ilmeisesti tuo takakannen teksti kuvastaa jotain muuta elokuvaa kuin Lockoutia. Tässä ei nimittäin ole odottamatonta loppua, siinä ei ole jännitystä, eikä se ole tehokas tai omaperäinen. Kauhuelokuvaksikin Lockoutia voi kutsua vain koska sen näkeminen aiheuttaa painajaisia, mutta ei sen takia että se olisi pelottava, vaan siksi että se on pelottavan huono huono elokuva.
(Huomasitte varmaan että käytin kaksi kertaa sanaa huono, mutta en siksi että kyseessä olisi ollut virhe, vaan koska tämä on huono,,, huono.)
Aloitetaanpa Lockoutin hyvistä puolista. Hmm,,, odottakaa hetki, kyllä minä jotain keksin. Okei, tässä elokuvassa on yksi ihan kiva idea. Päähenkilö Dan (Kris Desautels) saa potkut töistään koska on perus valkoihoinen amerikkalainen, joka ei osaa muita kieliä kuin englantia. Ja tätä, sanotaanko vaikka ”käänteistä” rasismia hyödynnetään hetkittäin elokuvan alkupuolella, kun suurin osa elokuvassa edes välähdykseltä esiintyvistä hahmoista ovat muita kuin vaniljapuikkoja. Mutta mikään rodullisuuden tasa-arvoa edistävä elokuva tämä ei ole, joten ajatuskin rasismista aiheena on vain mielikuvituksen tuotetta.
Lockout kertoo siis Danista ja hänen uudisperheestään. Dan saa kenkää töistään koska ei osaa puhua muita kieliä kuin englantia ja Dan päättää vaimonsa Chrisin (Cyn Dulay) ja heidän luonaan asuvan Chrisin pikkusiskon Rowenan (Claire Davenport II) kanssa lähteä jonnekin landella olevaan taloon. Siellä Rowena aikoo myydä itseään mutta kohtaa jonkun naispuolisen uppotukin ja säikähtää. Chris tutkailee taloa ja huomaa vettä lattialla. Dan puolestaan satuttaa sormensa ja käy apteekissa. Uh-hu, pelottavaa shittiä!
Aina väillä näytetään toisistaan irrallisia kohtauksia joissa seinänraosta näkyy silmä, sokealta mieheltä otetaan suihin, liftarilla on sulaneet kasvot ja tämäntälläistä skeidaa.
Dan halvaantuu hetkeksi ja sopivasti sillä aikaa se sokea mies ja naispuolinen uppotukki leikkelevät Rowenaa ja vievät mukanaan. Dan unohtaa olevansa halvaantunut ja lähtee pelastamaan Rowenaa. Loppuun hieman kannibalismia ja Danin muuraamista seinään. Ja tottakai yllätyksettömänä yllätyksenä paljastuu että Dan oli elokuvan sekopää.
Hitto Lockout oli huono elokuva.
Tässä olisi kuitenkin ollut potentiaalia hyväänkin tarinaan. Kunhan ensin poistetaan kyvyttömät näyttelijät, ohjaaja ja säveltäjä,,, ja hankitaan tilalle uudet kuvaajat. Nyt Lockout on vain joukko sekalaisia kohtauksia ilman mitään punaista lankaa... Tai ainakaan ilman mitään JÄRKEVÄÄ punaista lankaa. Pahasti rispaantunut.
Olisi ollut hyvä jos elokuvassa olisi tajuttu hyödyntää alussa vihjailtua rasismia siten, että kun Dan saa potkut ja näitä hullunkuria ääliömäisyyksiä rupeaa tapahtumaan, niin kyse olisi Danin hermojen luhistumisesta, ei mistään sadismista/kannibalismista/naimisesta/sulanaamaliftarista/sun muista tylsistä sekopäisyyksistä. Lockoutista olisi kuitenkin saanut muutamilla muutoksilla jonkinlaisen kauhuversion Abre Los Ojos-tyyppisistä elokuvista. Toisaalta The Machinist on jo tehty, joten miksi enää yrittää.
Sitten niitä Lockoutin huonoja puolia.
-Kuvaus on ihan kädestä. Elokuva näyttää siltä kuin sen olisivat kuvanneet jotkut ala-asteen räkänokat koulutehtävänään. Kyseessä ei ole siis näiden Recin ja esimerkiksi Cloverfieldin tapaista tyyliteltyä käsivarakuvausta, vaan sitä että olet serkkusi rippijuhlissa ja sinun pitää kuvata tapahtumia ilman kiinnostuksen häivääkään.
-Äänitys on toisesta kädestä. Henkilöt kuulostavat siltä kuin puhuisivat johonkin saviruukkuun.
-Musiikki kuulostaa siltä kuin soittajilla ei olisi kuuloelimiä, sormia ja he kärsisivät aistiharhoista.
-Näyttelijöiden kannattaisi pysyä päivätöissään, joka ei ilmeisesti ole näytteleminen. Sillä jokainen elokuvan näyttelijöistä saa uskomaan että talosi kivijalka ansaitsisi Oscarin.
-Maskeeraus on tosi kökköä. Elokuvassa on kohtaus jossa sahataan jalka poikki ja se näyttää ihan feta-juustolta.
Kun tietää että Lockout on tehty ihan minimibudjetilla, niin osan elokuvan virheistä osaa antaa anteeksi, mutta rahan puutteen ei tulisi näkyä myös taitojen puutteena ja tämä elokuva on malliesimerkki taitojen puutteesta.
Ekstramiinus Lockoutille on annettava siksi, että elokuvan ohjaaja Ricardo Islas on käynyt kirjoittamassa imdb:n user commentseihin positiivisen arvostelun omasta elokuvastaan. Kuinka positiivisen? Täydet pisteet.
(Islas esittää kirjoituksen olevan jonkun Chris MacGibbonin kirjoittama, mutta se on taatusti paskapuhetta, sillä kukaan muu kuin elokuvan ohjaaja ei voisi antaa tälle guanolle täysiä pisteitä. ”Thinking man's horror film” yeah right!)
Lockout on tylsä, ruma ja tyhmä.
Tähdet: ~
Lockout
...NOIR
Mukavan oloinen ja näköinen pariskunta lähtee patikkaretkelle luonnonpuistoon ja kohta sadismi saa vallan.
Ollaan siis ihan perinteisessä Texas Chain Saw-henkisten kauhuleffahillbillyjen metsikössä jossa Billybobit ja Marylout laiduntavat.
Pariskunta samoilee metsässä ja tapaavat ensin peräkammarin poikia jotka kiusaavat heitä, ja sitten nainen (Brianna Brown) katoaa. Mies (Josh Randall) kulkee tunkemassa ruumiinosiaan karhunrautoihin ja etsii tyttöystäväänsä. Sitten törmätään metsäläisiin, siitetään ihmisotusta, kidutetaan ja elokuva loppuu.
Siinä se elokuva oli kokonaisuudessaan.
Tässä elokuvassa on kaikki mitä joltain metsäläiskauhufilmiltä odottaa:
-On kaupunkilaispariskunta naimassa metsässä
-On punaniskakarvanaamoja metsässä.
-On puistonvartija joka tietää mitä metsässä tapahtuu
-On pöpi mökkieukko valittamassa syntisistä.
-On säilötyillä sikiöillä koristeltua kellaria.
-Ja tietenkin kasvoiltaan epämuodostunut kiimainen sadisti.
Eli sitä kaikkea mitä tälläiseltä ajantapolta odottaakin näkevänsä, mikä ei välttämättä ole aina huono idea.
... Ei se kyllä hyväkään asia ole.
Timber Falls ei ole hyvä elokuva, mutta ei mitään pohjasakkaakaan. Se on vain niin moneen kertaan tehty, että sitä katsoessaan saattaa luulla nähneensä elokuvan jo aiemmin. Kyseessä on niin rutiiniliukuhihnatuote että se jännittää yhtä paljon kuin jokaöinen kuselle herääminen.
Toisaalta taas Timber Falls ei myöskään suuremmin tutunomaisuutensa takia herätä myöskään suurempia kiukun tunteita.
Se vain on, niin kuin Flubber on.
Timber Falls on rytmitetty tosi oudosti. Se alkaa sellaisella agressiivisella ihme Hills Have Eyes/Hostel-sadismisonnalla, joka herättää taatusti ääliöissä odotuksia siitä että ”tässä on varmaan verta, mä tykkään.” Sitten elokuva kulkee suurinpiirtein normaalia tahtia hiljalleen tempoa nostaen, mutta noin 40 minuutin kohdalla se yht'äkkiä pysähtyy. Sen jälkeen alkaa ihme matelutahti jossa ei tapahdu mitään, joka johtunee siitä että koko elokuvan tarina on oikeastaan siihen mennessä käyty lävitse, mutta jollakin tavalla elokuvan pituutta pitää kasvattaa. Siispä hidastellaan kuin sisäministeri ikään. Ja jaarittelun jälkeen päästään taas ajoittain sopivaan rytmitykseen ja loppuun laitetaan se pakollinen puuduttava vauhdilla kotiin-yllätys, joka ei yllätä ketään.
Positiivisinta Timber Fallsissa on se että vaikka se on perusHillsHaveEyesia, niin se on nykyisen sadismitrendin vähämättöisintä roskaa. Jokainen sormenleikkuu, viiltely ja muu on samaa shokkiarvon hakua kuin mitä kaikki Hostellitkin tarjoavat, mutta määrällisesti sitä on vähemmän kuin mitä nykyisissä vastaavissa elokuvissa tarjotaan.
Timber Falls oli elokuva jonka jaksaa jotenkuten katsoa läpi, mutta ei sen enempää. Se tarjoaa keskivertojuonen, keskivertoroolisuoritukset, keskiverto-ohjauksen ja keskivertoyllätykset. Musiikki oli tämänkin elokuvan onnistunein osatekijä.
Katso tai älä, et mitään menetä, et mitään saavuta.
Tähdet: *
Timber Falls
...NOIR
