Malone (Give 'em Hell Malone, 2009)

Heti alkuun on todettava, että hitsi kun tämän elokuvan julkaisijat olisivat ymmärtäneet jättää euroopassakin kanteen nimen sellaisena kuin se alkuteisteissäkin esiintyy, eli Give 'em Hell Malone. Sillä kokonaisena elokuvan nimi olisi hieman kuvaavampi sen sisältöä kohtaan, kuin pelkkä ihan ok Malone.

Ihan ok Malone.

Siinäpä nimi kovaksikeitetylle etsivätarinalle.

Malone (Thomas Janes) on yksityisetsivä kautta palkkatappaja jonka suku kenties koetettiin ilkimysten johdosta pyyhkiä tyystin maailmankartalta, mutta onneksi jäljelle jäi vanhainkodissa asusteleva äiti Gloria (Eileen Ryan), joka tulee tarpeen jo siksikin, että jonkun tulee parsia mies kasaan aina kun hän pahisten murjomisreissuilta palaa itse palasina takaisin. Tuoreimman runsaasti ruumiita synnyttäneen tehtävänsä tuoksinassa Malone sai haltuunsa salkun ja sen sisällä olevan henkilökohtaiseen missioon johtavan lelun, jonka myös agressiivinen rikollispomo Whitmore (Gregory Harrison) haluaa itselleen. Siispä kauneuspilkkuja, piikkikorkoja ja tulipunahuulia, kidnappausta, lolitatappaja, savusumua, pyromaniaa, petoksia, Doug Hutchison kopioimassa Heath Ledgeria The Dark Knightissa ja pataan vetämistä siihen malliin, että seppäkin sanoisi "damn!"
Tosin Hutchisonin sekopäisyys taitaa ainakin osittain johtua hänen avioliitostaan tämän luonnollisuuden ilmentymän kanssa:

Malone - jonka nimen uskon juontuvan Burt Reynoldsin suht' kovakouraisesta vuoden 1987 elokuvasta Malone - on elokuva jonka muistan lukeeni olevan jonkinlainen moderni noir-elokuva ja vaikka mukana nyt onkin joitakin paksuja varjoja kasvoilla, popliinitakkeja ja makeita hattuja, kapakkajatsia ja muuta sellaista jonka voi kuvitella liittyvän noiriin, niin kaikki mielikuvat Double Idemnityista ja uudemmista Body Heateista kannattaa heittää jorpakkoon, sillä Malone on pikemminkin grindhouseversio Mike Hammeriaanisesta kovanyrkkipulpista. Digitaaliveri roiskuu kuin sylki äärioikeistolaisen suusta, suuliekit ovat tulivuorenpurkauksia, vitsit ovat synkkiä kuin valoa päästämätön musta-aukko, dialogi pelkkää kettuilua ja hahmot Arkhamin mielisairaalan potilaita ja kaikkinainen toteutus on lähempänä Hobo With a Shotgunin ja Death Proofin kaltaisia elokuvia kuin James Ellroyta. Näin ollen jotain In a Lonely Placea odottavat saattavat saada hyvinkin negativiisia fiiliksiä nähdessään, ettei Malone olekaan vakavasti otettavaa jännitystä, kuin pikemminkin kieli poskessa tehtyä sarjakuvaväkivaltaa ja kun elokuvan (hiton hienot) julisteetkin viittaavat asiallisempaan ilmaisuun, niin ylläri pylläri.

Tästä syystä olisi ollut ehkä parempi jättää se nimi alkuperäiseksi, että siitä olisi voinut saada edes jonkinlaista osviittaa sisällöstä. Ei niin ettäkö Give 'em Hell Malone olisi oikeasti mitenkään paljastava, mutta on se sentään istuvampi kuin pelkkä Malone.

Kunhan pääsee yli ja ohitse väärien olettamuksien, on Malone kuitenkin kaikessa ylivedetyssä roskaelokuvamaisuudessaan varsin hauskaa katseltavaa ja vaikka elokuva ei ehkä ylläkään mihinkään Machete-sfääreihin, niin sellaisista elokuvista pitäville tämä on aika nannaa. Tosin juuri se ettei Malone aivan yllä mainitun Macheten korkeudelle onkin elokuvan suurin miiinus, sillä jos kerran tehdään elokuvaa kieli poskessa, niin se tulisi pitää siellä koko ajan ja nyt satunnainen vakavasti otettavuus ei aivan istu kokonaisuuteen.
Kuitenkin Malone on ainakin Russell Mulcahyn enimmäkseen tylsän uran parhaimmistoa ja taatusti tulen katsoneeksi ainakin pariin otteeseen uudestaan.

Tähdet: ***
Malone