Taivaan tuolla puolen (What Dreams May Come, 1998)

Hulmuavahiuksinen Chris (Robin Williams) ja hulmuavahiuksinen Ann (Annabella Sciorra) tapaavat hidastetusti ollessaan nuoria mutta keski-ikäisiä kuin loppuajankin elokuvasta ja rakkaus syttyy. Alkutekstien aikana osoitetaan avioliiton myötä tulevan hidastetusti lapsia jotka tapetaankin heti hidastetusti pois, jotta voidaan käsitellä menetystä joka tapahtuu hidastuksissa, koreissa kuvissa, hidastuksissa, lempeässä musiikissa ja hidastuksissa.
Ammatiltaan Chris on Patch Adams-tyyppinen lääkäri, mikä on sopivaa näyttelijää ajatellen ja sitten koska murhetta ei ole ollut tarpeeksi, on Chrisin vuoro kuolla hidastetusti auto-onnettomuudessa jossa hän on hidastetusti auttamassa muita auto-onnettomuuden uhreja. Nyt Chris on kuollut ja vaikka keho on hidastetusti kuopattu, niin henki jää Patrick Swayzen tavoin seuraamaan maailman menoa, mutta ei estämään tulevia tapahtumia, vaan kyseessä on pikemminkin hidastettu Dantemainen turistimatka taivaaseen.
Mitä hittoa, tapetaan se Ann myös, jotta hän ei jää osattomaksi tapahtumista.
Reinkarnaatio ja viattomien lasten hymyt hidastetusti.

En ole lukenut Richard Mathesonin alkuperäistä kertomusta, enkä tosiaankaan olisi tämän sokerihuuruissa olevan sentimentaalisen sydämen itkuvirren uskonut olevan hänen käsialaansa. Yleensä kun yhdistän Mathesoniin pikemminkin nihilistisiä mielikuvia, kuin onnen sinilintuja halailemassa ja psykedeelista alastonta Cuba Gooding junioria. Matheson on itse sanonut tämän tarinan olevan itselleen tärkein ja kyllä minä sen ymmärränkin, sillä Taivaan tuolla puolen käsittelee läheisen menetyksestä ja ylipäätään murheesta selviämistä, vaikka ainakin elokuvana sen pohjimmainen idea tuntuu ajoittain hukkuvan hidastetun tehostevyörytyksen, (kirjaimellisesti) valo tunnelin päässä-tyylisten kliseiden ja Michael Kamenin nätin, mutta liiaksikin hempeän musiikin alle. Toisaalta elokuva näyttää aivan helvetin kauniilta ja on kuin Tarsemin The Cellin valoisa versio fantastisuudessaan ja vaikka elokuvassa kaikenlainen kärsimyksen kautta voittoon korvautuukin nonparelleilla ja tomusokerilla, niin ulkokuvallisena karkkina tämä on sen verran nautinnollista katseltavaa, että tarinallista pinnallisuutta on valmis antamaan jonkin verran anteeksi. Joten elokuvan saama Oscar-pysti visuaalisista ansioista on ansaittu, mutta sen saarnaava ja ylettömän helppo elämän, kuoleman, onnen ja surun kuvaus tuo liiaksi mieleen ovella odottavat Jehovantodistajat. Eikä kenellekään tule varmastikaan yllätyksenä se, että elokuvan syvällisimmät ajatukset ja muistettavimmat tehot ovat säästetty Helvetin läpi kulkemiseen, jonka ihmismeri ja teollisuuspalot ovat hyvinkin vaikuttavia.

Parasta tässä elokuvassa lienee kuitenkin se, että se saa taas toivomaan jotta ohjaaja Vincent Ward olisi saanut tehdä sen puuplaneetan munkit Alien kolmosensa.

Tähdet: ***
Taivaan tuolla puolen