Selkä seinää vasten (Againt the Wall, 1994)

Richard Matheson on kuollut.

Uutislähetysmontaasi tasa-arvosta, kehityksestä ja John F. Kennedy...
No, nyt hänet ammuttiin.
Martin Luther King. No, nyt hänet ammuttiin.
Malcolm X. No, nyt hänet ammuttiin.
Hippiaika on taaksejäänyttä ja sellaisena itseään pitänyt Michael (Kyle MacLachlan) käy leikkauttamassa hiuksensa, jotta voi aloittaa työn vartijana Atticassa ja alistua eläkkeellä olevan vartijalegendaisänsä (Harry Dean Stanton) jalanjälkiin, sekä elättää perheensä tahdottomana työmuurahaisena. Tietenkään isä, taikka vaimo (Anne Heche) eivät oikeasti vaadi Michaelia tekemään työtä jota hän ei oikeasti halua, mutta itseään hienoisena epäonnistujana pitävä nuori mies pyrkii uskottelemaan näin olevan asian. Sopivasti samaan aikaan Michaelin kanssa vankilaan saapuu vartioitavaksi kaiken kyseenalaistava, arvonsa tunteva Jamaal (Samuel L. Jackson), joka oikeuksiensa vaatimisen ohella ottaa vankilan hallintaansa kun siellä syttyy mellakka jolle vartijat eivät voi mitään. Tai ainakin yrittää ottaa hallintaansa, sillä näitä vankeja on vaikeampi pitää rauhallisena kuin juhannusjuhlijoita, mopopoikia ja skootterityttöjä. Edessä on tietenkin asemien muutoksia, alistamista, ihmisyyden pohdintaa ja Michaelin tapauksessa kasvukipuja jääräpäisyyden kautta. Hiukan mustavalkoisesti aseteltuja vangit ovat vartijoita ovat vankeja-esimerkkejä, mutta kieltämättä se toimii pääosin onnistuneesti.

Ilmeisesti tositapahtumiin pohjautuva tarina siinä mielessä, että Atticassa oikeasti jossain vaiheessa mellakoitiin on hyvin näytelty jakelvollisen uskottavan oloinen elokuva, jossa ei ole lukumääräisesti paljoa valittamisen aiheita. Samanlaista iskuvoimaa kuin jostain Monsters Ballista taikka Kylmästä Ringistä ei tästä löydä, eikä aivan yhtä avaraa sydäntä kuin Vihreästä Mailista taikka Shawshank Redemptionista, eikä edes samanlaista mellakkakaaosta ole esitteillä kuin Natural Born Killersissa, mutta pelkät hyvät näyttelijäsuoritukset ja raskasjalkaisen tukevasti maassa oleva tarina ovat bueno, vaikka eivät sitä lopullista niittiä saakaan laukaistua otsaan. Kuitenkin ainoa varsinainen kunnolla itseäni kiusaava seikka tässä elokuvassa on se, että vaikka heti alusta saakka on tiedossa ettei MacLachlanin hahmo halua olla vartijan ammatissa ja se syö häntä sisältä, niin elokuvasta saa sellaisen käsityksen, että jo parin päivän jälkeen hän on ajanut avioliittonsa kriisiin, sortunut alkoholismiin ja on karkoittamassa isänsä ohella ystävänsäkin. Jos Michael ei omaa jotain Twilight Zonemaista ajanpysäyttäjää, niin miten pirussa hän ehti?
Mellakan syntyminen tyhjästä sopii elokuvaan, sillä se vain korostaa Attican ruutitynnyrimäisyyttä ja vankien alistamisesta syntyvän mitan tulemista täyteen, mutta muissa seikoissa salamahyppiminen aiheuttaa vain oletuksen, että nyt on turhaan vedetty mutkia suoriksi. Lisäksi en ymmärrä, että miten paperista valmistetut kirjat voivat räjähtää?
Joten vaikka en löydä määrällisesti montaakaan valittamisen aihetta, niin ne parikin ovat liiaksi naarmuttamaan elokuvan muutoin onnistunutta, joskin yllätyksetöntä maalipintaa.

Danny Trejo on yksi elokuvan vangeista ja joskus pitäisikin oikein laskea, että kuinkahan monta kertaa Trejo on oikean elämänsä ohella ollut vangin roolissa. Sillä niitä on muutama kerta.

Tähdet: ***
Selkä seinää vasten