Poika ja ilves (1998)

Äitinsä kuolemaa sureva Tomi (Konsta Hietanen) siirtää maallisen temppelinsä kaupungista äitinsä lapsuudenmaisemiin pohjoiseen ja innostuu mamman ilvespiirroksista. Sääli vain, että nyt ei olla lomamatkalla, vaan isä Olli (Antti Virmavirta) on valtion asialla kertomassa poromiehille (siis ei ihmisten ja porojen yhteensulautumille, vaan kasvattajille) petoeläindirektiiveistä, mikä ei paikallisia asukkaita innosta, sillä se tarkoittaa ettei kaikkia eläimiä saakaan ampua hengiltä.
Olli haluaa nähdä voiko paikallisessa eläinvankilassa olevaa Leevi-ilvestä vapauttaa luontoon ja kun tällä eläimellä ei näytä olevan tarpeellisia saalistustaitoja selviytyä luonnossa, saa omistaja (Mikko Kivinen) näemmä tehdä Leeville mitä haluaa. Näin ollen Tomi katsoo asiakseen auttaa Leevi vapauteen, minkä vuoksi ilkeät metsästäjät lähtevät perään, mutta kuten missä tahansa Free Willyssa, vapaus koittaa vielä elossa ollessa ja kaikki ovat ystäviä.

Jos laitan volyymin sopivalle dialogia kuullakseni, niin musiikki vyöryy päälle ja jos taas säädän äänen musiikin ehdoilla, niin joudun lukemaan huulilta ja minä en osaa lukea huulilta kuin uhkaukset.
Mutta ääniongelmista huolimatta Poika ja ilves on mukava poika ja eläin-elokuva joka toimii siten miten pitääkin, mutta ei ole yhtään sen erikoisempi kuin mikään vastaavakaan. Elokuvan eläin on persoonallisempi kuin valtaosa kanssanäyttelijöistä, pahikset ovat sydämettömiä julmureita jotka löytävät itsestään hellyyttä ja viaton ihmissielu sijaitsee lapsessa, jonka vuoksi perhesuhteet ja traumat parantuvat. Joten piirakka on hyvän makuista tälläkin kertaa, vaikka se kotimaisuus ei mausta teekään normaalia maukkaampaa.

Näin ei tapahtunut kertaakaan elokuvan aikana:

Tähdet: ***
Poika ja ilves