Kane, tuo entinen partamies joutuu hylkäämään pasifisminsa kun on aika vetää zombeja ja trulleja pataan, jotta voidaan kohdata jokin God of War-pelin loppupomo.
Robert E. Howard tuli itselleni tunnetuksi minkäs muun kuin Conan barbaarin kautta, mutta saman herran muut tuotokset jäivätkin sitten hieman syrjäisiksi. Eivät aivan tuntemattomiksi, mutta myönnän että esimerkiksi Kull vaikutti Conanin jälkeen suurelta itsensätoistolta ja näin ollen siihen ei tullut samalla tarmolla panostettua, kun taas Solomon Kaneen tutustuminen tyrehtyi jo ensimetreillä, sen vaikuttaessa vielä enemmän toistolta. Suuresti alkoi mieleen hiipua ajatus, että jumiutuiko Howard niin pahasti miekka ja magia-genreen, ettei päässyt sen yli taikka ympäri vaikka olisi mitä tehnyt. Niinpä päätin tyytya Conaniin, sillä siinäkin oli riittämiin.
Ja jos Kull että myöskin Solomon Kane jäivätkin kirjallisuuden suhteen hiukan varjoon, niin elokuvien puolella Schwarzeneggerin lihallistama Conan dominoi sitä puolta sen verran ansiokkaasti, etteivät nuo muut elokuvamuodossakaan päässeet suurta vaikutusta tekemään. Vaikkakin vuoden 1997 Kull-elokuva onkin mainiota viihdettä (vaikkakin ymmärrettävästi meni Kevin Sorbon ansiosta enemmän Hercules-jatkumossa, kuin jonkinlaisena Conan-sisaruksena), eikä tämä aina vuoteen 2009 saakka itseään odotuttanut Solomon Kanen elokuvadebyytti myöskään mikään hullumpi tuotos ole, vaikka koettaakin välillä vakuuttaa päinvastaisesta.
Solomon Kanen kutsuminen Conan-toistoksi on oikeutettua siinä mielessä, että vaikka mainitut hahmot, tapahtuma-aika ja -paikat ovat sellaisia jotka sitovat Kanea enemmän meidän tuntemaamme historialliseen todellisuuteen, niin miekat, noidat, nahka-karva-barbaarit ovat edelleenkin niin vahvasti mukana, että mikään moderni musketti ei kovin kauaksi ajasta when the oceans drank Atlantis vie. Joten on aika turvallista todeta, että henkilöt jotka pitävät Conan-tarinoista saattavat tehdä samoin tämän elokuvan kohdalla.
Valitettavasti Solomon Kane ei kuitenkaan ole mikään ensimmäisen tai edes toisen Conanin kaltainen muistettava teos ja sitä se tuskin tulee olemaan edes ajan saatossa, sillä tarinankuljetus on kovin aukkoinen, eikä se edes ei näytä mitenkään erikoiselta, mutta ikävämpää on huomata elokuvaa katsoessaan koko ajan ajattelevansa muita ja ei aina edes parempia elokuvia, taikka muita kertomuksia. Kun elokuva alkaa ahkeralla tietokone-efektien käytöllä, jotka ovat sinänsä ihan hienoja, mutta hiukan kiireellä tehdyn oloisia ja ennen kaikkea sellaisia joiden uskoo nähneen jo jossain muualla, niin alkupuolen efektiseikkailu tuo mieleen Pirates of the Caribbeanit ja Van Helsingin. Ensimmäinen tulee erityisesti vieläpä mieleen Solomon Kanen kierrätyskamalta kuulostavasta musiikista, josta ei-niin-yllättäen vastaakin Klaus Badelt (jonka en edelleenkään usko olevan muuta kuin Hans Zimmer salanimellä) ja Stephen Sommersin kakkaelokuva tulee vahvasti ajatuksiin sekä painovoimattomista ja jotenkin läpikuultavista efekteistä, mutta myös itse Solomon Kanen ulkoasusta että katsokaa nyt tätä:
Ja kuten jo aiemmin sanoin, niin tutustumiseni Solomon Kaneen on hyvin vajaaksi jäänyt matka, enkä täten ole pätevä vertailemaan elokuvaa Howardin kirjoihin. Mikä saa minut näkemään kenties liiankin helposti viittauksia muualla, eivätkä Piratesit ja Van Helsing todellakaan jää ilman seuralaisia.
Onneksi Solomon Kane tekee aika nopeasti selväksi ettei ole Piratesin ja Van Helsingin tavoin karkkikoristeltua seikkailuviihdettä, vaan pyrkii olemaan enemmän Conanin tylyyttä tarjoava muka aikuisten elokuva. Siispä elokuva muuntuu pikaisesti lähes kauhulinjoille kun Evil Deadista napattu noita, zombiet ja muut demoninaamat saavat roiskia pikseliverta siihen malliin, että jos pää tai kaksi irtoaa, ei se tunnu enää missään.
Tässä vaiheessa sitä alkaa miettimään, että hetkinen, tuo ruhjoutuneen päänsä naamioinut hiljainen pahis joka tottelee valtaistuimella olevaa johtajaansa ja käden liikkeellä kuristaa kaukaisuudessa olevaa alaistaan on kuin Darth Vader, mutta kenties kiintoisampaa on elokuvan Kristus-tarinointi. Solomon Kanella on uskollisia opetuslapsia, Solomon Kane ristiinanaulitaan ja kärsimyksessään hän puhuu Jumalalle, lopussa pahuus voitetaan itseuhrauksella ja noustaan kuolleista. Naulitsemiskohtauksessa Kanen molemmilla puolilla on yhteensä kaksi muuta ristiinnaulittua henkilöä, tuoden sitenkin aika vahvasti Jessen kokemukset mieleen. Ja toden totta, Solomon Kanessa toistetut jumalpuheet, rukoukset ja uskonnollinen symboliikka ovat todella vahvasti läsnä. Sinänsä se ei ole mitenkään ihmeellistä, ottaen huomioon kuinka usein kaikenmaailman barbaaritarinoissa on aina jokin uskontoviittaus mukana, mutta Solomon Kanen kohdalla se ei ole aivan pelkästään jokin jokin hullukultti uhraamassa neitsyitä, vaan lähempänä Mel Gibsonia.
Joten näki Solomon Kanessa mitä tarinalainoja tahansa, niin välillä se tuntuu niiden lukumäärn vuoksi liiaksi originellin sijasta hiiliparikopioiden kokoelmalta. Se tekee tavanomaisesta kirottu mies pelastaa viattoman naisen pelastaakseen samalla itsensä-tarinasta valitettavan sekavan. On kiva kun elokuva herättää kysymyksiä, mutta kun päähenkilötkään eivät tunnu tietävän missä itä missä länsi, niin jaksaako sitä katsojakaan kiinnostua vastauksien etsinnästä. Niinpä Kanen kirous, siihen liittyvä sopimus ja muu tälläinen jää jo kysymyksenä kesken, kun taas mietityttää että kenelle se pääpahis oikein työskenteli, kun edes hänen pomonsa ei ollut yhteydessä häneen, tai ehkä ei edes tiennyt omaavansa alaisia. Miksi tehdä vaikeaselkoinen ansa jos uhri olisi lopulta tullut vapaaehtoisesti ja silti koettaa estää hänen tulonsa ansaan, ja niin edelleen ja niin edelleen
Enkä todellakaan ollut iloinen niistä puolet elokuvasta täyttävistä dramaattisista hidastuksista.
Nyt kun olen antanut Solomon Kanesta aika negatiivisen kuvan, voinkin todeta elokuvan olevan oikeastaan ihan miellyttävää katseltavaa. Vaikka siitä tulee mieleen sen hakeneen välillä liikaakin vaikutteita muualta, tietokone-efektit ovat ajoittain hassuja, synkkyyden korostus menee satunnaisesti hölmöyteen saakka ja juonenkuljetuksessa vaikuttaisi olevan enemmän aukkoja kuin Uuno Turhapuron paidassa, niin jatkuva sade, tietokoneistetut sopivasti kaiken edessä olevat lumihiutaleet (vai onko se olevinaan tuhkaa?) ja Kanen kiroukset sun muut eivät lopulta suuremmin haittaa, sillä kun toiminta pääsee vauhtiin ei se hevillä pysähdy ja Purefoy on sopivan rosoinen (anti)sankari, jonka pahisten viipalointia katselee hyvin mielellään,,, kunhan ei vain rupea liikaa ajattelemaan.
Olisin kuitenkin halunnut pitää elokuvasta enemmän, mutta ainakin se sai harkitsemaan uuden mahdollisuuden antamista Howardin Solomon Kane-kirjoille.
Tähdet: **
Solomon Kane
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti