Se ei vaikuttanut kuvauksen ja piirrostyylinsä perusteella kovinkaan kiinnostavalta, joten en ajatellut asiaa sen enempää.
Sitten vuosia myöhemmin luin, että Brian Yuzna halusi tehdä siitä elokuvan, mutta se eipä sekään kuulostanut kovinkaan mielenkiintoiselta. Paitsi no, Yuznan kommentti siitä, että hänen elokuvansa onnistuisi siinä missä Todd McFarlanen Spawn-sarjakuvasta tehty elokuva ei onnistunut kuulosti kyllä aika kiinnostavalta. Ymmärtääkseni Yuzna viittasi kommentillaan siihen, ettei hänen elokuvansa niin sanotusti sukkaisi. No mutta kuitenkin, siihen se kiinnostukseni lopahti.
Sitten myöhemmin Yuzna viimein sai aikaiseksi elokuvansa ja kun levy jossain vaiheessa putosi kolme kympillä-alennukseen, niin minäkin sen itselleni ostin.
Taiteilija John (Mark Frost) - jonka erikoisuutena näyttäisi olevan naamanvääntely ja silmien saaminen tosi pyöreiksi - pidätetään hänen leikeltyään wolverinekynsillä palasiksi joukon ihmisiä. Pidätyksen tehnyt poliisi Margolies (Jeffrey Combs) kiinnostuu oudosta Johnista, vaikka melkein samantien putoaakin pois tarinasta ja pian katsojille osoitetaankin, ettei John ole vain pelkkä tavallinen pöpitappaja, vaan sielunsa Saatanalle (jonka edustajana toimii oikea käsi Mefistofeles [Andrew Divoff]) myynyt ,naisensa kuoleman kostoa janoava hyypiö. Katsokaas kun tuhmurit tappoivat Johnin kauniimman puolen ja mies lupasi koston saavuttaakseen auttaa paholaista. Mutta kuten me kaikki tiedämme omakohtaisten sielunmyyntiemme vuoksi, niin paholainen teki Johnistakin teräväkyntisen pöpimurhaajan jonka täytyy kerätä mestarilleen kuolleita alamaisia ja hän tekee sen, tai itkee ja tekee.
Nyt pöpilässä olevaa Johnia hoitamaan saapuu psykologi Jade (Isabel Brook), joka katsoo olevan fiksua harrastaa räyhämetallimusiikkiterapiaa ihmisiä silpovalle pöpille. Oli siitä hyötyä tai ei, niin John rupeaa avautumaan Jadelle ja kertoo haluavansa päästä irti paholaisen otteesta, mutta ei näköjään haluaisi tehdä mitään sen eteen ja kun Mefistofeles kiusaa Johnia, niin Faust nousee esiin ja en minä jaksa, tämä on niin saatanan tylsä, että melkein pitäisi myydä sielu jotta jaksaisi pitää keskittymistä yllä loppuun saakka. Mutta sielu on jo myyty Pepsi Max-pullosta ja tiesittekö, että Saatanalla on maaginen pentagrammi otsassaan, jota lyömällä häntä sattuu.
Halvan näköinen ja oloinen elokuva, jossa valtaosa selvästikin itselleen vieraalla kielellä esiintyvistä näyttelijöistä ei tunnu koskaan kuulleenkaan ammatistaan ja luonnollisesti dialogi saa katsojan vihaamaan omaa näkö- ja kuuloaistiaan. Eli kyseessä on aikalailla tuttua Yuznaa (ohjaajana taikka tuottajana), mutta valitettavasti enemmänkin sitä Dagon- ja muutoinkin 2000-luvun eurooppayuznaa, kuin Re-Animatoria, tai Societya.
Divoff näyttää hassulta, Combs on itselleen harvinaisessa normaalin miehen roolissa, mutta enemmän tai vähemmän vain laajennetusssa cameossa ja pääosassa oleva Mark Frost on kyllä niin häpeällisen kehno näyttelijä, että oikein pahaa tekee.
Kyllä tässä aikalailla Spawn (siis elokuva, sillä Faust-sarjakuva edeltää Spawn-sarjakuvaa ja tietenkin alkuperäinen Faust-kertomus puolestaan Love of the Damnedia) tulee mieleen ideaansa ja musiikkiraitaansa (metallia, koneellisilla elementeillä höystettynä) myöten, mutta kyllä tämä parempi kuin Spawn on. Tosin aikalailla sillä otatko potkun naamaan vaiko nivusiin-tavalla, että emme ole sankareita yksikään.
Päälle 90 minuutissa on ainakin 60 liikaa.
Taitavat Faust, Wishmasterin Djinn (jota muuten esitti Andrew Divoff) ja Jeepers Creepersin Creeper olla sukua toisilleen:
Tähdet: *
Faust: Love of the Damned
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti