Jeff Wayne's Musical Version of the War of the Worlds (2006)

Kuten niin monet muutkin muksut (siis etenkin muksut), myös minä penskana ahmin fiktiokirjallisuutta ja sen lisäksi myös luin paljon kirjoja. Mainiosti tätä harrastetta tuki ala-aste jossa oli käytössä pulpettikirja-traditio, joka on tietenkin sittemmin siellä samaisessa koulussa lopetettu jo ajat sitten. Mikä siis tarkoitti, että saimme ottaa pulpettiin kirjan jota sitten lukea aina kun tunnilta jäi käytettäväksi ylimääräistä aikaa, tms. Kirjat saimme valita omaehtoisesti, kunhan kyseessä eivät olleet kuvakirjat, tietokirjat, ns. aikuisten kirjallisuus, tai muu sellainen joka sai opettajat nyrpistämään nokkaansa. Ja koska tämä oli aikaa ennen teiniangstin puoleensa vetämää kauhukirjallisuutta ja myöskin ennen kokemaani runollisuuden filosofista revoluutiota, niinpä kyseessä olivat etenkin Jules Vernen ja vastaavien ei-liian- vanhoille-ei-liian-nuorille-kirjat. Hyvä niin, sillä hyväksyttyihin kirjoihin lukeutuivat muun muassa Viisikko- ja Kolme Etsivää-sarjat, joista jälkimmäinen oli enemmän makuuni, mutta eräänlaisessa teatteriesityksessä esitin edellisen koiraa. Siitäkin huolimatta se oli tieteiskirjallisuus joka vahvimmin sydämeni vei ja vaikka esimerkiksi John Christopherin Tripodien Aika on edelleenkin suosikkejani, niin H.G. Wells oli hän joka toistuvasti sai minut innostumaan kuin kissanminttuhuuruissa olevan kissan.
Näkymätön mies, Maailmojen sota, Tohtori Moreaun saari, Aikakone, etc. Sellaista onnistumisten sarjaa kuin mihin Wells pystyi on aika vaikea lähteä haastamaan, eikä se nyt niin tarpeellista olekaan.

Olin luonnollisesti innoissani kun näin vuonna 1953 tehdyn elokuvaversion Maailmojen sodasta ja vaikka se ei nyt hirveästi kuvallisesti yhdistynytkän mielikuvaani Wellsin kirjasta, niin elokuva oli ja on edelleenkin mielestäni lajityyppinsä valioita.

Toki olin myös peukaloisena kuullut, että Maailmojen sodasta oli olemassa myös musikaaliversio, tai ainakin sellaisessa uskossa olin. Kyseessä kun on tuo Jeff Waynen musiikillinen versio Wellsin tarinasta, joka ei ollutkaan musikaali, vaan pikemminkin suoraan levyksi tehty kuunnelma, jossa tarinaa ei viedä pelkän runsaan dialogin avustuksella eteenpäin, vaan itse musiikki ilman sanoja on aivan yhtä tärkeää. Eli ehkäpä kyseessä sitten onkin musikaali, jota ei vain esitetty teatterilavoilla, taikka tehty elokuvaksi. Samapa tuo, sillä alunperin minä tiesin Waynen versiosta vain kappaleet Eve of the War ja Forever Autumn ja nekin tulivat tutuksi syntikkamusiikkikokoelmilta, luoden aika harhaanjohtavan käsityksen Waynen levystä. Kun sitten sain tutun kautta kasettikopiona Waynen Maailmojen sodan, olin hämmentynyt sen rockpainotteisuudesta, sillä odotin tietenkin synamusiikkia. Ymmärrettävästi esimerkiksi Thin Lizzysta tutun Phil Lynottin ääni vain korosti sitä rockosuutta. Tai no, rocksinfonia, kuten millaista Muse tekee lienee parempi määritelmä.
Hämmennystä aiheutti myös se, että mikseivät ihmiset tajua kirjoittaa kopiokasetteihinsa, tms. kappaleiden nimiä. Onko käsi poikki mitä häh?
Päästyäni ennen levyn loppua ylitse synaodotuksistani, huomasin monien kappaleiden jäävän kivaksi mutta hieman rasittavaksikin korvamadoksi, että siinä melkein tunsi olonsa Chekoviksi Star Trek kakkosessa.
Se mikä oli erittäin mielenkiintoista Waynen levyssä verrattuna kirja- ja elokuvakokemukseen oli se, että Waynen levy pelotti minua. Mitä nuo kaksi muuta eivät tehneet. Siis ei se levy uhannut minua pistoolilla taikka muuta sellaista, vaan se marsilaishyökkäyksen uhka tuntui uskottavammalta, todellisemmalta kun sen kuuli musiikin ja puheen avustuksella suoraan korvissa.
Sanomattakin lienee selvää, mutta kirjoitan sen varmuuden vuoksi silti, että Jeff Waynen musiikillinen versio H.G. Wellsin Maailmojen sodasta on hemmetin hyvä.
Sitten kun cd:t yleistyivät pidin suosiolla kiinni kasettiversiostani pitkään, sillä rehellisesti on todettava, että Waynen Maailmojen sota oli minusta liian kallis cd-versiona ja on muuten sitä aikalailla vieläkin. Ja ei kannata ajatellakaan sitä seitsemän levyn pakettia. Mutta jossain vaiheessa sitten aloin sen verran vahvasti siirtymään pois musiikkikaseteista, että pakkohan se oli cd:nä hankkia ja tuolloin kahden levyn versiosta sain todeta, että ehkä se siirtymä olisi pitänyt tehdä jo aiemmin, sillä eihän siinä kasetissa edes ollut koko levytystä. Damn you! God damn you all to hell!

Kuten mainitsin, niin Waynen versio oli musikaali, teatteriesitys, mutta se oli sitä ilman elävän yleisön edessä esittämistä. Ymmärtääkseni Wayne oli kyllä jossain muodossa vingutellut säveltämiään kappaleita yleisölle, mutta kokonaisuudessa tuota produktiota ei oltu ennen vuotta 2006 esitetty yleisön edessä ja dvd:llä olevien ekstrojen mukaan kyse oli siitä, ettei sitä ollut teknisesti mahdollista aiemmin toteuttaa halutussa muodossa. Mutta tosiaan vuonna 2006 Wayne kokosi orkesterin, näyttelijät ja tehostevelhot yhteen, ja kiertue oli edessä. Kiertue jota en ollut todistamassa paikan päällä, mutta kieltämättä se olisi ollut veikeää. No, ainakin sen seurauksena maailmaan putkahti tämäkin dvd-julkaisu, että hyvä niin.

Tarinahan on varmasti jo kaikille tuttu, joten tiivistetäänpä se naurettavan lyhyeen:
Ilman varoitusta (joka nyt on selviö) Marsilaiset saapuvat ja pistävän kaiken p*skaksi ja juuri kun ihmiskunta on menettämässä lopullisen otteensa elämästä, avaruuden muukalaiset kuolevat saadessaan vieraan ekosysteemin tyttöbakteereja, tai jotain.
Joten nyt tietäen Maassa odottavan flunssan, päättävät he suunnitella tulevaisuudessa tehokkaampaa iskua, mutta se odottakoon jatko-osaan.

Suurin tekninen kompastuskivi oli kuulemma ollut Marsilaisten tuhokoneiden ja vastaavien esilletuonti, mikä on sinänsä ymmärrettävää tarinassa jossa etenkin jättimäiset tykit ja kolmijalkaiset massiiviset koneet ovat näkyvästi esillä, mutta nyt nämä ovat nämä oli saatu toteutettua taustakankaalle heijastettujen tietokone-efektien myötä. Jotka muistuttavat nykyistä Doctor Who:ta, että niitä efektejä on runsaasti ja ne näyttävät aika muovisilta, pelimäisiltä, mutta ovat mainion lapsekkaita ja sopivat ihan hyvin konserttien vakiokaluston, eli lasereiden ja muiden valoleikkien joukkoon.
Toinen suurena ongelmana pidetty seikka oli edesmenneen Richard Burtonin kertojaäänen korvaaminen, kun miehen ääni on levyllä hyvinkin merkittävä ja näin ollen nimenomaan korvaaminen toisella henkilöllä (mikä kyllä tehtiin myöhemmin) ei tullut kysymykseenkään. Niinpä Burton tuotiin eloon jättimäisenä päänä joka roikkuu kaiken yläpuolellä kuin ulkopuolisena tarkkailijana, mitä hänen toimittajahahmonsa osittain onkin. Siispä kun muut puhe- ja lauluosuudet tulevat elävänä, on Burton ymmärrettävästi taustanauhana ja animoitu pää yhdistää sen muihin kuin John F. Kennedy Forrest Gumpiin. Burtonpää on kieltämättä aika friikin näköinen, mutta kun katselee orkesterin Fleetwood Mac-lookkia ja eräänlaisia futureretro-efektejä, niin Burtonin kaikkinäkevä pää muuntuu salamana surrealismista normaaliksi.

Maailmojen sota esitetään siis kuten mikä tahansa konsertti, että orkesteri soittaa ja lavalla vierailevat laulajat esittävät asiaankuuluvat laulut. Valot välkkyvät, laserit halkovat salin sisäistä taivasta ja taustakangas esittää marsilaisefektit, kuten myös näytellyt tarinaa edistävät kohtaukset ja se on yksinkertaisesti todettuna tehokasta. Kuin katselisi sekä elokuvaa jossa orkesteri toteuttaa musiikin siinä ja nyt, paikalla, kuten myös Pink Floydmaisen valoihin rakastuneen progebändin keikkaa.

En nyt vain ole edelleenkään varma tuosta bändin pulisonkilookista, sillä tieni ei vienyt San Franciscoon, mutta musiikki on vaikuttavaa ja kuvallinen toteutus ajoittaisesta lelumaisuudestaan huolimatta jopa pelkän television välityksellä pääosin onnistunutta. Sitä etenkin on se lavalla oleva oikea tuhokone, vaikka se ei nyt suuremmin eläväiseltä vaikutakaan, mutta on ainakin jotain fyysisesti läsnäolevaa.
Eli ehdottomasti katselun ja kuuntelun arvoinen teos, joka aika suurella todennäköisyydella tyydyttää Waynen levyversion fanien pahimman nälän, sillä sen verran onnistuneesti levy on lavalle siirretty. Laulajat ja orkesteri tekevät täydellistä työtä, mutta jotkut tietokone-efektit eivät sympaattisuudestaan huolimatta täysin vakuuta ja sitä aiemmin levyn myötä kokemaani pelottavuutta ei tämä kuitenkaan tuonut mukanaan.

Ja tuplalevyltähän löytyy sitten itse konsertin ohella ekstramateriaalia kattamaan suurinpiirtein jokaisen kuviteltavissa olevan mielihalun. On siis haastatteluita, harjoituksia, efektien tekoa, etc.

Wayne on muuten uudelleenäänittänyt Maailmojen sotansa ja kun katsoo esiintyjälistaa, niin mieleen nousee hieman Mike Oldfieldin Tubular Bells-uusinnat, että oliko se nyt ihan tarpeen. Toki Liam Neeson kuulostaa hyvältä vaihtoehdolta Richard Burtonille, mutta hyvistä lauluäänistään huolimatta en oikein usko Gary Barlowilla (Take That), Marti Pellowilla (Wet Wet Wet) ja Jason Donovanilla olevan tarvittavaa karismaa ja voimaa karkoittamaan Marsilaisia. Luotetaan siis siihen, että jatkossakin se on pöpö joka kaiken voittaa.

Tähdet: ****
Jeff Wayne's Musical Version of the War of the Worlds