Peto (La Bête, 1975)

Kunhan ensin olemme nähneet hevosia hässimässä ja hetken päästä samaa uudestaan, niin siinä saamme myös selville, että rahapulassa oleva markiisi Pierre de l'Esperance (Guy Tréjan) saanee pelastuksen poikansa Mathurin (Pierre Benedetti) avioliiton myötä. Pojan kun olisi tarkoitus mennä rikkaan perijättären Lucyn (Lisbeth Hummel) kanssa naimisiin ja tällöin markiisin elämänlaatu voisi tulevien rahojen myötä parantua.
Tässä sivussa tapaamme markiisin vaimontappajaveljen, ilmeisen poikarakkauden perään olevan papin ja etanan. Etenkin etana on tärkeä.
Lucy saapuu tapaamaan tulevaa aviopuolisoaan ja sitten uneksitaan menneestä kun barokkimusiikki soi ja karvainen ihmiseläin jahtaa meisseli heiluen Mathurin edesmennyttä äitiä Romilda de l'Esperancea (Sirpa Lane). Mutta oli kyseessä mennyt taikka nykyisyys, on peto luonamme aina.

Pedon ohjannut Walerian Borowczyk ei ole itselleni niin tuttu nimi, ettäkö muistaisin ulkomuistista muita hänen elokuviaan, mutta ainakin Peto on sellainen tapaus, että jos sen kerran näkee niin se ainaisesti muistaa. Kyseessä on sen kaltainen elokuva, että jokin Lars Von Trier ei ole kovinkaan kaukainen vertailukohde ja voisinkin melkein väittää, että jos Von Trier tekisi elokuvan Kaunottaresta ja Hirviöstä, niin se olisi arvatenkin remake Pedosta.
Toisaalta yhtä hyvin voisin melkein ottaa Borowczykin vertailukohdaksi paremmin aikalaisekseen sopivan Jean Rollinin ja samaan tapaan kuin Rollinin elokuvissa, on Peto täynnä eräänlaista satumaisuutta aikuiseen makuun, aikakautta jota on vaikea määritellä, ylitsevuotavaa seksuaalisuutta ja uskonnollista syntiä. Ymmärrettävästi seksuaalisuus tarkoittaa tässä tapauksessa taidepornoa, jonka raja pelkän likaisen nyrkkinainnin ja herkkyyttä tihkuvan rakastelun välillä on sen verran häilyvä, että sensuurinäkökulmasta katsottuna ajatukset kallistuvat helposti sinne edellisen puolelle.
Seksiä on paljon ja monessa muodossa. On eläinseksiä, ihmisseksiä yksin ja yhdessä, rotujenvälistä, lajienvälistä, raiskausta, hellyyttä, hikeä ja tuskaa. Välillä tuntuukin kuin Peto olisi pikemminkin ohjaajan tekosyy tumputusfantasioiden lihallistumiselle, kuin ns. oikeaa elokuvaa (mitä se nyt sitten tarkoittaakaan). Silti samalla kyseessä on aika hyvin ja tunteellisesti näytelty aikuisten satu rakkauden kaipuusta, väärällä tavalla hyvää tarkoittavista perhesuhteista ja vammaisuuden häpeästä. Ja kenties yllätyksenä tai ei, niin elokuvan "peto" ei lopulta olekaan karvainen mies, vaan vähempikarvainen nainen. Niin ja onhan siellä myös peruukkiin runkkaava karvahirviö. Öö, okei.

Kansi- ja muissa mainosteksteissä hehkutetut shokkiarvot ja virkkeet kuten "tuhat kertaa kiihoittavampi kuin yksikän pornoelokuva" ovat sitten aikalailla sitä itseään, markkinaihmisten tyhjiä puheita. Toki kyseessä on elokuva joka voidaan sen seksikohtausten runsaan määrän vuoksi luokitella pornon kollegaksi ja hevosnainnin, taikka karvanallukan panopuuna toimimisen takia kokea shokeeraavana (pitkään kuvatut siemensuihkut varmasti kuvottavat joitakin ja ymmärrettävästi niin), mutta kyseessä on elokuva jossa on enemmän runomittaa kuin mahdollisuuksia tumputtaa ruosteisella teräsvillalla. Suurin osa ns. pornoilusta kun on sen verran koomista, että kyseessä on sen suhteen enemmänkin pikkutuhmaa komediaa kuin kiihoketta verenpurkaumaan.
Silti kyseessä on ehdottomasti K18-kamaa.

Itseltäni tämä elokuva löytyy kauhuhyllystä, mutta Von Trierin Antichristin tavoin Peto on pikemminkin extremedraamaa ja mielenkiintoisesti Pedon kerrotaan pohjautuvan ainakin osittain samaan myyttiin kuin Susien Klaani, että sen kanssa saataisiinkin aikaan aika erikoinen tuplanäytös.

Tietenkin kun kyseessä on elokuva jossa tälläinen peto juoksee heppi heiluen,

niin aika vaikea sitä on ainakaan yksittäisten kuvien ja kohtausten avulla puolustaa kauniina. Trailerikin kun tuntuu keskittyvän vain pökkimiseen.
Hei, on se peto aina uskottavamman näköinen kuin Michael Paré ihmissutena elokuvassa Bad Moon. Katsokaa nyt:

Pidän kovasti, vaikka välillä en todellakaan ymmärrä miksi.

Tähdet: ****
Peto