The Spirit (2008)

Denny Colt (Gabriel Macht) on kuolleista herännyt kyttä, joka nyt taistelee rikollisuutta vastaan naamioituneena vigilantena. Loppu.

Sitten vuorossa joitakin alatyylisiä kommentteja, joita en lievästä jälkikatumuksesta huolimatta halunnut muutella. Tämä elokuva suututti minua.

Minä pidin parista ensimmäisestä Frank Millerin Sin Citysta ja on mahdollista, että jos lukisin ne uudestaan niin saattaisin pitää vieläkin. Robert Rodriguezin filmatisointikin oli mieleeni, joskin myönnettäköön että uudemman kerran pistäessäni elokuvan koneeseen katsoin vain sen Mickey Rourken osuuden. Molempien, niin sarjakuvan kuin elokuvankin kohdalla toivoin, ettei sitä kärjistetyn mustavalkoista tyyliä jossa on jokin satunnainen väripiste toistettaisi liiaksi, sillä se toimii parhaiten yksittäisenä tapauksena. Mutta Miller ei kuunnellut ja niinpä kiinnostukseni Sin City-sarjakuvia kohtaan alkoi karisemaan kuin hilse olkapäiltä ja vaikka Sin Cityn elokuvaversion kakkososa onkin onneksi vielä pysytellyt poissa, niin Millerpä päätti tehdä saman Will Eisnerin Spiritille. Siispä todetaan, että kyllä Spirit on kiintoisan näköinen, mutta Spirit-filmatisoinnille Sin Cityn ulkoasu ei täysin sovi, mutta etenkään sen asenne ei istu sitten laisinkaan. Sen melkein voisi hyväksyä rohkeana kokeiluna tehdä jotain uutta, jos ei tietäisi Millerin selkeästi halunneen tehdä elokuvan väkisin omakseen, eikä kuten itse väittää, kunnioituksesta Eisneria kohtaan. Millerin Spirit ei ole kuten hänen Batmaninsa, vaan se on pikemminkin kuin jos minä tekisin mitä v*ttua lystään ja suojellakseni selustaani sanoisin sen olevan vain oma näkemykseni jostain muusta, kun oikeasti en välittänyt siitä jostain muusta hevosp*skaakaan. Siispä Spirit ei ole Will Eisnerin Spirit, eikä se ole Frank Millerin Spirit, vaan se on Frank Millerin Frank Miller ja sellaisenaan se on masentava itsensänolausprojekti. Vaikka mukana on hyviä näyttelijöitä, hyvä pohja ja joitakin visuaalisesti kiintoisia kuvia, niin se on täynnä kakkahumoristisia näyttelijöitä kokemassa pahemmanlaatuista krapulaa oksut rinnoillaan ja Meet The Spartans tason Sin City-kopiointia. Elokuvan greenscreenaus muistuttaa enemmän Star Wreckia kuin Sin Cityta, mutta mikä sopii Wreckiin on tässä tapauksessa vain pelkkä wreck. Visuaalinen puoli ei pelkästään näytä budjettiinsa nähden kehnolta, mutta näyttelijätkään eivät tunnu pahemmin ymmärtäneen miten näytellä tyhjän kanssa, sillä sen verran epäuskottavaa liikehdintää ja katselua on esitteillä.
Jos Millerin Spirit ei tuntuisi olevan niin saatanan tyhmä, niin se varmasti aukeaa parhaiten muille kuin Eisnerin tunteville, mutta uskallan väittää, että tuolloinkin kyse on vähintäänkin lievästä itsensä pettämisestä. Vaikka Eisnerin Spirit on vahvan humoristinen, niin se on sitä lempeällä tavalla, ei housuihin p*skomisella.
Tämä Spirit on epäonnistunut egotrippi ja sitä mielummin kuuntelee Egotrippiä ja katselee piirroselokuvaa hevosesta.

Olisi muuten kiintoisaa tietää, että kuinka moni oikeasti haluaa sarjakuvafilmatisoinnin näyttävän sarjakuvalta? Tämän elokuvan ekstroissa nimittäin jaksetaan jankuttaa siitä, kuinka he halusivat saada elokuvansa näyttämään siltä kuin sitä lukisi sarjakuvana ja tottakai he puhuvat enemmän Sin Cityista kuin Spiritista, mutta vaikka minusta Sin City-elokuvan sarjakuvakopiointi olikin kerta-annoksena ihan hauskaa katseltavaa, niin esimerkiksi Ang Leen Hulkissa se ruutukuvaus oli aika rasittavaa. Enkä oikein tajua miksi pitäisi katsoa sarjakuvaa televisiosta, kun sen voisi lukea paperimuodossakin ja haluaisinkin siis mielummin elokuvan olevan elokuva, en sarjakuva.  Näin ollen totean myös, että odotan filmatisointin uskaltavan tehdä jotain omaa ja sitä Spirit kyllä tekee, joten sen suhteen annan kehuja rohkeudesta poiketa alkuperäisteoksen linjasta. Kuitenkin kuten aina suurissa liikkeissä on vaaransa, on todennäköisyys onnistua taikka mennä metsään erittäin suuri ja jos Frank Miller tosiaan ei olisi päättänyt paistatella omassa loistokkuudessaan, niin Spiritillä olisi ollut mahdollisuus kääntyä sinne onnistumisen puolelle. Nyt Spirit näyttää ja kuulostaa niin paljon Sin Citylta, että on aivan kuin tarkoitus olisi ollut aluksi tehdä Sin City kakkonen, mutta sitten jonkin sopimusteknisen seikan vuoksi se suunnitelma olisi kariutunut ja valmis elokuva päätettiin julkaista uudella nimellä. Erityisen huvittavaa on se kuinka Spirit puhuu tavalla ja aiheista kuin Mickey Rourken Marv Sin Cityssa, kun jo pelkästään Spirit-sarjakuvia lukiessa pystyy kuulemaan Spiritin olevan huomattavasti rennompi. 

Ja minä en mielelläni hauku Frank Milleria, sillä oli sitten kyse Daredevilista, Hard Boiledista, taikka Give Me Libertysta, niin sarjakuvan puolella Miller on ajoittain lähestulkoon nero, mutta elokuvantekijänä hänen pitäisi pystyä olemaan muutakin kuin hei katsokaa, olen Frank Miller. Ajatuksenahan Miller elokuvantekijänä kuulosti aluksi kiinnostavalta, nyt vain pelottavalta.
Mutta tosiaan, Spiritissa on joitakin yksittäisiä nättejä kuvia ja punainen yksityiskohta mustavalkoisessa maailmassa on aina silmää kutkuttava, vaikka menettääkin kovassa käytössä suuren osan viehätyksestään ja jos jossain elokuva onnistuu hyvin, niin samassa kuin Superman Returns ja se on pääosan roolitus. Ja kuten Superman Returnsin Brandon Routh, Gabriel Macht sai taustalleen elokuvan joka pitkälti toimi lähtökohtiensa vastaisesti uran jarruttajana, kuin edistäjänä, joten sopivuuden osaansa saattaa jopa näyttelijä itse unohtaa.

Tyhmiä hahmoja puhumassa tyhmiä tehdessään tyhmiä asioita ja Frank Miller suoltamassa v*tunmoista p*skaa. Jos Spirit on tarkoitettu olemaan tarkoituksella B-elokuvaa Snakes on a Planen tapaan, niin kuten siinä nimenomaisessa elokuvassa, tarkoituksellinen huonous piirtyy ruudella väkinäisenä ja huumorintajuttomana.
Mieleni tekee matkustaa tapaamaan Milleriä ja puukottaa häntä silmään. Tai ainakin pyytää häntä jättämään elokuvateollisuus rauhaan.

No, ainakin David Newmanin säveltämä musiikki kuulostaa alkuteksteissä aivan Danny Elfmanin Batmanilta.

Toivottavasti te pidätte tästä minua enemmän.

Tähdet: *
The Spirit