Saarroksissa (The Prisoner, 1967 - 1968)

Kuka on numero yksi?

Se ei tule selviämään kirjoituksestani, ei edes vaikka lyhensin sitä mielestäni liikaakin. Mitä ei ehkä uskoisi nähdessään seuraavan kirjainmäärän. Kovasti teki esimerkiksi mieleni puhua sarjassa tehdystä abstraktista veneestä, mutta en tee.

En ollut vielä Metusalemmaisesta iästäni huolimatta syntynytkään kun Saarroksissa sai tv-ensiesityksenä, mutta muistan elävästi lapsena kokemani uusintakierroksen. Kukapa voisi unohtaa sitä valkoista ilmapalloa, repliikkejä kuten "i am not a number, i am a free man" ja ylipäätään sarjan aiheuttamaa pään rapsutusta. Kyseessähän oli sarja joka on sittemmin toiminut itselläni ja varmasti monella muullakin vertailukohtana kun jokin Twin Peaks, Lost, tai jokin muu ns. erilainen tv-sarja ilmaantuu näkökenttään. Hullu kuin käki, mutta niin kovin vakuuttavasti tehty, että oudoimmatkin asiat kuulostivat sarjan puitteissa järkeviltä ja saivat odottamaan innolla seuraavaa jaksoa. Mielelläni olisin nähnyt sarjan ensiesityksensä aikoihin, sillä jos 80-luvulla se oli päätä sekoittava kokemus ja on sitä vieläkin, niin voi vain miettiä miten sarja otettiin alunperin vastaan. On kenties suoranainen ihme, että sitä tehtiin pilottijaksoa pidemmälle ja loppujakson perusteella on helppo ymmärtää miksi tv-katsojat raivostuivat näkemästään, mutta sitä ei silti hyväksy, että kävivät fyysisesti sarjan primus motorin Patrick McGoohanin kimppuun.

Jatkossa kutsun sarjaa vain englanninkielisellä nimellään, sillä siten minä sen muistan parhaiten.

Ennen Prisoneria kannattaa vilkaista jakso tai muutama Patrick McGoohanin tätä edeltävästä sarjasta Danger Man, sillä vaikka mies itse on kieltänyt esittäneensä Prisonerissa Danger Manin hahmoaan, niin muut lähteet väittävät toista ja oli totuus mikä tahansa, niin se toimii hyvänä pohjana tämän sarjan ymmärtämiselle. Danger Manissa McGoohan esitti salaista agenttia ja sarja teki sitten päänäyttelijästään kuuluisuuden, joka jossain vaiheessa tiettävästi halusi eroon sarjan luomasta maineesta. Koska Prisonerissa McGoohan esittää nimetöntä salaista agenttia, joka ensimmäisen jakson alussa eroaa virastaan, niin hahmon nimettömyys ja ammatti luovat mielikuvan Danger Manin agentista ja Prisoner olikin kenties tapa irrottautua Danger Manista, osoittaa että muutakin on tarjolla, mutta silti unohtamatta juuria. Ainakin se on hauska ajatella, että näin tapahtuu kun eroaa ammatista jossa salaisuudet ovat valuuttaa.

Danger Manin ja Prisonerin tyylien vertailu on melkein kuin Dragnetin tv- ja elokuvaversion yhdistäminen, sillä siinä missä Dragnet oli tv-sarjana vähäeleinen ja vakava, niin elokuva oli reippaalla musiikilla höystetty komedia. Joskin oletan Dan Aykroydin esiintymisen perusteella, että hän luuli olevansa mukana vakavassa kyttäelokuvassa. Tai ei, se ei ole kovinkaan hyvä vertailukohde. Sanotaan mielummin, että Kova Laki ja Twin Peaks. Molemmat ovat jännityssarjoja ja molemmissa selvitellään murhamysteerejä, mutta kumpikin on aivan erilainen keskenään.
Danger Man on suht' asiallinen, kuin vakavampi versio Bondista (eli enemmän ehkä nykyisen Bondin kaltainen), kun taas Prisoner on kuin Kellopeli Appelsiini, Zardoz, 1984 ja I Spy yhdistettynä. Siispä Prisoner on vanhahtavan brittiläisen arvokas kuin jokin pukudraama, mutta toisaalta se on futuristinen dystopia. Eli se näyttää hieman samalta kuin Kellopeli Appelsiini. Zardoz tulee taas mieleen hippimäisistä vaatteista ja psykedeelistä väreistä ja koko isoveli valvoo-teema on silkkaa Orwellia. Jotenka virastojen epäinhimillinen toiminta noudattelee samoja tunteettomuuksia kuin mitä on nähtävissä esimerkiksi Brazilissa.

Ideahan on, että salainen agentti jolla ei ole nimeä irtisanoutuu, mutta koska ei kerro syytä, niin joutuu siksi ongelmiin. Itse asiassa nimen ohella hahmon ammattiakaan ei missään vaiheessa sanota sanatarkasti, vaan asian annetaan jäädä päättelyn varaan, joka tosin ei ole vaikeaa. Sarjan aloitus jossa irtisanoutuminen tapahtuu suoritetaan sanattomasti, osittain vihjaileviin kuviin ja korostettuihin ääniefekteihin luottaen. Varmaa on vain se, että McGoohanin esittämä hahmo toimi alalla jossa informaatiota ostettiin, myytiin ja varastettiin. Nyt kuitenkin hän saapuu toimistolle vihaisena, iskee eropyyntönsä pöydälle ja painuu kotiinsa pakkaamaan, mahdollisena määränpäänä valokuvassa esitetty paratiisiranta. Pian kuitenkin mies huumataan ja hän herää mystiseltä saarelta, yhteisössä jossa tunteet ja oma ajattelu ovat tukahdutettuja. Paikka on vankila jonne ihmiset ovat kukin päätyneet sinne tietojensa vuoksi ja täällä heidät murretaan ihmisroboteiksi, jotka tottelevat kun johtava taho sanoo. Nyt McGoohanin esittämä henkilö on Numero 6 ja hänen tulisi elää saarella loppuikänsä. Tilanteeseen voisi olla helppo antautua, sillä tarjolla on viihdykkeitä, töitä ja eräänlaista turvallisuutta, mutta ei vapaata tahtoa, ei lupaa poistua. Sinun tarvitsee vain kertoa miksi erosit. Numero 6 ei kuitenkaan ole valmis kertomaan eronsa syytä ja mitä suurempi painostus on kyseessä, sitä varmemmin hän pitää suunsa kiinni. Niinpä Papillonmaisella jääräpäisyydellä Numero 6 suunnittelee pakoa saarelta, mutta miten, kun jokainen ihminen voi olla vain keino pettää luottamus, kamerat seuraavat kaikkialle, kuten ne ovat tehneet aina ennenkin ja onko edes itseensä uskominen.

Prisoner kuvaa erinomaisesti oman tahdon, yksilöllisen vapauden ja vastuullisuuden sekä velvollisuuden  merkitystä. Jälkimmäisiä ajatellen mieleeni nousi työsuhteet ja niiden tyypillinen vaatimus siitä kuinka työpaikan asioista ei saisi puhua ulkopuolisille, mutta kuinka vaikeaa sellaisen totteleminen voi olla, jos työpaikassa tehtävät päätökset ovat suuresti omantunnon vastaisia ja vain simppelisti väärin. Tällöin sitä saattaa niellä kiukkuaan ja poistua paikalta sanomatta mitään, mutta se puolestaan herättää johtajissa epäluuloa ja alkaa painostus jossa pitäisi kertoa syy, joka sitten taas saattaisi aiheuttaa samaisissa johtajissa suurempaa suuttumusta.
Tämä työpaikkatoiminta-ajatus vahvistuu sarjan aikana, kun saarta johtava Numero 2 vaihtuu lähes joka jaksossa eri henkilöksi. Aivan kuin työpaikkojen johtajien kierrätys joko siksi, että koetetaan muuttaa status quota, kasvattaa menestystä, taikka siksi että edeltävä johtaja on tehnyt suurempien, kasvottomien johtajien silmissä väärin, taikka vain liian vähän. Samalla tälläinen toiminta on omiaan heikentämään työntekijöiden työkykyä ja -halua, mikä sitten johtaa sinne haluun poistua paikalta.
Toki työyhteisön kuvaamista tärkeämpi teema Prisonerissa on yksilöllisyys ja oma tahto, jolloin pienikin asia voi kasvaa isoksi kun on kyse periaatteista. Voimme olettaa, että jos Numero 6 olisi heti erotessaan kertonut syynsä siihen, niin mitään vangitsemista ja kuulustelua ei olisi sittemmin tapahtunutkaan. Mutta kun viedään vasten tahtoaan ja koetetaan pakottaa kertomaan syyt, niin sitä ei ole valmis kertomaan. Koskaan.

Sarja on siis käytännössä 17 jakson pituinen kuulustelu, jossa käytetään kaikkia mahdollisia keinoja aivopesuista fyysiseen väkivaltaan murtaakseen kuulusteltava. Painottaen kuitenkin mielipelejä ja hyvä niin, sillä se sopii paremmin sarjan tyyliin. Numero 6:n pakoyritykset ovat melkeinpä sivuseikka, kun mielenkiinto kohdistuu eniten tilanteisiin joissa vaihtuva Numero 2 koettaa saada vastustajaansa murtumaan milloin milläkin valheella, taikka kokeella ja kuinka Numero 6 pyrkii pitämään järkeään kasassa vastustaessaan niitä. Mielenkiintoisimpana esimerkkinä sarjan aikana on ehkä jakso nimeltä The Schizoid Man, jossa ehdollistetaan toinen Numero 6:n näköinen henkilö uskomaan olevansa Numero 6, jotta voitaisiin saada oikea henkilö murtumaan mielen järkkyessä. Vai onko se niin, että oikea Numero 6 aivopestään luulemaan olevansa itsensä valheellinen versio? Jakson aikana katsoja alkaa sekoittamaan oikean ja väärän henkilön, eikä tiedä edes oliko se annettu juonikuvio edes totta. Toki totuus selviää jakson aikana, mutta tälläiset mindfuck-ideat ovat sarjan suola.

Kuten tuosta äskeisestä jakson kuvauksesta voi päätellä, niin Prisoner ei ole sarja päästäisi katsojaansa helpolla, mutta se ei vastaavasti myöskään tunnu liiaksi miltään tehtävältä jota pitäisi suorittaa jaksoa katsellessa. Se on vain parhaiden, kuten The Wiren tavoin, sarja joka ei aliarvioi katsojaansa ja olettaa ettei kaikkea tarvitse erikseen selittää, sillä jos kokonaisuuden ymmärtää, niin yksityiskohtia voi puida myöhemminkin. Tämä myös selittää sen miksi Prisoner on vielä tänäänkin katseltuna tuoreen tuntuinen.

Pidän kovasti Prisonerissa siitä, että vetävän tekstillisen sisällön lisäksi siinä on paljon mieltä kutkuttavaa visuaalista katseltavaa. Kuten jo aiemmin mainitsin, niin se on samalla vanhahtava, että futuristinen ja näin ollen kuva on koko ajan täynnä jotain nähtävää. Välillä sitä on hämmentynyt, että mitä tämäkin nyt tarkoittaa, kun asunnossa on roomalaisia pylväitä, rokokoohuonekaluja ja Futuro-talon tuova huonemuotoilu. Eli ajoittain lavastuksellisten ratkaisujen ristiriitaisuus saa olettamaan asialla olleen neron taikka välinpitämättömyyden jossa on vain heitetty esille kaikkea mitä varastosta löytyi. Vähintäänkin kyseessä on kiinnostavaa katseltavaa.
Hauskaa on vieläpä tässä vanhan, nykyisen ja futuristisuuden yhdistelmässä se, ettei missään vaiheessa oikein osaa sanoa mihin aikaan sarja sijoittuu. Numero 6 sanoo syntyneensä vuonna 1928, joka tietenkin rajoittaa tapahtuma-ajan sarjan tekoaikaan 60-luvulle, mutta silti tietäen aikansa teknologisen tilan, ei voi olla ajattelematta ajan olevan suhteellista. Esimerkiksi Vartijapallo on ilmeisesti olevinaan robotti, jolloin sitä miettii että miten sellainen on voitu rakentaa tuolloin ja kun aina nähdessään sen, sitä jotenkin uskoo kyseessä olevan ajatteleva orgaaninen olento, ovat aivosolut rasituksella.

Kuvallisten yhteentörmäysten ohella samaa harrastetaan musiikissa, joka pelkästään yhden jakson aikana hyppii riitasointuisesta hysteriasta matalaan uhkaan ja sirkusfanfaareihin. Harvemmin kuitenkaan tuntuu siltä, että sarjassa tehtäisiin outouksia outouksien vuoksi, vaan niillä vaikuttaa aina olevan jonkinlainen merkitys, oli se sitten musiikissa, dialogissa, taikka hassuissa hatuissa. Tämä osoittaa ainakin sen kuinka suurella vakaumuksella Prisoner on tehty.
Lisäksi pidän suuresti myös siitä kuinka edes katsoja ei tiedä kuka saarella on vanki ja kuka ei. Ovatko he kaikki, vai ei kukaan? Sillä luottamista ei ole keneenkään, etenkään kun jopa saarta johtava Numero 2 vaihtuu koko ajan ja aina ei pysty edes päättelemään että miksi tai miksi ei.

Prisonerin esittämät teemat itsemääräämisestä ovat ajattomia, jolloin eniten sarjaa sitoo aikaansa visuaalinen puoli. Koska suurelta osin sarjassa sekoitellaan tyylejä, niin kuvallisuus on myös aikakäsitykseltään rikkonainen, mutta etenkin sinne tänne ripotellut laavalamput ja vastaavat tulevan ajan käsitykset ovat niitä, joiden vuoksi ajatukset saattavat harhautua välillä esitetyn todellisuuden ulkopuolelle. Pyöreät televisioruudut ja pulisongit eivät niinkään haittaa, mutta osa tulevaisuusvisioista on niin vahvasti aikansa käsityksiä futuristisuudesta, että ne ovat juuri siksi vanhentuneita.

Alunperin vain seitsemän jakson pituiseksi tehdystä sarjasta koetettiin venyttää yli 30 jaksoa pitkä. Mikä ei McGoohanin mukaan ollut mahdollista, sillä tarinaa ei voisi kaulia niin ohueksi. Siispä pituus lyheni 13 jaksoon, joka taas aiheutti McGoohanille ja kumppaneilleen ongelmia siinä, että kun viimein oli saatu keksittyä keino kasvattaa sarja yli seitsemän jakson pituiseksi, niin 13 oli nyt hieman liian vähän. Joten lopputuloksena Prisoner kasvoi 17 jakson pituiseksi ja vaikka annetun informaation mukaisesti loppu jouduttiin kirjoittaa pienoisessa kiireessä, sillä työsopimuksia muihin sarjoihin ja elokuviin oli jo laadittu siinä uskossa, että jakso 13 olisi viimeinen, niin sarja saa kuitenkin selvän tyylilleen sopivan päätöksen. Sarjan päätösjakso kuitenkin on joko sarjasta nerokkuuden ilmentymä, taikka silkkaa kasvoille sylkemistä, sillä kyseessä on sellainen aivovääntö, että Sopranosin kesken katkaiseminen on pientä sen rinnalla. Itse kallistun sinne nerokkuuden puolelle, sillä voin kuvitella kuinka mahdoton tehtävä oli päättää Prisonerin kaltaista sarjaa tyydyttävästi ja tällöin aiemmin koettujen hämmentysten palkinnoksi lähes täydellinen maton veto jalkojen alta on vain hyvästä.
Mutta kuitenkin, 13 jakson jälkeen ei tapahdu mitään varsinaista laskua ja lopuista vain tuo nimenomainen 13 jakso on lievä pettymys. Ensinnäkin on oletettavaa, että tieto lisäjaksojen teosta oli tullut jo ennen 13 osan (Do Not Forsake Me Oh My Darling) tekoa, sillä se ei mitenkään voi olla tarkoitettu alkuperäiseksi päätösjaksoksi (ei niin ja se selviää dokumentista Don't Knock Yourself Out). McGoohan oli tarvinnut vapaata päästäkseen tekemään elokuvaroolin ja niinpä tuossa vapaan aikana tehdyssä jaksossa 13 McGoohan esiintyy lähestulkoon vain arkistomateriaalin kautta ja jakson juoni, jossa Numero 6:n mieli on siirretty toisen ihmisen ruumiiseen tarkoittaa siis sitä, että toinen näyttelijä esittää päähenkilöä. Sinänsä päätösjaksoksi se on sopivan mystinen ja tulee varmasti puun takaa, mutta ilman ulkopuolista tietoakin on helppo päätellä, ettei McGoohan ollut sitä sellaiseksi tarkoittanut.
Vaikka en nyt pidäkään loppujaksoja mitenkään tason laskun osoituksena, niin tottakai tieto siitä, ettei niitä oltaisi ehkä alkuunkaan tehty saa katselemaan niitä eri silmin ja näin ollen niiden kohdalla saattaa olla normaalia kriittisempi. Toki on myönnettävä olevan hyvin todennäköistä, että loppujaksoissa on ehkä hieman koetettu saada kaikki mietityt ideat kerralla esille ja itse varsinainen päätösjakso (Fall Out) on ideatulvassaan jopa Prisonerin mittapuulla erikoinen.

Vaikka Prisoner on itsekin hakenut ideoitaan sitä ennen tehdyistä lähteistä ja hauskasti jopa itse eristyksissä oleva saari ja kylä ovat todellisuudeen pohjaavia (Inverlair Lodge niminen paikka pohjana ja itse kylänä toimi Portmeirion), niin sarjan itsensä voidaan nähdä vaikuttaneen moneen sen jälkeen tulleeseen elokuvaan ja tv-sarjaan. Esimerkiksi The Truman Shown kaupungissa on sama tunnelma siitä, että kaikki on kunnossa, mutta sivusilmällä näkee paikassa olevan jotain keinotekoista. Truman Shown kohdalla etenkin se Christofin kontrollihuone on samankaltainen kuin Prisonerissa oleva samanlainen paikka. Tottakai samanlaisia teemoja sisältävien elokuvien/tv-sarjojen kanssa yhtäläisyyksiä tulee huomanneeksi silloinkin kun niitä ei oikeasti ole, mutta siltikin olen näkeväni Prisonerin vaikutuksen monessa paikassa, jopa Don Siegelin elokuvassa Pako Alcatrazista, jossa Clint Eastwoodin Frank Morris on Numero 6 ja McGoohanin esittämä vankilanjohtaja Numero 2.
Ja eikö Star Trek Nex Generationin jakso Chain of Command olekin silkkaa Prisoneria: "There... are... four... lights!" 
Puhumattakaan siitä, että kuinkahan monesssa paikassa on käytetty sarjan repliikkejä hyödyksi. Esimerkiksi Colourboxin Just Give 'em Whiskey-kappalettakin on tullut kuunneltua hyvään kyllästymiseen asti, osittain sen sisältämien Prisoner-repliikkien vuoksi.

Ymmärrän kyllä jos McGoohan kiukkuinen ilme alkaa rasittamaan 17 jakson aikana (ilmeisen tarkoituksellinen ratkaisu, sillä Numero 6:n jatkuva agressiivisuus mainitaan valvojien raporteissakin). Ja jossain vaiheessa saattaa ruveta mietityttämään, että miksi Numero 6 jatkaa uppiniskaisesti pakoyrityksiään rannan kautta, eikä lähde kertaakaan suuntaamaan sisämaahan katsoakseen onko siellä vaikka jokin atomiraketti jolla paeta Kuuhun, tms.

Prisoner on kuitenkin, kuten voi hehkutuksestani päätelläkin, tv-sarja joka ehdottomasti on parasta mitä kuvaradiosta on voinut nähdä. Se ei ehkä ole se kaikkein paras tv-sarja, mutta en väittäisi vastaankaan jos joku niin sanoisi. Sen verran koukuttavasta sarjasta on kuitenkin kyse, että kun alotiin tämän dvd-boksin katselun, niin katsoin jaksot yhteen putkeen. Se vei ,,, muutaman tunnin. Seuraavana päivänä päätäni särkikin niin pahasti, että oli pakko viettää päivä pimeässä. Se vain todistaa sen, että valtio on perässäni. Missä on foliohattuni?

Ihmisille jotka tietävät ettei se ole paranoiaa, jos uskoo jonkun seuraavan heitä.

Remakea pukkasi vuonna 2009, pääosissaan Jim Caviezel ja Ian McKellen.
Siitä lisää joskus toiste.

Tähdet: *****
Saarroksissa