La Mentale (2002)

Dris (Samuel Le Bihan) on jättänyt luodilliseen tappamiseen, nyrkilliseen väkivaltaan ja suulliseen soittoon pohjautuvan rikollisen elämän taakseen ja mehän tiedämme kuinka hyvin sellainen toimii elokuvissa. Siksi onkin hieman yllättvää, että Dris avaa haaveilemansa kukkakaupan ja kerää suuren kansansuosion nättien tulppaanikimppujensa ansiosta, saaden lopussa Vuoden Ranskalainen-tittelin josta kertoa sitten lapsenlapsille. Tai sitten ei, sillä oikeastihan se menee niin, että Dris koettaa pysytellä lain oikealla puolen ja vihanneskauppiaana kun vanha rötöstelykaveri Yanis (Samy Naceri) saapuu houkuttelemaan pimeälle puolelle. 
Ajassa 1:30:40 auton ikkunasta peilautuu mikrofoni.
Drisin pikkuveli Mel (David Saracino) puolestaan ei edes halua vältellä tuhmuuksia ja toivoo pääsevänsä ylenemään autovarkaasta vähintäänkin Yleisradion johtotehtäviin. Luonnollisesti tämä tulee johtamaan henkilökohtaisiin menetyksiin ja väkivaltaisiin yhteenottoihin. Onneksi sentään elokuva on maalinkuivumista dramaattisempi,,, mutta ei paljoa. 

Jos La Mentalen idea on kuvata houkutuksia siitä kuinka helppo raha, kauniit naiset ja nopeat autot voivat harhaanjohtaa raskaan työn puurtajan, niin tässä tapauksessa se vihanneskauppiaan ja rikollisen elämä on kuin vaihtaisi McDonaldsilta Hesburgeriin, ei siis mitään varsinaista eroa. Siispä Yanisin edustama rikollinen elämä ei vaikuta yhtään sen paremmalta, kiinnostavammalta kuin se tavallinen duunarilifestyle jota Dris nyt elää. Naiset ovat rikollisella puolella nättejä, mutta niin ne ovat toisellakin. Eivätkä ne autotkaan vaihtele merkittävästi. Siispä minä en missään vaiheessa oikein ymmärrä mitä varsinaisia houkutuksia siellä voi olla jotka Drisia kiusaavat, kun se näyttää ihan samalta kaikkialla. Eikä tässä edes esitetä vaihtoehtoja siten, että kaikkialla olisi pahuutta jotta rehellisenä olo ei "paranna" rikollisuudesta, vaan kaita tie on tuttu kaita tie. Eli esitetty rikollinen elämä ei ole samanlaista unelmaa kuin millaisena Ray Liotta sen näki, eikä se toisaalta ole myöskään sitten käänteisesti masentavan synkkää, että ei varmasti kiinnostaisi palata pahaksi. Se vain on ja ei sen enempää. Ehkä se on tavallaan kiva idea näyttää, että rikollisetkin ovat duunareita, mutta kun se taas ei näytäkään olevan ideana, vaan Yanis nimenomaan koettaa osoittaa Drisille kuinka yltäkylläistä on rikollisen tie. Siispä kun dramatiikka puuttuu puolelta ja toiselta, niin valitettavasti La Mentale käy nopeasti tylsemmäksi kuin haluaisi. Eikä edes siitä pikkuveljen valitsemasta tiestä saada aikaiseksi jännitystä, kun sitä meinaa koko ajan unohtaa velipojan olemassaolon. Yans ja Driskaan eivät vaikuta puheista huolimatta niin läheisiltä, ettäkö uskoisi heidän olevan yhtään sen enempää sielunveljiä kuin kassaneiti ja puhumaton asiakas.

Hyvät näyttelijät (jota ei ehkä uskoisi tämän elokuvan jäykkien esitysten vuoksi), perinteisen vakaa tarina, mutta kaikilta osin turvallinen kuin pehmustettu pallo pyöreässä huoneessa. Aivan kuin ostaisi Ferrariksi naamioidun Ladan ja pitäisi sitä autotallissa.

En yleensä pidä seuraavia henkilöitä saman näköisiä, mutta ajoittain La Mentalen aikana Samuel Le Bihan toi mieleeni Dominic Purcellin.

Samy Naceri puolestaan näyttää aivan samalta kuin Taxi-elokuvissa (eli John Turturron ranskaversiolta), mitä nyt tuttu hiusmalli on näemmä oikeastikin harmaantunut.

Tähdet: **
La Mentale