Klaani (The Tribe, 1999 - 2003)

Varmasti moni (juuri ja juuri) 90-luvulla lapsuuttaan taikka orastavaa teini-ikäänsä elänyt muistaa tämän tv-sarjan, jota esitettiin Ylen kanavalla iltapäiväohjemistossa. Kyseessähän on Uusi-Seelantilainen nuorisosarja jonka vetovoima koostui suurimmalta osalta katsojakunnan ikäisistä roolihahmoista, mutta ennen kaikkea siitä, että nämä hahmot meikkasivat kuin sukkahousurockversiot Eric Dravenista. Ihan oikeasti, kun uusromantikkojen perään ilmaantuneet Mötley Crüe ja Skid Row alkoivat jo olemaan meikkaussankareiden menneisyyttä, nousivat aiempien cooleusesikuvien tilalle Nine Inch Nails, Marilyn Manson, kaikenmaailman örrinmörrinmetallistit ja mikä tärkeimpänä, The Crown elokuvaversio. Jälleen olivat meikit jonkinlaisen nuorisokapinan merkki, sen sijaan että ne olisivat olleet Dee Snider-vitsejä. Tarkoitukseni ei nyt ole mitenkään vähätellä jotain Twisted Sisteria tai vastaavia, mutta jokainen muistaa kuinka puudelirokkarit alkoivat olemaan falseteillaan todella surkuhupaisan vitsin asemassa kun grunge flanellipaitoineen ja pipoineen hyökkäsi maailmankartalle. Joten uskallan väittää, että etenkin industrialkulttuuri nosti jälleen ns. eriskummalliset vaatetukset ja hassun ulkonäön jotenkin vakavasti otettavaksi muoti-ilmiöksi ja jolla tuntui olevan jonkinlainen kapinallinen asenne.

Ja en myöskään tahdo vähätellä näitä edeltävien Siouxie Siouxin taikka Robert Smithin merkitystä (tai edes jotain Transvision Vampia), sillä molempien vaikutuksen näkee noissa 90-luvun ja myöhempienkin aikojen idoleissa. Mutta Klaanin suhteen tärkein seikka hahmojen ulkonäölle oli varmastikin juuri The Crown vanavedessä tullut visuaalinen suuntaus, koska se oli vielä tavallaan suht' tuore, tai ainakin paremmin Klaanin katsojien ikähaarukan muistissa.
Näin ollen voin kuvitella Klaanin luojien päättäneen aluksi, että sarjan tulee muistuttaa The Crowta ja sen kanssakumpaneita ja vasta sitten mietitään muita seikkoja kuten juonta.

Kuvassa vasemmalla ylhäällä olevasta Lex-hahmosta (joka oli varmasti sarjan suosituin) näki tietenkin helpoiten sen The Crow-viittauksen, sillä vaikka toki sarjan aikana hahmojen meikkejä ja vaatetuksia muuteltiin, koska se oli muka tarpeellista uudistusta, niin Lex oli aina tehty kuin Eric Draven-valokuvasta mallia katsoen. Ja en tiedä onko se merkki mistään, mutta kolmannessa jaksossa Lex seisoo levykaupan hyllyn edessä ja vaikka esillä on Weezeria, Take Thatia ja Aquaa, niin eikös vaan se ole Marilyn Mansonin Antichrist Superstar jonka Lex ottaa itselleen.

Siispä Klaanin hahmojen luonteita ja sarjan tapahtumia tärkeämpiä tuntuivat olevan heidän ulkonäkönsä ja toki kun miettii sarjan juonenkäänteitä, niin visuaalinen ulkoasu erotti sen parhaiten muista vastaavista nuorisosarjoista. Kun kertoo, että juonikuviot olivat suurinpiirtein jaksosta toiseen niitä samoja kuluneita kuka seurustelee kenen kanssa-, kuka on raskaana- ja kuka petti ketä-käänteitä, niin eihän se kuulosta yhtään kummoisemmalta kuin mikä tahansa Niin Sanottu Elämäni taikka muka aikuisemmille suunnattu Täydelliset Naiset. Samaa suhdekamaa kuin aina ennenkin ja jälkeen. Joten se meikkijippo oli oikeastaan ihan hyvä idea erottaakseen sen muista sarjoista jotka luettuna kuulostavat samalta. Ja tässä tulee puolestaan esille se, että pitäähän se kuitenkin jotenkin selittää miksi hahmot näyttävät siltä miltä näyttävät ja miksi kaikki ovat lapsia. Niinpä vetäistään mukaan virus joka tappaa kaikki aikuiset Uudesta-Seelannista ja ilmeisesti myös koko muusta maaimasta (joskin muistelen, että jossain vaiheessa sarjaan tulee mukaan aikuisia muutoinkin kuin siten, että jotkut hahmoista kasvavat aikuisikään) ja tällä saadaan mukaan hieman murehtimista siitä miten lapset joutuvat ottamaan aikuisten paikat, kasvamaan henkisesti nopeammin kuin pitäisi ja tottakai se johtaa Kärpästen Herra-skenaarioihin. Eli on olemassa hyviä klaaneja ja on olemassa pahoja klaaneja. Nämähän ovat tietenkin helppo erottaa toisistaan siten, että hyviksien joukossa on hellyyttäviä naperoita, kun taas pahikset näyttävät vinksahtaneilta gestapon jäseniltä. Se tosin ei selitä sitä miksi kakarat aloittavat meikkaamisen, miksi pukeutuvat joihinkin pölykapseleihin ja miksi koko ympäröivä maailma muistuttaa tyypillistä post apokalyptista todellisuutta italotuotantojen tapaan. Okei, mielien taantuma ja sen sellaista, mutta hei c'mon, vaikka osa nuorista ryhtyisikin rötösteleviksi luolahenkilöiksi, niin se ei selitä totaalista Mad Maxisimia.
Vaikka sarjan aikana aina sillon tällöin palattiinkin viruskuolemiin ja aikuisten kaipaamiseen, niin esimerkiksi pilottijaksossa koko lähtökohta joka selittää vain lasten olemassaolon on tehty niin juosten kusten, että melkein nolottaa kirjoittajien puolesta. Mutta samalla sitä jo ensimmäisen jakson aikana tajuaa, ettei välitäkään tarinasta niin paljoa kuin luulisi, sillä meikkipellet ovat se kaiken alfa ja kodak. Kuitenkin kun ennen jaksoja katsoi harvakseltaan, niin silloin se pelkkä ulkonäkö riitti estämään kanavanvaihdon, mutta nyt kun katsoin kahdeksan jaksoa kerralla (eli näiden kahden kasetin sisällön), niin huomasin kyllästyneeni aika nopeasti. Joko en enää ole kohdeyleisöä, taikka sarja on vain aikansa elänyt. Ja koska en oikein edes silloin tv-esitysten aikana ollut pientä uteliaisuutta kiinnostuneempi Klaanista, kenties koska olin jo iältäni selvästi katsojien loppupäästä, niin silti totean sarjan olevan enää paras vain muistona. Se näyttää halvalta, näyttelijät ovat pääosin hyvin amatöörimäisiä ja suhteisiin liittyvät juonikuviot ovat käyty joka muodossaan lävitse jo näiden kahdeksan jakson aikana.
Näyttelijäkykyjen puutteen voi vielä antaa anteeksi, ottaen huomioon esiintyjien olevan pääosin sen verran nuoria, ettei kokemusta vielä ole ja edes sarjan halpa, kömpelö ulkoasu niin meikkausten kuin lavasteidenkin suhteen on myös ymmärrettävää, jopa aika viehättävääkin välillä, niin se juonikuvioiden onttous on kuolemaksi. Kaikki ne mä rakastan sua ja petän sua ja oon raskaana sulle mutta se onkin Francoisin-jutut ovat kuin unilääkkeen yliannostus. Kun tietää, että nämä suhdekoukerot voivat toimia ihan hyvin sarjojen punaisena lankana, niin se ei ehkä Klaaninkaan kohdalla haittaisi niin, jos ei tietäisi sen virusidean tarjoavan mielenkiintoisempaakin pohdittavaa. Nyt se on vain harmitonta ajantappoa jota katsellessa ei huomaa ajattelevansa niinkään paljoa, että muistaisi aina pitää sydäntään lyömässä, mutta joka ei myöskään tönäise tunneheiluria suuttumuksen suuntaan.

Tuo Eric Draven-kopio, Lex (Caleb Ross) oli muuten syystäkin sarjan suosituin hahmo. Ei pelkästään siksi, että hän oli se sarjan ns. komistus, mutta hän oli myös se hahmo joka kaikesta murjotuksestaan huolimatta oli tavallaan monipuolisin sisällöltään, suoliensa ohella. Lex oli petollinen, juonikas, ilkeä, ahdasmielinen, negatiivinen, musta-Smurffi ja ollessaan yksiulotteisten hyviksien joukossa hän vaikutti melkein kuin joltain juoni- ja tunnekäänteiden tetraedrilta. Tottakai hän oli myös aivan helvetin rasittava uhoaja, mutta kun kaikki vierellä olivat supernössöjä, niin sekin oli paljon se.

Klaanissa mukavinta on se, että siitä tulee mieleen kaikki vanhat post apo-leffat italohalpiksista Mad Maxeihin, kuten myös The Warriorsin kaltaiset jengielokuvat, The Crow, Tank Girl ja monet muut joiden voisi olettaa olleen esikuvina, vaikka todennäköisesti monet mielikuvista ovatkin vain sattumaa.

Näissä kahdeksassa jaksossa on jo vähintään neljä liikaa ja vaikka en hirveän hyvää makua saanutkaan suuhuni tämän menneisyyteen paluun myötä, niin ihan kiva se on tämäkin pitää mielessä.
Hassua kyllä muistelin nähneeni Klaanin televisiosta jo joskus 1993-1995 aikana ja sitten se onkin noinkin uusi kuin vuodelta 1999. Kappas mokomaa.

Huvittavaa on se, että Yle on vastannut uusintapyyntökyselyhin toteamalla seuraavaa:
"Klaani-sarja ei näillä näkymin ole tulossa uusintakierrokselle. Uusia kausia sarjaan ei myöskään hankita. Sarjan idea on muuttunut radikaalisti ja se on kohdennettu nuoremmalle kohderyhmälle, samalla se on hukannut alkuperäisen lumonsa."
Hah! Kuinka paljon nuoremmille sitä voitiin enää suunnata. Kohdun asukeille?

Tähdet: **
Klaani