Elokuvakokoelmani, osa. 2

Mörri pyysi (facebookin) puolella hieman yksityiskohtaisempaa kuvausta leffakokoelmastani. Eli toisin sanoen hän halusi kuolata mahdollisten helmien perään. Hah! Ei se mitään, sillä vaikka en niinkään halua leveillä leffavalikoimallani, sillä siihen ei ole syytä jo senkään vuoksi, että moni hyllyissäni olevista elokuvista on taatusti muiden mielestä sellaista moskaa ettei siitä ole edes kätilö ylpeä. Mutta jokainen valikoimassani oleva elokuva on sellainen jonka voisin sopivan fiiliksen koettaessa katsoa uudestaan ja osan tietenkin moneen kertaan, vaikkakaan en voi kaikki muille suositella. Ajattelinkin tätä Mörrin ehdotusta mahdollisuutena avautua hieman elokuvamaustani ja kenties osoittaa, ettei esimerkiksi kannata pitää jotain guilty pleasureja guilty-osan tuotoksina, sillä jos siitä pitää niin siitä pitää. Tai mitä väliä sillä on mistä jutustelen, näistä asioista on vain kiva kirjoittaa. Sillä kuten sanotaan, niin makuasioista ei voi kiistellä ja johon minä lisään, että ei niin mutta pirun hauskaa se silti on.

Kuten jo mainitsinkin, niin jokainen valikoimastani löytyvä elokuva on sellainen jonka voisin katsoa uudestaan kun oikea fiilis osuu kohdalla. Niinpä sieltä löytyy elokuvia joita olen tämänkin blogin sisällä kohdellut, sanoisimmeko ankaralla kädellä. Resident Evilit ovat mielestäni täyttä sontaa, kuten on myös Mario Van Peeblesin Solo, mutta niin vain välillä tekee mieli katsoa pelkkää sontaa. Eivätkä ne ole jääneet hyllyyn siksi, että minun pitäisi säästää kaikki ostamani/saamani, sillä minulla ei ole mitään vaikeuksia heittää leffaa roskiin jos en pidä siitä ja näin olen tehnyt useammankin kerran. Olen katsonut elokuvan ja ajatellut että se on todella huono, mutta ei esimerkiksi tarpeeksi huono jotta siitä tulisi puolustava tekijä ja näin ollen olen kirjaimellisesti heittänyt levyn roskikseen. Mutta kuten musiikin suhteen (levyjä minulla muuten on monta kertaa enemmän kuin elokuvia), niin jos minun tekee mieleni kuunnella jotain hippiprogea, niin minulla tulee olla jotain hippiprogea ja sitten huomenna kun mieleni tekee mieli kuunnella hyönteisten äänistä tehtyä kokeellista äänimaisemaan, niin hitto, minulla pitää olla mahdollisuus kuunnella hyönteisten äänistä tehtyä kokeellista äänimaisemaa (mitä minulla ihan oikeasti onkin). Siispä välillä haluan vain kiukutella ja silloin Resident Evilin kaltainen elokuva tulee tarpeeseen ja joskus kun haluan miettiä syntyjä syviä, käännän katseeni jonnekin Michael Haneken suuntaan.

Tässä vaiheessa huomautan, että kuten niin moni muukin, olen markkinavoimien uhri siinä mielessä, että englanninkielinen elokuva on aikalailla dominoiva tekijä valikoimani suhteen. Tiedän toki, että on helppoa ja välillä vaikeaa metsästää muunkielisiä elokuvia, mutta mitä sitten? En nyt väitä ettäkö englanninkielinen elokuva olisi jotenkin parempaa taikka huonompaa kuin mikään muukaan, mutta ei se kyllä automaattisesti sitä huonompaakaan ole. Toki minäkin toivoisin, että maahantuojat toisivat tarjolle jotain thai-elokuvaa muulloinkin kuin jonkin yksittäisen tähdenlennön rohkaisemana (muistattako kuinka vähän ja rajoitetusti oli aasialaista elokuvaa tarjolla perusmarketeissa ennen jotain Hiipiviä Tiikereitä ja Ringuja), mutta elokuvia julkaistaan niin helvetisti ja niin monessa paikassa, että jos sieltä ei koko ajan löydä jotain katseltavaa, niin syyttäköön vain itseään. Ne ihmiset jotka katsovat elokuvia vain jos se on voittanut jotain palkintoja, jos niissä puhutaan vain englantia, jos ne ovat vain Hollywoodin ulkopuolella tehtyjä, vain jos ne ovat uusia, etc. ovat ihmisiä joita minun käy hieman surku. Parasta on nauttia ja inhota elokuvia niiden itsensä vuoksi, ei niissä käytetyn kielen taikka kukkapöksyjen takia. Okei, kukkapöksyjä saa inhota aina. Ja Kristen Stewartia. Ja Channing Tatumia.
Mitä hittoa minä horisen. Jos joku nyt pitää vain jostain Moldovalaisesta elokuvasta ja on oikeasti sitä mieltä, että kaikki muu on kakkaa, niin senkun pitää.

Minä vain kirjoitan, en ajattele. Sen tehkööt joku muu.

Rajasin seuraavat esimerkit pelkästään dvd-formaattiin. Kasetit saavat mahdollisuuden tulla esiin myöhemmin. Ja pahoittelen, että osa kuvista on epätarkkoja, mutta en tosiaankaan ala nähdä sitä vaivaa, ettäkö levittäisin kamaa uudelleen lattialle.

Kuten varmasti moni, tai se yksi tätä blogia lukeva tietää, niin olen kovasti roskaelokuvien perään ja näin ollen sellaisia minulta löytyy useita. Tai ei, ei nyt väitetä niiden kaikkien olevan roskaa. Sanotaan mielummin, että ne ovat vain valikoitujen ihmisten mielestä hyviä. Jotkut niistä erittäin, erittäin valikoituneille ihmisille.
Siispä kultti-, B-, roskaelokuva, tai miksi sellaisia nyt halutaankaan kutsua ovat usein minun mieleeni. Näissä tapauksissa yleensä outous ja kannen huvittavuus ovat merkittävässä osassa ja niinpä esimerkiksi jokin T-Force on sitä sarjaa jota minä en vain voi ohittaa.
Tottakai kulttiosasto ei aina sovi yhteen roskan kanssa, sillä kuka muka oikeasti pitää jotain Muutostiloja huonona elokuvana? Ei kukaan, that's who.
Ja siispä tässä kuvassa on esimerkkejä sen tyylisistä elokuvista jotka eivät pakosti ole edes oman lajityyppinsä parhaimmista, taikka huonoimpia, mutta joista minä olen pitänyt joko niiden hyvyydestä, taikka huonoudesta johtuen. Tai ovat ainakin sellaisia jotka minun on ollut pakko nähdä.

Tietenkään pelkällä roskalla- ja kulttiarvolla ei elä ja niinpä sitä tarvitsee ruokailuvaihtoehdoksi välillä myös elokuvia joita pidetään oikeasti hyvinä. Jotkut ovat tietenkin sellaisia, että ne ovat keränneet ns. kriitikoiden arvostuksen vasta ajan kuluessa ja jotkut saivat positiivisen vastaanoton heti syntyessään. Osaa voidaan pitää kulttielokuvana, mutta sen ohella ne ovat murtautuneet isompiin piireihin toimiessaan suorina kopiointipohjina lukuisille muille elokuville. Osa on jäänyt pienemmän piirin klassikoksi, mutta klassikoksi kuitenkin ja osa on kuin kaurapuuroa, kaikkien makuun.
Siispä aina jonkun Mielipuolikytän vastapainoksi tarvitaan Amelie.

Ja tässä näkee vaikeuteni erotella ns. laatuelokuvaa edeltävästä kultti- ja roskaelokuvan kokoelmasta, sillä Alfredo Garcia kuuluu ehkä enemmänkin edelliseen ja muuta tälläistä.

Sitten kun saanut oikeista ihmisistä ja Lorenzo Lamasista tarpeekseen, on aika siirtyä animaation puolelle. Ei, minulla ei ole muuta South Parkia kuin vain se jakso jossa Robert Smith pelastaa maailman.

Nämä nyt vain olivat jonkinlaista läpileikkausta dvd-kokoelmastani ja tottakai sitä ajatteli kuvia katselleessan, että miksi minä tuon pistin sinne ja miksi en pistänyt sitä sinne. Mutta, väliäkö sillä.

Myönnän, että jokin romanttinen komedia ei oikein ole minun alaani, mutta uskon jokaisesta lajityypistä löytyvän jotain hyvää. Sitä pitää vain uskaltaa kokeilla ja jos ei heti tärppää, niin pitää yrittää uudestaan. Joskus, kuten suomiräpin kohdalla, hyvän löytyminen voi olla niin vaikeaa, että sitä ei viitsi edes yrittää. Mutta siellä kaiken Fintelligenskuran alta voi löytyä Tulenkantajat ja silloin sitä on hyvin tyytyväinen.

Piakkoin on tarjolla pientä jatkoa, jossa käydään läpi tv-sarjoja, dokkareita, etc.