Dolly Dearest (1991)

Arkeologi vapauttaa luolassa Meksikossa muinaisen Maya-hengen, joka yllätys yllätys on paha sellainen. Sen lisäksi, että henki näyttää 50-luvun tieteiselokuvan piirretyltä sähköenergialta, niin se rykii ja räkii kuin keuhkovaivainen virtahepo.
Luonnollisesti luolan vieressä olevan nukketehtaan uudeksi omistajaksi saapuu Elliot (Sam Bottoms) perheineen ja siinä missä Elliot haaveilee isoista rahoista nukketehtailulla, kaipaavat muut perheenjäsenet enemmän tai vähemmän takaisin kotiin Los Angelesiin.
Tehtaan edellinen omistaja oli valmistanut nukkeja joihin Elliot ja tyttärensä Jessica (Candace Hutson) ihastuvat, mutta katsoja tajuaa jo nuken kuolleista silmistä ja zombieihosta, että ei kannattaisi. Siispä Jessica saa omakseen nuken jonka on vallannut tuo aiemmin mainittu Maya-henki ja nyt samainen ilkimys rupeaa riivaamaan ihmistyttöäkin. Kuten asiaan kuuluu, vain Jessica näkee nukkensa elollisuuden ja muut rupeavat ihmettelemään tytön esiin puskevaa outoa käytöstä. Hetikohta kaikki nuket heräävät spitaalisina ja on aika osoittaa, että "I am not losing my daughter to a God-damned, nine-hundred-year-old goat-head!"

Ilmeisesti Sam Bottoms kärsi vielä tätä elokuvaa tehdessään Ilmestyskirja Nytin aikaisesta tajunnanlaajennuksesta, sillä sen verran pihalla mies tuntuu olevan edelleen. Onneksi sentään muut ovat täysin kuolleen oloisia ja näin ollen yhtä ilmeikkäitä ja elollisia kuin elokuvassa esiintyvät nuket. Elokuvan nukkeanimointi kun ei ole sitä kaikkein liikkuvinta sorttia. Pääosin eläviä nukkeja kuvataan lähikuvalla käsistä, jaloista ja vastaavaa, joka voidaan hyvin toteuttaa samanlaiseen asuun pukeutuneella pikkulapsella (taikka Warwick Davisilla). Kerran pari näemme jopa käden sormien liikkuvan, mutta muuten animointi on tasoa narun perässä vetäminen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Dolly Dearestilla olisi esittää joitakin suht' tehokkaita nukkekauhistelukohtauksia ja esimerkiksi kohtaus jossa yksinäinen ääliömäinen tehdastyöläinen päätyy nukkestalkeroinnin ja -hyökkäyksen kohteeksi on varsin creepy ja osittain sitä juuri siksi, että nukkeja kuvataan hyvin minimaalisesti. Tietenkin pidemmän päälle se nukkejen piilossa pitäminen alkaa kiusaamaan, sillä tämä ei ole mikään Alien jossa toivookin uhan olevan näkymättömissä, vaan sitä odottaa näkevänsä funkya stop motionia. Sitä esitetään eniten elokuvan lopussa jossa kaikki nuket heräävät, mutta liian vähän liian myöhään.

On muuten hauskaa kuinka näissä tämänkaltaisissa elokuvissa aina joku huomaa, että jotain outoa ja vaarallista on tapahtumassa, mutta kukaan, edes lähimmäiset luotetut ihmiset eivät usko häntä. Eivät edes silloin kun ovat itse todistamassa tilannetta. Tässäkin elokuvassa Denise Crosbyn esittämä äiti alkaa huomaamaan, että demonisella äänellä puhuva, uskonnollisista symboleista raivostuva ja väkivaltaisesti käyttäytyvä seitsemänvuotias tytär on ehkä pahuuden riivaama, mutta isä on vaan hei c'mon, sellaisia lapset ovat ja kenen paholaisnukke ei muka olisi elossa.

Muutama kelvollinen kauhistelukohtaus, parisen hassua repliikkiä, älytön seinään törmäämis-lopetus ja parasta on kenties se, että demoninuket jotka heräävät ovat kaikki samaa mallia. Sillä kuka muka ei ei jossain vaiheessa Child's Playn lelukauppa ja -tehdas-kohtauksissa ajatellut kuinka makeeta olisi, jos kaikki good guy-nuket heräisivät kiukkuisina.

En muuten tiennytkään, että Jyrki Katainen oli ennen poliittista uraansa lapsinäyttelijä.

No, ei hän ole vakuuttava siinäkään roolissa.

Tähdet: *
Dolly Dearest