Dokumentaristi Raimo Lappalainen (Arto Tuominen) on erikoistunut menneisyyttä kuvaaviin teoksiin, mutta jonkinlaisen naivismin vuoksi hänen elokuvansa ovat hieman keskeneräisen oloisia, niiden kyllä muistuttaessa elämän negatiivisista puolista, mutta jotenkin paremman sanan puutteessa, vähätellen niitä. Hänen teoksensa pohjautuvat tallennettuun historiaan, mutta oma elämänkokemus niistä puuttuu. Nyt Raimo on aloittanut uuden dokumentin teon, joka kertoo 1970 luvun skandaalijulkkiksesta, valokuvamalli Saara Turusesta (Ritva Vepsä). Samaan aikaan Raimoa uteloittaa salaperäinen nainen, joka tuntuu olevan yhtälailla kiinnostunut Turusesta. Kyseessä on insinööri Kisse Haaavisto (Ritva Vepsä), joka on kuin kopio Turusesta ja Raimo haluaisikin Kissen esittävän Turusta menneisyyden rekonstruktiossa.
Raimon käsitys nykyajan erinomaisuudesta alkaa rapisemaan, kun hän alkaa huomaamaan ettei Turunen ollutkaan se yksiulotteinen ihmisraunio jona Raimo häntä piti ja että vielä tänäänkin esiintyy samanlaista eriarvoisuutta kuin niinä levottomampina historian aikoina. Joten aiemmin totuutta muokannut Raimo alkaa toteamaan, että näin ei ole syytä tehdä, mutta osaako ja uskaltaako Raimo murtautua ulos mukavuusalueeltaan.
"Jotkut ei vaan halua uskoa, että tässä toisetkin haluaa elää. Eikä raha ole se ainoa syy."
Nyttemmin kun Suomalainen tieteiselokuva tuntuu olevan pitkälti Iron Skyn varassa, eikä Lipton Cocktonia ole lähimaillakaan, niin Ruusujen Aika on mukava muistus siitä, ettei lajityyppi ollut ennenkään minimaalisesta määrästään huolimatta täysin olematon. Tottakai Ruusujen Ajan yhdistäminen Iron Skyhin on kuin vertailisi THX1138:a Tähtien Sotaan. Molemmat täyttävät omat saappaansa, mutta ovat aivan eri galakseissa erossa tosistaan.
Elokuvana Ruusujen Aika onkin selvästi lähempänä aikansa yhteiskuntakriittisiä elokuva ja näin ollen esimerkiksi jokin Apinoiden Planeettakin on helpompi nähdä kuuluvan samaan kategoriaan tämän elokuvan kanssa. Tottakai Ruusujen Ajan jonkinlainen ns. taiteellisempi toteutustapa lavastuksesta vaatetukseen ja jopa sanojen käyttöön yhdistää sen enemmän niihin THX:n kaltaisiin elokuviin. Siispä sama utopian paljastuminen dystopiaksi on selvästi nähtävissä, mutta ei aivan niin agressiivisesti kuin valtaosassa lajitovereitaan.
Koska Ruusujen Ajan ensilaukaisu ei tapahtunut tieteisgenren muodossa, vaan idea oli kertomus historian penkomisessa jossa päähenkilö tutkisi toista ihmistä erilaisten taltiointien avustuksella, niin on oletettavaa että yhteiskuntakritiikki ja muunlainen poliittisuus on syntynyt päätöksestä siirtää tapahtuma-aika tulevaisuuteen, jolloin on tullut hyvä tilaisuus tarkastella yksittäisen henkilön elämän sijaan todellista aikaa. Etenkin nyt kun tarkastelee tätä elokuvaa ja tuumii, että kuinkahan monta sellaista elokuvaa jossa joku oppii tuntemaan toisen hmisen lukemalla jälkeen jääneitä kirjeitä, tms. on jo tullut nähtyä, mutta kuinkahan monta sellaista kotimaista elokuvaa, varsinkin tieteisgenressä on tullut nähtyä, niin kyllähän se herättää kulmakarvat.
Siirtyminen sci-fiin on ollut varmastikin ajalleen hyvinkin radikaali veto ja luonnollisesti se herättää mielenkiintoa, joten Ruusujen Aika on ehdottomasti kokeilemisen arvoinen elokuva jo pelkällä olemassaolollaan ja aikoinaan joskus teininä nähdessäni tämän elokuvan ensimmäistä kertaa olinkin aivan pähkinöinä sen edessä. Nyttemmin totean, että pidän edelleenkin Ruusujen Ajasta, mutta en täysin varauksetta. Ensinnäkin on huomautettava, että koska kyseessä on aikansa tuotos, nyt kyseessä on täten myös aikansa lapsi ja se saattaa vaatia katsojalta oikeaa asennoitumista. Marxismin tuntemus, tai edes Roddenberryn näkemysten tietäminen ei ole välttämätöntä, sillä elokuvan teemat eivät ole vanhentuneet, mutta toteustapa on osittain aika pahastikin. 60-luku näkyy vahvasti vaatteissa, ihmisten karvoituksessa ja sellaisessa hippivisuaalisuudessa, joka tuo mieleen Jukka Kuoppamäen uskottavuuden kukkaislapsena. Samalla aikansa käsitys futurismista muovihuonekaluineen ja vastaavinen tuo mieleen tarinat joisa ennustettiin jo vuonna 1999 olevan kaiken maailman teleportaatiolaitteita ja lentäviä autoja. Samalla elokuvan ulkoasu tuo myös mainiosti mieleen ne tieteiskirjat joita luki muksuna ja niiden makeat kannet.
Joten ulkoasunsa puolesta Ruusujen Aika on sekä todella hieno, että hieman hupsun näköinen. Kuitenkin suht' minimalistisena pidetty visuaalisuus toimii enimmäkseen mainiosti ja parhaimmillaan aivan loistavasti. Pidän varsinkin elokuvan valaistuksesta joka tekee valkoisesta erittäin puhdasta ja näin ollen valon ja varjon kontrastit peittelevät ajankuvaa parhaimpansa mukaan ja se yksinkertaisesti näyttää hienolta. Mutta sitten samoin kuin Tähtien Sodassa Luken moppitukka, niin myös Ruusujen Ajassa on pieniä seikkoja joiden olisi toivonut karsittavan pois ja näin tehty elokuvasta vieläkin vähäeleisempi. Hupsut pulisongit, hippihelmet, puupanelointi, etc. ovat pieniä, mutta kuitenkin sellaisia yksityiskohtia jotka sitovat elokuvaa tekoaikaansa ja rikkovat kuvitelmaa tulevaisuudesta.
Samoin elokuvan musiikki joka alkaa mukavalla kuvitelmalla avaruusromusta, muuttuu nopeasti jonkinlaiseksi Body Heatiksi ja jää lopulta mieleen enimmäkseen Pekka Strengina on kyllä enimmäkseen mukavan harmitonta, mutta valtaosaltaan jälleen vuotta 1969 eikä 2012.
Osassa dialogia käytetään myös sellaisia sanoja joiden aikana uskottavuus ei sopinut sanakirjaan.
Kuitenkin nämä eivät ole varsinaisesti niin kiusallisia asioita, ettäkö juuri ne heikentäisivät elokuvaa, sillä asennoitumalla katsomaan elokuvaa joka on tehty vuonna 1969 eikä 2012, ne voidaan ymmärtää tekoaikansa käsityksinä tulevaisuudesta ja se vain lisää kiehtovuutta. Joten jos olettaa näkevänsä jotain jossa ei ilmene tekoaika, niin silloin kannattaa katselu jättää kesken ja kokeilla sitä jotain toisena päivänä. Tämä ei kuitenkaan ole mikään Plan 9 From Outer Spacen taikka Robot Monsterin kaltainen elokuva, joka olisi tahattoman ja tarkoituksellisen naurettava tekoajastaan ja katsojan mielialasta riippumatta.
Se mikä minua eniten tällä katselukerralla vaivasi oli elokuvan kiltteys. Samoin kuin päähenkilö Raimo Lappalainen, ei Risto Jarva mielestäni syöksynyt kunnolla esittämiensä juonikuvioiden kimppuun, vaan jätti ne vajaiksi.
Tulevaisuuden täydellisyyden rinnastaminen menneisyyden epätydellisyyteen tuli kyllä esille, mutta utopian idyllinen rikkoutuminen tuli kunnolla käsittelyyn vasta kun elokuvan ydinvoimatyöntekijät aloittivat lakkoilun joka johti väkivaltaan, mutta se tapahtuu vasta ihan lopussa ja katkaistaan lähes samantien.
No, kenties sen olikin vain tarkoitus olla sivujuonne ja päätarina kertookin Raimosta joka tekee dokumenttia menneisyyden ihmisestä, tapaa hänen reinkarnaationsa ja ei pysty enää olemaan objektiivinen tutkimuskohdettaan kohtaan. Tämähän kuulostaa mainiosti joltain Vertigolta, varsinkin kun alussa Kisse esitetään hyvinkin mystisen oloisena naisena joka mm. ymmärtää vilkaista salaperäisesti kameraan juuri kun Raimo tarkkailee häntä. Tästä alkaa hyvä ja mielenkiintoinen tarina siitä kuinka Raimo alkaa väärin samaistumaan menneisyyden tapahtumiin ja haluaa Kissen kokevan Turusen kohtalon. Siispä loppupuolella Raimossa alkaa näkymään sopivia sekoamisen merkkejä. Mutta sekään juonikuvio ei tunnu pyörivän täysillä, kun se edellinen aikakausien vertailu tulee mukaan sotkemaan asioita ja sitten vielä sekä alussa ja ihan lopussa annetaan aika vahvasti ymmärtää, että pääteema saattaisikin olla dokumentaristin puolueettomuuden kuvaaminen. Alussa yksi elokuvan henkilöistä kritisoi esitettävää dokumenttia toteamalla ettei se niin mennyt ja ihan lopussa Raimo itse huomauttaa kyynisesti olevansa tyytymätön tekemäänsä vääristeltyyn ihmiskuvaan Turusesta.
Joten vaikka olenkin suuresti tyytyväinen ajatuksesta siirtää pelkkä menneisyyden ihmisen tuntemisen kertominen tulevaisuuteen ja tällä tavoin useampien teemojen tarkasteleminen, niin ajoittain melkein tuntuu siltä, että ehkä se olisikin ollut parempi elokuvana jossa joku lukee niitä vanhoja irtonaisen seinätiilen takaa löytämiään kirjeitä. No ei oikeasti, sillä tälläisenään Ruusujen Aika on huomattavasti kiinnostavampi.
Siltikin kovempaa otetta olisi ehkä tarvittu, jotta jokainen elokuvan ideoista olisi kasvanut täyteen mittaansa. Oliko sitten lajityyppi liian vieras, vaiko harhauttiko ajatukset pohtiminen siitä miten elokuva saadaan näyttämään tulevaisuudelta? En tiedä, mutta ehkä se on parempi näin, sillä nyt ainakin lopputulosta jää miettimään.
Tieteiselokuvana ehdottomasti kiinnostava ilman kotimaisuuttakin, mutta omassa sci-fin sisäisessä kategoriassaan moottori yskähtää muutaman kerran liikaa.
Joskin on vielä todettava, että ensimmäisellä katselukerralla olisin antanut Ruusujen Ajalle täydet pisteet ja nytkin tuntuu siltä kuin tekisin väärin kun en niin tee. Kenties seuraava katselu palauttaa sen taas mahdolliseen oikeaan kohtaansa.
Näin siinä taas nähtiin kuinka paljon elokuvista pitäminen on tunnepohjaista, sillä kyllä tämä on mielestäni huomattavasti parempi kuin Rise of the Planet of the Apes, mutta sillä hetkellä kun kummankin katsoin ei näin ollut. Ja toisaalta, aiempaan Tähtien Sota/THX1138-huomautukseeni viitaten, vertailussa ne eivät ole lajityypistään huolimatta samassa genressä.
Tähdet: ***
Ruusujen Aika
2 kommenttia:
Sijoittuukos tämä ruusujen aika ennen vai jälkeen Tripodien aikaa?
Keskelle
Lähetä kommentti