Tohtori Karen Garrett (Harley Jane Kozar) on valmistautumassa suureen sydänoperaatiokokeeseen ja siihen tarvitaan tämän hetken kehittyneintä mallia, joka on Androidi Teach 905, tai William (Griffin Dunne) kuten hän haluaa itseään kutsuttavan. William ymmärtää, että Karenin koe saattaa olla viimeinen johon hän pääsee osalliseksi ja niinpä hän pyytää päästä edes päiväksi ulkomaailmaan kokemaan todellista elämää, sillä androidit ovat sidottuja neljän seinän sisälle. Karen pyrkii pitämään tunteensa erossa koneista, mutta Williamin lapsenmielinen innokkuus saa neidin salakuljettamaan androidin ulos ja i robot on kuin lapsi pallomeressä. Samalla huomataan, että kaikki androidit eivät olekaan pelkästään laboratoriokäytössä, vaan tuon lääkärikeskusandroiditehtaan johtaja tohtori Winston (Ossie Davis) on jo sijoittanut ainakin yhden 900-mallin koneista elämään ihmisten joukkoon ja sen tiedon innoittamana myös William haluaa elää normaalina ihmisenä muiden joukossa. Luonnollisestikaan tohtori Winston ei ole antanut androidiensa olla vapaalla jalalla vain silkasta hyvyydestään, vaan hänellä on muita suunnitelmia. Joten William ja Karen saavat paeta henkensä edestä, rakastua siinä matkalla ja milloin ei olla Robotin Elämään hempeissä tunnelmissa, niin välillä ollaan ainakin The Islandissa. Williamilla se hengen edestä pakeneminen voi olla lyhytaikaista jo siksikin, että sydämessä on tauti, jonka vain Karen voi parantaa.
Oh-ho, koko William olikin vain suunnitelma saada Karen rakastumaan häneen, pelastamaan hänet taudilta joka kalvaa myös tohtori Winstonia joka ei-niin-yllättäen onkin itse androidi. Kukaan ei kuitenkaan ottanut huomioon, että William oikeasti rakastuisi Kareniin ja kuten tunnettua, love conquers all.
Andoidi - Tuhoava Suhde on yllättävänkin positiiviseksi matkan varrella mieltäni muuttanut elokuva. Elokuvan alkupuolella se on siirappista tarinointia siitä kuinka kuinka kuolemaisillaan oleva henkilö saa kokea viimeiset ilon hetket, eli ihan silkkaa Menolippua Mombasaan jossa itse androidi on turha sivuviite, kun pääpaino tuntuu olevan missä tahansa kohtalokkaassa taudissa. Siihen päälle kun laitetaan tunnekylmän lääkärin rakastuminen potilaaseensa, niin sitä odottaa koko elokuvan olevan silkkaa nenäliinan kostuttajaa ja vaivautunutta kiemurtelua sohvalla, mutta kas kummaa, elokuva muuttuukin sellaiseksi mukavaksi pakokertomukseksi joka ei tietenkään yllätä toteutuksellaan, mutta tunnelman muutoksellaan kuitenkin. Sääli että lopussa palataan siihen siirappipurkin nuuhkimiseen ja jännitys valuu viemäriin yhtä nopeasti kuin elokuvan tyhmä suomennos Tuhoava Suhde.
Jos elokuvan tyylien tasapaino olisi ollut enemmän kohdillaan, olisi se tietenkin ollut hyvästä, mutta tunnelman ohella myös elokuvan visuaalinen toteutus kaipaa joko enemmän rahaa, taikka vieläkin askeettisempaa olemusta. Nyt elokuva alkaa esittämällä sitä tyypillistä labralookkia ja samalla nähdään sellaisia Ruohonleikkaajan aikana trendikkäitä virtuaalitodellisuusefektejä, mutta kun miljöö muistuttaa enemmänkin kunnantaloa kuin futuristista tiedelaitosta ja tietokone-efektit noudattelevat sori en mä osaa eikä mulla ole varaa-ilmentymää, niin joko niihin olisi pitänyt syytää enemmän fyffeä (ei banaaneja), taikka riisua visuaalisuus täysin minimiin. Jälkimmäinen olisi ollut ehkä parempi ratkaisu, varsinkin kun suurin osa elokuvasta sijoittuu ns. normaaliin ulkomaailmaan, jossa korostetaan sitä kuinka androideja ei pysty erottamaan tavallisista ihmisistä ja kuinka juuri tavallinen elämä houkuttaa androideja.
Miellyttävämpi yllätys kuin alun perusteella odotin, mutta lopulta aika pinnallinen, ailahtelevasti näytelty (Dunnen eloisuus on kyllä aika mieltä ylentävää) ja reppanan näköinen elokuva, josta pystyy kyllä näkemään Isaac Asimovin tekstin, mutta joka ei kertakatselun jälkeen päädy kuin korkeintaan häilyväksi muistoksi taivaan tuuliin.
Saul Rubinek rastafarina on melkein yhtä pelottavaa kuin Mario Van Peebles rastafarina.
Tähdet: **
Android - Tuhoava Suhde
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti