Michael Mannin Thief, eli tämä nyt vuorossa oleva elokuva on julkaistu Suomessa aikoinaan nimellä Suurkaupungin Lait ja sama kasettijulkaisun nimi siirtyi myös dvd:lle, joten ei siinä mitään. Mutta sitten IMDb tarjoaakin suomennokseksi nimeä Suurkaupungin Hait ja kuittasin sen aluksi pelkästään kirjoitusvirheeksi, kunnes huomasin että saman sivustun also known as-osastolla elokuvan nimeksi ei annetakaan vain tuota mahdollista kirjoitusvirhemuotoa, vaan molemmat laista haihin. Onko tämä siis julkaistu tässä maassa molemmilla nimillä, vai onko kyseessä kirjoitusvirhe joka sai jonkun moderaattorin uskomaan elokuvan julkaistun molemmilla nimillä? Ja jos molemmat nimet ovat käytössä, niin miksi tehdä noin minimaalinen muutos, eikä suomentaa Thiefia vaikkapa joksikin Katukuningas Ryöstää-nimiseksi?
Kentis joku meni vain sekoittamaan Paul Newmanin The Hustlerin Thiefiin, sillä se on nimetty Suurkaupungint Hait-muotoon.
Ammatilleen omistautunut murtovaras Frank (James Caan) suostuu toteuttamaan eräänlaisen murtovarasmanageri Leon (Robert Prosky) toimeksiantoja ja tottakai tuleva rötöstely tulee olemaan se kuuluisa viimeinen keikka, jonka jälkeen on hyvä jäädä eläkkeelle elämään auvoisaa harmoniaa uuden vaimon Jessien (Tuesday Weld) kanssa. Arkielämän paineet, suhteet ystävistä rakastettuun ja tottakai kannoilla kulkevat poliisit luovat ongelmia Frankin tielle, mutta ammattilainen osaa organisoida asiat tärkeysjärjestykseen ja niinpä keikka alkakoon. Kaikki sujuukin hyvin kunnes selviää, että Leolla on eri käsitys siitä mitä viimeinen keikka tarkoittaa ja Frankin elämä sellaisenaan on päätöksessään, kenties elo itsessään on lopussa.
Michael Mannin Heat on tullut mainittua kenties liiankin usein tämän blogin historiassa, mutta ei huolta, niin se tulee mainittua tulevaisuudessakin, sillä varsinkin itsensä Mannin elokuvia ajatellen, se hipoo aika pitkällä käsitystäni täydellisestä elokuvasta.
Heat tulee Thiefiakin katsellessa usein mieleen, sillä edellä mainittuun elokuvaan Mann otti aiemmista tuotoksistaan enemmän tai vähemmän materiaalia, joka sitten kierrätettiin uuteen kukoistukseen. Siispä Heatissa näkee L.A. Takedown-rungon ohella yksittäisiä kohtauksia jotka aiemmin näki Miami Vicessa, Murharyhmässä, taikka tässä tapauksessa Thiefissa. Weldin ja Caanin kahvilakeskustelu luo mielikuvan De Niron ja Pacinon vastaavasta. Elokuvan alussa esitetty timanttikeikka muistuttaa sitä ryöstöoperaatiota joka Heatissa jätettiin kesken kun se poliisi paljasti viranomaisten läsnäolon. James Belushin taustatuki Caanin ja muiden roistojen kohtaamisessa vie ajatukset Val Kilmeriin toteuttamassa samoja aikeita. Muutama muukin yksittäinen kohtaus vaikuttaa päässeen Heatiin myöhemmässä vaiheessa elämäänsä, mutta katsoi elokuvat sitten kummassa järjestyksessä tahansa ja muistuttavat ne omasta mielestä kumpi toistaan ilmestymisajastaan riippumatta, niin mitenkään häiritsevinä yhteyksiä ei pidä. Mieleen pilkahtaakin enemmän se, että jos Neil McCauley ja Chris Shiherlis olisivat yksi ja sama henkilö, niin Thief olisi hänen elokuvansa, sillä Frankissa on samaa ammattilaisuutta ja johtajahenkeä kuin McCauleyssa, mutta myös samanlaista pientä oppimattomuutta ja uhoa kuin Shiherlissa.Thief on tyylikäs rikoselokuva, joka ei tosin pysty täysin peittelemään sitä kliseistä viimeinen keikka-rutiinia jollainen on nähty niin monta kertaa aiemmin ja jälkeen. Tosin pidän kovasti siitä, että Thiefissä ei sorruta kaiken romahtamisen kuvauksessa vain kissa ja hiiri-leikkeihin ja ammuskeluun, vaan mukana on paljon arkipäiväisempiä ongelmia, kuten ex-vangin soveltuvuutta adoptiolapsen vanhemmaksi. Toki samalla se johtaa ajoittain myös hienoiseen tyhjäkäyntiin, mutta huomion arvoista on se, ettei tätä varsinaiseksi toiminnaksi ole selvästi tarkoitettukaan. Vaikka 80-luvun toimintaelokuvista tuleekin helpoiten mieleen kaikki testosteronia suihkuvat Ramboilut, niin Thief kuuluu siihen Elää ja Kuolla L.A.:ssa-sarjaan, jossa toiminta palvelee tarkoitusta eikä ole isäntä.
Vaikka muutaman minuutin trimmaus olisi kenties ollut paikoillaan, niin hienoa kuitenkin on se, että elokuvaa katsellessa tulee pienistä virheistään huolimatta harhautunutkin pohdinta siitä, että miksei tälläisiä elokuvia enää tehdä.
Näyttelijät tekevät pääosin erinomaista työtä ja on helppo ymmärtää miksi James Caan arvostaa tätä elokuvaa Kummisedän jälkeen parhaanaan, sillä niin tulessa mies Thiefissä on että Arthur Brownkin olisi kateellinen.
Osa esiintyjistä tuntuu kyllä jäävän aika alikäytetyiksi (mm. James Belushi), mutta toisaalta enpä nyt keksikään enempää tekemistäkään heille. Ja Willie Nelson osoittaa jälleen kerran, että on parempi muusikko kuin näyttelijä.
Mannille tyypillisesti Thief on hyvin kuvattu sekä leikattu ja positiivista on aina ollut se, että vaikka hänen elokuvansa ovatkin usein eräänlaisia kuvaorgioita, kamerapersoonien märkiä unia, niin ne ovat aina sopivan hillittyjä, eivätkä näin ollen sorru turhaan hosumiseen (Mannin nykytyyli harrastaa digikuvausta ei saa kyllä minulta positiivisia kommentteja, mutta eipä se Thiefissa vaivaa, joten väliäkö tuolla). Tosin tuota kehua joutuu hieman peruuttamaan nähdessään kuinka tökerösti Dennis Farinan kuolema on leikattu.
Tangerine Dreamin musiikki toimii tehokkaasti kuin lihansyöjävirus ja onkin hieman surku etteivät he (tai edes Edgar Froese itse) enää tunnu elokuvamusiikkia tekevän, sillä onnistumisprosentti lähtentelee Roope Ankan rikkauksia.
Tähdet: ****
Thief
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti