Dyyni (Dune, 1984)

Elokuva joka vuoden 1984 kritiikeistä kuten "the worst movie of the year" jatkoi matkaansa muun muassa Video-opas 95:n yhden tähden kehuihin ja nousi lopulta pitkälti erilaisuutensa ja selvästi ohjaajansa näköisenä olemisellaan listauksiin kuten "101 Scifi-elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään".

Olemme hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa ja edelleen ihmismieli janoaa valtaa, jota on eniten hänellä jolla on käytössään Arrakis-planeetalta löydettävää Rohtoa. Rohto on aine joka nautittuna kasvattaa elinaikaa suuresti, mutta mikä tärkeintä, se on ehdottoman tärkeää avaruusmatkailun vuoksi, sillä Rohdolla voidaan taivuttaa avaruutta, luoda madonreikä, matkustaa paikasta toiseen liikkumatta minnekään. Eli Rohto on hieman niinkuin LSD. Ei siis liene ihme, että kaikki kynnelle kykenevät haluavat hallita Arrakista ja sen asukkaita, jotka ovat jo kauan haaveilleet messiaasta joka heidät vapauttaisi orjuudesta.
Kuvaan astuu Paul Atreides (Kyle MacLachlan) jonka suku on joutumassa sotaan Harkonnejen klaanin kanssa, sillä jälkimmäiset ovat tehneet muiden rohtokauppiaiden kanssa liiton jossa Atreidesin suvulla ei ole sijaa. Paul nousee tässä taistossa arvoon mittaamattomaan, sillä hän on ennustusten vapahtaja joka vapauttaa Arrakisin ja tuo rauhan universumiin. On siis aika kokea menetys salamurhan kautta, päätyä johtamaan Arrakisin kapinallisia ja näyttää universumin valtaapitäville, että "fear is the mindkiller".

Dyyni on elokuva jonka luulisi olevan edes hiukan tuttu heillekin jotka eivät ole sitä nähneet, sillä kovasti puhuttu ja kirjoitettu teos on kyseessä.
Vuosikausia valmisteltu massiivinen teos Frank Herbertin filmaamattomana pidetystä kirjasta pudotteli merkittäviä elokuvantekijöitä kanveesiin ja vaikka Ridley Scott jätti homman kesken luodakseen Blade Runnerin kaltaisen mestariteoksen, niin erityisesti Alejandro Jodorowskylle Dyyni-projektin epäonnistuminen oli varmasti katkera kalkki nieltäväksi, sillä sen verran paljon sydänverta hän oli elokuvan eteen vuodattanut. No, onneksi Jodorowskyn tilalle lopulta päätyi vähintäänkin yhtä persoonallinen ohjaaja, eli David Lynch ja viimein vuositolkulla valmistellun elokuvan teko pääsi alkamaan ja vuorostaan itse kuvaukset ja jälkituotanto saivat aikaa kulumaan niin, että itse Metusalem olisi ollut ihmeissään. Viimein kova työ palkittiin ja elokuva oli valmis, vain kohdatakseen sekä murskakritiikit, että kaupallisen romahduksen. Jälkimmäistä jopa siinä määrin, että ainakin yhden tuotantoyhtiön konkurssi pistettiin Dyynin syyksi.
Paniikkireaktioina elokuvaa alettiin leikkelemään suuntaan ja toiseen, mikä sai Lynchin vaatimaan nimeään pois krediiteistä, mutta sama se missä pituudessa Dyyni esitettiin, ei siinä koskaan tuntunut olevan yhtään sen enempää tolkkua ja se mikä oli oksettavaa ennen, oli sitä edelleenkin. Joten käytännössä kyseessä on ihan tuttua David Lynchia, elokuvaa jota ei ole aina tarkoitustaan ymmärtää.
Mutta se mikä on jo perinteistä Lynchia nykyään, ei vielä Dyynin aikana ollut sitä edes Eraserheadista huolimatta ja Dyynin oletettiin olevan enemmän Tähtien Sodan, tai edes edellä mainitun Blade Runnerin kaltaista tieteiselokuvaa jossa seikkailu tarkoittaisi avaruussotia ja visuaalisuus olisi neonvalojen välkettä, eikä puulaivoja, visvasyyliä, mutanttikivespussiavaruusolentoja ja kun seikkalu on happotrippiä ja madolla ratsastamista, niin ymmärrettävästi Dyyni ei voinut olla muuta kuin maailman ison undergroundelokuva, eikä uusi Tähtien Sota.

Helpoiten Lynchin Dyynin ulkoasun selittää kuvin

ja noiden perusteella varmasti ymmärtää, että vaikka kyseessä on visuaalisesti erittäin rikas elokuva, niin eipä tälläisten perusteella osaa ajatella minkäänlaista ns. Hollywoodelokuvaa.
Kaikki Dyynissä on toteutettu samankaltaisella tyylillä, olivat ne sitten ihmisiä, jättimatoja, avaruusaluksia, taikka olohuoneita, joten pelkästään noiden ihmishahmojen perusteella pystyy näkemään mielessään koko elokuvan, sillä jos ihmiset ovat kuin liikkuvia mätäsäkkejä, niin ovat myös aluksetkin.

Mielenkiintoista on, että Jodorowsky kuulemma kammettiin irti Dyyni-projektistaan siksi, että hänen näkemyksensä ei ollut tarpeeksi Hollywoodmainen (eikä siis pelkästään sopimuksen raukeamisen vuoksi) ja jokainen yhdenkin hänen elokuvistaan nähnyt kyllä yhtyy kommentiin, mutta kuinka suuri ero Jodoroswkyn ja Lynchin välillä oikeastaan on? Nyt kun olemme nähneet useammankin Lynchin "erikoisen" elokuvan, niin ei Dyynikään vaikuta mitenkään kummalliselta ja jo sitä edeltäneeseen Eraserheadiin verrattuna Dyyni on juuri todella Hollywoodmainen elokuva, mutta varmaa olisi että nyky-Lynchille ei edes tarjottaisi isoa seikkailuelokuvaa jollainen Dyynin odotettiin olevan ja aikoinaan Hollywoodissa taidettiinkin tuumia Eraserheadin olevan vain taidekoululaisen kokeilu, yksittäinen harha-askel ja Elefanttimiehen olevan tyypillisempää Lynchia, jolloin Dyynin voitiin olettaa muodostuvan samanlaiseksi kuin George Lucasin matkan THX1138:sta Tähtien Sotaan. Kun jo tuolloin olisi pitänyt huomata, että Lynch olikin kuin Jodorowsky, täysin omanlaisia elokuvia tekevä ohjaaja ja näin ollen ainoa muutos ohjaajien välillä oli kielessä, kun Jodorowsky halusi Dyyninsä olevan Ranskankielinen.
Jodorowsky suunnitteli elokuvastaan kymmentuntista, Lynch olisi tyytynyt kolmeen. Jodorosky halusi Pink Floydin tekevän musiikin, Lynchilla saman toteuttivat Toto ja Brian Eno. Jodorowskylla Rohto oli sinistä sientä, Lynchilla on Sting siipikalsareissaan. Jodorowskylla elokuvan visuaalisuutta suunnitteli Moebius, Lynchilla on Patrick Stewart suojelemassa mopsia. Joten vaikka se olisi ollut mielenkiintoista nähdä Jodorowskyn Dyyni, niin en usko ettäkö se lopulta olisi kovinkaan erilainen ollut.

Kuten sanoin niin Frank Herbertin kirjaa pidettiin pitkään filmaamattomana, sen vaatiessa niin paljon tarinallisesti ja kuvallisesti, että vain tuollaisena Jodorowskyn megalomaanisena eepoksena siitä oltaisiin voitu tehdä teostaan kunnolla kunnioittava elokuva. Itseni esittämä juonikuvaus on erittäin yksinkertaistettu, jollainen se itse elokuvassa monimutkaisempanakin on jälleen yksinkertaistettu verrattuna alkuperäiskirjan uusiin sfääreihin ulottuvine lonkeroineen. Mutta kun mukana on suurinpiirtein miljoona toisiaan pettävää tärkeää hahmoa, matkustelua universumin halki pysyen paikoillaan ja kaikkea muuta kivaa joka saisi Doctor Whon sanomaan "wh-wha-what?", niin liekö se ihme, että Lynchin elokuva ei katsellessa järin järkevältä tunnu. Kun vielä ottaa huomioon Lynchin tavan tehdä elokuvia, niin hän ei varmasti koettanutkaan tehdä elokuvasta kertaheitolla ymmärrettävää ja näin ollen melkein uskaltaa sanoa, ettei tuottajien puuttuminen lopulliseen leikkaukseen kenties hankaloittanutkaan lopputulosta. Vaikka kyllähän jos ylimääräisen sälän karsii pois, niin lopulta Dyynikin on vain Leijonakuningas-kertomus jossa jälleen kerran siloposkinen nuori nousee menestyksestä kansankiihoittajaksi.

Kun elokuva näyttää mielenkiintoiselta niin hyvä kuin pahassakin, tarina on sekä kiehtova että hei c'mon, mitä roskaa tämä on, niin tottakai näyttelijät tekevät oikeastaan kauttaaltaan hyvää työtä, mutta samalla se hyvä työ on tarkoituksenomaisesti niin poukkoilevaa, ettei aina tiedä onko se taidetta vaiko sontaa. Kun Sting kantaa lypsettävää kissaa ja janoaa kuolemaa, niin sitä on pakko arvostaa miehen omistautuneisuutta suorittaa tämänkaltaiset kohtaukset ilme kohdallaan, mutta eihän sellaista voi oikein itse ottaa vakavasti.

AIDS-viittauksia, psykedeliaa, lasersotia, kääpiöitä pumppaamassa lehmää, kiihkeää homoerotiikkaa, Jumalaksi nousemista, salaliittoja, salamurhia, salasuhteita, visuaalista ilotulitusta, visuaalista oksennusta.
Sellaista ihan arkipäiväistä kamaa.

Hienoinen ongelma Lynchin elokuvien kanssa on siinä, etteivät kaikki uskalla sanoa etteivät pidä niistä, kun heti joku leffasnobi vetää sen sä et vaan ymmärrä-korttinsa esiin, mutta kun sillä ei ole väliä ymmärtääkö kaikkia elokuvia, etenkään Lynchin kohdalla ja siitä saa olla pitämättäkin juuri samaisesta syystä. Minusta Dyyni ei ole järin onnistunut elokuva jos ajattelen sitä kirjansa filmatisointina ja siinä tapauksessa suosittelenkin ennemmin katsottavaksi vuoden 2000 minisarjaa, mutta tuosta tv-versiosta puuttuu juuri se minkä vuoksi Dyyni-elokuva on noussut ansaittuun kulttisuosioonsa, se ei ole "erilainen".

Dyyni näyttää ajoittain todella hienolta ja etenkin itse Arrakis-planeetan oranssi miljöö on järisyttävän upea, mutta sitten siellä ovat ne oksettavat visvasyylät jotka eivät ymmärrettävästi aiheuta iloa. Musiikki on ajoittain huvittavaa kitararokkia, joka olisi enemmän kotonaan Highlanderissa. Juoni poukkoilee hieman liian ahkerasti, joskin sen suhteen sitä kuvittelee elokuvan tarinaa monimutkaisemmaksi kuin mitä se on, johtuen muusta toteutuksesta ja vaikka näytteleminen onkin sopivaa sisältöön nähden, niin se on usein sen niin sanotun tekotaiteellisuuden syleilyssä, että Dyyni vaatii osakseen katsojalta juuri oikeaa mielentilaa jotta se toimisi parhaiten.

Omasta mielestäni Dyyni on yksinkertaisesti loistava epäonnistuminen ja näin ollen se on jo siksikin katsomisen arvoinen teos.

Tähdet: ***
Dyyni

Olen nyt törmännyt kolmeen suomitekstein varustettuun Dyyni-dvd-julkaisuun ja kaksi edellistä taisivat erota toisistaan vain kansikuviensa osalta, sillä ainakin ekstrat loistivat molemmista poissaolollaan. En nyt muista noiden kahden muun julkaisun pituuksia, mutta tämä minun versioni on 130 minuuttinen (tosin sisälehtisessä pituudeksi mainitaan 113 minuuttia). Joskaan en myöskään muista niiden eronneen tästä versiosta, tai en ainakaan nyt mielestäni nähnyt mitään uutta kuvastoa, joten on mahdollista että kaikki kolme ovat pituudeltaan sama. Vaikka väliäkö tuolla, sillä tämä minun versioni on ehdottomasti näistä mainituista kolmesta se ostamisen arvoinen jo jonkinlaisten ekstrojensa vuoksi. Sen lisäksi, että tässä on tyylikäs kansi, niin sisällä on suht' informatiivinen lehtinen jossa jupistaan kaikkea tv-sarjoista Jodorowskyyn ja hauskasti itse mukana olevasta elokuvasta kerrotaan aika lyhykäisesti. No, se itse elokuvasta puhuminen hoidetaan sitten kakkoselevyn dokkareilla Impressions of Dune ja Destination Dune, joista ensimmäinen on tuoreehko haastattelukokoelma jossa ääneen pääsevät elokuvantekijät tuottajista kuvaajiin ja näyttelijöihin.

Impressions of Dunessa on tarjolla mukavaa jutustelua joka on pätkitty teemojensa mukaan esituotantoon, itse kuvauksiin ja muuhun sellaiseen. Suurena plussana mukana on pari elokuvan ulkopuolistakin henkilöä kertomassa näkemyksiään, kun Newsweekin kriitikko David Ansen ja tieteiskirjailija Harlan Ellison ovat äänessä. Ihan kivaa nippelitietoa on tarjolla, mutta järin syvällisiä tarinat eivät ole ja melkeinpä enemmän mielenkiintoisia seikkoja kerrotaan siinä mukana olevassa lehtisessä, sillä dokkarissa aikalailla sivuutetaan elokuvaa edeltänyt tuotantohelvetti ja kirjastakin mainitaan suurinpiirtein vain, että se on tosi hyvä. Okei, se todetaan monesta suusta, mutta ei sen enempää. Siispä aikalailla tyypillisestä kehudokkarista on lopulta kyse ja se on hiukan surku tämänkaltaisen elokuvan kohdalla.
Lisäksi itse David Lynchin puuttuminen on aika paha aukko kokonaisuudessa ja vaikka mies pitääkin Dyyniä uransa suurimpana virheenä, ja vannoi ettei sen vuoksi enää koskaan suostuisi Hollywoodkoneiston kouriin, niin olisi silti ollut kiva kuulla miehestä itsestään, sillä aika paljon monipuolisempi Impressions of Dune olisi saanut olla peittääkseen Lynchin poissaolon. Lisäksi on hieman sääli, ettei dokumentissa käsitellä juurikaan elokuvan negatiivista vastaanottoa ja edellä mainittu kriitikko David Ansenkin toteaa olleensa niitä harvoja arvostelijoita jotka antoivat kehuja elokuvalle, kun vastapainoksi olisi tarvittu myös tuolloisen enemmistömielipiteen edustajia.
No, ainakin Harlan Ellisonin Sting-imitaatio on hauska. Tai ei oikeastaan.

Destination Dune puolestaan on kuvasten aikana tehty promodokkari jossa kovasti kehuskellaan kuinka kivaa tälläistä elokuvaa on tehdä ja kuinka elokuva tulee olemaan vuoden 1984 merkkitapaus. Mielenkiintoisinta tässä osiossa on se, kuinka se lopetetaan Frank Herbertin toteamukseen siitä kuinka elokuva on onnistunut tehtävässään siirtää kirja valkokankaalle jopa niin pikkutarkasti, että lähtiessään teatterista ihmiset tulevat kyselemään että mitä kirjassa olevaa muka jätettiin pois.
Herbert ei ollut sittemmin haukkunutkaan Dyyni-elokuvaa, mutta tuskin hirveän riemuissaankaan oli lopputuloksesta.

Kumpikaan dokkareista ei siis ole mitään järin ihmeellistä nähtävää ja koska niiden pituuskin jää yhteensä alle tuntiin, niin erillinen levy tuntuu turhalta pröystäilyltä, kun ekstrat ja elokuva olisivat hyvin mahtuneet yhdellekin. Ainakin ne ovat molemmat ihan mukavaa katseltavaa ja paremman puutteessa tarpeeksi hyviä.

Näemmä vuodeksi 2014 on lupailtu uutta Dyyni-elokuvaa ja vaikka tiedot ovat tässä vaiheessa vielä hyvin puutteellisia, niin Peter Berg on kertonut saaneensa tarjouksen ohjata kyseinen elokuva ja olevansa enemmän kuin mielissään sen tekemisestä. Öö, okei. Sori vaan, mutta vaikka The Kingdom olikin ihan ok pätkä, niin Battleship Dune?
Koska minulle riittävät tämä Lynchin versio ja se tv:n minisarja, niin en ole suuremmin pohtinutkaan kenen haluaisin ohjaavan uuden Dyynin, mutta jos James Cameron hylkäisi Avatar-saippuansa, niin voisi se valinta on kehnompikin, kuten Peter Berg.
No, oletettavasti vuoden 2014 Dyynikin jää tuotantohelvettiin ja joskus vuonna 2021 viimein ilmaantuu Robert Pattinsonin esikoisohjaus Dune Kids.