Niin ja vaikka kansi saattaa sellaisen kuvan antaakin, niin Bela Lugosi esiintyy vain yhdessä paketin Dracula-elokuvista. Mutta ei huolta, se ei mitenkään estä muustakin sisällöstä nauttimista.
Dracula (1931)
Lue täältä.
Drácula (1931)
Juoni on identtinen Tod Browningin version kanssa, joten tässä sama liian lyhyesti:
Konttoristi Renfield (Pablo Álvarez Rubio) saapuu kreivi Dráculan (Carlos Víllarias) linnaan karpaateilla, saamaan herran allekirjoituksen tonttikaupoista Lontoossa. Vanha kunnon torahammas orjuuttaa Renfieldin ja matkustaa Lontooseen pureskelemaan ihmisiä, kunnes professori Van Helsing (Eduardo Arozamena) vetää Ripleyt ja "get away from her, you bitch!"
Kun tiedetään jenkkien into tehdä itselleen etenkin ulkomaalaisista elokuvista omat versionsa, sen sijaan että kelpuutettaisiin se originaali ja herra paratkoon, jouduttaisiin ehkä pahimmassa tapauksessa lukemaan tekstitystä, niin ei ehkä liene ihme että Ringusta tuli Ring, REC:stä tuli Quarantine, Låt den rätte komma in:sta Let me in ja mikä oudointa, Psychosta Psycho. Ja niin edelleen ja niin edelleen. Ikävimmillään se remakeversio asetetaan niin paljon alkuperäistä tärkeämmäksi, että alkuperäisen elokuvan julkaisua pyritään estämään (jenkeissä) jotta se remake vaikuttaisi heidän silmissään originaalilta (kuten tehtiin REC:n kohdalla).
Jotenkin sitä kuitenkin tuumii remakejen olevan vain nykyajan juttu, koska etenkin 2000-luvulla niitä on saatu iloksemme tuskalliseksi riesaksi saakka, mutta kuten Draculan espanjankielinen versio osoittaa, eivät jonkinlaiset remaket olleet edes 30-luvulla harvinaisia. Tuohon aikaan kun kuulemma oli hyvinkin yleistä, että jenkkielokuvista tehtiin samojen tuotantoyhtiöiden toimesta myös espanjankieliset versiot maan latinoväestöä ajatellen, mutta se kuinka yleistä tuo tapa oikeasti oikein oli, ei minulla ole suurempaa informaatiota antaa kuin maininnat Dracula-leffan ekstroissa. Mutta ainakin juuri Lugosin Draculasta tehty latinoversio on varmasti ainakin monelle kauhuharrastajalle tuttu. Ainakin sen tulisi olla, sillä Dráculallahan on maine olla alkuperäistä parempi elokuva ja kun tiedetään millaisessa asemassa se alkuperäinen on, niin se on jo aika kova väite.
Kun Tod Browningin kuvaukset olivat päivältä ohitse, astuivat Dráculan ohjaajien George Melfordin ja (ilmeisesti enemmän jonkinlaisena tulkkina toiminut) Enrique Tovar Ávalosin tiimit puikkoihin ja opiskellen Browningin kuvamateriaalia he päättivät pelkän Gus Van Santmaisen imitoinnin sijaan korjata ja parantaa mielestään näkemiään virheitä. Mikä siis tarkoitti, että vaikka tuottajien määräykset rajoittivat liikkumatilaa, saattoivat he samoissa kulisseissa tehdä pieniä, mutta selvästi huomattavia eroja. Vaikka kameran kulkusuunta oli sama, saatettiin siihen pistää hieman lisää vauhtia, pieni käännös, tai muuta sellaista joka elävöitti jo edellisessä versiossa nähtyä. Samoin näyttelijät pääsivät jo pelkästään oman aksenttinsa ja kielensä ansiosta muuttamaan jo mieleenpureutuneita repliikkejä. Aiempi hidas kääntyminen, taikka käden heilautus tehtiin energisemmin ja muuta tälläistä joka käytännössä oli jo tuttua, mutta silti hivenen erilaista.
Näkyvin ero on kuitenkin siinä, että kun Bela Lugosi esiintyi hitaasti ja (ymmärrettävästi) vähäpuheisesti, on Carlos Víllarias jonkinlaisessa Dennis Hopper Blue Velvet-moodissa esittämässä Draculaa.
Latinalaisamerikkalainen Drácula on loistava elokuva ja koska se kieltämättä pistää hieman potkua alkuperäisen ajoittaiseen hitauteen, on helppo ymmärtää miksi jotkut sanovat tätä versiota paremmaksi kuin Lugosin. Mutta jos unohdetaan heidät jotka nostavat kaikki ei-englanninkieliset elokuvat automaattisesti englanninkielisten yläpuolelle, niin juuri pois lukien kieli, ei Drácula nyt oikeastaan tee mitään paremmin kuin Dracula. Ei missään nimessä huonomminkaan, sillä toistan sen, että tämä on loistava elokuva. Tämä on kuitenkin käytönnössä kuin remixversio alkuperäisest biisistä, jolloin se mukaan lisätty ravepiano voi olla mukava lisä, niin ei se kuitenkaan tee lopputulokseen merkittävää muutosta, sillä alkuperäinen on hyvin tunnistettavissa.
Kyllä latinodracula on pirun hyvin tehty, sillä se on tehty samoin kuin alkuperäinen ja koska muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sen suurin ero alkuperäiseen on lähestlkoon vain kielessä, niin liian usein mieleen tulee elokuvan olevan vain dubattu versio, kuin uudelleenkuvattu. Ilman Browningin leffaa, tämä toimisi paremmin ja kun näitä katsoo niin kannattaakin katsoa siten että pitää pitkähkön tauon elokuvien välillä.
Käytännössä tämä ja Browningin Dracula ovat tasan yhtä hyviä, mutta samasta julkaisuvuodesta huolimatta vain toinen voi olla ensimmäinen ja tehdä ensivaikutuksen, kun toinen tulee väkisinkin aina hieman perässä.
Pistää vain miettimään, että kuinkahan tehokasta ja erilaista vampyrismia oltaisiin saatu aikaiseksi, jos tekijöille oltaisiin annettu täysin vapaat kädet, ohjasten sijaan.
Dracula's Daughter (1936)
Elokuva jatkuu suoraan siitä mihin Browningin Dracula päättyi ja professori Von (Von?) Helsing (Edward Van Sloan) pidätetään murhasta. Uhri tietenkin oli Dracula, mutta koetapa sitä nyt viranomaisille selittää, että tuli tapettua ikiaikainen eläväkuollut joka imee ihmisten verta.
Pian salaperäinen nainen tulee ja varastaa kreivin ruumiin ja suorittaa polttohautauksen. Tämä nainen on kreivitär Marya Zaleska (Gloria Holden), joka tunnetaan myös Draculan tyttärenä. Zaleskalla on sama verenimemisongelma kuin isällään, mutta nyt kun isä on kuollut ja ruumis tuhottu, tulisi myös tyttären olla vapautunut kirouksesta ja hän voi jälleen soittaa normaalia musiikkia. Öö, siis mitä? Ymmärrän kyllä jos vampyyrikiroukseen kuuluu ristinpelko (joka ei tässä elokuvassa pidä paikkaansa), verenjano ja auringonpolttama, mutta ettäkö vampyrismiin kuuluu myös musiikkimaun muuttuminen?
Von Helsingin avuksi rientää kallonkutistajaystävä Jeffrey (Otto Kruger), joka ei luonnollisestikaan ole uskoa Von Helsingin vampyyripuheita, mutta hädässä ystävä tunnetaan. Ja kun Zaleskan ansiosta kaupungin kaduilta alkaa löytymään pureman uhreja, alkavat Von Helsingin puheet kuulostamaan uskottavilta.
Samalla Zaleska hakee apua parantumiseen tuolta edellä mainitulta kallonkutistaja Jeffreylta, mutta kuten kaupunkilaisten puremisista voimme päätellä, kovin vakavissaan Zaleska ei taida olla parantumishalujensa kanssa. Mikä sopii varsin mainiosta kreivittären apulaiselle, ilmeisesti Himmelskibetista paenneelle Sandorille (Irving Pichel).
Puuta rintaan vaan.
En nyt oikeasti pidä minään ihmeenä, ettei Zaleska seikkaillut muissa elokuvissa, sillä pahikseksi hän tylsä ja riutuvaksi kärsimyshahmoksi hän on turhan välinpitämätön alussa esittämäänsä haluun vapautua isänsä aiheuttamasta kirouksesta. Esimerkiksi Bride of Frankensteinin morsianmonsteri tekee lyhyemmällä esiintymisellä huomattavasti tehokkaamman vaikutuksen. Kuten oikeastaan myös Bride of Re-Animatorin morsianmonsteri.
Ongelma ei niinkään ole esittäjässään, vaan siinä ettei hahmoa ole kirjoitettu loppuun saakka.
Nättejä sumukuvia, vahvoja varjoja, ihan kelvollista näyttelemistä, mutta valitettavan tylsä pääpahis, laimea sankari ja rutiinnikerrontaa.
Joskin plussana yhdistäminen alkuperäiseen Draculaan tapahtuu aika vaivattomasti ja ensisilmäykseltä ei huomaakaan elokuvien valmistumisilla olleen viisi vuotta eroa.
Son of Dracula (1943)
Lue täältä.
House of Dracula (1945)
Monsterextravaganza kun vuoroon astelee elokuva joka kokoaa yhteen Draculan, Susihukkasen, Frankensteinin hirviön ja tyypin nimeltä Steinmuhl.
Luonnollisesti laboratoriotaan keskiaikaisessa linnassa pitävä tohtori Edelmann (Onslow Stevens) saa kuuluisia potilaita kun ensin kreivi Dracula (John Carradine) saapuu hoidattamaan verenhimoaan ja kohtapuoliin Lawrence Talbot (Lon Chaney Jr.), eli tuttavallisemmin Wolf Man astelee paikalle ilmoittamaan halustaan saada Brasilialainen vahaus.
Ja arvatkaa vain onko arvon tohtorilla kyttyräselkäinen apulainen? No tottakai.
Selviää että Draculalla on veressään loinen joka aiheuttaa vampyrismia ja verensiirto toimii parannuskeinona ikiaikaiselle kiroukselle. Kun taas Talbot kärsii paineennoususta aivoissaan ja se aiheuttaa ihmissudeksi muuntumisen. Öö, okei.
Talbotin parantaisi leikkaus joka kuulostaa ihan joltain Egon Spenglerin idealta, eli porataan päähän reikä ja annetaan paineen tasaantua. Mutta Talbotin hermot eivät kestä ja hän hyppää mereen, vain ajautuakseen luolaan jossa uinuu muuan Frankensteinin hirviö (Glenn Strange) ja tokihan se viedään Edelmannin luokse.
Dracula ei voi hillitä halujaan ja Edelmann tappaakin miehen. MUTTA! Draculapa oli ehtinyt verensiirron aikana siirtää omaa vertaan Edelmanniin ja nyt sen lisäksi, että tohtori muuttuu vampyyriksi, syrjäyttää myös Draculan mieli Edelmannin oman tietoisuuden. Häh? Nyt tohtori Edelmann on hullu vampyyritohtori Edelmann joka herättää Frankensteinin hirviön ja vain ex-ihmissusi voi heidät pysäyttää.
Tämä on hassu elokuva.
On tavallaan hauskaa nähdä kaikki nämä ökkömönkiäiset yhdessä ja samassa elokuvassa, ja on tavallaan kiehtovaa kuinka hirviöiden olotiloihin etsitään tieteeellisiä syitä, sen sijaan että kaikki kuitattaisiin jollain hokkuspokkusyliluonnollisuudella. Mutta hitto kun se pitää tehdä näin hassusti. Selitykset Draculan ja Talbotin tiloihin ovat niin heppoisia, että se on kuin selittäisi Romerozombien kärsivän vain tosi pahasta flunssasta. Joten House of Draculan tiede saa tohtori Sykerön vaikuttamaan Cernin johtajalta ja näin ollen on hyvin vaikea erottaa kuka elokuvassa esiintyy tosissaan ja kuka vain ottaa koko jutun vitsinä, sillä jälkimmäinen tulee dominatrixina esille. Siihen kun pistetään päälle hyvin väkinäisen oloiset selitykset siitä miten jokainen monsteri saadaan samaan paikkaan, niin elokuvaa on hyvin hyvin vaikea ottaa tosissaan ja silti se on ilmeisesti tarkoitettu vakavasti otettavaksi kauhuelokuvaksi.
Tuntuukin, että tuottajille on ollut tärkeintä saada monsterit yhteen, sama se miten ja se selittäisikin paljon, myös aiempien Frankenstein-elokuvien filmimateriaalin kierrättämisen.
Mutta vaikka elokuva onkin hassu, niin juuri yhden sellaisen seikan ansiosta se on porautunut pysyvästi mieleeni. kunnes dementia sen sieltä poistaa. Nimittäin juuri nuo Draculan ja Talbotin "sairauksien" selitykset ovat mainion hölmöjä.
Ja on aina kiva muistuttaa miksi sitä alunperin alkoi pitämään John Carradinesta.
Itselläni on aika liuta elokuvia joissa hän on mukana, mutta valtaosa niistä on kaikenmaailman halpisboksien kamaa joissa Carradinella oli jo suurin piirtein molemmat jalat ja järki haudassa ja niitä ei kannata hänen vuokseen katsoa, mutta House of Draculassa näkee hänen aristokraattisen, hieman Vincent Pricesta muistuttavan suoraselkäisyyden.
Vasemmalla Carradine House of Draculassa ja oikealla sellaisena kuin hän on lähes kaikissa muissa.
Tähdet:
Drácula ****
Dracula's Daughter **
House of Dracula **
6 kommenttia:
Mites tuolla Draculalla on tuota jälkikasvua noinkin kovasti? Ymmärtääkseni vampyyrit eivät voi tehdä lapsosia kenenkään kanssa. Ei vaikka Twilight niin meille väittääkin. Oletankin tämän tyttären ja poikasen olevan ottolapsia, sillä muuta selitystäkään en tähän hätään keksi :D
Vähän niin kuin Angelina Jolie
Olen kuullut, että Epsanjalainen versio Draculasta on vielä parempi, kuin jenkkiversio. Onko näin?
Jos ei ole nähnyt jenkkiversiota, niin todennäköisesti.
Sanotaan mielummin, että kun on moneen kertaan katsonut jenkkiversion, tuntuu latinoversio virkistävältä.
Latinoversio on hieman eläväisempi, mutta se on lopulta kuitenkin niin samanlainen, että jos on nähnyt Lugosiversion niin espanjaversio tuntuu siltä kuin olisi vain vaihtanut audiovalikosta kielen
Kyllä niin houkuttais tuo Universal Classic Monsters Collection, mutta kun Blurayna se maksaa kuitenkin vähän liikaa, itse kyllä hommasin Hammer Collectionin jonka 20 DVD:n joukossa oli jopa yksi Dracula leffa
Aina kun luulee löytäneensä jonkin definitiivisen kokoelmaboksin, niin hetken päästä julkaistaan jokin vielä enemmän herkkuja sisältävä versio.
Lähetä kommentti