Coffy (1973)

Uskallanpa arvella että 70-luvulla pinnalla olleen blaxploitaation tunnetuin ilmiö on Shaft. Onko se siis paras blaxploitaatioelokuva? No, itse asetan Shaftin sadan kaikkien aikojen parhaimman elokuvan joukkoon, mutta siitä ei ole nyt kyse. Blaxploitaatio oli genrenä vähän kuin Nu Metal ja kuten Nu Metallissa, siitä osa jäi elämään ja Limp Bizkit ei. Shaft ei ehkä jäänyt elämään Richard Roundtreen tai itsensä elokuvan vuoksi, vaan suuri osa sen pitkäikäisyyteen vaikuttavista tekijöistä on Shaftin leviäminen populaarikulttuuriin. Pelkästään Isaac Hayesin muistettava tunnuskappale on ollut esimerkiksi Bart ja Lisa Simpsonin esitettävänä. Puhumattakoon lukuisista muista esiintymisistään niin vakavuuden kuin parodian keinoin. Kukapa ei olisi kuullut muodossa tai toisessa laulua jossa todetaan ”who's the black private dick, that's a sex machine to all the chicks?” Shaftin muistettavuutta massayleisön mielissä auttoi tietenkin myös Samuel L. Jacksonin ihan-kiva-mutta-ei-sen-enempää-remake.
Mutta blaxploitaatio ei tietenkään ole vain Shaftin harteilla, vaan toinen erittäin muistettava asia jonka tuo lajityyppi toi esille, on Pam Grier. Joka itseasiassa taitaa olla tunnistettavin näyttelijä joka yhdistetään blaxploitaatioon, mutta ei ehkä ole muistetuin juuri siitä. Pam Grierhan nousi uuteen tähteyteen Quentin Tarantinon Jackie Brownin kautta. Ja Tarantinon elokuvat ovat kovasti velkaa aiheena olevalle lajityypille.

Nyt on siis aika mennä vuoteen 1973 ja fiilistellä Pam Grierin ja Coffyn seurassa.

Ai niin. Mitenkä parhaiten voisi kuvailla blaxploitaatioelokuvia sellaiselle joka ei ole niitä aiemmin katsonut. No, kuvittele Likainen Harry mustilla näyttelijöillä.

Sillä oli sitten kyse Cleopatra Jonesista, Foxy Brownista, Truck Tuckerista tai Superflysta, niin kaikki ovat kuin Likainen Harry.

Coffy (Pam Grier) on sairaanhoitaja jonka sisko on vetänyt huonoa kamaa suoniinsa. Tästä suivaantuneena Coffy tappaa kaman antaneen diilerin ja tämän toimittajan. Poliisi kuittaa asian diilereiden välisenä yhteenottona ja Coffy pääsee pälkähästä. Coffy kuitenkin tuntee halua kertoa asiasta jollekin, mutta Coffyn poliitikkopoikaystävä Howard (Booker Bradshaw) ei tunnu oikealta ihmiseltä jolle haluaisi avautua tuollaisesta. Onneksi uskottu löytyy Coffyn entisestä poikaystävästä, poliisi Carterista (William Elliott). Carterilla on omat huolensa siinä, että hänen parinsa koettaa saada Carteria liittymään lahjusten ottajien lukuisaan joukkoon. Carter ei halua kuulla asiasta ja uhkaa paljastaa koko korruptiovyyhdin. Ennen kuin Coffy ehtii kertomaan Carterille omista ongelmistaan, saapuvat pahikset ja hakkaavat Carterin kuoleman partaalle. Nyt Coffy ei enää tunne syyllisyyttä siitä että tappoi ne huumediilerit, sillä kuten siskonsa kanssa, niin nyt Carterille tapahtuneen vuoksi Coffy on jälleen täynnä kostonhimoa. Kohteena on nyt huumekuningas Arturo Vitroni (Allan Arbus) jonka palkkalistoilla on useampikin likainen kyttä.
Coffy hankkiutuu ensin sutenööri King Georgen (Robert DoQui) palkkalistoille. Sitten hän tappelee vähissä vaatteissa muiden seuralaistyttöjen kanssa ja lopulta pääsee Vitronin lähelle maksullisena seuralaisena.
Vitroni onkin askeleen edellä ja nyt paljastunut Coffy jää Vitronin vangiksi. Lisäksi selviää että Coffyn poliitikkopoikaystävä Howard onkin tyypillinen poliitikko, eli rahan vietävänä. Siispä Coffya viedään lahdattavaksi, mutta hänpä pakenee ja palaa takaisin Vitronin luokse entistä kiukkuisempana. Autolla vedetään yksisilmäinen tappaja matalaksi ja sitten haulikko hoitelee loput pahikset.
Coffy etsii vielä käsiinsä Howardin, joka rupeaa puhumaan Coffyn päätä pyörälle, mutta lopulta Coffy ampuu Howardia kelleille.

Luonnollisesti Coffy tuntuu aika vanhentuneelta elokuvalta nykyään, joten katsoessa sitä täytyy pitää oman aikansa tuotteena. Siispä tarjolla on äärettömän paljon pulisonkeja, afrokampauksia, leveitä lahkeita ja street lingoa jossa dig ja jive ovat pisteiden ja pilkkujen paikoilla. Oikeastaan ainoastaan tuo elokuvassa esiintyvien ihmisten puhetapa tekee elokuvasta hiukan enemmän aikaansa sidotun. Tämäkin johtuu pitkälti siitä, että 70-luvun katupuhe on ainoa elokuvassa esiintyvä asia joka on jäänyt eloon huumorin kautta.

Juonellisesti elokuva on aika perinteinen Väkivallan Vihollinen-sarjan kostotarina. Mukaan on laitettu jonkinlaista mainintaa huumekulttuurin merkityksestä yhteiskunnassa ja etenkin mustien maailmassa. Tämähän on Mustien Panttereiden aikaa jolloin The Man koetti pitää vähemmistöjä nyrkkinsä alla. Siispä valkoiset esitetään elokuvassa oikeastaan vain huonossa valossa. Valkoiset tuovat kamaa joka orjuuttaa mustat. Valkoiset kytät ovat pahoja. Ja muuta tälläistä. Mutta ei se haittaa, koska sehän on absoluuttinen totuus. No, hei. Kyseessä ovat aikansa eniten pinnalla olleet asiat, joten niin sen pitääkin olla.

Mikään yhteiskuntakriittinen elokuva Coffy ei kuitenkaan ole. Koko idea on kuitenkin siinä, että joku tekee jotain pahaa perheenjäsenelle ja toinen perheenjäsen kostaa sen. Jos rupeaa liikoja miettimään, niin joutuu monesti toteamaan että eihän Coffy olisi tuolla tavalla päässyt edes korttelin päähän elossa, mutta parasta lienee ettei ajattele liikaa.

Elokuva on hyvin väkivaltainen. HYVIN VÄKIVALTAINEN. Vaikka kostoaihe perustelee itsessään raadollisuuden, niin Coffy on mielestäni hiukan tarpeettomankin alleviivaava väkivaltaisuudessaan. Kaikille pahiksille käy varmasti niin huonosti, että asiaa ei voi olla huomaamatta. Tämä korostuu etenkin siinä, että kun kuvassa on pahis, niin elokuva pitää huolen siitä ettei tätä kohtaan katsojalla ole laisinkaan sympatioita.

Väkivallan lisäksi Coffy tarjoaa toisenkin seikan joka vetoaa murrosikäiseen poikaan sisimmässämme. Eli paljasta pintaa on enemmän kuin pornolehdessä sivuja. Joten ei valittamista sen suhteen.

Noista mainitsemistani pahiksista on otettava pari erikseen esille.
Vitronilla on apulaisena yksisilmäinen tappaja ja tällä tappajalla on päässään lasit joissa toinen linssi on tavallinen silmälasien linssi ja toinen aurinkolasien tummennettu. Se tuntuu jotenkin hölmöltä. Tavallaan se on hauska idea ja näkyvä, mutta sitten jos ajattelee että tämän tappajan kenties kannattaisi olla mahdollisimman näkymätön ja siinä eivät eriparilinssit auta.

Leffan paras hahmo on myös pahis, eli King George. Robert DoQui saa pukeutua aivan naurettaviin kultaisiin verkkaripimpkuteisiin ja olla sekä elokuvan koominen hahmo, että myös yksi vakavasti otettavista ilkimyksistä.

Sid Haig on myös varsin mainio yhtenä Vitronin apulaisista, mutta hän esittää tavallaan itseään. Tai ainakin sitä tyypillistä Sid Haigia jollainen on nähty varmaan kaikissä hänen elokuvissaan.

Tärkein syy katsoa Coffy on Pam Grier. Hän on niin cool että elokuvaa katsoessa täytyy pistää pipo päähän. Kun ajattelee jotain sellaisia girl power-hahmoja kuten Lara Croft, tai se mikä hitto Milla Jovovich nyt olikaan nimeltään Resident Evilissa ja vastaavat, niin kyllä Pam Grier Coffyna on kovempi kuin tusina kilpasisariaan. Paitsi ehkäpä Foxy Brown on vielä coolimpi, mutta häntäkin esitti Pam Grier.

Grierissä kuitenkin on jotain samanlaista karismaa mikä yleensä yhdistetään miespuolisiin näyttelijöihin kuten Clint Eastwood ja Charles Bronson. Joten Grier on varsin sopiva valinta tekemään elokuvaa joka muistuttaa Väkivallan Vihollista. Eikä se laisinkaan haittaa että Pam Grier on aivan uskomattoman hot.

Eli Grier on vähän kuin paleltuminen. Niin kylmää että se polttaa.

Coffy ei kuitenkaan elokuvana ole järin mielenkiintoinen. Sen tarina on täynnä aukkoja joita on paikattu runsaalla paljaalla pinnalla ja väkivallalla. Elokuvassa on myös aivan liian paljon hahmoja joiden kohdalla ei voi kuin ihmetellä että miksi he ovat siellä.

Vastaavasti Coffyssa on todella onnistunut funkjazzscore, King Georgen kaltainen riemastuttava hahmo ja Pam Grierin uskottavuus. Joten noiden kolmen asian ansiosta elokuva nousee selkeästi plussan puolelle, mutta jos rupeaa ajattelemaan elokuvaa kokonaisuutena, niin puolen tunnin pituisena se olisi ollut toimivampi, nyt siinä oli noin tunti liikaa.

Tähdet: ***
Coffy
...NOIR