Tuosta äskeisestä kommentistani huolimatta on silti mainittava, että on tässäkin elokuvassa muutama ihan kelpo idea vaikka kokonaisuus onkin enemmän ajanhaaskuuta kuin ahaa-elämys.
Elokuvan tarina on hyvin perinteinen ryysyistä rikkauksiin ja opetuksen saaminen. Eli tässäkin tapauksessa menestystä kaipaava nilkki saa sitä, menettää egonsa kasvun myötä läheisensä, oppii läheisten merkityksen, katuu ja kaikki on yhtä unelmaa.
Ei minulla ole oikeastaan mitään valittamista tuosta perustarinasta, sillä juonena se ei ehkä ole lähellekään uniikkia, mutta se on toimivaksi todettu kuvio. Ne asiat mitkä tässä elokuvassa kompuroivat pahasti ovat näyttelijät ja sen aika varmalta tuntuvan juonen kuljetus.
Elokuvan katsottuani minun olikin muisteltava että miksi ylipäätään olin ottanut sen katseltavaksi. Vastaus oli John DiMaggio, joka on yksi elokuvan sivuhahmoista. DiMaggio on parhaiten tunnettu varmastikin äänensä kautta ja etenkin Futuraman Benderin äänenä. Ei hän mikään poikkeuksellisen hyvä näyttelijä ole, mutta hänessä on jotakin sympaattista. Ei hän kuitenkaan tätä elokuvaa pelastanut.
Ross (Ross Patterson) on pitseriassa työskentelevä nuori näyttelijänurasta haaveileva mies, joka käy purkamassa tunteitaan keilaamalla ilmiömäisen hyvin. Keilatessaan hän keksii ystävänsä Miken (Clayne Crawford) kanssa itselleen aina uuden persoonan jolla esiintyy ja näin kartuttaa näyttelykokemustaan. Esiintyessään eräänlaisena white trash Ross Vegasina saa hän kyvyillään vakuutettua jonkinlaisen keilailuliiton pomon, joka ehdottaa Rossille uraa ammattilaiskeilaajana. Eihän Ross ota neuvoa kuuleviin korviinsa, sillä hän on aikonut menestyä näyttelijänä.
Kuinka ollakaan, Rossin agentti purkaa sopimuksen ja pitserian pomo antaa kenkää. Joten nyt Ross ryhtyy sitten keilaajaksi Miken innoittamana. Ajatus on että Ross esiintyisi Ross Vegasina ja keräisi mainetta ja mammonaa, ja kun hän olisi tarpeeksi iso tähti jolle tarjottaisiin elokuvarooleja, hän paljastaisi oman minänsä ja olisi todistanut olevansa loistava näyttelijä.
Siispä Ross keilailee esiintyen rehvakkaana Ross Vegasina, mutta mitä enemmän hän kerää suosiota, sitä enemmän hän unohtaa juurensa ja luonteensa muutoksen myötä karkoittaa Miken ja tyttöystävänsä Lindsayn (Tara Reid.) Samalla Ross huomaa kuinka hänen lähellään on liian paljon hänestä hyötyä hakevia ihmisiä ja Ross kasvaa ihmisenä.
Siispä kun mestaruusottelu on käsillä, Ross häviää sen tahalleen päästäkseen eroon siitä elämästä johon hän oli ajautunut ja jonka kautta hän oli huomaamattaan hylännyt kaiken entisen.
Ross menee ja pyytää anteeksi Mikelta ja ostaa Lindsaylle tämän haaveileman eläinkaupan ja kaikki on taas yhtä rakkautta.
Elokuvan lopetus on todellinen antikliimaksi. Kun aluksi on koko elokuvan ajan näytetty kuinka Ross on muuttunut Miken ja Lindsayn silmissä ja he eivät voisi enää koskaan antaa tälle anteeksi, niin sitten Ross vain pyytää Mikelta anteeksi ja ostaa Lindsaylle lemmikkikaupan ja se oli siinä. Vaikka ajatuksena anteeksipyyntö onkin ihan riittävä, niin elokuvassa se tapahtuu liian ohimennen ollakseen vakuuttavaa. Yhtä hyvin Ross olisi voinut lähettää tekstiviestien valmispohjista sanan anteeksi ja se olisi ollut yhtä painokasta kuin mitä Strikessa näytetään. Ja uskokaa pois, Patterson ei ole niin karismaattinen näyttelijä jotta hänen sanansa saisivat James Earl Jonesmaista painokkuutta. Itseasiassa Patterson on elokuvan kenties heikoin esiintyjä ja kun mukana on Tara Reidin kaltainen pökkelö, niin se on jo aika ilkeästi todettu. Patterson on myös elokuvan käsikirjoittaja, joten se selittänee miksi hän on pääosassa.
Koska Patterson on yhtä ilmeikäs ja luonteva kuin savimöhkäle, niin hänen kauttaan ei näe minkäänlaisia muutoksia Ross-hahmossa. Meidän tulisi nähdä Ross aluksi sellaisena sinisilmäisen kilttinä taivaanrannanmaalarina josta kehittyy kyyninen ureapää, mutta Patterson esiintyy koko elokuvan ajan aivan yhtä ärsyttävänä, joten hänen hahmonsa kehitys jää asteelle ärsyttävästä ärsyttävään. Joten häneen on vaikea samaistua ja hänen kasvuaan ei huomaa, koska sitä ei ole.
Patterson ei kuitenkaan ole ainoa huono näyttelijä elokuvassa, vaan esimerkiksi hänen parasta ystäväänsä esittävä Clayne Crawford on myös niitä ihmisiä joita toivoo näkevänsä ihan missä tahansa muualla kuin elokuvissa.
Tuntuukin surulliselta todeta että pääkolmikosta Tara Reid on selkeästi onnistunein, kun hänen rinnallaan Paris Hiltonkin on Marlene Dietrich.
Se, että miten ihmeessä tähän elokuvaan oli saatu houkuteltua mukaan Ray Wise tai Robert Carradine on aivan uskomaton suoritus. En nyt väitä ettäkö kumpikaan heistä olisi loistava esiintyjä, mutta molemmat ovat urallaan todistaneet olevansa ajoittain varsin hyviä.
Oudointa oli se, että elokuvan alussa parin minuutin roolissa oli vallan mainio Dayton Callie (mm. Deadwood), mutta kenties hän on vain niin pieni nimi ettei rooleista parane kieltäytyä. Mutta hän ei pelkästään ole elokuvan paras näyttelijä, mutta hänet heitetään myös pahiten hukkaan.
Lyhyissä sivurooleissa esiintyvät Vinnie Jones ja Rachel Hunter olivat vain heitä joiden kohdalla katsoja voi todeta ”hei, eiks toi oo se?” Jonesilla on sentään suht' näkyvä sivurooli, kun taas Hunterin roolin olisi voinut esittää taustalla oleva puhelinkoppi.
John DiMaggio, joka siis oli perimmäinen syyni katsoa tämä elokuva, oli,,, no, ei huono, mutta aika nolo. Hänen hahmonsa on pelkkä metelöivä aasi, ei muuta. DiMaggio kuitenkin oli erinomainen esimerkiksi elokuvassa Piilaakson Pioneerit, joten kyllä hänkin osaa näytellä.
Ehkä kaikki tässä elokuvassa olevat olisivat olleet parempia, jos käsikirjoitus olisi ollut parempi. Muutama pieruvitsi, hassu peruukki ja homoviittaus ei tee elokuvasta hyvää.
Käsikirjoituksesta puheenollen. Elokuvassa unohdetaan täysin sen alussa luoma idea siitä että Ross haluaa menestyä näyttelijänä ja koettaa hyödyntää keilaaja Ross Vegas-hahmoaan sen unelman saavuttamisessa. Tämä on oikeastaan aika mainio idea, kun ottaa huomioon kuinka moni urheilija saa elokuvatarjouksia juuri siksi että on/oli urheilija. Tai oikeastaan, että kuinka moni julkkis saa vastaavia tarjouksia koska on edes näennäisesti julkkis. Esimerkiksi kun ajatellaan jotain salaman lailla kadonnutta Salarakkaat-duoa ja miten siihen tilanteeseen päästiin.
Elokuvassa kuitenkin unohdetaan koko tämä haave, eikä edes Ross-hahmo mainitse koko näyttelijän uraa sen jälkeen kun alkaa keilaamaan. Siinäkin vaiheessa kun Ross palaa lopussa juurilleen, ei ole mitään tietoakaan ajatuksesta olla näyttelijä. Tämä idea on kuitenkin sellainen jota painotetaan vahvasti elokuvan alussa sellaisena haaveena jonka toteutuminen on selkeä punainen lanka. Aivan kuin käsikirjoittaja olisi vain elokuvan loppuun tullessaan unohtanut mitä alussa tapahtui. Lievästi nolo seikka siksi, että elokuvan päätähti on myös tuo nimenomainen käsikirjoittaja.
Elokuvassa on kyllä yksi mielestäni aika hauska idea joka jätetään taakse valitettavan nopeasti, vaikka tässä tapauksessa ratkaisu on tarinankuljetuksellisesti selitettävissä.
Se pitseria jossa Ross työskentelee elokuvan alussa on valinnut teemakseen Oscar-juhlallisuudet. Pitsat toimitetaan limusiinilla ja työntekijät pukeutuvat smokkeihin. Asiakas saa pitsasta alennuksen jos pitää sen saadessan kiitospuheen. Tämä kiitospuhe-idea on varsin mainio, sillä oli lähes hauskaa katsoa kun joku pitsan saadessaan tahtoi kiittää perhettään ja Jumalaa, ja selitti kuinka tilanne oli hänen elämänsä onnellisin hetki. Sitä melkein olisi toivonut että elokuva olisi keskittynytkin pelkästään kuvaamaan Oscar-pitseriassa työskentelyä.
Strike on perinteinen idealtaan, mikä ei ole huono asia.
Strike on myös vitseiltään ala-arvoinen ja näyttelijäsuorituksiltaan yhtä tuskaa. Ne ovat huonoja asioita.
Tähdet: *
Strike: Balls Of Glory
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti