Ennen kuin sanotte ”sä et vaan ymmärrä” niin annettakoon minun liennytellä Teitä hieman.
Aki Kaurismäki on tehnyt useamman elokuvan joista minä pidän suuresti, yksikään niistä ei vain ole ilmestynyt sitten vuoden 1992. Kaurismäki on jäänyt jumiin samaan asiaan kuin Pedro Almodóvar, David Lynch ja tottavie, Lars Von Trier. Jokainen heistä tekee juuri niitä elokuvia joita heiltä odotetaankín. Kun Almodóvarilta tulee uusi elokuva, niin se on selkeästi Almodóvarin elokuva ja sellaisen Almodóvar tekee nykyään toinen toisensa perään. Kaikki nuo mainitsemani ohjaajat tekevät edelleen hyviä elokuvia ja muuhun elokuvamaailmaan verrattuna heidän elokuvansa ovat toki lähes uniikkeja tyyliltään, mutta he eivät oikeastaan nykyään eroa jostain Michael Baysta, siinä suhteessa että jokainen heistä tyytyy tekemään elokuvia jollaisia heiltä odotetaankin. Joten vaikka heidän elokuvansa ovat kenties muihin tekijöihin verrattaessa poikkeuksellisia, niin heidän omiin tuotantoihinsa verrattuna he toistavat jo mielestään hyväksi todettua kaavaa. Missä ovat Trierin uudet Europat tai Valtakunnat?
Ajatelkaapa vaikka Lynchin The Straight Storya. Kun se ilmestyi niin kukaan ei tuntunut tunnistavan sitä Lynchin elokuvaksi ja jo nyt moni ei edes muista sitä puhuttaessa Lynchin elokuvista. The Straight Story on loistava elokuva, mutta jo tuossa vaiheessa Lynchiin yhdistettiin Lynch, eikä mitään muuta ja tämä on vain kasvanut entisestään.
Vaikka Mika Kaurismäen taso heittelee kuin lehmän häntä, niin hän on veljeään kiintoisampi ohjaajana.
Mutta nyt on vuorossa yksi niistä Aki Kaurismäen leffoista jotka purevat minuun kuin lihasyöjävirus.
Mitä saa kun yhdistetään suomalaiseen mollivoittoisuuteen sekä Suuri Pakoretki että Blues Brothers? Tietenkin tarina viidestätoista Frankista ja yhdestä Pekasta.
Joukko Frank nimisiä miehiä kokoontuu yhteen ja Frank (Kari Väänänen) pitää heille puheen siitä kuinka tavallisen ihmisen arvo on poljettu niin pahasti maahan, että tilanne on muuttunut puhtaaksi tuskaksi. Etenkin Kallion kaupunginosa, jossa Frankit elävät on muuttunut Suomen yleiseksi käymäläksi ja Frank ehdottaakin muille Frankeille, että he yhdessä lähtisivät, pakenisivat vankilastaan kohti Eiraa, tuota legendojen paratiisia jossa hunaja virtaa vuolaana. Muut Frankit (mm. Matti Pellonpää, Martti Syrjä, Pirkka-Pekka Petelius, etc.) ja yksi Pekka (Markku Toikka) ovat yhtä mieltä ja niinpä pakomatka alkaa.
Matka Kalliosta Eiraan osoittauttuukin joukolle äärikyynisiä Frankeja vaaralliseksi ja suurin osa kuoleekin matkalla. Perille selvinneet Frankit (Pellonpää ja Petelius) huomaavatkin että muinainen legendojen Eden, Eira onkin vuosien saatossa rappeutunut ja ei eroa Kalliosta laisinkaan. Sielläkin kalat kuolevat. Nämä perille päässeet Frankit päättävät jatkaa matkaansa Eestiin.
Hyvä on. Tarina on aika yksinkertainen ja itse juonesta on vaikea kertoa muuta, koska siinä ei ole muuta. Elokuva koostuu pitkälti erinäisissä kahviloissa, tms. paikallaanolemisesta. Jos esimerkiksi Jim Jarmuschin Coffee And Cigarettes on tuttu, niin Calamari Union on aika samanlainen. Eli istuskellaan ja jutellaan. Joten tarinan ja esiintymisen askeettisuus oli jo tuolloin määräävä tekijä Kaurismäen elokuvissa. Se että miten Calamari Union eroaa uudemmista Kaurismäen elokuvista on se, että 80-luvun Kaurismäet olivat ehkä päällisin puolin samankaltaisia, mutta ne olivat absurdeja elokuvissa olevien kohtausten ja tarinoidensa puolesta. Vaikka nykykaurismäen staattisuutta puolustellaan sillä että hän teki sen työläistrilogian, niin se ei selitä sitä miksi Juha oli ihan samanlainen kuin ne trilogian kolme elokuvaa. Ja huomautan että ne eivät ole huonoja elokuvia, ne ovat vain yhtä ja samaa. Kun kyseessä on Kaurismäen kaltainen ohjaaja jonka aiempia elokuvia koristi eräänlainen toismaallisuus ja fantasia, niin niiden elementtien karsinta, sekä toisto on vienyt mielenkiinnon hänen tuotannostaan. Erikoinen ei ole erikoista kun sitä kokee liian usein.
Calamari Union on lainausmerkeissä erikoinen, mutta hieman samalla tavalla kuin Päiväni Murmelina. Vaikka se vaikuttaa realistiselta, niin se on aivan uskomaton.
Calamari Union sisältää tarinan lyhykäisyydestä huolimatta aivan julmetun paljon muistettavia kohtauksia ja yllättäen hyvin erilaisia hahmoja, mikä on saavutus kun ottaa huomioon että kukin Frankeista on periaatteessa samanlainen ilmeetön nihilisti. Tai kaikki paitsi Pirkka-Pekka Peteliuksen esittämä Frank. Hänen perheellään kun on hieman omaisuutta, niin muut Frankit hieman ottavat etäisyyttä häneen.
Ja sitten on tietenkin Pekka.
Jospa mainitsenkin muutaman kohtauksen joista pidän suuresti.
Eräässä vaiheessa pari Frankia käy näpistämässä ruokaa kaupasta, mutta heti ulkona toinen toteaa ettei hänellä ole nälkä ja hän veisi ruuat takaisin.
Toinen varsin mainio kohtaus on elokuvan lopussa jossa jäljelle jääneistä Frankeista Pellonpää ja Petelius päättävät lähteä Eestiin koska Eira osoittautui pettymykseksi.
Kolmas erittäin nautittava kohtaus on se kun eräs Frankeista hakee pankista lainaa ja kritisoi pankinjohtajan nuivaa asennetta. Frankin asemassa olevalle miehelle kun pitäisi tuoda pyydetty rahasumma päivittäin kotiovelle, ”jos minulla vain olisi koti.”
Huvittavaa on myös, että elokuvassa on kohtaus jossa Frankit istuvat kahvilassa puhumassa työn tärkeydestä ja tämä kohtaus tuo vahvasti mieleeni Reservoir Dogsin alussa olleen kahvilaosuuden. Molempien miesjoukko kun muistuttaa hieman toisiaan. Vaikka lieneekin epätodennäköistä että Tarantino olisi Calamari Unionia kopioinut. Toisaalta, miksipä ei.
Elokuvassa on kyllä pari asiaa joista en pitänyt.
Viisitoista Frankia ja yksi Pekka on mainio vitsi, mutta Markku Toikan esittämä Pekka on ihan saatanan ärsyttävä hahmo. En tiedä mikä idea oli tehdä hänestä jonkinlainen Travis Bickle/Taksikuskifriikki, mutta se ei huvittanut laisinkaan. Eikä se huono muminaenglanti auta yhtään.
Toinen asia joka ei oikein toimi elokuvassa, on sen keskellä oleva Frankeista koostuvan bändin esiintyminen. Tässä vaiheessa osa Frankeista oli jo kuollut, joten kyseessä on eräänlainen välinäytös, musiikkivideo keskellä elokuvaa. No, biisi ei ole kovin hyvä (se on itseasiassa aika samanlainen kuin Duran Duranien Wild Boys, vain suomirockversiona) ja vaikka se tuo vahvimmin mieleen Blues Brothersin, niin se on aivan väärässä paikassa. Itseasiassa oli se sitten missä kohtaa elokuvaa tahansa, niin se on aivan tarpeeton. Uskonkin että ainoa syy tuolle musiikkikohtaukselle löytyy siitä, että elokuvassa esiintyy paljon muusikoita.
Alunperin Pirkka-Pekka Peteliuksen Frank oli hahmo josta en pitänyt, koska hän oli muihin Frankeihin verrattuna suuri nyhverö, mutta nyt uusintakatselun myötä hänen hahmonsa toimii paremmin. Peteliuksen Frankin tuleekin olla muista Frankeista erilainen, koska hän on persona non grata näin muka-fiksusti sanottuna.
Minulle on aina tullut Calamari Unionista kovasti mieleen Suuri Pakoretki. Molemmissa suuri joukko vankeja pakenee ja ryhmä hajoaa pitkin matkaa, sekä suurin osa kohtaa kuoleman matkallaan.
Calamari Union on riemastuttuva elokuva joka on kuin luotu tilanteisiin joissa keskustellaan elokuvakohtauksista.
Hauska, täynnä muistettavia kohtauksia ja muistutus siitä, että kun minunlaiseni ihmiset pettyvät Kaurismäkeen, niin aina voi ottaa esille Calamari Unionin.
Jos vain se Pekka-hahmo olisi ollut erilainen ja musiikkikohtaus olisi poistettu.
Tähdet: ****
Calamari Union
...NOIR
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti