Red Rover (2003)

Kylie (Jodi Lyn O'Keefe) pääsee lomalle pöpilästä koska on nyt mieleltään sopivan vakaa joten on oikea aika heti laitoksen ovella osoittaa, että ai niin, faija on delannut. Tämän kertoo Kylien veli Will (William Baldwin), mutta onneksi hän on ammatiltaan psykiatri jolloin asia varmasti esitettiin täydellä rauhoittavalla ammattitaidolla. Perinnönjaon yhteydessä ilmenee, että sisarusten isällä oli omistuksessaan kartano joka oli muulle perheelle tuntematon, joten kuten asiaan kuuluu on sinne matkattava jotta nähtäisiin millaisen paikka on kyseessä ja miksi sen olemassaolo salattiin. Will ajattelee matkan kartanolle kertovan jotain sukuhistorista varsinkin heidän kauan sitten edesmenneen äitinsä puolelta jonka kautta talo on perheelle päätynyt ja siinä samalla hän voi sekän ammattinsa että sukulaisuuden puolesta pitää silmällä Kylieta tämän mielenterveyttä ajatellen. Tottakai kartano sijaitsee saarella sivistyksen ulottumattomissa ja mantereen pikkukyläläiset pelkäävät taloa, kertoen sen olevan kirottu. Oiva paikka viedä toistuvia painajaisia näkevä nainen joka on enemmän kuin altis vetämään ranteensa auki.

Okei, ihan oikeasti nyt. Mielenterveydeltään epävakaa päähenkilö jota kalvaa itsetuhoinen syyllisyys äitinsä kuolemasta, ihminen joka haluaa viedä hänet jonnekin syrjäiseen paikkaan jossa voisi muka auttaa häntä, pitäen omaa etuaan ajaakseen potilasta eräänlaisena koekaniinina ja peritty mystinen talo jota pidetään kirottuna. Jos sieltä vielä tulee esille häiriintynyt lastenhuone, kuvausta joka vihjailee jonkun tarkkailevan vieraita ja ns. pelottavaa mutta samalla herkän romanttista musiikkia niin... ei mitään, sillä nämä asiat ehtivät tietenkin jo tulla esille ennen kuin tätä aloitin kirjoittamaan ja ne on nähty tuhat ja yksi kertaa aikaisemminkin. Keksikää nyt jotain erilaista. Ihan mitä tahansa. Skottilaisia noitaseireenivampyyreja? Okei, se kuulostaa ihan sopivalta. No niin, nyt sieltä tottakai tuli esille se pakollinen creepy kummituslapsi jonka vain Kylie huomaa.

Willin pää rupeaa pehmenemään kun hän tuijottaa löytämäänsä esiäidin maalausta ja tukkakin alkaa roikkumaan silmillä, joten hullu hän on ja kohta alkavat teräaseet heilumaan kuin Jackilla. Joten yllätys yllätys, Kylien painajaiset ovatkin olleet koko ajan varoituksia, että murhahulluus sekä murhanoituus kulkevat kylläkin suvussa ja kerrankin hänessä jota ihan virallisestikin pidetään hulluna.

Niin sanotulle kummitustarinalle Red Roverissa on sopivan raukea tunnelma jolla on mahdollisuus luoda jännitystä hahmojen sekä tarinan avustuksella, mutta valitettavasti kummankaan kohdalla ei tuoda esille mitään sellaista joka olisi edes hivenen omanlaista. Sitä ei ole se, että joku tuijottaa vanhaa taulua hypnotisoituneena ja kohta maalauksessa esiintyvä esitäti tulee unen ja valveen välimaastossa kiusaamaan. En pidä yhtäkään elokuvan näyttelijöistä erityisen hyvänä joskaan en täysin toivottomanakaan tapauksena, mutta Red Roverin kohdalla en sen kierrätyskaman kuluneisuuden vuoksi uskoisi näyttelijävaihdostenkaan tekevän muutosta parempaan. Red Rover on yksinkertaisesti pitkästyttävä. Erityisen rasittavaa tämä on siksi, että aivan lopussa kun hän josta on koko ajan varoiteltu onkin hän jota on syytä pelätä on sen verran onnistunut ajatus, että sitä olisi kannattanut hyödyntää jo hieman aiemmin eikä jättää vimeminuutin pelastukseksi koska se ei todellakaan ehdi enää auttamaan. Aivan kuten tarjoaisi auttavaa kättään ihmiselle joka on jo viikko sitten kadonnut juoksuhiekan syvyyksiin.

Tähdet: *

Red Rover

Saatanallinen tyttökoulu (Satan's School for Girls, 2000)

Bethin (Shannen Doherty) sisar on tehnyt väitetysti itsemurhan, mutta niin sekä katsoja kuin Bethkin tietävät asian olevan toisin, joskin meistä vain minä oikeasti näen sen kun hän ainoastaan uskoo vilunkipeliin. Beth ilmoittautuu oppilaaksi samaiseen tyttökouluun jossa edesmennyt sisarensa tunsi olonsa epämukavaksi ja huomaa ettei kyseessä ollutkaan ainoa epäselvä opiskelijakuolema ja kas! kenties koulun mustiin pukeutunut tyttöjoukko onkin satanisteja ja mystisillä saatanavoimillaan ovat aiheuttaneet kuolemaa. Enemmän pahuutta löytyy Kanye Westista, mutta sama se koska nämä neidit pukeutuvat mustaan ja sehän tarkoittaa varsinkin amerikkalaisessa kouluyhteisössä silkkaa pahuutta joka pitää pysäyttää. Joskin on mielenkiintoista, että kun kerran alussa korostetaan sitä kuinka nämä ns. goottitytöt ovat epäilyttäviä niin miksi kun lähestytään uskoteltua totuutta heidät kokonaan unohdetaan elokuvasta. Ei enää kuvaakaan heistä. Sen jälkeen on aika vaikea yllättyä kun paljastetaan, että koulun rikkaat bitchit ovatkin ne pahikset. Dramaattinen hidastettu zoomaus pentagrammiin!

Kyseessä on uusintaversio samannimisestä vuoden 1973 elokuvasta ja ilmeisesti myös julkaistu suomennoksella Pahan tyttökoulu, mutta tässä luotan vain IMDb:n väitteeseen koska itse olen törmännyt ainoastaan tällä Saatanallinen tyttökoulu-nimellä julkaistuun painokseen. Aaron Spelling-tuotantoa, mutta en osaa sanoa onko sillä oikeasti muuta merkitystä kuin että Saatanallisen tyttökoulun tekijäkaartista löytyy hänen muista tuotannoista tuttuja nimiä (näkyvimpänä Shannen Doherty), kuvamateriaalissa näemmä kierrätetään hänen aiempia tekosiaan ja Spelling rahoitti myös sen originaalielokuvankin. Vaikka yhdistänkin Spellingin nimen helposti saippuasarjoihin joko aikuisemmilla taikka nuoremmilla näyttelijöillä, niin hän on aina piirtynyt mieleeni enemmänkin pelkkänä rahamiehenä kuin jonkinlaisena persoonana jonka kädenjälki olisi aina konkreettisesti tunnistettavissa ja täten vaikka vaivatta linkitänkin Dynastian Titaaneihin ja Beverly Hills 90201:n Melrose Placeen samanlaisina saman todellisuuden tekeleinä, en kuitenkaan samoin kuin vaikkapa jonkun Jerry Bruckheimerin tuotannot keskenään, joista voi lähes aina sanoa hänen vaikuttaneen sisältöön ehkä enemmänkin kuin olisi tarvinnut. Samapa se, jos hän ei olisi tuottanut Beverly Hillsia (aka L.A. Beat. Jep, ihan oikeasti) en kenties olisi aikoinaan ihastunut Shannen Dohertyyn ja murrosikäisenä pitänyt hänen kuvaansa lompakossani. Sääli että hän sittemmin osoittautui kreisiksi bitchiksi jonka kuvan katsominenkin sai pelkäämään, että kohta on lemmikit puukotettu ja keitetty. Ihana, tuhma nainen.

Voisin uskoa motiivin tuottaa Saatanallisen tyttökoulun remaken juuri tuolloin vuonna 2000 johtuneen vielä voimissaan olleesta jonkinlaisesta hot topic-goottimuodista jonka moderneina edellävijöinä toimivat vuoden 1996 elokuva Noitapiiri ja tietenkin vielä silloin relevantti Marilyn Manson, mutta tämän nimenomaisen elokuvan suorempana  esikuvana oli varmastikin Noitapiirin jälkeläisenä syntynyt sitäkin massaystävällisempi tv-sarja Siskoni on noita, joka myös oli Aaron Spelling-tuotantoa ja jota alunperin tähditti muun muassa Shannen Doherty. Muutoin kenties mainitsisin vielä tuolloin pyörineen Buffy vampyyrintappaja-sarjan joka sekin edusti muka jonkinlaista alternativehenkistä yliluonnollista teiniangstia, mutta kyllä Saatanallinen tyttökoulu noudattaa suoremmin Noitapiirin lanseeraamaa tyylisuuntausta jossa koulun hyljeksityt ns. outsiderit ovat mustiin pukeutuneita goottityttöjä joiden käsitys goottimusiikista on jokin The Smiths ja kyseessä onkin enemmän imago, muoti-ilmiö kuin jonkinlainen aate.

Henkilöinä elokuvan vaihtoehtoneidit ovat kuitenkin täsmälleen samanlaisia kuin pastellisävyiset opiskelutoverinsa, mutta tottakai he ovat pahoja friikkejä koska eivät juo boolia Fatboy Slimin tahdissa (ei kun ihan oikeasti) ja samalla jokainen hiemankin ooämgeetä pidemmälle ajatteleva tajuaa ettei tässä ole mitään erilaista taikka vaihtoehtoista. Se on vain keino myydä jotain ja nyt se ehkä on jo hieman myöhässä tulevaa ja nopeasti vanhentunutta Avril Lavigne-kapinallisuutta. Se kuinka elokuvan twisti onkin, että noitalauma koostuukin niistä pastelliväritytöistä oletettujen mustahuulten sijaan ei muuta mitään sillä kaikki esitetään täsmälleen samanlaisia vaatteiden väristä riiippumatta. No, ehkä siinä on edes jotain kaukaista yritystä olla yllätyksellinen ja kenties se olisi voinutkin olla sitä jos tärkeämpää ei olisi ollut keskittyä täyttämään sisältöä mukadramaattisilla hidastuksilla ja muulla kliseisillä tunnelmaa luovilla halpamaisuuksilla.

Pituus 87 minuuttia. Ilman hidastuksia 57min.

Saatanallinen tyttökoulu on sontaa.

Ymmärrän että elokuva on tuotettu rahastamaan jollakin voimissaan olevalla trendillä ja muokattu mahdollisimman turvallisen kaupalliseen suuntaan jotta sitä voidaan näyttää missä ja milloin tahansa ilman vaaraa kenenkään tulevan tielle, mutta näin nynnerömäinen toteutus saa luulemaan kyseessä olevan jokin kristillisen yhteisön tuottama varoitusvideo roolipeleistä vuodelta 1984, joskin ilman sellaisen mukanaan tuomaa tahatonta koomisuutta.

Tylsä, nolo ja Shannen Doherty on aika surkea näyttelijä. Mutta ei hätää Shannen, niin ovat kollegasikin.

Liekö Charlien enkeleiden julistesuunnittelija ollut sama kuin Saatanallisen tyttökoulun, kun kannet muistuttavat toisiaan poseerauksia myöten ja oho! edellisenkin tuotti eräs Aaron Spelling.

Tähdet: *

Saatanallinen tyttökoulu