Zero Tolerance (1994)

Ihan ensimmäiseksi minun mainita jotain elokuvan kansikuvasta. Ei, ei tästä nimenomaisesta minun kasetillani olevasta vaan saman elokuvan toista painosta koristavasta, sillä onpas se samankaltainen kuin vuotta myöhemmin ilmestyneessä Jeff Wincottin Last Man Standingissa:

Liekö sama henkilö suunnitellut molempien kannet ja se onkin mahdollisuutena suuri kun kerran molemmat ovat saman tuotantoyhtiön tekeleitä (Pepin/Merhi). Kravattikin taitaa olla sama.

FBI:n agentti Jeff (Robert Patrick) noutaa kollegoineen Meksikon puolelta ison pahan huumekeisari Mantan (Titus Welliver) ja tottakai keikka keskeytyy kun Jeffin kollegat pistetään reikiä täyteen, jonka johdosta Manta pääsee onnistuneesti pakoon. Huumekingi ei kuitenkaan anna anteeksi yritystä viedä häntä oikeuden eteen, varsinkaan kun nyt pitäisi mennä Las Vegasiin hoitamaan huumebisneksiä ja se ei oikein poliisin etsimänä onnistu, joten agenttimme pakotetaan perhemurhan uhalla auttamaan Mantaa ja niinpä huumekeisari esiintyy valheellisesti Jeffin vankina jotta pääsee ihan valtion suojaamana töidensä pariin. Mitä Jeff ei tässä vaiheessa tiedä niin hänen perheensä on jo pistetty kylmäksi Mantan käskystä, joten lupaus siitä kuinka vaimo ja lapsi pääsevät elossa vapaaksi jos Jeff suostuu yhteistyöhön on valheellista. Uskomatonta miten kamaa innolla nuuskiva ja hysteerisesti kikattava murhanhimoinen huumekauppias saattaakin johtaa niin pahasti harhaan. Kaiken lisäksi Jeffkin aiotaan kiitokseksi avustaan räjäyttää ihan kuoliaaksi asti.
Mutta eihän se ole sankari eikä mikään joka näin nopeasti kupsahtaa ja niinpä Jeff selviytyy nenäverenvuodolla. Saatuaan tietää totuuden perheensä kohtalosta selville on aika ryhtyä toimimaan vastoin pomojen määräyksiä ja lähteä henkilökohtaiselle kostoretkelle aiheuttamaan runsain mitoin huumekauppiaskuolemia. Kieltämättä samanhenkistä kohtaloa on myös koston kohteena oleva huumekauppiaiden delegaatio suunnitellut Jeffille, mutta ei huolta, Jeff niittää pahiksia siihen tahtiin etteivät he ehdi saamaan edes ajatustaan loppuun saaakka.

Namusia naisia katsastan, moottoripyörällä ratsastan.

Mainio B-action jossa kaikki tuntuu räjähtävän jo pelkästä kosketuksesta, joka nurkalla ammutaan kuin vapaan lehmän tilalla ja sankarin vigilanteismin puolella on mielellään koska pahikset ovat niin superpahoja, että heitä rakastaa vihata... KUOLEMAAN SAAKKA!
Silti yllättävänkin asiallisen vakava, näyttävästi toteutettu ja ilman liiallista tahatonta komiikka ollakseen täysin tuttua Pepin/Merhi-roskaa, mutta onneksi edelleen silkkaa B-räiskintää. Siinäpä se.
Okei, tylyn pahuus on tapettu-päätöksen jälkeen lopputeksteissä soiva Nik Kershawin kaltainen nynnypop ei kyllä jätä nauruhermoja rauhaan.

Muistakaa, että ikkunasta läpi heittäminen irroittaa käsiraudat, mutta osuma maahan (tai auton päälle) palauttaa ne käsiin ja kiinni.

Tähdet: ***
Zero Tolerance

Yhtä kyytiä (2011)

Selvästi alamaailmaan liittyvän herra Polikovin (Anatoli Humala) muistikirja on varastettu ja ilmeisesti eräänlainen palkkasoturietsivä Veera (Nadja Holopainen) palkataan etsimään se, kuten myös ilmoittamaan toimeksiantajalle varkaan, Vikin (Veli-Matti Karén) olinpaikka jotta voidaan harjoittaa silmää ei-aivan-silmästä. Toisaalla synnynnäiset epäonnistuja-teddy boyt Jorma (Orvo Grönlund) ja Late (Henry Holopainen) ovat tuskastuneita omiin rehellisiin pikkuhilujen töihinsä ja tarttuvat puoliapaattisella innolla mahdollisuuteen ryhtyä Veeran apulaisiksi.
Tiukka ja ammattitaitoinen Veera yhdessä Kummelista karanneiden Tim Calahanin sekä Hank da Silvan kanssa povaa katastrofia ja miesduo aiheuttaakin samantien tahattomasti Veeralle fyysisiä vaurioita joiden vuoksi he joutuvat keskenään hoitamaan homman kotiin. Muistikirja yllättävän onnistuneesti haltuun ja pakoon Veera reppuselässä. Pala kakkua sanoisi joku, ellei perässä oleva törmäilevä Viki olisi valmis kuolettaviin temppuihin saadakseen varastamansa muistikirjan takaisin.
Sekaan tarmokasta Hilja maitotyttöä, vaimoltaan kotiväkivaltaa saavaa kyläkauppiasta, paintballia harrastavia mummeleita, höyrähtänyttä ekoaktivistia joka tuntuu askeltavan koko ajan syvemmälle hulluuden syövereihin  ja sankareille onnellinen loppu joka puree takamukseen.

Rasvarilook ei ole koskaan ollut mielestäni mitenkään innostava, mutta patemustajärvismi se vasta pelottavaa onkin.

Ihastuttava kesäinen veijarikomedia joka vetoaa etenkin rennolla tunnelmallaan sekä mukavan oloisilla hahmoillaan, mutta ei tee suurta vaikutusta takaa-ajoelokuvaan kuuluvan jännityksen puutteellaan taikka ajoittain kesäteatterimaisella esiintymisellä. Joskin liian erossa olevien metsästäjän ja saaliiden aiheuttama jännityksen puute korvaantuu mainioilla hassuilla hahmoilla joiden toilailua seuraa ilokseen ja hetkittäin kömpelöhkö näytteleminen puolestaan saa itsensä anteeksi esiintyjien aitoudesta. Muutenkin sen minkä Yhtä kyytiä kenties uskoo menettävän vertailussa ns. isompiin/nimekkäämpiin vastaaviin elokuviin se voittaa silkalla aurinkoisella tunnelmallaan, josta siis puuttuu rutiiniammattittaidon kireys.

Suomessa on tehty runsaasti maalaisromanttisia kevyitä elokuvia, mutta harva on oikeasti näin kesäisen oloinen, että elokuvaa katsoessa tekee mieli tallustella paljain jaloin aurinkoiselle nurmikentälle loikoilemaan. Hitto, landemaisemiin sijoittuvat Pekko-elokuvatkin näyttävät tämän rinnalla lasimurskalla ja nauloilla vuoratulta hylätyltä sementtitehtaalta jossa majaansa pitää Castle Freak.

Yhtä kyytiä ei kenties aiheuta hyvää oloa kuin olemalla kiva, mutta se onkin kivaksi elokuvaksi tosi kiva.

Tähdet: ***
Yhtä kyytiä