Kanadan puolella häissä käynyt viiden hengen seurue on paluumatkalla kotiinsa jenkkilän ihmemaahan, kun syrjäisellä metsätiellä heidät pysäytetään oletettujen rajavartijoiden toimesta. Tyypillinen tyly pilkunviilaaminen ja pomottelu muuttuu pian astetta vakavammaksi kun rajavartijat päättävät ystävysten salakuljettavan huumeita ja mahdollisesti suunnittelevan terroristi-iskuja joilla horjuttaa demokratiaa. Siispä koira on leikattava auki nieltyjen huumepussien varalta, pidätetyt tulee riisua, pahoinpidellä, alistaa, nöyryyttää ja sitten vielä pilata heidän fiiliksensä lukitsemalla pieniin verkkohäkkeihin keskelle ei-mitään. Jos huudat tuskaasi metsässä, kaatuuko puu?
Territories on siis kommentointia yhdysvaltoihin liitettyjä terrorismin vastaisia taisteluja kohtaan ja etenkin kaikki niihin yhdistetyt kuulustelumetodit tulevat esille. Siispä todellisuudesta tuttuja kuvia ja kerrottuja tapoja näkee tässä fiktiossa. Säkkiä päähän, huutoa, äänekästä musiikkia, lyöntejä, ajan ja paikan hämärrystä, polttomerkintää, kaikkea mahdollista alistamista jonka vuoksi uhri on valmis tunnustamaan mitä tahansa jotta saisi kaiken päättymään.
Pois lukien se, että oltaisiin tässä voitu hyvin jättää pois se pakollinen yhden hahmon etninen nimi, mukaan ujutetut oikeat uutispätkät Guantanamon sulkemisesta sekä laukaisimena toimiva ruohopussi on kyseessä kuitenkin erittäin toimivaa ahdistavaa sadismia, joka osoittaa kuinka pystytään tekemään nykyään kovin suosittua ns. kidutuskauhua ilman goreen sortumista ja ennenkaikkea yhdistämällä sellaiseen oikea tarina. Toki tämä on ajoittain vatsassa kouraisevan väkivaltainen ja metsässä asuvat puskajussit kiduttamassa nuorisoa ajavat ajatuksia sinne tyypillisen silpomiskauhun suuntaan, mutta veripalttu pysyy poissa ja rytmi enimmäkseen kärsivällisenä, jolloin vaikka päällisin puolin tämä onkin juuri sitä metsäläiset ja väärälle tielle päätyneet-tarinaa, niin kyseessä on silti enemmänkin mustansynkkää jännäriä, joka parhaimpansa mukaan pyrkii poliittiseen kritiikkin. Tätä yhteiskuntakommentointia ajatellen olisinkin pitänyt parempana tehdä tarinasta hieman universaalimpi/ajattomampi ja siksi jättää pois ne Guantanamo-klipit ja elokuvan näkökulmasta etninen (Jalii Adel Kahlid) nimi, koska ilman niitäkin ymmärtää mitä Territoriesissa halutaan kritisoida ja vaikka nuo ovatkin vain pieni osia elokuvissa niin ne ovat silti liiaksi idean alleviivaamista (joskaan nämä eivät ole juuri muuta kuin kaivamalla löydettyjä virheitä ilman erheitä). Tästä syystä en myöskään pitänyt siitä, että yhdellä matkalaisista oli mukanaan maripussi, koska sellainen on juuri jotain sellaista tavanomaisuutta jonka vuoksi R. Lee Ermey vetää pultit ja pilkkoo koko nuorisolauman pata-aineksiksi. Territoriesissa toimii kuitenkin pirun hyvin se kuinka lopulta kasvottomaksi ja nimettömäksi jäävä ääri-isänmaallinen duo ilman meille todellista syytä vangitsee porukan ja pakottaa heistä ulos tahtomansa perusteet toimilleen, jolloin mitä vähemmän mukana on saarnausajatuksia tai puukkohippasta on tämä lajityyppinsä parhautta ja piti sitä sitten kidutuskauhuna taikka poliittisena trillerinä, niin Territories on aika hemmetin tehokas elokuva.
MUTTA!
Elokuvan monologisesti keskusteleva poliittisuus, vähäeleinen ahdistava mystisyys ja lähes kaikki positiivinen asia joka erottaa sen muista kauhisteluista rupeaa karisemaan pois kun laskuri yltää noin 60 minuuttiin ja mukaan astuu karski mutta ah niin lutuisan herkkä marlboromiesyksityisetsivänarkkari joka saapuu etsimään kadonneita nuoria ja nopeammin kuin ehtii sanomaan nanosekunti hän selvittää kaiken ja (onneksi armollisen lyhyeksi jäävä) takaa-ajotoiminta rikkoo masentavasta lopetuksesta huolimatta elokuvan tunnelmaa. Joten buu!
Onneksi ne viimeiset pari minuuttia ovat pirun hienoja ja silloin soiva musiikkikappale on täydellinen loppukuviin.
Tähdet: ***
Territories
Ranskis Joseph Charlegrand (Olivier Gruner) on saapunut jenkkilän villiin länteen etsimään monokkelia pitävää murhaavaa entistä armeijabossiaan Ziegfield Von Trottaa (Marc Singer) ja kostamaan bestiksensä kuolema. Matkallaan Joseph päätyy rosvoparoni Benedictin (R. Lee Ermey) hallinnoimaan pikkukaupunkiin ja kohtaa maanviljelijäpariskunnan, Cainin (Ian Ziering) ja Maryn (Ashley Laurence) jotka eivät ole halukkaita myymään tilaansa edellä mainitulle ilkimykselle, joten hän haluaa ottaa sen väkisin. Cainin olisikin saatava jostain rahaa pelastaakseen maansa, jota sitten voisi saada osallistumalla paikalliseen palkkiolliseen nyrkkitappeluun. Kuten arvata saattaa niin Joseph päättää auttaa pariskuntaa, joten jalat ja kädet viuhumaan, sillä nyt tulee pataan niin että kyöpelinvuori raikaa.
Morriconemaista musiikkia, sänkisiä antisankareita ja alkutekstit ammuskellaan palasiksi. Jep, vaikka tämä päähänpotkimiselokuva on hahmojaan ja tarinaansa myöten rutiininomaista lähitaistelutoimintaa (eli eurosankari kostaa jonkun kuoleman osallistumalla tappelukisaan), niin parodisen tuntuisat spagettiwesternelementit tuovat sisältöön jonkinlaista mukavaa maustetta. Kun elokuvan pahikset ovat kuin Brisco Countysta karanneita niin kyseessä on enemmän kieli poskessa tehtyä potkutoimintaa kuin mitä ensialkuun odottaisi, joten mukana on ainakin yritystä rentoon tunnelmaan, jolloin kömpelöt roolisuoritukset, tahaton koomisuus ja muu tälläinen ei esiinny ainakaan täysin negatiivisessa mielessä. Jos kerran tekijät eivät ole ottaneet elokuvaansa ryppyotsaisesti, niin eipä kai meidänkään tulisi.
Erityisen hauskaa on katsella Ian Zieringia, jonka hahmo on tarkoitettu sellaiseksi, että hän tuntee olonsa nöyryytetyksi kun joku vieras tulee tappelemaan hänen taistelunsa (ajatellaan vaikkapa Michael Moriartya Kalpeassa ratsastajassa) ja vaimokin menee ja ihastuu tähän lihaksikkaaseen avustavaan muukalaiseen (onneksi Zieringin hahmo tapetaan pois, jotta aviorikoksen riski katoaa), niin kuitenkin Zieringin hahmon maskuliinisuuskriisiä huomattavammaksi nousee itse näyttelijän "eläytyminen" menneisyyden villiin länteen, joka on kuin olisi pistetty saman näyttelijän Beverly Hills 90210-hahmo Steve Sanders landelle ja tämä ei sitten tiedä miten kännykällä sahataan hirsiä.
Toinen aivan loistava tyyppi on Marc Singer elokuvan etsittynä pahiksena, sillä hänen eläytymisensä jonkinlaiseksi saksalaisranskalaissadistiksi on yhtä uskottavaa kuin Pepe Le Pew Hannibal Lecterinä. Miehen repliikitkin tuntuvat olevan vain kliseisellä kurkkumätäisellä euroaksentilla sanotut "oo-lalaa!" ja "oo-lalaa!"
Köyhän miehen Jean-Claude Van Dammena (jota Van Damme on itsekin nykyään) pitämäni Olivier Gruner vaikuttaa Savatessakin sellaiselta, mutta kyllähän miehen jalka liikkuu sukkelaan ja ilmeet ovat poissaolevia, joten piti häntä jonkinlaisena kopiona tai ei, niin hän istuu ihan tarpeeksi hyvin elokuviin joissa näytteleminen tehdään jalkapohjilla. Kuitenkin kenties tarkoituksella ja varmastikin vain vahingossa Gruner osoittaa eräässä kohtauksessa olevansa inhimillinen, eikä vain ihmistä muistuttava tappelukone. Sillä kun Ziering toteaa kuinka hyvä oli että Gruner esti häntä kiukkuilemasta, koska Steve olisi voinut tappaa hänet nolanneet pahikset, niin varmastikin käsikirjoitukseen kuulumattomasti Grunerin pokka pettää. Hän varmastikin tiesi, että vaikka Zieringista onkin moottorisahoineen vastustusta pyörremyrskyhaille, niin nyrkkisankariksi ei hänestä ole edes vaikka syntyisi nyrkeiksi.
Tavanomaista huumoripitoisempi potkunyrkkielokuva, jonka tarkoituksellisten ja tarkoituksettomien koomisten tilanteiden vuoksikaan ei nouse aplodeja antamaan, sillä vaikka arvostankin yritystä tehdä jonkinlaista huumorispagettiwesternkenkimistä, niin kyllä nyt taidettiin olla vähän liian kaukana omista kyvyistä ja puolittainen väkinäisyys jarruttaa rattaita. Niitä käsien yhteen läimäisyjä kuitenkin hetkittäin harkitsee, varsinkin nähdessään ällistyttäviä tilanteita kuten sen jossa Joseph ja Ziegfield esittelevät taitojaan ja Joseph näyttää olevansa niin bad ass, että pystyy potkaisemaan jopa ampiaisen hengiltä.
Tähdet: **
Savate
