Hyvää joulua kaikille

 

Trouble in L.A. (Elektra Luxx, 2010)

Pornoalan taakseen jättänyt Elektra Luxx (Carla Cugino) opettaa nyttemmin liikkeitään kansalaisopistolla, kun kohtaa siellä Coran (Marley Shelton) joka on nyysinyt joltain bändiltä kasan sanoituksia jotka kertovat Elektrasta ja ajatteli vastapalveluksen toivossa olevan syytä toimittaa ne ex-pornotähdelle. Vastapalvelus on saada Elektra paneskelemaan Coran puolison kanssa... koska... no, koska...

No kuitenkin, väärinkäsityksen vuoksi Elektra päätyykin sänkyyn Dellwood Butterworthin (Timothy Olyphant) kanssa, joka sattuu olemaan edellä mainitun bändin palkkaama yksityisetsivä aikeenaan saada sanoitukset takaisin. Seuraa tietenkin hetkellinen ihastuminen, joka unohdetaan samantien. Toisaalla on joku lasbopariskunta joilla on ilmeisiä suhdeongelmia, Elektran naapuri jolla on suhdeongelmia, pornobloggaaja jolla on suhdeongelmia, etc. Eivät nämä tarinat oikeastaan liity toisiinsa, mutta ovat siellä kuitenkin ja näin ollen niitä olisi ehkä voinut karsia poiskin. Varsinainen punainen lanka on Elektra, miten hän näkee itsensä, miten muut näkevät hänet ja millainen hän oikeasti on.

Takakannessa mainitaan Trouble in L.A.:n olevan "kauan odotettu jatko-osa yleisön ja arvostelijoiden ylistämälle elokuvalle Women in Trouble", joka on itseltäni jäänyt näkemättä ja pitikin googlata kuinka tiukasti nämä yhdistyvät että kannattaako tätä jatkoa katsoa näkemättä ensimmäistä osaa. Ilmeisesti merkittävin tarinallinen jatkumo on pääosahahmon eli Elektra Luxxin oleminen myös aiemmassa elokuvassa, mutta esimerkiksi samaa ohjaajaa,  tms. lukuunottamatta eipä kyse ole kuitenkaan mistään suoranaisesta tarinan jatkamisesta vaan pikemminkin sävyjen. Näin ollen en pidä välttämättömänä katsoa Women in Troublea ainakaan juonellisten seikkojen vuoksi, mutta myönnettäköön siitä lukemisen aiheuttaneen sen, että jos se nyt sattuu vastaan niin kyllä sen voisi vilkaista. Pelkästään elokuvan juliste loi mielikuvan  Pedro Almodóvarista ja sisällön perusteella kyseessä voisikin olla eräänlainen kunnianosoitus hänelle.

Olen aika varma, että elokuvien nimetkin viittaavat Almodóvariin ja ehdin jo ennen tapauksiin perehtymistä arvella olleenkin jokin Naisia hermoromahduksen partaalla-uusintaversiointi.

Kolmas osa nimeltään Women in Ecstasy on ainakin ollut suunnitteilla.

En tiedä mikä tämän kakkososan budjetti on ollut, mutta ensimmäinen osa oli maksanut vain 50 000 ja mukana oli silti varsin nimekäs kaarti kuten esimerkiksi Carla Cugino, Josh Brolin, Joseph Gordon-Levitt, Connie Britton, Xander Berkeley, Elizabeth Berkley, Simon Baker, etc. Mikä kuulostaa aikalailla kaveripalveluksien tekemiseltä (etenkin kun Cugino näyttäisi olevan ohjaajan puoliso), mutta samapa tuo ja kun varsin moni heistä plus lisää on tässäkin osassa, niin jos kulutkin pysyvät kurissa ei luulisi kolmannen osan olevan täysin poissa laskuista. Eri asia tietenkin on se, että tarvittiinko tätä toistakaan.
Aiemmin mainittujen Cugigon, Levittin ja Brolinin ohella tässä elokuvassa esiintyvät muun muassa Julianne Moore, Malin Åkerman, Timothy Olyphant, Kathleen Quinlan, Adrianne Palicki ja monta muuta joiden vuoksi lienee ainakin vaikea pitää budjetti ensimmäisen osan 50 000 rajoissa, mutta niin se varmasti oli jo siinäkin ja kun kokonaistuotto oli vain noin 11 000 dollaria, saattanee se olla syynä sille miksi kolmatta elokuvaa ei ole kuulunut. Samalla se kenties kertoo muutakin elokuvan suosiosta.

Kuten yleensäkin tällaisissa tapauksissa onhan se kiva bongailla tuttuja näyttelijöitä, mutta ei tämä oikeasti mikään ensemble-elokuva ole sillä cameoita ei voi sellaiseen laskea mukaan ja monet muutkin pysyttelevät osuuksillaan sen verran irralla toisistaan ettei sitä voi niinkään nähdä yhteistyönä, vaan pikemminkin ohjaajan halulla saada mukaan enemmän kuin on tarvetta. Joten mitään Robert Altmanin taidokkuutta saada nimekkäät näyttelijämassat toimimaan yhden hyvän eteen ei ole nähtävissä.
Jos ajattelee tätä Almodóvar-pastissina (jota kiitetäänkin lopputeksteissä) niin yhteistä on panostaminen naishahmoihin ja jonkinlaiseen draamapainotteiseen seksikomediaan, mutta hahmoja ei ole kirjoitettu lähellekään yhtä syviksi eikä jälkimmäinen ole samalla tavalla hysteerian partaalla olevaa absurdismia hivelevää hermostuneisuutta ja kiihkoa, vaan helppoja pikkutuhmia pinnallisuuksia. Joskin sitäkin sieltä perheystävällisemmältä suunnalta.

Kiltteys ja harmittomuus eivät tällä erää suuremmin kiusaa koska kukaan näyttelijöistä ei sentään viestitä olemuksellaan haluttomuuttaan olla mukana ja varmasti kyseessä onkin ollut kullekin varsin mukavaa ajanvietettä kavereiden seurassa, mutta jos mukana olisi vähän sunnuntaibrunssia vahvempaa energiaa niin elokuvalla olisi ehkä ollut muutakin annettavaa kuin hissimusiikkina toimiminen.

Hieman ihmetyttää miksi Elektra on Luxx eikä tuhmiin kuviin enemmän liitettävä Luxxx?

Tähdet: **(*)

Trouble in L.A.

Koulun kauhu! (Big Bully, 1996)

Lapsena koulukiusatusta standardinörttimäisestä Davidista (Rick Moranis) on sittemmin kasvanut samanoloinen kirjailija joka ottaa vastaan opettajantyön lapsuudenkoulustaan ja kun kollegana toimii ammoinen ihastus Victoria (Julianne Phillips) on elämä nyttemmin ihan mallillaan. Kunnes ilmenee erään toisen opettajan olevan juurikin Davidin ammoinen koulukiusaaja Rosco (Tom Arnold) ja on kuin aikaa tai henkistä kasvua ei olisi välissä tapahtunutkaan vaan kiusaaminen jatkuu entisenlaisena. Lisäongelmia tuottaa se kuinka kiusaaminen toteutuu myös miesten poikien välillä, nyt vain Davidin poika on se kiusaaja ja kohteena Roscon mukula. Tietenkin lopuksi kaikki ovat kavereita, koska tottakai.

Koulun kauhu! oli kriitikoiden ja yleisön lyttäämä kaupallinen floppi ja kun katsoin käsikirjoittajana toimineen Mark Steven Johnsonin (Daredevil, Elektra, Ghost Rider) niin ajattelin vain, että tietenkin. No, sekään tuskin lupasi lopputuloksesta hyvää, että Tom Arnold uskoi Rick Moraniksen katsoneen häntä alas vastanäyttelijänä ja jos pääosanesittäjät eivät pidä toisistaan niin sen ei ainakaan toivoisi tulevan yleisön tietoisuuteen ennen kuin ovat elokuvasta maksaneet. Joskin kun kyseessä on tarina jossa Arnold esittää koulukiusaajaa ja Moranis uhria, saattoi tämä vastanäyttelijästä pitämättömyys olla tarkoituksellinen ratkaisu tehdäkseen sisällöstä vahvemman, uskottavamman. Koulukiusaamistarina jossa kiusaaja ja uhri pitävät toisistaan voisi kyllä olla aika veikeä yritys. Arnoldin imago ja totta puhuen myös näyttelijälahjat huomioiden voin helposti uskoa arvostetumman esiintyjän käyttäytyvän ylimielisesti häntä kohtaan, mutta tässä tapauksessa uskon/toivon tällaisen mahdollisuuden olleen roolihahmojen sisäistämisen kuin todellisen aliarvostuksen osoituksen. Ainakaan se ei näyttäydy kiusallisena itse elokuvassa. Eikä syytä olekaan, etenkään kun Arnold on ihan kelvollinen osassaan ja sen perusteella ei ainakaan vaikuttaisi olevan aihetta katsoa häntä alaspäin.

Pääduo tekee ihan hyvää työtä, mutta ei mitenkään erikoista koska kumpaakaan ei ole kirjoitettu erityisen kiinnostavaksi ja oletankin että syy elokuvan floppaamiseen löytyy siitä ettei sillä ole oikeastaan mitään sanottavaa ja laiska ohjaus tuntuu tukevan tätä käsitystä. Toki tarinassa on pientä potentiaalia sen osalta kuinka entisen kiusaajan poika on entisen uhrinsa kiusaama ja siitä olisi voitu luoda esimerkiksi draamakomediaa jossa painotetaan sen ensimmäistä osaa peilaamalla päähenkilöiden luonteita toisiinsa. Ts. opitaan tai ei opita virheistä ja nähdään miten samat erheet kulkevat sukupolvelta toiselle. Mutta draama pidetään minimissään joten kenties halu on ollut tehdä silkkaa komediaa jossa kiusaaminen esitetään kilpavarustelevana kepposteluna. Ei, ei, ei sitäkään. Varsinainen huumori jätetään pitkälti sivuhahmojen harteille ja siinäkin ainoa oikea kunnon veto oli näyttää kaikkien opettajien olevan ketjupolttajia joka oli visuaalisesti varsin koominen näky. Toisin sanoen Koulun kauhun ongelmana vaikuttaisi olevan määrätietoisuuden puute jonka vuoksi se ei ole tarpeeksi oikeastaan mitään ja tämä on harmi koska kuten mainitsin siellä on seassa ainesta, ja hauskasti suurin tuntuu löytyvän nimenomaan Tom Arnoldista ja hahmostaan. Elokuvassa kun osoitetaan, että sinä aikana kun hän on ollut erossa Davidista on hän vajonnut tohvelisankariksi jota kukaan ei enää pelkää, mutta Davidin paluu kouluun sytyttää hänessä liekin ja saa tuntemaan olemansa elossa. Tässä olisi ollut mahdollisuutta mustaan komediaan jossa kiusaaja on elokuvan "sankari" ja mitä rajummaksi meno menee niin sitä "parempi" se olisi ollut (joskin niin hän kuin muutkin jätetään suurelta osin aika pinnallisiksi ja täten kenenkään motiiveja ei oikein viedä vahausta syvemmälle). Nyt rohkeus puuttuu ja lopuksi selkärankakin. Se ei tietenkään oli taannut arvostelumenestystä taikka kaupallista hittiä, mutta olisi ainakin osoittanut halua tehdä enemmänkin kuin vain ihan kivaa. Mielenkiintoisesti myöhemmin samana vuonna ilmaantui Jim Carreyn tähdittämä Sähköputkimies joka teki oikeastaan sen mitä tältä halusin ja se tunnetusti (aikalailla syystäkin) haukuttiin lyttyyn eikä menestynyt rahallisesti (joskaan ei hävinnyt samassa suhteessa kuin Koulun kauhu!).

Tähdet: **(*)

Koulun kauhu!