Modern Girls - vauhtimimmit (Modern Girls, 1986)

Ystävykset Margo (Daphne Zuniga), Kelly (Virginia Madsen) sekä Cece (Cynthia Gibb) haluavat karistaa arkipäivän murheet lähtemällä bilettämään ja huijaavat kiltin Cliffordin (Clayton Rohner) autokuskikseen. Hän suostuu koska on palavasti ihastunut menevään Kellyyn joka antaa ymmärtää Cliffordilla olevan mahdollisuuksia onneen, mutta neiti haluaakin deittailla kilttien rakastavien miehien sijaan moukkamaisia renttuja ja tämä osui nyt hieman liian lähelle, että hiton Kelly!

Cece ihastuu kaupungissa vierailevaan rocktähti Brunoon (myös Clayton Rohner), jota jahdataan sitten ympäri kaupunkia ja koska Clifford on Brunon kaksoisolento tai toisinpäin niin tottakai se johtaa jossain vaiheessa sekaannuksiin sekä yhdennäköisyyden hyödyntämiseen. Tietenkin jokainen etsii sitä oikeaa elämäänsä, mutta antaa vaatimustensa ja käsityksensä rakkaudesta johtaa harhaan eikä vessaan pääse pissille koska jokainen koppi on varattu kokanvetoon.

Hirveästi ei Modern Girlsista löydy informaatiota, mutta ainakin siitä on pidetty huoli että sen soundtrack on saanut mainintansa ja kannessakin listaus mukana olevista bändeistä on näyttävämmin esillä kuin elokuvantekijät. Pari niistä on vielä tänäpäivänäkin huomioarvoisia.

Elokuvan ohjannut Jerry Kramer näyttäisi olleen tuohon aikaan vahvastikin kallellaan musiikkivideoiden tuottamiseen ja vieläpä varsin nimekkäiden artistien kanssa, että siinä saattaa olla syy Modern Girlsin myymiseen nimenomaan musiikilla sen tähtien, tms. sijaan. Joskin jonkinasteisia tähtiä syttyikin vasta myöhemmin koska ainakin nähdäkseni Virginia Madsen ja Daphne Zuniga ovat he jotka ovat nimekkäimmät Modern Girlsin näyttelijät ja hekin vasta sen jälkeen. Tuohon aikaan ainakin kasvoiltaan jos ei sitten nimeltään tunnetuin saattoikin olla Martin Ferrero, jolla oli siihen mennessä parissakin suositussa tv-sarjassa jatkuva sivurooli hyvinkin näkyvänä hahmona, kuten vaikkapa Miami Vicen lipevä huijari Izzy.

Mutta se musiikki, se todellakin näkyy tai siis kuuluu tässä elokuvassa vähän samaan tapaan kuin Quentin Tarantinolla taikka Michael Mannilla, että sitä siis on paljon ja varsinkin näistä edellisen tapaan käytettynä siten että sen varmasti kuulee eräänlaisen koukkuna vetämään huomiota. Toki nyt tietenkin varsin yksipuolisena sen ollessa imagoon sopivasti kasaripoppia ja Modern Girls onkin elokuva joka on täysin 80-luvun elokuva siten miten 80-lukua aina muistellaan. Myöhemmin sillä leikittelevä lyhytikäinen That 80's Show esimerkiksi eroaa Modern Girlsista pääosin siten, että tässä nostalgiatrippaillaan pysymällä aidossa tekoajassaan. Niin ja tietenkin Modern Girls on enemmän draamapainotteisempi sellaiseen John Hughes-tapaan.

Pastellivärejä, isoja korvakoruja, suuret hiukset, sokaiset meikit ja näin pois päin, että oli se oikeasti arkinäky taikka pelkkää lehtimainontaa niin se kyllä värittää koko Modern Girlsia.

Siitä musiikista pitää tosin erikseen mainita sellainen seikka, että vaikka kyseessä on elokuvan tyyliin ja ajankohtaan sopivaa kamaa, niin se soi kuin kuuntelisi jotain synapopsoittolistaa miettimättä sopiiko kyseinen kappale juuri siihen kohtaukseen vaiko ei, se soi siinä hetkessä kuitenkin. Tykkään kyllä useammastakin soundtrackin kappaleesta, mutta järjestystä olisin miettinyt kahdesti.

Modern Girl on aika tuttu kertomus pinnallisista tai hölmöyttään sellaisen vaikutelman antavista ihmisistä jotka saavat kokea pientä nöyryytystä ja huomaamaan ettei kannata nyrpistää nokkaansa heille jotka ovat ihan samanlaisia kuin itsekin on ja samaan aikaan kiltti mies saa rohkeutta olla muutakin kuin vain pelkkä sylkykuppi. Tietenkään oikeassa elämässä kilttejä ihmisiä ei aina palkita rakkaudella, että hiton Kelly!

Puhetta rakkaudesta, sen oikean löytämisestä, vääriin ihmisiin retkahtamisesta ja arabiterroristeja eli varsin perinteistä tarinointia, mutta ainakin hyvällä fiiliksellä tehtynä jotta elokuvaa katsoo varsin mielellään. Erityisen hauskaa on se, että jos Modern Girls tehtäisiin nyt niin se olisi varmaankin ihan samanlainen, tuntuen silloin ehkäpä kärjistetyn kullatulta nostalgiamatkalta, mutta on sitä jo tavallaan nyt ollen oikeasti oikeaan aikaan tehtynä. Joten esimerkiksi se miten tässä piikitellään aikansa gootteja taikka musiikkivideokulttuuria oli elokuva ilmestyessään ehkäpä jopa hieman parodisen aikakausikuvauksensa vuoksi aikaansa edellä ja nyt saisi enemmän ymmärrystä osakseen. Tämä pistääkin miettimään mahdollisuutta, että kenties Modern Girlsin julkaisuaikainen floppaus johtui osittain siitä kuinka se hieman naureskeli ajanjaksolle, tehden sen hieman liian aikaisin yleisöään ajatellen.

Ei aivan klassikkoainesta, mutta ei missään nimessä unohdusta osakseen ansaitseva, hetkittäin veikeän satiirinen aikakausikuvaus jossa on mukavaa romantiikkaa, komiikkaa ja koskettavuutta.

Hiton Kelly!

Tähdet: ***

Modern Girls - vauhtimimmit

Piru mieheksi (Free Money, 1998)

Ei Roy Bean.

Takahikiällä tapahtuu kun Svenin (Marlon Brando) kaksostyttäret Inga ja Liv (Christin ja Holly Watson) ovat molemmat samanaikaisesti raskaana, joten edessä tuplahaulikkohäät kun neitojen seurustelukumppanit Larry (Thomas Haden Church) ja Bud (Charlie Sheen) pakotetaan tekemään Svenin tyttäristä kunnialliset. Saman katon allekin on kaikkien muutettava kokemaan miltä sähköpaimen ja raamattu maistuvat.

Muuten, toinen neidoista ei tietenkään ole oikeasti raskaana, he vain halusivat samanaikaiset häät. Vaikka sama se miten asia on, jos Inga ja Liv haluavat jotain Sven pitää huolen että se tapahtuu ja kun hän on pelätty vankilajohtaja jonka vangit useasti päätyvät häkin sijaan arkkuun ei siinä oikein parane sanoa vastaan. Tästä syystä Svenin toimia tutkimaan onkin saapunut FBI:n agentti Karen (Mira Sorvino).

Samaan aikaan Bud on keksinyt mielestään mainion keinon vapauttaa itsensä ja Larry Svenin raitaisesta otteesta, ja se tietenkin on vanha kunnon junaryöstö, joka onnistuukin puoliksi kun vain Bud päätyy vankilaan jossa Sven aikoo pitää hänet jatkuvassa kärsimyksessä.

Näyttelemässä muun muassa Marlon Brando, Charlie Sheen, Martin Sheen, Thomas Haden Church, Mira Sorvino, David Arquette ja Donald Sutherland. Brandon kohdalla Piru mieheksi oli vieläpä jonkinlainen comeback-elokuva, että kasvoja, nimiä ja markkinavoimaa elokuvalla ainakin oli. Joskin tuon Brandon "paluun" voi ottaa hyvinkin käsitteellisenä, sillä vaikka takakansi hehkuttaakin tällaista: "Maailman parhaana näyttelijänä pidetty, moninkertainen Oscar-voittaja Marlon Brando tekee uskomattoman paluun valkokankaalle vuosien hiljaisuuden jälkeen", ilmestyi miehen edellinen elokuva vuonna 1997 ja sitä aiempi vuonna 1996, että ei se nyt niin hirveän pitkä poissaolo ollut. Itse asiassa seuraava tuotanto, Valtikka (The Score) ilmestyi vuonna 2001, että siinä oli suurempi rako ajallisesti ja sitäkin muistaakseni mainostettiin tähtien ohella Brandon paluuna. Niin ja onhan kaksi Oscaria enemmän kuin yksi, mutta ollaanko silloin jo moninkertainen Oscar-voittaja?

Käsikirjoittajana Gregory Peckin poika Anthony, mikä ei ole mikään meriitti ja henkilökohtainen filmografiansakin on aika merkityksetön myyntiteholtaan, mutta silti nimenomaan kaikki tämän Piru mieheksi-elokuvan nimet sun muut ovat omiaan kauppaamaan sitä ajatuksella minä tunnen tuon ja tuon ja tuon ja toi teki Platoonin ja toi Kummisedän, etc. Tänä päivänä vielä enemmänkin kun Thomas Haden Church meni myöhemmin nappaamaan Oscar-ehdokkuuden Sidewaysista ja nousi enemmän valtavirtahuomioon joka johti muuan muassa Spider-Man kolmoseen, missä oli ainoa vähänkin hyvä seikka.

Eipä tainnut Piru mieheksi mikään hitti olla, jo pelkästään sen perusteella ettei kukaan tunnu edes muistavan tällaista teosta sen naamavoimista huolimatta ja aika varmasti suomennos on omiaan viemään ajatukset aivan toisen elokuvan pariin. Piru mieheksi päätyikin syystä tai toisesta vuodeksi hyllytetyksi ennen varsinaista julkaisuaan, että se ei taatusti ainakaan auttanut menestysjahdissa. Joskin nyt ajatellen kyseessä on yksi seikoista jonka vuoksi sen saattaisi muistaakin.

Niin ja Piru mieheksi on tietenkin ajalta kun Charlie Sheen koetti kerätä uskottavuutta olemalla Charles.

Ja siitä markkinoinnista puheen ollen, tässä lajitelma äkkiseltään googlaamiani kansikuva-/julistevaihtoehtoja joissa yleisesti ottaen on aika hyvin huomioitu pääduosta molemmat, jolloin myös Thomas Haden Church on muistettu isompien nimien yhteydessä. Enimmäkseen kansilla on myös osoitettu kyseessä olevan jonkinlainen komedia, mutta toki siellä joukossa on sellaisiakin jotka eivät sitä tee, mutta oletankin sen johtuneen siitä että kannen suunnittelija oli ehtinyt nähdä elokuvan ennen kuin kuvan aikaansai. Siksipä tuo oikealla ylhäällä oleva korealainen punainen trillerikansi on aivan loistava:

Toinen mainio seikka on se, että kun leffassa Sheenin ja Churchin aikeena on tehdä junakeikka niin se on huomioitu parissakin kannessa, mutta molemmissa erilaisella junalla. Joskin toisaalta onko sillä väliä kun aika varmasti osa valituista kuvista on otettu aivan toisista elokuvista ja esimerkiksi oikealla alareunassa olevassa kuvassa (Loucos por Dinheiro) Sheenin pää on taatusti leikattu muualta ja uskoisen sen muun olevan Sheenin vuoden 1997 elokuvasta Shadow Conspiracy.

Ja sitten on tämä vaihtoehto joka pitää huolen Sutherlandin ja Brandon olemisesta jossain 30-lukujännärissä, kun taas Sheen taitaa paeta vankilasta Tim Robbinsin sijaan:

Piru mieheksi on hieman samantyylinen kuin Dan Aykroydin aikoinaan flopannut ja sittemmin kulttimainetta synnyttänyt Kaistapäiden kaupunkin (Nothing but Trouble, 1991).

Näin ollen huumorissa ja hahmoissa on samanlaista mustaa kieroutuneisuutta, mutta aivan yhtä pitkälle ei kuitenkaan mennä kuin ainoastaan Marlon Brandon kohdalla (miinus nenä) ja visuaalisuus on huomattavasti tavanomaisempi, joten mielikuvitus ei ole lentänyt yhtä railakkaasti, mutta siltikin samassa todellisuudessa oleskellaan. Parempaa yritystä löytyy siinä vaiheessa kun vietetään aikaa Svenin vankilassa, koska tuo puolikauhumainen miljöö yhdistettynä Brandon äkkiväärään sekoiluun on aika maittavaa ja vaikka en nyt tosiaankaan mene sanomaan Brandon olevan parhaimmillaan niin ainakin hän vaikuttaa ainoalta joka pitää edes hieman hauskaa roolissaan ja on ymmärtänyt uskotella itselleen tekeillä olleen komedia. Joidenkin näyttelijöiden kohdalla tuntuukin siltä, että he ovat esiintymässä eri elokuvassa ja osa puolestaan vaikuttaa olevan mukana vain koska tuotantoporukassa on joku tuttu joka on pyytänyt palvelusta, mikä sitten näkyy joidenkin hahmojen merkityksettömyydessä. Esimerkiksi Mira Sorvinon hahmon tarkoitus on aivan mitätön koko tarinaa ajatellen (se rikostutkimus ei vaikuta mihinkään) ja vaikka hän on mukana koko elokuvan mitan niin poissaolo ei olisi muuttanut yhtikäs mitään.

Ei se esimerkkinä käyttämäni Kaistapäiden kaupunkikaan mikään erityisen hyvä elokuva ole, mutta ainakaan sitä ei pääse kaiken sekasorron vuoksi kutsumaan tylsäksi ja siitä näkee yrityksen tehdä jotain muistettavaa, kun samasta hengestä huolimatta Piru mieheksi on kuin jokin laiska huumorintajuton halpatuotantoversio joka hajoaa jo ennen takuun loppumista.

Tähdet: **

Piru mieheksi

No Escape (ATM, 2012)

Jossain pörssiyhtiössä työskentelevät David (Brian Geraghty), Emily (Alice Eve) ja Corey (Josh Peck) lähtevät yhtä matkaa pikkujouluista, joka on kahdelle ensimmäiselle mahdollisuus vihdoinkin tunnustaa toisilleen ihastumisistaan kun taas Coreylle se on vain jälleen yksi tilaisuus käyttäytyä kuin m*lkku joka hän vaikuttaisi olevan 24/7. Yömyöhäisellä he pysähtyvät pankkiautomaatille joka on suomalaisille vieraaseen tapaan lasitettu koppi, mutta suomalaisille tuttuun tapaan se on kooltaan kuin opiskelijayksiö. Sinne he jäävät jumiin kun ulkopuolella seisoskelee psykopaatti joka saattaisi paloitella kolmikon hengiltä. Ja joo, puhelimen akku on sopivasti tyhjä.

Yleisesti ajatellen pidän jännityselokuvissa ideasta pistää pienryhmä ihmisiä ns. suljettuun tilaan, josta ei pääse pois koska oven ulkopuolella odottaa vihamielinen metsuri taikka verokarhu ja onhan sitä ideaa käytettykin kuin minä sukkia, että varsin reikäiseksi on jo kulunut. Kauppakeskus, omakotitalo, vene, hissi tai jokin muu mikä, mutta kaikkialla tunnutaan jo olleen ja jos siellä ei sitten ole sitä kirvestä suussaan pitävää haita tai muuta, niin sitten roikutaan hiihtohississä jolloin uhkatekijänä on pakkanen ja pudotus. Siinä mielessä No Escape ei ole idealtaan uniikki, mutta oli toki piristävää kokea sama tarina nyt pankkiautomaatille siirrettynä ja kun Suomessakin on pidetty tehokkaasti huolta ettei pankkeihin kaivata asiakkaita niin miehittämätön, sopivasti ihmisvirrasta sivussa oleva ottoautomaatti on aika mainion samaistuttava kohde tällaiseen psykopaatti ovella-tarinaan. Joskin tietenkin olemme enemmän tottuneita seinäautomaatteihin kuin johonkin keskellä parkkipaikkaa olevaan puhelinkoppimaiseen tönöön, mutta hei, harvempi enää muistaa edes puhelinkoppejakaan.

No Escape hyödyntää aikalailla kaikki asiaankuuluvat kliseet aina niistä kuluneista hahmoista (nätti nainen, arka mies, mulkero ja sekopää joka ei sano mitään eikä kasvoja nähdä) puhelimeen vailla virtaa ja tietenkin kohtaloon jonka vuoksi ollaan vain väärässä paikassa väärään aikaan (pahis kun oli sattunut valitsemaan saman yön ja saman pankkiautomaatin kuin kolmikko). Mukana ovat ne tutut hetket kuten ohikulkijoille kohdistetut avunhuudot jotka menevät hukkaan koska he eivät huomaa mitään, keskinäiset välien kiristymiset ja katsojille tehdyt vihjailut siitä kuka pahis voisi olla (asiakas joka menetti säästönsä Davidin sijoitusvinkkien vuoksi?), joten pyörää ei olla keksitty uudestaan ja katsojan on luotettava jotta idea sekä sen toteutus kantavat maaliin saakka.

No ei ihan.

Parasta elokuvassa on sen miljöö, sillä keskellä pimeää parkkialuetta oleva valaistu pieni koppi näyttää sopivasti sekä paikalta jonne ulkopuolelta haluaisi suojaan (valo luo lämpöä, lämpö tuo turvaa), mutta samaan aikaan se on kuin jokin yksinäisyyden symboli. Erakkona ei missään. Toteutus on kuitenkin perinteisten temppujensa ansiosta rutiinijännitystä jossa on keskivertoista esiintymistä ja pituutta aivan liikaa (joka tosin on ideaalit 90min) pitääkseen tällä yhdistelmällä tunnelmaa kireänä koko aikaa. No Escape aiheuttaa ajoittain hieman samanlaisen fiiliksen kuin elokuvat joissa surkutellaan kun joku on katkonut lankapuhelinlinjat ja kaikilla kuitenkin kännykkä jota eivät käytä.

Mukana kuitenkin on joitakin yksittäisiä helmiksi kutsuttavia hetkiä, kuten vaikkapa se kuinka pieneksi rajoitettua henkilömäärää kasvatetaan satunnaisilla ohikulkijoilla ja sen muutoin niin tavanomaista temppua muuttaa se kuinka yksi heistä päätyy erehdyksessä kolmikon tappamaksi, joka virheen paljastuttua synnyttää lisää kitkaa trion välille. Ja se miten pahis hyödyntää yön kylmyyttä on onnistunut temppu lyhentämään kolmikon selviämismahdollisuuksia. Tapa miten rennosti ilkimys tarkkailee tapahtumaa vain lisää hetken kohtalokkuutta.

Tiivistettynä joksikin The Twilight Zonen tai vastaavan sarjan jaksoksi olisi No Escape ollut varmaan silkkaa timanttia, mutta kyllä leluautomaatin muovisormuskin on aika hyvä juttu joten positiivista koettavaa on ainakin kertakatselun verran.

Tähdet: ***

No Escape

Mies ilman identiteettiä (Second Nature, 2003)

Hmm, muistinsa menettänyt mies joka huomaa omaavansa erityisiä kykyjä hakata ihmisiä ja valtio on hänen perässään. Hei Jason, miksi se kuulostaa niin kovin tutulta?

Lentokoneonnettomuudessa ollut mies (Alec Baldwin) herää muistinsa menettäneenä, kokien satunnaisia välähdyksiä kauhistuttavasta tragediasta jossa ilmeisesti menetti läheisiään. Tohtori Harriet (Louise Lombard) sanoo miehen nimen olevan Paul, joten paremman puutteessa siihen on uskottava ja kohta paikalla käy mystinen pimeydessä oleva herra mainitsemassa, että vaarat odottavat nurkan takana. Nopeasti ilmenee Paulin osaavan kieliä kuin C3PO ja refleksit ovat kuin Myrskykissalla, joten voisiko olla niin että hän on jokin superagentti tai vastaavaa? Sitä hän onkin ja palaa nopeasti entiseen ammattiinsa salamurhaamaan valtiopäälliköitä sun muita, mutta tottakai jotain on vialla eikä hän pystykään enää tappamaan kylmäverisesti. Tämä käänne ei tietenkään sovi pomolle Keltonille (Powers Boothe) ja niinpä Paul on poistettava elävien kirjoista. Onneksi Paul saa näennäistä apua Harrietilta, joka toisin kuin Franka Potente ei ole aivan ulkopuolinen siihen miksi mies on sellainen kuin on, mutta on siltikin hyvien puolella.

Huvittaa on, että 15 minuuttia sisään ja Paul muistaa suurinpiirtein kaiken elämässään aina siitä missä lapsena asui, miksi osaa vieraita kieliä ja jopa naapurinsa nimen, mutta ei tietenkään sitä mitä todellisuudessa tekee ammatikseen. Tämä kiirehtiminen aiheuttaa aikamoisen kolhun uskottavuudelle, että tässäkö muka mies joka juuri pelastettiin kuoleman partaalta ja edessä olisi kuntoutuminen josta edes Steve Buscemi Fargo-kohtalon jälkeen ei palaisi, ja sitten on vielä se täydellinen muistinmenetys jossa muistetaan kaikki paitsi se mitä muka pidetään juonen kannalta yllätyksellisenä salaisuutena. Viisi minuuttia myöhemmin sekään ei ole enää salaisuus, joten miten täyttää jäljellä olevat 70 minuuttia? Toki myöhemmin koetetaan "yllättää" tutulla lavastetut muistot-käänteellä, mutta nämä ovat kuitenkin vastaavissa tarinoissa aika rutiinia ettei se juurikaan hetkauta.

No, onneksi vaikka aika isolta osalta tuntuukin siltä, Mies ilman identiteettiä ei ole vain mehutiivisteversio Jason Bournen seikkailuista vaan omaa parikin mukavaa muutosta kaavaan. Se kuinka Paul ilomielin palaa salaisten operaatioiden tappaja-ammattiinsa on veikeä käänne, vaikka tottakai sekin vaihtuu pian siihen perinteisempään ideaan siitä kuinka halutaan olla vapaa valtion pahuuden kosketukselta ja sitten taistellaan siitä entistä työnantajaa vastaan. Mutta sentään hetken verran se on virkistävä idea ja sitten on siitä parista mukavasta muutoksesta se toinen...

no, ei kai sellaista ollutkaan.

Joskin se miten Paulin aivopesukoulutus näytetään sisältää aika hyvän osoituksen siitä kuinka erilainen ihminen hän oli ennen nykytilaansa ja sitä kirjaimellisesti koska oli näyttelijää (Corey Johnson) myöten täysin eri henkilö.

Kyllä Mies ilman identiteettiä on suurelta osin budjettiversio Jason Bournen identiteetista, mutta sellaisenakin ihan kelvollista taustahälyä ja siellä on sentään pari seikkaa joita seuraamalla oltaisiin voitu viedä elokuvaa enemmän omaan suuntaansa. Kovin suurta innostusta se ei herätä, mutta osoittaa ainakin sen että jos ei olisi panostanut komediaan niin tarmokkaasti olisi Alec Baldwin soveltunut Liam Neesonin ja kumppaneiden sekaan isätoimintatähdeksi.

Suurin osa kansivaihtoehdoista tuntuu jos ei nyt suoraan markkinoivan elokuvaa bournemaisena niin ainakin vihjailevan vastaavien teosten suuntaan ja esimerkiksi tuo kolmas kansikuva on ihan silkkaa aikakautensa agenttitoimintaelokuvaa imitoidessaan vahvasti Daniel Craigin 007-tyyliä (erinomaista on se kuinka Baldwinin varjo ei kanna pistoolia).

Mielenkiintoisesti viimeisin valitsemani kansikuvista eli se oikealla oleva on taas kuin jostain kauhuleffasta, joka puolestaan on tunnelmaltaan kaukaisin itse sisältöä ajatellen.

Niin ja vielä sivuhuomautuksena se, että Paulia ennen muutosta esittänyt Corey Johnson oli mukana The Bourne Ultimatumissa.

Tähdet: **

Mies ilman identiteettiä

Waking Up in Reno (2002)

Kotimaisittain Hirveetä herätä Renossa, joka saa elokuvan kuulostamaan krapulapitoisemmalta komedialta kuin mitä oikeasti onkaan.

Pariskunnat Darlene (Natasha Richardson) ja Lonnie (Billy Bob Thornton) sekä Candy (Charlize Theron) kera Royn (Patrick Swayze) lähtevät yhteiselle lomamatkalle Renoon jossa olisi tarkoitus käydä Grand Canyonilla, Monster Truck-tapahtumassa, kasinoilla ja siinä ohessa Darlene toivoo sytyttävänsä hiipuneen avioliittonsa uuteen liekkiin kun taas Roy toivoo saattavansa Candyn paksuksi. Vahvasti luonteiltaan kiltin sinisilmäiset Darlene ja Roy eivät olekaan tietoisia siitä kuinka heidän puolisonsa harrastavat salaa keskenään haureutta, joka kyllä aiheuttaa Candylle syyllisyyttä, mutta Lonnielle ei laisinkaan. Lonnie muuten on autokauppias ja komedioissa se tarkoittaa aina lipeää, itserakasta ureapäätä ja se hän tottavie onkin. Sitten ilmenee Candyn tosiaan olevan raskaana, mutta samalla tohtori kertoo ettei Roy voi saada lapsia. Sivussa syödään jättipihvi ja Lonnie saa ansionsa mukaan.

Waking Up in Reno ei ollut mikään hitti niin kaupallisesti kuin kriitikoidenkaan silmissä ja edellinen osoittanee ettei se siis ollut sitä niidenkään ihmisten silmissä jotka sanovat leffan olevan hyvä jos kriitikot sen lyttäävät. Kulttimainettakaan se ei näytä ajan myötä keränneen, ettei sitä siis tunnuta erityisemmin edes muistettavan. Mikä ei ole ihme ollenkaan, sillä vaikka mukana on jo pidemmän ajan tähti (ehkä kuitenkin jo kulta-aikansa ohittanut) Swayze, tuolloin edelleen nosteessa ollut Thornton ja piakkoin varsinaisen läpimurtonsa tekevä Theron, ei sillä kuitenkaan ole sellaista tähtihuomiota jota alunperin mukaan halutut Brad Pitt ja Jennifer Aniston olisivat tuoneet. Mikä ei siis ole vähättelemässä näyttelijöiden lahjakkuutta, mutta osoittamassa ettei mukana ollut "nimiä" joilla myydä mitä tahansa elokuvaa ja koska Waking Up in Reno ei ole erityisen hyvä tai edes kiinnostava elokuva niin se on juuri mikä tahansa elokuva joka olisi menestynyt ainoastaan suurnimien avulla.

Näyttelijöistä pitää kuitenkin todeta se, että varsin osuvasti tämä on roolitettu kun esimerkiksi Swayzen sekä Thorntonin ja Theronin sekä Richardsonin kohdalla ei voi oikein kuvitella heitä toistensä osiin, vaan ovat jo pelkästään imagonsa vuoksi juuri kohdallaan. Se on enemmänkin laiska ohjaus ja löysä teksti jotka haittaavat.

Waking Up in Reno on hyvin kevyen pinnallista ihmissuhdetarinointia poliittisesti korrektilla punaniskahuumorilla, jossa tuolloin suurimmat naurut koetetaan luoda tilanteilla kuten jättipihvin syönnillä, sillä että maalaismurre on hassu ja... no, siinä se nyt sitten oikeastaan olikin.

Tämä ei ole tarpeeksi draamapainotteinen tehdäkseen ihmissuhdekriisistä vakavasti otettavaa, eikä vastaavasti tarpeeksi riehakas synnyttääkseen siitä komedian. Tai ei ainakaan erityisen hauskaa komediaa, koska kyllä Waking Up in Reno lajityypiltään komedia kuitenkin on. Ei kyseessä kuitenkaan ole mitään täydellistä ajanhaaskausta, mutta elokuvaksi tämä on kuin jonkin sokkona käteen sattuneen kuvalehden selaaminen jossain odotushuoneessa. Ihan hyvin siinä aika kuluu, mutta eivätpä ne suosituimmat virkkausvinkit taikka artikkeli Meiju Suvaksen uudesta takasta juurikaan järisytä maata. Siispä nähtävänä on ihan kiva, harmiton, mauton ja särmätön välityökomedia.

Tähdet: **

Waking Up in Reno

Ghosts of Sherwood (Robin Hood: Ghosts of Sherwood, 2012)

Ammoisina aikoina Sherwoodin metsässä ilkikurinen rosvojoukko ryöstää rikkailta ja antaa massit köyhille... tehden siten heistä rikkaita ja... öö... HETKINEN!

Siispä kyllä, asialla on Robin Hood (Martin Thon) ja iloiset Jussinsa. Pelastettuaan neito Marianin (Ramona Kuen) ilkimyksiltä saa Robin uuden mielitiettynsä innoittamana haasteeksi syöstä tuhma Nottinghamin sheriffi (Tom Savini) vallasta, mutta tulee kuolettavasti loukkaantuneeksi tehtävää suorittaessaan. Onneksi noita pelastaa Robinin hengen ja mies kuolee siltikin, mutta nousee sitten kuolleista jatkamaan pahuuden kukistamista. Hieman riippuvaa lihaa, aivojen syöntiä ja muuta hubaa, että aika entisenlaisena Robbari palaa hommiin.

Niin joo, mitä tulee huonoihin elokuviin on tietenkin olemassa hyvää huonoa elokuvaa ja on huonoa huonoa elokuvaa, ja yleensä ne erottaa siitä kuinka edellisen kohdalla joko nauraa sille taikka sen mukana, mutta nauraa kuitenkin. Jälkimmäinen saa harkitsemaan kuolemaa: joko omaa tai mielummin elokuvan tehneiden henkilöiden.

Okei, Ghosts of Sherwood on huono elokuva.... huono, huono elokuva. Plussaa toki siitä, että mukana on epäsynkassa oleva jälkiäänitys joka saa hahmot puhumaan kuin vanhassa kungfuelokuvassa. Muutoinkin mukana ovat kaikki tarpeelliset huonon (historiallisen) elokuvan merkit kuten tapahtuma-ajankohtaan nähden liian moderni puhetapa ja nykyaikaiset vaatteet, kampaukset, etc., mutta tietenkin sellaisella kömpelöllä viiden pennin tavalla yrittää olla menneen ajan todellisuutta, joten kunhan sanot milady ja perään ye, olde niin olet autenttinen Ivanhoen aikalainen. Näyttelijät ovat tietenkin sarjasta "älä enää koskaan yritä näytellä", tehosteet halvempia kuin se peruna jolla elokuva on kuvattu, mutta näistä ei olla kuitenkaan saatu aikaiseksi viihdyttävää teosta. Ulkoasussa minua ehkä eniten ärsyttää se "luonnonvalolla" kuvaaminen joka saa elokuvan näyttämään siltä ettei vain ole välitetty siltä miltä se näyttää. On siellä toki lieviä filttereitäkin apuna ja kaiken lisäksi tästä on näköjään olemassa 3D-versiokin, että sitä suuremmalla syyllä luulisi visuaalisuuden tuovan mieleen jonkin muun termin kuin laimea. Nyt tällaisenaan se näyttää valjummalta kuin huonovointinen albiino, joten ehkä olisi pitänyt saada se 3D-versio nähtäväksi.

Pahinta kuitenkin on se, että Ghosts of Sherwood on yksinkertaisesti tylsä. Kansikuvan ja takakannen esittämän juonikuvauksen perusteella idea on ihan yhtä veikeä kuin mikä tahansa lumessa taikka hiekassa uiva hai, mutta toteutus ei osoita sitä. Tähän saattaa kyllä olla osittain selityksensäkin joka ei nyt kaikkea kata, mutta joka kertoo edes hieman siitä miksi se ei ole sellainen kuten nimensä ja siihen yhdistetty kansikuvansa haluavat uskotella: IMDb kun esimerkiksi listaa ilmiselvän kauhun sijaan lajityypeiksi actionin, adventuren ja mysteryn, enkä minä oikeasti uskokaan tätä tarkoitetun kauhuksi kuten erehtyväinen saattaisi kannen sekä ideansa perusteella luulla. Suuren osan ajasta Ghosts of Sherwood on vain jonkinlainen amatöörikesäteatterin versio perinteisestä Robin Hoodista ja siten pikemminkin seikkailuelokuva kuin jotain riemastuttavan hölmön oloista zombeilua metsässä ritareiden kanssa, ja siinä vaiheessa kun eläviin kuolleisiin siirrytään ei silloinkaan olla edes Hiidenpadan disneypelottelussa. Tuleehan siellä mukaan tutut lihansyönnit verisine suolineen, mutta tämäkin alkaa vasta kun lähes puolitoistatuntia on elokuvaa kulunut, että jopa Bruce pisti Batman Beginsissa kumipuvun päälleen nopeammin. Zombiemenoa on tarjolla jotain 10 minuutin verran vaikka leffa kestääkin lähes kaksi tuntia(!), mutta oikeasti se loppuu 1h 40min kohdalla ja sitten seuraa eräänlainen outro kertomaan mitä mahdollisessa jatko-osassa tehtäisiin.

Aika varmasti näyttelijöinä mukana olevat Kane Hodder ja Tom Savini ovat syypää siihen miksi Ghosts of Sherwoodia on markkinoitu kauhuelokuvana, jota se on vain loppuosaltaan ja silloinkin tahattoman koomisesti ollakseen kauhua. Ei kuitenkaan olisi ensimmäinen kerta kun tuollaista mainostaktiikkaa käytetään eikä tämä jää viimeiseksikään.

Ninja Sex Partyn The Sacred Chalice on ihan yhtä uskottavan näköistä roolileikkiä, paitsi että se sentään on sekä hauska että kuulostaa mainiolta.

Tähdet: *

Ghosts of Sherwood

Desire and Hell at Sunset Motel (1991)

Joskus beatrunouden kultakaudella (siispä joka kolmas sana on cat, daddy tai dig) yhdistetyllä työ- ja lomatkalla olevat Chester (Whip Hubley) ja Bridey (Sherilyn Fenn) saapuvat hiljaiselle Sunset-motellille, jossa Chesterin päämotiivina on saada selville pettääkö vaimonsa häntä ja täällä hän palkkaakin sitä selvittämään amatööriyksityisetsivä Deadpanin (David Hewlett), joka muuten aikoinaan lavasti kuolemansa ja nyt poliisi etsiikin häntä itsensä murhaamisesta. Ohessa Chester pelkää, että motellin uima-allas on kemiallisen sodan ensimerkit ja kommunistit aikovat ihan kohta pudotella atomiuraanipommeja tai jotain. Bridey puolestaan haaveilee sähkövatkaimesta sekä pääsystä vast'ikään avattuun Disneylandiin ja uskoo olevansa radioaktiivinen. Öö, okei. Tämä on siis niitä elokuvia jossa jokainen hahmo on jotenkin ns. erikoinen ja tilanteet joissa he ovat koettavat olla samanlaisia.

Tottakai Bridey pettää miestään ja haluaa tämän hengiltäkin mutta ei halua, mihin houkutteleekin salarakkaansa, mahdollisesti salatransvestiittisovinisti Auggien (David Johansen), joka puolestaan kiristää Chesteria koska hänellä oli aikoinaan kommarikavereita. Luonnollisesti myös Deadpan ihastuu Brideyhin ja sitten AIKAHYPPY! jonka seurauksena Bridey menettää osan muististaan ja Chester on sopivasti murhattu. Alkaa hämmennys ja vainoharhat kun kaikki haluavat Brideyn eikä kukaan tiedä kuka tappoi kenet, mutta AIKAHYPPY! ja nyt onkin Chester elossa ja Auggie kuollut. Uima-allaskin taitaa olla säteilevä, mutta ainakin Chester ja Bridey rakastavat toisiaan.

Paul Bartel on tirkistelevä motellinomistaja.

Elokuvan on ohjannut sekä käsikirjoittanut Alien Castle.

ALIEN CASTLE!

Ja siltikin minua kiinnostaa enemmän se, että miksi osassa kansikuvaihtoehtoja on nimessä Hotel eikä Motel? Se näkyy jopa menuvalikossa, mutta ei enää alkuteksteissä.

Lukuisat eri kansivaihtoehdot (kuvassa vain osa) pitävät kyllä huolen siitä, että katsoja tietää Sherilyn Fennin olevan elokuvan myyntitäky. Joskaan tuloja se ei tainnut pahemmin synnyttää.

Alien Castle on muuten myös säveltänyt elokuvan aika mainiosti jatsahtavan musiikin.

Desire and Hell at Sunset Motel on oikeastaan aika kiva leffa. Ei siinä tunnu olevan päätä saatikka häntää, kunhan vain ollaan pistetty joukko ns. kevyesti outoja ihmisiä hengailemaan yhteen ja vaikka mukana on murhasuunnitelmia ja jokaisella hahmolla on jokin salainen linkki toisiinsa, niin varsinaisen juonen kasvatuksen sijaan tämä on kuin True Romancen Brad Pitt 50-luvun maisemissa. Siispä sellaista dude, mä on tosi stoned, onko sulla muffineja antaa kun katson piirrettyjä ja puhun hassuja. Siispä oikeastaan vain joutokäyntiä jossa ei todellakaan ole mitään maata mullistavaa, mutta siinä on aika chilli tunnelma, löysän rajamailla oleskelevaa rentoa esiintymistä ja idea vähän niin kuin uninen One Night at McCool's, mutta useammalla madonreiällä.

Joskin samoista syystä puolitoistatuntisena Desire etc. on aivan liian pitkät unet, että lopulta enemmänkin mukava yritys kuin onnistuminen.

Tähdet: **

Desire and Hell at Sunset Motel

Rogue One: a Star Wars Story (2016)

Nuorena tyttönä Jyn (Felicity Jones) näki kuinka paha imperiumin natsistinen johtaja Orson (Ben Mendelsohn) tuli ja pisti kylmäksi hänen äitinsä, joten nyt aikuisena muisto tuosta hetkestä kummittelee edelleen kostonjanoisena mielessä. Imperiumi on kehittämässä suurenomoista asetta jolla tuhota kokonaisia planeettoja ja Jynin isä Galen (Mads Mikkelsen) on projektin vastentahtoinen arkkitehti. Ei siis liene ihme, että kapinallisliitto shanghaijaa Jynin avukseen ja sitten lähdetään pelastamaan Galenia pahiksilta ja samalla estämään imperiumin tuhoaseen toteuttaminen. Jynille ei vain kerrota, että isää ei ole tarkoitus tuoda elossa turvaan sillä häntä pidetään liian suurena turvallisuusriskinä. Olisi myös kiva tietää, että miten se uutuuttaan hohtavan Kuolemantähden kuolemansäde sammutetaan.

Tämä on se toinen tai pikemminkin ensimmäinen ensimmäinen spin off-/esiosaelokuva joka on tullut J.J. Abrams-eran Tähtien sotien oheismateriaalina ja Solon tavoin se kertoo jostain jota ei kenties ole aiemmissa ja ajallisesti myöhemmissä elokuvissa sanatarkasti kuvailtu, mutta esitetty kuitenkin siten ettei tämä filmatisointi ole täysin tarpeellinen kertoakseen jotain uutta. Toki Rogue One täyttää aukkoja tehden aiemmin hajanaisista huomautuksista ja oman mielikuvituksen kokomasta tilkkutäkistä ehyemmän kertomuksen, mutta samoin kuin Halloweenin kohdalla olevat esiosat ei se selityksistään huolimatta ole täysin perusteltu oma kertomuksensa, sillä tietäessämme jo avainkohdat olemme pystyneet luomaan mielessämme sen mikä tässä tapauksessa on koottu täyspitkäksi elokuvaksi.

Koska tämä kertoo laajennetusti yhdestä tietystä Tähtien sodassa kerrotusta tapahtumasta eli Kuolemantähden pohjapiirroksen nyysimisestä kapinallisten avuksi ja päättyy siihen mistä alkuperäistrilogia alkaa, on Rogue One ymmärrettävästi Soloa enemmän täynnä tutumpia hahmoja, nimiä ja visuaalisesti paljon lähempänä jo nähtyä. Näin ollen se vaikuttaa enemmän Tähtien sodalta kuin Solo, mutta pysymällä kuitenkin sivussa Skywalker-linjasta on siten hivenen virkistävä vaihtoehto, että kaikesta tuttuudestaan huolimatta kulkee kuitenkin enemmän rinnalla kuin pakotetuissa askeleissa. Joskin vain hivenen, koska kun kerran lopputulos tiedetään niin minkäänlaista yllätysmomenttia ei ole saatavilla. Tästä huolimatta vaikka lopun tietää on siinä onnistunutta kohtalokkuutta kun huomaa kuinka moni jää jälkeen ja Darth Vader astuu kuvaan.

Felicity Jonesin esittämä Jyn on samaa sarjaa kuin Rey, Luke, Kylo Ren ja monet muut, että taas kerran taustalla on jokin perhetragedia, mutta jos vertaa esimerkiksi juurikin Daisy Ridleyn esittämään Reyhin joka on toinen ns. vahva nuori nainen uudessa Tähtien sodassa, on Jyn huomattavasti särmikkäämpi hahmo Reyn Mary-Suen rinnalla. Agressiivisempi, itsepäisempi, impulsiivisempi ja juonikkaampi. Siispä paljon mielenkiintoisempaa seurattavaa. Rogue Onessa on muutoinkin (ilmeisesti sen sotateemaisuuden vuoksi) hieman kovempi ote kuin pääsarjassa, mikä on sille ainoastaan hyvästä.

Sivuhuomautuksena se, että ymmärtääkseni Rogue Onen päädroidi eli Alan Tudykin ääninäyttelemä K-2SO ei suuremmin ole ollut fanien mieleen koska A. ei ole söpö, B. ei ole söpö ja C. on kuin synkkä versio C-3PO:sta, mutta kuitenkin edelleen merkitykseltään samanlainen koominen sivuhahmo. Minua hän ei häirinnyt ja pidin kyllä sen kyynisyyttä tässä vaiheessa ihan hyvänä vaihtoehtona kultaisen gaybotin oh, my!-tokaisuille, mutta samalla K-2SO toi mieleen valitettavankin paljon Linnunradan käsikirjan Marvinin.

Lisäksi tuumin, että lieköhän motiivi tehdä Donnie Yenista eräänlainen Zatoichi vain siinä kuinka Tähtien sodissa muutoinkin vilkuiltiin aasialaisten tarinoiden suuntaan (ts. samuraikertomukset). Joskin kun kerran mukana on Yen, niin totta Mooses hänet pistetään kungfuilemaan. Eihän Jackie Chaniakaan palkattaisi mukaan vain esittämään bussikuskia jos ei saisi samalla potkia matkustajia.

Ei pahemmin uutta kerrottavanaan, mutta Rogue One on mukava lisä Tähtien sota-sarjaan ollen asiaankuuluvan visuaalisesti näyttävä, kulkien sopivan vauhdikkaasti ja ollen kaikinpuolin varsin varmaotteista joskin tyystin yllätyksetöntä viihdettä. Sen ohella ettei oikeasti saa mitään todellista uutta koettavakseen suurin häiriötekijä lieneekin Peter Cushingin (fyysisesti Guy Henry) hyvin postuumisti esittämän Tarkinin tietokoneella luotu läsnäolo, koska vaikka tekniikka onkin hyvin kehittynyttä ja ilmestys on kaikinpuolin vaikuttava niin on se edelleenkin oikeiden ihmisten rinnalla epäsynkassa jutusteleva muovinukke ja siten liiankin irtonainen muusta todellisuudesta.

Ja tämä taitaa olla ainoa Tähtien sota-elokuva jossa osoitetaan kapinaliiton puolelta kiiltoisan idealismin ohella suoranaista pelkuruutta sekä myönnetään, että jotkut sen puolesta tehdyt ratkaisut ovat vähintään yhtä pahoja kuin imperiumin teot. Siispä sota on helvettiä eikä sankareita ole. Lopputaisto maalla ja ilmassa onkin varsin mallikkaasti toteutettua sotakuvastoa.

Tähdet: ***

Rogue One: a Star Wars Story

Solo: a Star Wars Story (2018)

Planeetalla Corellia olennot elävät köyhyydessä ja vain rikollisuus on mahdollisuus menestykseen, minkä vuoksi nuori Han Solokin (Alden Ehrenreich) joka on tässä vaiheessa vain pelkkä Han on joutunut oman kotiseutunsa jättimatorikollispomo Lady Proximan alaisuuteen varastamaan ties mitä autoja ja autoradioita. Lady Proxima perusti myöhemmin menestyneen Slurm-virvoitusjuomayrityksen:

Tietenkin Han, tuo renttu jolla on sydän kultaa tahtoo sekä itse että myös kansansa vapauteen ja palata rakkaansa Qi'ran (Emilia Clarke) luo, jolloin vaikka tulevaisuudessakin jaksetaan epäillä hänen sankaruuttaan tai uskollisuuttaan niin kyllä tässä jaksetaan heti alusta alkaen osoittaa hänen olevan antisankaruuden sijaan pelkkä sankari ja ilmeisesti Lucas oli siten oikeassa kun pisti Greedon ampumaan ensin. Hanista on myös tehty hieman samanlainen kuin mitä Luke oli ensimmäisessä eli neljännessä Tähtien sodassa, joten hänellä on unelma olla astronautti joka lentää halki taivaan kuin lintu ikään.

Matkallaan Han päätyy osaksi kilttiä rikollisjoukkoa jonka päällikkö Beckett (Woody Harrelson) antaa hänelle sittemmin tutuksi tulleen laserpistoolinsa ja opettaa miehen mallin. Ohessa tavataan parhaaksi kaveriksi muodostuva Chewbacca (Joonas Suotamo) ja sitten ryöstellään junia sun muita, kinastellaan tuhmien roistojen kanssa ja seikkaillaan, seikkaillaan, seikkaillaan kuin kädessä olisi ruoska ja edessä häämöttäisi Graalin malja.

Ottaen huomioon kuinka paljon jälkiviisasta mäkätystä monet uudemmat Tähtien sodat ovat (kaupallisesta) menestyksestään huolimatta keränneet niin kukin niistä on IMDb:n perusteella silti aika hyvin pisteytetty, että jos siellä äänestänyttä innokasta fanijoukkoa uskoo ovat ne kaikki vähintään hyviä jos eivät sitten jopa erinomaisia. Mutta niinhän se aina on, että jotkut tykkäävät ja jotkut eivät ja monesti molemmat haluavat tuoda sen absoluuttisena totuutena esille. Kumpikaan osapuoli ei sinänsä ole väärässä kun usein kyse on ainoastaan makuasioista, mutta kun sillä omalla näkemyksellä halutaan turhankin painostavasti vaikuttaa muiden mielipiteeseen saatetaan välillä liikkua liiankin liki haitallista käännytystyötä jossa vääräuskoiset palkitaan viikonlopulla rautaneitsyessä. Tämän todettuani sanon, että jokainen jonka mielestä Avaruusseikkailu 2001 ei ole kaikkien aikojen paras elokuva on yksinkertaisesti väärässä. Silmää iskevä hymynaama ja muita kuvajaisia.

Solo ja toinen uudemmista spin off-Tähtien sodista eli Rogue One ovat nekin suht' hyvät pisteet saaneet (toki Solo varsin alhaiset verrattaessa sarjan suosituimpiin), mutta konsensus on tuntunut olevan että jos jotkut osat ovat olleet virheratkaisuja jo syntyessään niin nimenomaan nämä sivutarinat ja esimerkiksi Solon vastaanotto (pois lukien rahantakominen... koska hei, kuitenkin Tähtien sota) tuntui olevan merkki, että jos rinnakkaiskertomuksia, tms. tehdään niin ei ehkä enää elokuvateattereihin. Pienemmälle ruudulle suunnattu Mandalorian vaikuttaisikin olevan enemmän näiden spin offien suunta ja Solo sekä Rogue One saavat hyvällä säkällä kantaa tulevaisuudessa samanlaista kulttisuosiota kuin muinaiset Ewok-elokuvat, mutta sekin jää nähtäväksi koska vastaavaa humoristista B-fiilistä ei näissä kuitenkaan ole.

Sinänsä itsekin näen ehkä loogisimpana siirtona pistää nämä oheistarinat television tai vertaistensa toteutettavaksi, mutta mitä tulee itse ideaan tehdä filmatisointeja joistakin ohimennen todetusta tapauksista kuten vaikkapa Luke ampumassa jotain aavikkojyrsijöitä kotimaisemissaan tai Rogue Onen kuolemantähden pohjapiirroksien keikkaaminen ja hahmojen omien sooloseikkailujen kuvaamiseen, ovat ne jotain mitä mielummin haluan kokea kuin Skywalker-saagan tai jedien kohtalon väkinäistä jatkamista, joka sekin useammassa tapauksessa on eteenviennin sijaan toistoa. En nyt välttämättä usko jokaisella hahmolla olevan tarinaa kerrottavanaan tai ainakaan sellaista joka vetäisi vertoja punaisen langan alkulähteille, mutta uskon kuitenkin että sieltä löytyy enemmän mahdollisuuksia kokeiluihin ja uuden kertomiseen samaan tapaan kuin miten sarjakuvat rönsyilivät. Missä siis on Snaggletoothin arkipäivästä kertova elokuva? Snaggletooth syömässä aamiaista ja viettämässä loppupäivän toimistossa suorittamassa kirjanpidollisia jännitysnäytelmiä.

Han Solosta kertovalla elokuvalla oli tietenkin heti alusta alkaen ongelma. Se ei ollut se, että mitä kertoa miehen historiasta eikä se ollut se että toimisiko Tähtien sotaan liittyvä elokuva yhdellä (tai parilla) tutulla hahmolla vaan pitäisikö sinne koettaa saada mukaan mahdollisimman monta myyntitäkyä. Toki näitä on varmasti aivoriihissä pohdittu, mutta se varsinainen ongelma oli siinä kuka valita pääosaan koska se kuitenkin herättäisi polemiikkia ja lukuisten muiden vastaavien esimerkkien tavoin (Bennifer Batmanina) hyvinkin vastustavia ja yleensä perusteettomia silkkaan tunteeseen perustuvia mielipiteitä. Varsinkin kun kyseessä on hahmo joka niin vahvasti yhdistetään johonkin tiettyyn näyttelijään, mutta joka ei ymmärrettävästi ikänsä vuoksi ehkä enää Solo-elokuvan vaatimaan osaan taikka ei edes vahvasti tietokonenuorettuna olisi kiinnostunutkaan esittämään roolia. Joku muu siis ja se joku muu olisi automaattisesti saava osakseen kritiikkiä. Alden Ehrenreich on kuitenkin ihan hyvä osassaan ja jos hänestä ei tule Han Solo mieleen niin se ei kenties niinkään johdukaan tavastaan esittää rooli vaan siitä miten hänet ja ympäristö on kuvailtu. Han ei ole tarpeeksi kyyninen renttu vaan turhan puhtoinen kiva tyyppi ja elokuvan tapa pistää lyhyitä seikkailuja pötköön aiheuttaa sen, että hahmo joka enemmänkin välttelisi ongelmia ja menisi matalimman aidan ylitse onkin hymy huulilla ensimmäisenä valmiina hyppäämään kumiveneellä lentokoneesta. Jep, hetkittäin tuntuukin että Solon tekijät olivat harrisonfordismia hakiessaan erehtyneet miehen näyttelemästä roolista.

Paljoa ei kuitenkaan olisi vaadittu jotta tästä olisi voitu tehdä oma itsenäinen tieteisseikkailunsa vailla Tähtien sota-yhteyksiä. Han Solo olisi voinut olla joku Jack Duo ja muut tutut droidit sun muut kun olisivat kokeneet pientä designmuutosta niin elokuva tuskin olisi muuttunut parempaan taikka huonompaan suuntaan, mutta ainakin se olisi poistanut brändin painolastin sekä Fordin varjon. Välillä mieleen juolahtaakin ajatus, että olisikohan tässä ollut alkuperäisenä ajatuksena tehdä jotain muuta kuin Tähtien sota-spin off ja sitten vain huomattu, että vaihtamalla nimiä, etc. tästä saataisiin Han Sololle elokuva. Esimerkiksi se miten sinne päin mutta ei kuitenkaan toteutettu alkutekstisosuus osuus on, vaikuttaa sekin joltain joka on lisätty jälkikäteen ja vaikka en nyt näe Tähtien sota-merkkejä haittanakaan niin en vastaavasti olisi pahoillani jos niitä ei olisikaan. Tällaista minä kuitenkin kaipaan enemmän kuin pakotetun oloista Skywalkeria ja vaikka Solo ei niinkään ota suuria rohkeita askeleita, ei se kuitenkaan myöskään tee jokaista liikettään turvautuen pelkkiin kuluneisiin hahmoihin, tilanteisiin tai paikkoihin.

Parasta Solossa onkin kenties se, että sitä ei tarvitse katsoa Tähtien sotana vaan se on tarpeeksi oma itsensä samaan tapaan kuin juuri ne Ewok-elokuvat joihin aiemmin tein viittauksen. Solo ei ole aivan sooloelokuva, mutta se on sopiva sivuraide jonka seurassa viihtyy mainiosti ja sitä varsinkin jos ei liikaa keskity emosarjaan.

Solossa on vanhan ajan viattomamman seikkailun tuntua. Enemmän kuin skywalkersaagassa.

Joskin se on jälleen kerran todettava, että yli kaksi tuntia pituutta on varsinkin pelkäksi tutun hahmon introksi jonkin verran liikaa, tämä kun kuitenkin pohjimmiltaan kertoo sellaisesta josta vähintään osan on jo aiempien elokuvien tarjoamien taustatietojen ansiosta kuvitellut mielessään.

Sivuhuomautuksena vielä se, että on aina hieman ikävä seikka kaikenlaisten esiosuuksien kanssa kuinka niissä tuodaan mukaan esimerkiksi hahmoja joita ei tietenkään ole ollut kun alkuperäisteokset on tehty ja siten vaikka tekisivät kuinka merkittäviä tekoja tahansa on se lopulta yhtä tyhjän kanssa koska huomiot niistä katoavat ajantuuliin. Muistaako kukaan myöhemmissä Tähtien sodassa mainittaneenkaan Solon Beckettia? ja kuitenkin tässä elokuvassa hän on suuressa osassa muun muassa pelastaessaan Millennium Falconin miehistöineen. Sen luulisi olleen edes maininnan arvoineen, mutta koska sitä ei ollut tapahtunutkaan niin ehkä sen olisi voinut sitten Solonkin tapauksessa antaa nimihenkilön tehtäväksi. Joskin koska Harrelsonin Beckett on kirjoitettu enemmän samanlaiseksi kuin A New Hopen Han Solo, niin näin sen tässä tapauksessa kuuluikin olla ja siten se päätös rikkoo tarinajatkumoa. Voi, jospa vain Lucasilla olisi vielä sanavaltaa niin hän varmasti tuoreimmassa versiossaan korvaisi vaikkapa Yodan Beckettilla.

Ja jos Alden Ehrenreich ei kaikista tunnu nuorelta Harrison Fordilta/Han Sololta niin samaa ei voida sanoa Donald Gloverista Lando Calrissianina, sillä hän on niin Lando että en yhtään ihmettelisi jos jossain vaiheessa mies toistaisi roolin omassa sivutarinassaan.

Niin ja Paul Bettany vaikutti esittävän Peter Welleria:

Tähdet: ***

Solo: a Star Wars Story

Star Wars: The Last Jedi (2017)

Kyllä se hiukan harmittaa itseäni etten pidä Tähtien sotaa nykyisin odottamisen tai hypettämisen arvoisena asiana, kun kuitenkin muksuna se oli yksi niistä pahasta shittiä koskaan-jutuista. Mutta nonstopmainen tyrkyttäminen ja viikon välein esiin työntyvät uudet elokuvat eivät vain enää jaksa tuntua yhtä erityisiltä kuin ennen ja vaikka esimerkiksi mielestäni umpisurkeiden George Lucasin tehtailemien esiosien jälkeen uudelleensyntymää harjoittanut The Force Awakens olikin mainion näyttävän viihdyttävä tapaus, sai sen fanipalvelusnyhveröinti kuitenkin jopa arvostamaan Phantom Menacea korkeammalle kuin pitäisi. Niin hölmö kuin se olikin oli siinä sentään yritystä olla muutakin kuin pelkkää nuoleskelua. Sukupolvikuilu sun muut selitykset, mutta silti tuumin josko kuitenkin jopa uudelle polvelle jolle tämä Force Awakensin mukanaan tuoma trilogia on ensikosketus ja siten se oman ajan Tähtien sota-versio olisi ollut kunnioittavampaa tehdä jotain uutta kuin vain toistaa jo tehty. Mitä siis Force Awakens oikeasti olikin, remake eikä reboot, tms. A New Hope uudestaan. Nyt vain Snoke Keisarina, Kylo Ren Darth Vaderina, Rey Lukena, etc. Kiitos sen kesti näinkin kauan ennen kun pääsin seuraavaan osan pariin ja toivon mukaan se ei ole Imperiumin vastaisku, vaikka kyseinen osa onkin edelleen mielestäni paras mitä koko Tähtien sota on tarjonnut. Niin no, Jar Jarin ohella tietenkin.

Nyt kuitenkin itse asiaan, joka ei enää tunnu tapahtuneen kauan sitten kaukaisessa galaksissa...

Imperiumin eli Ritarikunnan uusi tuleminen on ajanut kapinalliset ahtaalle ja der kommissar Snoken (Andy Serkis) johdolla maat ja mannut alkavat vääjäämättä olla taas vain yhden tyrannian alla. Kapinalliset kaipaavat ihmettä, suurta johtajaa joka herättää kaikissa palon taistella pahuutta vastaan ja hänen odotetaan olevan kauan sitten erakoksi kadonneen Luke Skywalkerin (Mark Hamill), mutta sen perusteella mitä elokuvan ensimmäiset kieli poskessa tehdyt toimintakohtaukset osoittavat on uusi imperiumi kyvyttömämpi kuin muinaiset stormtrooperit osumatarkkuudessaan ja ns. ahdingossa olevat kapinallisrippeet juoksevat ympyrää pahiksien ympärillä jolloin se suuri pelastaja voisi ihan yhtä hyvin olla vaikkapa kärpäspaperi.

Sitten vietetään jotain pari tuntia Luken paratiisisaarelle jossa uusio-Luke eli Rey (Daisy Ridley) houkuttelee miestä palaamaan kapinallisten avuksi. Ohessa Luke aika pitkälle toistaa löysän tiivistetysti koulutusosuutensa Imperiumin vastaiskusta, nyt vain olemalla itse Yodan asemassa.

Aina välillä näemme kuinka uusio-Vader eli Kylo Ren (Adam Driver) kiukkupuuskailee ja cameoivat taikka siltä tuntuvat sivuhahmot haahuilevat ympäriinsä koska heillekin on pitänyt keksiä jotain tekemistä.

Vaikka uuden trilogian tuorein tulokas, The Rise of Skywalker (2019) on kaupallisesta menestyksestään huolimatta saanut osakseen aika paljon nurinaa niin ymmärtääkseni The Last Jedi on kolmikosta se jota yleisesti ottaen pidetään suurena epäonnistumisensa jonka kolhua uusin elokuva pyrki korjaamaan, mutta ei ilmeisestikään tehnyt sitä odotetunlaisesti. No, tuottajat varmasti itkevät matkalla pankkiin kun ovat valmiita ilmoittamaan uudesta trilogiasta.

En nyt kuitenkaan väitä The Last Jedin olevan mikään sarjansa huonoin koska ei tämä minusta yhtään sen huonompi saatikka parempi ole kuin vaikkapa The Force Awakens, mutta aika harmiton elokuva tämä kuitenkin on ja jossa on vahvaa välityön fiilistä. Kaksi ja puolituntiseksi seikkailuelokuvaksi siinä on ihmeen vähän vauhtia, mikä taatusti on osaltaan harmittanut ihmisiä ja jos The Last Jedi onkin tarkoitettu trilogian draamapainotteisimmaksi niin se draamankin osuus on liiaksi jäänyt vitsailun alle, että esimerkiksi siksi Luke ei perustele syrjäytymistään tarpeeksi onnistuneesti eikä Rey ole erityisen vakuuttava kääntämään edellisen mieltä. Harmittomia hetkiä harmittomien hahmojen esittäminä ja jo rutiiniksi muuttunutta perushyvää joskaan ei sen enempää tehostemyllytystä.

Finn (John Boyega)  v*tuttaa edelleen. Heti ensisekuntinsa osoittavat hänen olevan edelleen elokuvan Jar Jar eli käytännössä koominen elementti joka ei ole hauska, mutta tuotantoryhmä on ollut selkeän vakuuttunut sarjan vaativan tyypin jonka pitää kompuroida ja lyödä päänsä milloin mihinkin, sillä se on hauskaa. Ha ha! Se on hauskaa silloin kun sen tekee Pat tai Mat, ei kun siitä vastaa Jar Jar Finn.

Kukaan tuskin kutsuisikaan Tähtien sota-sarjaa miksikään yltiövakavaksi, mutta The Last Jedi tuntuu vievän kevytmielisyyden liiankin pitkälle. Vaikuttaa siltä kuin jokaisella hahmolla olisi jotain vitsailtavaa, jokatoisessa hetkessä pitää olla jotain joka pitänyt pistää edes vähän leikiksi aivan kuin vakavastiotettavuus olisi ollut jollain kieltolistalla ja kohteena olisi ollut entistä laskelmoidummin Disney-yleisö. Mikä kuulostaa hyvinkin todennäköiseltä. Valonnopeudesta ja tyhjästä ilmaantuvat alukset alkavat nopeasti tehosteena vaikuttamaan koomisilta, mitä vain korostaa mukaan laitettu pumps!-ääniefekti. Luke veistämässä puujalkavitsejä, joku muu veistämässä puujalkavitsejä, pellenä esitetty pahisjohtaja (Hux) joka on kotonaan jossain Paritellen-komediasarjassa ja vaikkapa koko nu-imperiumi joka vaikuttaa vain vähän tuhmalta tosi pahan sijaan ovat omiaan tekemään The Last Jedista lastenleikkiä sodan kauhujen sijaan.

Onhan Tähtien sota aina ollut seikkailua ja se tarkoittaa jonkinasteista rentoutta kireyden sijaan, mutta The Last Jedi vie sen rentouden liian pitkälle tai ainakin makuuasentoon. Snoke joukkoineen ei vaikuta todelliselta uhalta jota olisi syytä pelätä henkensä edestä ja vaikka esimerkiksi Kylo Ren tuo mukanaan jonkinlaista raivokkuutta niin se piirtyy edelleen uhmaikäisyytenä varsinaisen kauhuntuonnin sijaan, tarkoittaen enemmänkin jotain watch out, we got a badass over here-meemiä. Siihen rinnalle sitten Finn komedioimaan ja hänelle seuraksi identtinen Rose (Kelly Marie Tran) ja ilmeisesti jonkinlaiseksi uudeksi Han Soloksi kaavailtu Poe (Oscar Isaac) niin The Last Jedi ei ola nimensä arvoinen. Titteli kun on huomattavasti kohtalokkaampi kuin sisältönsä.

Ja nyt kun olen tarpeeksi jutustellut siitä kuinka The Last Jedi on vaikutukseltaan olankohautuksen tasoa niin samaan oheen totean, että kyllä tämä ihan rutiininomaisen onnistunutta viihdettä silti on. Se vain sattuu olemaan laskentavasta riippuen kahdeksas Tähtien sota-elokuva ja siihen nähden niin hyvä kuin kahdeksannen osan olettaakin olevan. Sillä vain on aikamoinen historia takanaan ja jos olisin 15... ei kun 10-vuotias niin varmasti The Last Jedi olisi tiukinta shittiä koskaan aina siihen saakka kunnes seuraavan osan näkee tai vanhenee.

Snoken kohtalo oli kyllä mainiosti toteutettu variaatio Jedin paluun Keisarin vastaavasta, vaikka olikin siis jälleen kerran yksi noista paljon mainituista toistoista. Mutta koska Snoke vaikutti aina joltain pakotetulta sivuhahmolta niin eipä sillä pahemmin ollut väliä mitä hänelle tapahtui ja siinäpä tuleekin esille se The Last Jedin pahin juonellinen ongelma: se ei vie minnekään. Ei suuria paljastuksia tai käänteitä, vain suurelta osin ajantappoa seuraavaa osaa odotellessa. Olisivat nyt edes tappaneet Leian kun se vaikutti olleenkin ideana, mutta ei, piti laittaa hänet lentämään.

Niin ja vaikka Snoke onkin ns. Keisari-kopio on hän ilmeisesti myös Top Secretin kirjakauppias.

Mikä ei ehkä olekaan niin kaukaa haettu vitsi, ottaen huomioon kuinka kyseistä kirjakauppiasta esitti Peter Cushing joka tuo mukanaan yhden lisäviittauksen alkuperäistrilogiaan.

Lopulta kuitenkin tavanomaisen hyvää liukuhihnatuotettua avaruusseikkailua sarjassa jota tauko virkistäisi enemmän kuin uusi osa.

Tähdet: ***

Star Wars: The Last Jedi