The Vampire Bat (1933)

Euroopaan englanninkielisimimmässä saksalaiskaupungissa tapahtuu kauheita: yön pimeydessä ihmiset päätyvät kuolettavan verenhukan uhreiksi ja ilmiön epäillään johtuvan vampyyrin läsnäolosta. Kaupunginvaltuusto on vakuuttunut syystä lukiessaan jotain mytologiakirjaa ja kun ryhmän skeptikko, Karl (Melvyn Douglas) kysyy ivallisesti voisiko kyseinen vampyyri olla vaikkapa lepakko kuin ihminen saa hän aukottoman vastauksen, että vampyyri voi muuttua lepakoksi, joten siitäs sait. Hienoa muuten on miten kaupungin johtohenkilöstö jaetaan kahtia, että on elegantti Karl ja tukka sekaisin olevat pallosilmäiset hikiset hysteerikot eli kaikki muut ja täten on aika selvää kumpi puoli on oletuksissaan oikeassa: jälkimmäiset tietenkin. Joskin erästä verenpuutoksesta kärsivää potilasta hoitava tohtori Otto (Lionel Atwill) kallistuu Karlin mielipiteen suuntaan, että ehkäpä sittenkin. Hmm...

Mainittakoon muuten, että dvd:n takakannessa oleva juonikuvaus kertoo hieman vahingossa mikä tai kuka on syypää. No, siellä on kuten arvata saattaa hullu tiedemies joka tarvitsee verta mielipuolisten kokeidensa avuksi.

Holy shit! Dwight Frye esittää nykivästi hermostunutta sekopäätä joka naureskelee epäsopivasti ja puhuu ihaillen vampyyreista/lepakoista eli on tismalleen sama tyyppi kuin Tod Browningin Draculassa jossa esitti Renfieldia.

The Vampire Batia katselessa tulee jonkinlainen déjà vu-fiilis kun jokin siinä tuntuu niin kovin tutulta. Juoni hulluine tohtoreineen sekä vampyyrimeininkeineen on yhdistelmästään huolimatta jo koetun oloinen ja ideansa vuoksi vieläpä kahdesti, lavasteissa on jotain jo nähtyä vaikka kovasti niitä piilotellaankin normaalia vähäisemmällä valaistuksella ja kun musiikissakin vierailee sävellyksiä joiden voisi vannoa kuulleessa jo jossain muuallakin niin hetken sitä puntaroi josko on jo katsonut The Vampire Batin aikaisemmin, mutta on silti varma ettei. Ei siis vaadi juurikaan aivosolujen vaivaamista ymmärtääkseen, että vaikka The Vampire Bat ei suoraan kierrätäkään aiempien elokuvien kuvamateriaalia niin se on selvästikin kiireessä tehty rahastus joka kulkee joissakin seikoissa niin matalan aidan ylitse että voisi kyllä ihan yhtä hyvin tehdäkin sen liikkuvien kuvien lainaamisen. Ei tämä yhtään sekopäätohtoristaan huolimatta hullumpi leffa ole ja vaikka siitä tosiaan tulikin hetkittäin enkös mä just katsonut tämän-fiilis niin tykkäsin esimerkiksi siitä tieteen ja taikauskon sekoituksesta joka ei nyt edes tuolloin täysin uniikki ollut, oli se kuitenkin vampyrismin selityksessään hyvä ajatus kääntää vielä suursuosiossa olleen Bela Lugosin versio toiseen näkemykseen. Kokonaisuuden toteutus ei ole laisinkaan huonompi edes vaikka The Vampire Bat kuinka onkin nopesti kokoonkursittu teos ja siten sen kohdalla ei kenties kukaan ole tavallaan ehtinyt tehdä parhaimpaansa, on esimerkiksi näytteleminen siltikin kauttaaltaan varsin hyvää (huomioiden tietenkin tuon ajan esiintymistavat), juoni toimiva ja jännitys kulkee enimmäkseen toimivasti. Jälkimmäinen tosin kompuroi loppupuolella kun aika suuri osa elokuvasta käytetään uhrimäärän sekä herkkäuskoisten ihmisten pelkojen kasvattamiseen, joten kun ironisesti skeptikoiden aika käy vähiin niin käy myös elokuvan ja loppuselitykset pitää siten käydä läpi aikamoisessa kiireessä. Joskin oikeastaan ainoa varsinainen ärsyttävä ja siten elokuvaa pilaava asia on Dwight Frye, joka kyllä puolustuksekseen esiintyy varsin hyvin, mutta hänet on pistetty aivan liian kopiokonemaisesti toistamaan Renfield-osansa ja se ei pelkästään tunnu jumiutumiselta rooliin, on myös pahin esimerkki siitä vanhan kierrätyksestä joka toisin kuin muut lainat on näkyvyytensä vuoksi ikävästi silmiinpistävin. On tämä siitä huolimatta varsin miellyttävää katseltavaa ja hullun tiedemiehen re-animatormainen motiivi (huom. nimenomaan Re-Animator, ei Frankenstein) saa pohtimaan, että kuinkahan moni myöhemmin tullut elokuva on saanut inspiraationsa The Vampire Batista ja onnistunut vaikuttamaan yksilöllisemmältä vain koska mahdollinen alkuperä on vaipunut unohduksiin. Se ainakin on varmaa, että vaikka The Vampire Bat ei kenties sitä keksinytkään niin se käyttää apunaan temppua joka on toistettu sittemmin niin monta kertaa, että niitä ei jaksa edes laskea. Tässä kun kaupungin johtajat vakuuttavat, että nyt on kaikki hyvin ja rauha maassa kun hirviö on tapettu, mutta vastaanväittäjät osoittavat että tapoitte väärän hain, se oikea on edelleen tuolla ulkona.

Tähdet: ***

The Vampire Bat

Maximum Conviction (2012)

Ex-black ops-mies Cross (Steven Seagal... ja tottakai ex-black ops. koska kyseessä on Seagal ja hän ei voi olla vain perusäijä vaan aina... AINA pitää olla jokin supersotilas, tms.) on kaverinsa Manningin (Steve Austin) kanssa jonkinlaisia turvallisuuskonsultteja ja nyt heidän vastuullaan on erään salaisen vankilan sulkeminen, jonne he ovat tästä syystä tyhjennyksen ohella sijoittaneet kaksi naisvankia lisää. Vankilassa olevat asukkaat ovat kellon ympäri-nonstopkiukkuisia ja luulisi että kaiken sen 24h-raivoamisen jälkeen uni tulisi helpomminkin kuin vain Crossin hakattua heidät tainnoksiin, mutta niin vain pitää toimia. Niin ja jotain duon ammattitaidosta kertoo se, että kaikki tulevat ongelmat olisi varmaan saatu estettyä ennen alkamistaan jos henkilöllisyyksiä tarkastava Manning olisi heittänyt pihalle sen pahikseksi osoittautuvan tyypin jonka nimikyltissä oli eri nimi kuin työmääräyksessä ja Manning itse huomauttaakin siitä, mutta tyytyy vastaukseen että se toinen tyyppi on kipeä. No mutta kuitenkin, vankilaan on siis sulkemisaikoihin tuotu kaksi uutta vankia... kaksi uutta NAISvankia MIESvankilaan ja he ovat Samantha (Steph Song) ja Charlotte (Aliyah O'Brien) joista ensimmäinen väittää olevansa CIA:n kanssa yhteistyössä ja nyt entinen työntantaja tahtoo hänet tietojensa takia hengiltä. Totta hitossa se on juuri niin ja siksipä vankilaan iskee sisäpiirin avustuksella ilkeän Blaken (Michael Paré) johtama tappajajoukko hiljentämään Samanthaa, mutta ei huolta, siellä kun ovat myös Cross sekä Manning pitämässä huolen jotta vain pahikset (niin sekä CIA-tyypit kuin vankilan omatkin saastat) kuolevat, eikä varsinkaan Crossiin koske kukaan... ei siis kukaan koska hän on Steven Seagal. Elokuvan huipennus eli lopputaisto pääpahiksen ja sankarin välillä on siten tavanomaiseen seagaltyyliin aikamoinen antikliimaksi kun pahis voisi yhtä hyvin olla kädet sidottuna ja jalat amputoituna Seagalin hakatessa häntä, sillä mitään edes unissa nähtävää mahdollisuutta ei anneta. Hauskaa onkin kuinka elokuvan lisämateriaaleissa Paré itsekin toteaa, että Seagal on aina se tyyppi jota kukaan ei pääse lyömään vaan sen kuuluu olla jokainen kerta toisinpäin ja siinäpä se sitten onkin: Seagal 101.

Michael Paré on tässä elokuvassa niin muovisen näköinen, että jos hän ei ole digitaalinen tehoste niin on tainnut botoxia kulua useampikin tuubillinen.

Perinteistä yllätyksetöntä B-toimintaa joka saa hieman hyvänmiehenlisää siitä, että isommat olivat hieman koulukiusanneet Maximum Convictionin tuotantoa ajamalle heidät pihalta pois kun Man of Steelia oli haluttu toteuttaa samassa kuvauspaikassa. Seagal on tietenkin jälleen kerran omnipotentti jumalhahmo josta kaikki puhuvat peläten ja johon kukaan ei pääse koskemaan sormellakaan, joskin tietenkin tässä vaiheessa uraansa hän varmasti kyllä pystyy nuijimaan pihvit mureaksi mutta elokuvallisena toimintatähtenä muistuttaa enemmänkin sitä lisäaineistettua nautaa josta se pippuroitava liha tulee. Onneksi strobovaloilla ja hysterialeikkauksella saadaan hänet edelleenkin näyttämään mieheltä jolla on jonkinlaista energiaa, mutta kyllä hengästynyt puuskutus höyrystää kuvaa nollanäkyvyyteen saakka. Lienee siis jälleen kerran Seagalin egon ansiota se, että lähes jokainen kerta kun elokuvassa joku puhuu hänen roolihahmostaan niin siihen liitetään mukaan titteli nero kungfumestari tai jotain muuta vastaavaa osoittaakseen, että Seagal on edelleen vähintään omasta mielestään universumin valtias. All hail king Seagal.

Ei se mitään, toimintaelokuvana tämä on kuitenkin Seagalin 2010-luvun paremmalta puolen ja osittain siitä lienee kiittäminen ratkaisua jakaa edes jonkin verran mäiskettä Austinin kannettavaksi jolloin liikoja leppotaukoja ei jätetä eikä kaikkea sentään koeteta piilottaa halpahintaisten leikkausratkaisujen taakse. Pari ketterämpää jalkatyöskentelykohtausta annetaan vieläpä muille, nuoremmille sivuosanäyttelijöille suoritettavaksi, mutta ei näitä kannattaisi tehdä edes puolitoistatuntia pitkiksi kun 70 minuuttiakin on selvästikin vaikea täyttää. Siltikin sopivasti räiskintää, tarpeeksi kädenliikkeitä ja vaikka etenkin alussa kuvaus on kuin juopuneella niin suurin osa elokuvasta ei sentään näytä pelkältä perjantaibileissä tehdyltä kotivideolta. Viihdyttää siis ihan kelvollisesti.

Tähdet: **

Maximum Conviction

The Ape Man (1943)

Katsomani The Ape Man-dvd sisältää myös kaksi muuta Bela Lugosin elokuvaa: The Corpse Vanishes ja Bride of the Monster, joista olen jo kirjoittanutkin kuten noista linkeistä saattaa huomatakin. Tämä onkin jo kolmas hyllystäni löytyvä levy joka sisältää Bride of the Monsterin, mutta hei, hyvää ei voi saada koskaan liikaa. Eihän?

Tunnettu tiedemies, tohtori Brewster (Bela Lugosi) on mystisesti kadonnut ja ainakin osa maailmasta on hyvin huolissaan mistä kertoo muun muassa se, että toimittajalauma utelee asiasta kadonneen ystäväkollegalta, tohtori Randallilta (Henry Hall). Julkisesti Randall ei katoamista edeltävistä tapahtumista kerro, mutta hän pitää huolen jotta katsoja ainakin tietää joitakin kuukausia tehdystä kokeesta jonka litkuisia tuloksia Brewster oli kokeilut ja muuttanut itsensä ihmisgorillahirviöksi jonka Randall oli sitten lukinnut oikean gorillan kera salaisen laboratoriokellarinsa tyrmään. Aikamoinen hirviö Brewster onkin, paksut pulisongit ja järki on tallella, minkä vuoksi se tyrmäkin toimii vain herran makuuhuoneena josta hän ihan omalla luvalla voi tulla ulos tekemään mitä lystää. Damn son!, eihän tässä tarvita kuin parturia ja sitten on Wolverine-lookki hoidettu.

No mutta kuitenkin, julkisesti Brewster on kuitenkin kadonnut ja sen toimittajat haluavat selvittää koko kansan tietoisuuteen. Tässä mukaan tulevat lehtisopulit Billie (Louise Currie) sekä Jeff (Wallace Ford) jotka ovat toisen uutisen perässä, mutta joka johtaa heidät gorillahirviön jäljille. Niin ja tietenkään pelkkä parturointi ei Brewsteria takaisin silkaksi ihmiseksi muuttaisi vaan kuten aina hullu tohtori-kertomuksissa on nytkin saatava jotain selkäydinnestettä ja sen vuoksi olisi sorruttava murhaan! Lopulta Brewsterin gorillahuonetoverin on päätettävä onko lähes lajityyppitoverinsa rinnalla vaiko ihmisihmisten.

Aika tuttua shittiä tiedemiehestä jonka koe muuttaa häntä itseään ja halusta muuttua takaisin, mutta kun se ei ota onnistuakseen alkaa murhailu kun sekä epätoivo että oma sisäinen mielipuolisuus pääsevät käytöksessä domonoivaan asemaan. Ei kuitenkaan hullumpi tekele jossa ainakin suht' hyvin pituuteensa (rippeet päälle tunti) nähden jaksetaan rauhallisesti kasvattaa muutoksen kokeneen tohtorin luisumista mielensä pimeämmälle puolelle. Hieman liian selittelevää digalogia ja reportteriduon puolelta tulee mukaan turhan paljon komediallisuutta ja joka saa tunnelman keventämisen sijaan pikemminkin luulemaan etteivät näyttelijät ottaneet elokuvaansa tarvittavalla vakavuudella, minkä puolen kyllä Lugosi varsin hyvin toteuttaa sortumatta sellaiseen juoppohoureteatraalisuuteen josta sittemmin tuli tunnetuksi. Joskin jonkinasteista egoismia joko hänen omalta taikka kenties pikemminkin tuottajien puolelta lienee syyttäminen siitä, että Lugosin hirviömaskeeraus on on selvästikin suunniteltu siten että nähdään esteettä ne kasvot (ts. nimi) josta ollaan maksettukin ja vaikka se ei sinänsä huono olekaan on sen tuuhea poskiparta-lookki aika kaukana mistään gorillakuvitelmasta. No, ainakin Lugosi roikuttaa käsiään tehostaakseen kuvitelmaa ihmisgorilluudesta. Se näyttää ääliömäiseltä. Mutta kuitenkin, ei siis tarpeeksi hirviömäinen ollakseen hirviö.

The Ape Man on aika yllätyksetön elokuva ja se olisi kaivannut hivenen synkeämpää otetta kaikkien esiintyjien osalta, mutta kokonaisuutena se on aika perushyvä kauhistelu ja vaikka aika onkin syönyt osan sen tehoista niin harva myöhempikään vastaavalla teemalla leikittelevä teos on suhteessa yhtään sen tehokkaampi. Kyllä tämä Lugosin parempien elokuvien joukkoon kallistuu.

Olen aika varma että Tim Burton muokkasi ensimmäisen Batmaninsa Vicki Valen ja Alexander Knoxin tämän nimenomaisen elokuvan mukaan, sillä myös tässä vastaava sanomalehtikaksikko koostuu arvostetusta blondista valokuvaajakaunottaresta ja kirjoittajapuolisko on kevythölmöläinen laukomassa jonkinlaisia koomisia kevennyksiä. Sinänsä valitut persoonallisuudet ovat aika tuttuja muillekin eri (ja samankin) sukupuolista valituille duoille, mutta tässä tapauksessa varsinkin Wallace Fordin ja Robert Wuhlin esiintyminen on enemmän kuin samanlaista keskenään jotta se tuntuisi enää pelkältä sattumalta. Louise Currie sentään eroaa Kim Basingerista siten ettei ole aivan yhtä kireän oloinen vaikka edustaakin sitä vakavampaa osapuolta, mutta tekee sen olematta pelkkä Grumpy Cat.

Ja kun puhutaan The Ape Manin yhtäläisyyksistä toisiin elokuviin olen myös vakuuttunut, että George Romero lainasi Night of the Living Deadin päähenkilön kokeman väärinkäsityksen ja ennakkoluulojen uhri-lopetuksen tästä teoksesta jossa apuaan antava ja hyvää tarkoittava gorilla kokee kuoleman vain koska työntää naamansa esille.

Tähdet: ***

The Ape Man

Made in America (1993)

Zora (Nia Long) saa vahingossa tietoonsa ettei edesmennyt isänsä ollutkaan isänsä vaan joku spermapankin nimetön luovuttaja ja kuten arvata saattaa niin nyt on otettava selvää kuka siemenet antoi käyttöön, koska hitot siitä anonyymiteetista joka oli luvattu sekä oikeutettu. Karmea shokki on kun ilmenee ettei isä olekaan jokin afrikkalainen kuningas, tms. vaan valkoinen moukkamainen autokauppias Hal (Ted Danson) ja toki etenkin Zoran äiti Sarah (Whoopi Goldberg) on tästä seikasta vihainen Halille, koska en minä tiedä sillä eihän Hal ollut tehnyt kenellekään mitään väärää. Sitten kinastellaan kovaäänisesti, vertaillaan ihonväriä pinnallisesti ja aika nopeasti osoitetaan kaikkien olevan samanlaisia jolloin nyt voidaan olla rakastava perhe.

Muistan tämän olleen ilmestyessään aikamoinen hitti ja sitähän se kaupallisesti ottaen olikin ollut tuodessaan 20 miljoonan dollarin kulujen katteeksi päälle 100 miljoonan edestä kahisevaa. Sitä tosin en muistanut ettäkö elokuva olisi ollut arvosteluissa haukuttu (saati erityisen kehuttukaan) mitä se ilmeisesti oli, mutta ainakin nyt katsoen ymmärrän miksi sillä tämä on kiltisti sanottuna aika pöhkö elokuva. Runsaasti helppoja stereotypiavitsejä rodusta ja seksuaalisuudesta (ts. homohahmo saa Nathan Lanen Lainahöyhenissä vaikuttamaan Jesse Venturalta Predatorissa), halpaa opettavaisuutta ihmisten hyväksymisestä ja kaikessa on sellaista pientä myötähäpeän tunnetta joka kasvaa ajan saatossa varsinkin syystä, että monet vielä vuonna 1993 arkiselta tuntuneet vitsit ovat sittemmin päätyneet poliittisen ylikorrektiuden vuoksi pannaan. Tämä itse asiassa on hyvin samankaltainen komedia kuin tuo mainitsemani Lainahöyhenissä ihan hahmotyyppejä ja tilanteita myöten, suurimpana erona rotukomiikka sukupuolisuuntautuneisuushuumorin sijaan. Siispä huudetaan, ymmärretään väärin ja juostaan hysteerisesti kädet ilmassa. Onkin siis huvittavaa, että Lainahöyhenissä keräsi runsaasti palkintoja ja osan muun muassa jonkinlaisista ihmisoikeusasioita, kun taas rahan ohella Made in America nappasi vain Stinker Awards-ehdokkuudet pääosaesittäjilleen ja niistäkin hävisi toisen. Väitän kuitenkin tämän sekä naurattavan ja opettavan ihan yhtä tehokkaasti kuin Lainahöyhenissä, joten jos jompikumpi sai liikaa tai liian vähän menestystä voidaan väitellä siitä kumpi. Se hiukan ärsytti, että huumoria luodaan suuttumuksesta Halia kohtaan joka on tyystin viaton tilanteessa jossa ei ylipäätään kenenkään tulisi olla vihainen ja koska se suuttumushuumori pohjautuu vain seikkaan, että Hal on valkoinen mies niin siinä liikutaan hieman tarpeettoman rotukomiikan puolella ja kyseessä onkin idea joka on vanhentunut aika huonosti. Joten sen voisin jo aikoinaan uskoa vaikuttaneen elokuvan saamiin kritiikkeihin, mutta samalla on todettava että nykyisessä mitään ei ihan vain varmuuden vuoksi uskalleta sanoa tai tehdä-ilmapiirissä se on oikeastaan jopa virkistävää ja kun se ei todellisuudessa ollut edes vuonna 1993 kovinkaan radikaalia huumoria niin siihen ei olisi pistää liikaa painoarvoa. Se on vain vitsi, ei sen enempää. Lisäksi voisin olettaa, että mainittu rotukomiikka on aika epätasapainossa koska Made in Americaa ei ollut alunperin kirjoitettu sellaiseksi ja sen lisääminen ei nyt mielestäni tehnyt rakenteeseen merkittävää muutosta (pointti on vain tuntemattomien perheenjäsenten tutustumisesta toisiinsa), mutta se tulee ehkä liiaksi esille jälkijättöisenä lisäyksenä jota ei jakseta kantaa koko matkaa ja se kenties on tuntunut aikoinaan hivenen vaivaannuttavalta.

Onhan Made in America lopulta kuitenkin aika kiltti komedia ja mielestäni aika miellyttäväkin sellainen vaikkakaan en suuremmin innostunutkaan kovaäänisyyteen tukeutuvasta esiintymisestä ja elokuva on kaikkea muuta kuin yllättävä taikka innovatiivinen, mutta siitä tuli fiilis että tekijöillä oli ollut ainakin kivaa sitä tehdessä, mikä varmasti pitikin paikkaansa koska Made in America paritti Dansonin ja Goldbergin kuvausten ulkopuolellakin. Se tulee siis ottaa vain pelkkänä kevyenä viattomana viihteenä ja unohtaa kaikenlainen syvällisyys taikka poliittisuus koska niissä se ei toiminut silloin eikä toimi nyt.

Kiharapäinen Danson näytti aikalailla Howard Sternilta.

Tähdet: ***

Made in America

Stan Lee 1922-2018

The Code (Thick as Thieves, 2009)

Taidevarkauksiin erikoistunut Ripley (Morgan Freeman) on velkaa venäläiselle mafiosolle ja siksi hän aikookin suorittaa sopivan rahakkaan keikan, johon tarvitsee apulaisen ja hän tulee olemaan nuorempaa sekä impulsiivisempaa varassukupolvea edustava Gabriel (Antonio Banderas). Ihan välihuomautuksena ihmettelen, että miksi elokuvan takakannessa kerrotaan Banderasin hahmon nimeksi Jack Monahan? Se mainitaan jopa neljästi joka osoittaa kansitekstin kirjoittajan olleen vakuuttunut hahmon nimestä, mutta ei tässä elokuvassa ole ketään sen nimistä. No kuitenkin, tarkoituksena on varastaa kuuluisa koristemuna. Tottakai Ripleyn kiinnisaamisesta uransa päätehtävän muodostanut komisario Weber (Robert Forster) tajuaa heti mitä on tekeillä, mutta kissa ja hiiri-leikkiin liittyy vielä FBI joka haluaa pelata Ripleyn ja Gabrielin ohella myös Weberin pois pelistä saadakseen kiinni venäläismafiosoja. Luonnollisesti myös pankkiholvi jossa koristemunaa säilytetään on maailman varmin ja sinne on siten siis mahdotonta murtautua, mutta vielä vaikeampaa on päästä sieltä ulos. Toki mukana on ongelmia aiheuttava romanttinen viritelmäkin kun Gabriel ihastuu nättiin Alexiin (Radha Mitchell) joka tietenkin on Ripleyn tappaman venäläisgangsterin tytär ja samalla kummilapsi, jolloin luonnollisesti Alex inhoaa Ripleyta joka puolestaan kertoo Gabrielille, että tassut irti tai ne irtoaa lopullisesti. Ja joo joo, tottakai siellä on vielä ne tutut yllätykset motiiveista, henkilöllisyyksistä kuten myös se muka suuren suuri yllätyskäänne, että kyllä kaikki tarvittava on mukana.

Ei hullumpi, ei hassumpi, ei ihmeellisempi. The Code on sellainen isojen ja pätevien nimien perushyvä rikoselokuva samaan tapaan kuin vaikkapa Edward Nortonin, Marlon Brandon ja Robert De Niron tähdittämä vuoden 2001 Valtikka on. On siis ihan pätevää juonenkuljetusta sopivan kelvollisen turvallisilla yllätyksillä. On hyvää näyttelemistä kauttaaltaan, jännitys on kepeän viihdyttävää huumoria unohtamatta ja musiikkikin on tasaisen tasokasta ettei itse elokuvan aikana joudu kärvistelemään missään kiukunpuuskassa, mutta vastaavasti kyseessä on mainitun Valtikan tapaan sen verran turvallinen yhdistä pisteet-elokuva ettei todellisia ahaa!-elämyksiä ole luvassa. Toisin sanoen The Code viihdyttää ja siitä saattaa kaverille sanoakin että "joo, se oli ihan hyvä", mutta jolla ei kuitenkaan ole mitään todellista painoarvoa katsomisen jälkeistä tulevaisuutta ajatellen. The Codea ei siis muistele kuin ehkä muistutuksen jälkeisenä toteamuksena "ai niin joo, enpäs muistanutkaan", joskin silti kestonsa ajan se on varsin mukavaa katseltavaa.

Hivenen huvittavaa on se, että aluksi aikomuksenani oli katsoa George Clooneyn vuoden 1997 yritys elokuvatähdeksi eli Rauhantekijä, mutta jätin sen sivuun koska halusin nähdä jotain jota en ollut aiemmin nähnyt ja jonka en ainakaan varmana tietäisi olevan Hollywoodin keskitason ok-kamaa. Sitten huomaan että tämä The Code on myös Rauhantekijän ohjanneen Mimi Lederin käsialaa ja kyseessä nimenomaan on samanlaista Hollywoodin keskitason ok-kamaa, ja kun vilkaisen Lederin filmografiaa niin näkemieni teosten perusteella joudun toteamaan ettei hänestä ilmeisesti ole parempaan kuin siihen keskitason ok-kamaan, koska ainakin sitä kaikki näkemäni on tähän asti ollut.

Tähdet: *** 

The Code

Once Fallen (2010)

Perhekriisiä läpikäyvä tavismies-Liam (Ed Harris) suivaantuu kun pojan, Chancen (Dennis Volochkov) ystävä joutui jälleen kerran isän lyömäksi ja käy siksi opettamassa hieman tapoja naapurille. Liam hakkaa miehen hengiltä ja joutuu siksi loppuiäkseen vankilaan, paikka joka tulee aikuiseksi kasvaneelle Chancellekin (Brian Presley) tutuksi. Vankilassa Liam on kovettanut itsensä arjalaisjengin johtajaksi vaikka ei sisimmässään olekaan mikään uusnatsi tai edes rutiinirasisti, mutta selviytyäkseen ja niin edespäin. Vapaalle päässyt Chance tapaa lapsuuden kaveriaan joka ei ole edennyt elämässään, ex-tyttöystävä sanoo että tässä on kersasi josta et ollut tietoinen, joten ala nyt isäksi niin minä lähden lätkimään. On korruptuneita kyttiä varastamassa huumeita, on kohtaus jossa juostaan melankolisen musiikin tahdittama tyhjässä kaupungissa, Peter Weller on rikollinen jatsimuusikko muka elämänviisauksineen, on hetkiä kun katsotaan kaihoisasti kaukaisuuteen ja hyi saatana, että osasi lupaava elokuva muuttua nopeasti kasaksi kliseitä, elokuvaksi jossa mallitytöt- ja pojat poseeraavat meikattu kyynel poskellaan ja se on sitten suurta väkevää draamaa.

No kuitenkin, Chance on siis ylilyönnin vuoksi isättömäksi jäänyt komea retku jotka koettaa oppia lapsen kasvattamisen sääntöjä ja samalla paikata välejä omaan isäänsä. Sivussa sitten hoidetaan bestiksen velkaongelmia oman nahan kustannuksella ja rakastutaan tummaihoiseen naiseen, Pearliin (Taraji P. Henson) joka sekin on luomassa dramatiikkaa kun isi ja ystävänsä ovat rasisteja. Aihe joka muuten sivuutetaan oikeastaan kokonaan.

Oli muuten ihan v*tun p*ska elokuva joka alussa ja muutamilla myöhemmillä hetkillään osoittaa kyllä suuria lupauksia erinomaisuudesta, mutta päättää painottaa oksettavan kliseistä pintakiintoa siihen malliin etteivät kasvot enää kestä sitä naamapalmuilun määrää. Once Fallen tosiaan kuitenkin alkaa lupaavasti näyttäen onnistuneesti miten hyvää tarkoittava ylireagointi muuttaa kolmen ihminen elämänsuuntaa: tavisisä päätyy loppuiäkseen vankilaan ja siten väärän ideologian airuiksi, poika kasvaa ilman isäänsä ja ajautuu siksi väärään seuraan, joka  tapahtuu myös sille pojan parhaalle ystävälle. Tässä aineksia pätevään perhedraamaan ja kasvutarinaan joka ei sen enempää kommervenkkeja tarvitse, ja kun mukana on hyviä ja/tai vähintään karismaattisen persoonallisia näyttelijöitä kuten heistä etunenässä Ed Harrris, mutta myös esimerkiksi sivuosien Peterit Weller ja Greene niin ei haittaisi vaikka muu ei aivan yltäisi samaan, taso pysyisi vahvojen tukipilareiden ansiosta varmasti hyvänä. Mutta ei, sitä pitää vetää peliin jokainen mahdollinen vankila- ja köyhälistödraaman klisee kun jokaisella ihmisellä on jokin pakotettu kärsimyksen merkki aina sokeudesta huumeriippuvuuteen, rasismista isättömyyteen, etc. Ei siis voi olla yhtä ainoaa ihmistä jolle ei olisi pitänyt keksiä jokin jippo ja sitä se nimenomaan on silloin kuin koetetaan vakuuttaa elokuvan olevan arkidraamaa, mutta kukaan ei saa olla oikeasti arkinen ja sama pätee itse tarinaan kun ei sitten millään riitä, että olisi ollut se vahva lähtökohta vaan sinne on ollut pakko saada jännitystä laittomien katutappeluiden sekä huumakauppaa käyvien kyttien kautta ja lisää muuta shittiä koska paljon ei ole tarpeeksi, vaikka sitäkin on jo liikaa. Ja mitä enemmän sitä on niin sitä tarkempi sen käytössä tulisi olla, mutta tässäkin tapauksessa esimerkiksi se katutappeluosuus on mukana vain jotta saadaan pari lihaksikasta mallityyppiä seisomaan ilman paitaa ja täten naaman murjominen jää nenäliinalla pyyhkäistäväksi tahraksi. Tässä tulee mieleen, että tekijät ovat katsoneet American History X:n sekä Training Dayn ja miettineet, että miten voisimme rahastaa samalla yleisöllä, mutta saada elokuva näyttämään ja tuntumaan joltain partavesimainokselta. Pehmeästä kuiskaava muka runollinen kertojaääni puhuu ja hiljaa vaikeroiva musiikki soi jotta tietäisimme ilmoilla olevan syvällisen draaman merkkejä.

Once Fallen väittää olevansa tämä:

Mutta on tämä:

Pahimpia elokuvallisia pettymyksiä pitkään aikaan.

Ainoat pelastuksen hetket ovat ne joissa Harris pääsee osoittamaan kuinka pelkkä läsänäolonsa on usein riittämiin, mutta Once Fallenin kohdalla korostuu siltikin ajatus hukkaan heittämisestä. Erityisesti tämä kiusaa loppupuolella kun isä ja poika puhuvat asiat selviksi ja tunteet myrskyävät, jossa näkee kuinka vahva esiintyjä Harris on, mutta senkin pilaa Chancea esittävä Presley joka on vastanäyttelijänä kuin jokin kuivunut tukki, vaikkakin ilman persoonallisuutta.

Kuka ikinä onkaan alunperin kannustanut Brian Presleytä elokuvauralle, toivottavasti ymmärtää hävetä tekoaan.

Tähdet: *

Once Fallen

Ticket Out (2012)

Jocelyn (Alexandra Breckenridge) koettaa saada entiseltä aviomieheltään Dennisilta (Billy Burke) lasten tapaamisoikeudet pois, syyttäen häntä perheväkivallasta, mutta ilman vaadittavia todisteita kanne hylätään ja yhteishuoltajuus pysyy. Tottakai Dennis jatkaa entisellä linjallaan ja Jocelynin on turvauduttava omankäden oikeuteen kaapaten lapsensa, mikä tietenkin tarkoittaa että lain silmin hän on se pahis. Onneksi joku oli aikaisemmin sujauttanut Jocelynille mystisen lapun jossa mainittiin, että jos hän tarvitsee apua niin soittaa ilmoitettuun puhelinnumeroon ja sitä kautta hän saakin turvakseen Jimin (Ray Liotta) jonka tehtävänä on kadottaa ihmisiä. Hengissä, ei tappaen heitä. Sitä voisi luulla, että nyt jokin multitalentti superagentti Robert McCall tulisi ja siivoaisi paikat, mutta ei, tämä on hieman erilaista koska kyseessä on ilmeisen finanssiongelmainen kristillinen turvakoti jolle Jim toimii jonkinlaisena yleismiesjantusena ja he pyrkivät suojelemaan pahoinpideltyjä ihmisiä joita virallinen oikeus ei auta. Jocelyn lapsineen eivät siis ole ainoat joita tämä taho auttaa ja siten vaarassa on muitakin. Dennis tietenkin lähettää oman tyyppinsä jahtiin, eikä Jimkään ole ollut täysin rehellinen aikeissaan.

Kansi kuvineen sekä teksteineen antaa edessä ja takana hieman sanoisimmeko coolimman käsityksen Ticket Outista kuin mitä se todellisuudessa on, ja varsinkin kun katsoo elokuvan vaihtoehtoista kansimallia joka näyttäisi olevan kuvamuokkaus Ridley Scottin Body of Liesista niin sitä ehkä luulisi saavansa jotain sellaista Equalizer-kamaa johon jo aiemmin viittasin (jollainen en sano Body of Liesin olevan, tai että se edes olisi mitenkään cool).

Ja joo, ehkä jos vertailukohtana on pikemminkin Edward Woodwardin Equalizer kuin Denzel Washingtonin, sillä kyllä Ticket Out on aika kaukana tyylikkäistä ammuskelu-/lähitaistelukoreografioista ja bad ass-musiikkivalinnoista, ja jopa siinä vaiheessa kun Liottan hahmon todellinen merkitys paljastetaan on kyseessä silti aika ns. arkisuuteen pyrkivä jännitysdraama. Sama se mihin Ticket Out pyrkii, se on silti rytmitykseltään laahaava, näyttelemiseltään löysä ja dramatiikka jää niin pintapuoliseksi ettei sitä meinaa edes muistaa mitä elokuvan pahis teki jotta Jocelynin oli paettava lapsineen. Pidän kyllä siitä juoni-ideasta, että Jim on oikeasti soluttautunut tuohon kristillisen turvakodin laittomaan ihmissuojeluorganisaatioon pysäyttääkseen sen, joten hänen motiivinsa ovat aluksi muualla kuin Jocelynin auttamisessa ja se tuo hahmoon enemmän mielenkiintoa kuin se millaiseksi se muuttuu kun mies ihastuu Jocelyniin ja onkin nyt juuri se odotettu suojelija josta kansikin kertoo. Olisi ollut kuitenkin huomattavasti kiinnostavampaa ja siinä väitetyn arkisuuden tavoittelemisessa onnistuneemman raadollisempaa jos Liotta olisi jäänytkin pelastavan enkelin sijaan pelkäksi tunteettomaksi viranomaiseksi jolle Jocelyn on yhtä kuin jokin pelkkä tilastollinen ilmentymä. Kohtaus jossa Jocelyn näkee ettei Jim ole mitä on kertonut viittaa kyllä hyvään epäluottamuksesta tulevaan jännitykseen, mutta katsojalle oli kyllä tehty jo selväksi ettei Jim lopulta pettäisi Jocelynia ja luovuttaisi lapsia Dennisille, eikä edes romuttaisi hyvää tarkoittaa vaikkakin lain silmissä rikollista ihmisten auttamista. Ei edes vaikka lopetuksessa koetetaankin olla tulkinnaltaan ympäripyöreä. Ehkä päätymisestä tavanomaiseen sankari-osaan olisi selvitty kunnialla jos teksti olisi oivaltavampaa, näytteleminen energisempää ja elokuva itsessään hereillä, sillä nyt se toimii liiaksi pelkkänä unilääkkeenä. Siksi onkin erityisen hauskaa kuinka elokuvaa on myyty myös näin raflaavalla kannella:

Ei, ei tosiaankaan tuollaista.

Tähdet: **

Ticket Out