Ikkunaprinsessa (Mannequin, 1987)

Vähintäänkin mielessään taiteilija Jonathan (Andrew McCarthy) ajautuu työssään mannekiineja kootessaan liian vahvasti taivaanrannan maalailuun ja menettää siksi työnsä. Kuten tekee seuraavassakin paikassa ja seuraavassa ja seuraavassa, etc. Valloillaan olevassa bisnesjuppikulttuurissa Jonathan on väärässä paikassa ja niinpä juuri tuota rahan ja vallan katu-puolta edustava kohta ex-tyttöystävä Roxie (Carole Davis) hieman häpeilee elämäntapatyötön-Jonathania, eikä asiaa auta se kuinka Roxien kollegat limaista pomoa B.J.:tä (Steve Vinovich) myöten jaksavat pilkata luuseripoikaystävää. Sitten onni potkaisee ja Jonathan pääsee töihin ostoskeskukseen jossa avustaa ikkunasomistuksen teossa joka herättää runsain mitoin huomiota, mikä onkin tarpeen koska kyseinen ostari on konkurssin partaalla. Arvatkaa vaan onko B.J. kilpailevan sekä menestyneemmän ostoskeskuksen omistaja eikä luonnollisestikaan toivo muille kaupallista suosiota, odottaen vain kuinka kilpailijat ovat vararikossa voidakseen tuolloin ostaa ne halvalla osaksi omaa imperiumiaan. Jonathanin työn tuoma haloo ja sen kasvattama asiakasvirta ei edesauta B.J.:n yritysvaltausten kulkua, mutta onneksi hänellä on tuolla kilpailevassa ostoskeskuksessa oma sabotöörinsä ilkeän pikkupomo Richardsin (James Spader) muodossa. Jonathanin ikkuna-asetelmissa onkin tietynlaista lumovoimaa ja miksi ei olisikaan kun muinainen egyptiläispinsessa Ema (Kim Cattrall) on aikamatkallaan siirtynyt miehen tekemään mallinukkeen, muuttaen sen eläväksi aina Jonathanin ollessa läsnä ja auttaa tuolloin somistusten teossa. Ema tekee näin koska on rakastunut Jonathaniin ja tunne onkin molemminpuoleinen, mutta koska Ema on elävä vain Jonathanin seurassa alkavat pahat puheet liikkumaan että hullu se on. Ei siis paljoa olisi vaadittu jotta elokuva kulkisi hyvin synkkään suuntaan, mutta rakkaus voittaa kaiken ja muuttaa elottomankin pysyvästi eloisaksi.

Ikkunaprinsessa on näemmä uusintaversio elokuvasta Venuksen kosketus (One touch of Venus, 1948) ja sanoisin että tarina on kyllä hyvin samanlainen etten todellakaan mene väittämään vastaan, mutta sitä näkemättä minulla tulee eniten mieleen toinen kertomus joka on varsinkin Disneyn elokuvana tuttu: Pinokkio.

En kyllä muista tätä yhteyttä ajatelleeni silloin joskus kauan sitten penskana kun Ikkunaprinsessan ensimmäistä kertaa näin, mutta tosin tuona aikan tällaisia ajatelmia tärkeämpää oli kiipeillä raunioissa taikka puissa. Parempi niin sillä rakkauskertomus vanhan miehen ja puisen pojan välillä saattaisi olla kiusallinen aikakin rakastelukohtauksen aikana.

Ilmestyssään Ikkunaprinsessa oli kaupallinen hitti ja kriitikoiden murskaama mistä jälkimmäisen kohdalla ymmärrän kyllä kuinka Ikkunaprinsessan lapsellisuus aiheuttaa sellaisen tunteen etteivät tekijät ole ottaneet työtään laisinkaan vakavissaan, mutta samalla tuntuu kuinka kriitikot ovat olleet turhankin kireitä tätä naivia romanttista satua katsoessaan koska eihän sen tekoa taatusti ole otettukaan vakavissaan koska tarkoitus on ollutkin ainoastaan ajautua romanttisiin päiväuniin ja siten tunteeseen viattomuudesta jossa Ikkunaprinsessa tekee hyvää työtä samaan tapaan kuin vuosia myöhemmin esimerkiksi Amy Adamsin tähdittämä Lumottu tai ajallisesti lähempänä ollut Tom Hanksin Splash (1984), joten Leonard Maltin joka totesi elokuvan olevan "absolute rock-bottom fare, dispiriting for anyone who remembers what movie comedy should be" osoitti sillä, että ehkä joskus elokuvaa pitäisi katsoa toisesta näkökulmasta kuin omasta. Ikkunaprinsessa on kliseinen, sen esiintyjät käyttäytyvät kuin aikuisiässä olevat lapset ja monessa paikassa päiväunien on annettu ohittaa juuri vahattua pintaa syvällisempi ajattelu, mutta jos tätä katsoessa ei tule sen tarkoituksen mukaisesti hyvälle tuulelle on kyllä sydän aikamoista kiveä taikka Leonard Maltin. En väitä aikansa kriitikkojen olleen väärässä oman näkemyksensä kanssa tai sitä kuinka aina kun kriitikko jotain haukkuu niin yleisö tykkää jolloin se on muka siksi hyvä, mutta samalla on äärimmäisen helppo ymmärtää miksi nimenomaan yleisö rakasti Ikkunaprinsessaa: se teki niin koska tämä tuo hyvän olon ja niin se teki minullekin.

Lapsena kun näin Ikkunaprinsessan ihastuin Cattralliin syvästi ja se palo syttyi nyt uudestaan kun jälleen elokuvan katsoin, eikä siten liene ihme että samantien kasetin katsottuani tilasin elokuvan päivitetymmässä formaatissa jolla pidennän sen uusintakatselujen mahdollisuutta. Tänne minä pakenen mieluusti uudestaan.

Loppuun vielä ote Teräsmiehestä:

Tähdet: ***(* neljäs puhtaasti Cattrallin suloisuudesta)

Ikkunaprinsessa

Elephant White (2011)

Palkkasoturi tai jotain (ohimennen mainitaan CIA, tottakai) Church (Djimon Hounsou) saa tehtäväkseen lahdata Bangkokissa joukon ihmiskauppiaspahiksia ja hän aikoo toteuttaa tehtävänsä vaikka maksaja rupeaakin jänistämään, sillä nähdessään orjuutettujen naisten hädän on pahan kitkeminen nyt jotain muutakin kuin vain keino saada vuokrarahat kokoon. Seuraa aika tavanomaista ammuskelua.

Välillä jutustellaan elokuvan koomisen sivuhahmon eli limaista asekauppiasta esittävän Kevin Baconin kanssa ja ajoittain Churchin seurassa on jonkinlainen prostituoituaave Mae (Jirantanin Pitakporntrakul) joka toimii omantunnon äänenä.

Sitten taas ammuskellaan.

Elephant White on ilmeisesti ollut thaiohjaaja Prachya Pinkaew yritys lyödä läpi jenkkimarkkinoilla (ts. rahoitus jenkeistä, kieli englanti ja sitä normaalistikin puhuvia näyttelijöitä) jonne ovet taisivat raottua Tony Jaan kanssa tehtyjen elokuvien kuten Ong Bakin avustuksella, mutta yhden illan suhdetta pidemmälle ei vierailu näköjään kantanut koska vastaisuudessa jälleen keskityttiin kotiseudulle. Yleisesti ottaen Elephant Whiten arvostelut eivät ole olleet kovinkaan mairittelevia ja ymmärtääkseni elokuva päätyi aiemmista aikeista huolimatta suoraan dvd:lle joten ilmeisesti kyseessä ei ollut isokaan hitti, vaan jotain joka lipui jonkinlaiseen unohdukseen. Itsekin penkoessani leffahyllyä ja miettiessäni mitä sitä katsoisi huomasin Elephant Whiten kohdalla ajatelleeni ai niin joo, tällainenkin on olemassa ja kenties se havainto sitten selittää jo jotain. 10 miljoonan budjetilla kyseessä ei ollut varmastikaan tuotantoyhtiöille mikään maailmaa järisyttävä riskisijoitus ottaen huomioon, että esimerkiksi vastaavana tapauksena John Woon jenkkibreikki Hard Target oli sekin jo kahdeksan miljoonaa kalliimpi tuotanto ja se oli vuonna 1993. Siispä kenties Pinkaewin kohdalla englanninkielisen elokuvan läpimurron toteutuminen jäi enemmänkin keskinkertaisen lopputuloksen ja sen myötä huomion puutteen jalkoihin kuin esimerkiksi budjettirajoituksiin tai ohjaajan kykyihin. Sanon tämän siksi, että vaikka Elephant White onkin aika suoraan videolle-oloinen elokuva niin ohjaajansa on kuitenkin muualla todistanut osaavansa tehdä mieleen jäävää ja perusmassasta erottuvaa toimintaelokuvaa jota Elephant White ei siis ole vaikka juonen, tms. perusteella olisi edellisten tapaan voinut ollakin, kun eivät ne Pinkaewin edeltävätkään leffat mitään juonen mielikuvituslentoa olleet. Aiemmin mainitsemani John Woo ei tullut mieleen vain ns. jenkkidebyyttinsä vuoksi vaan myös siksi, että vaikka hän onkin saanut englanninkielisessä elokuvassa aikaiseksi varsin viihdyttäviä teoksia niin jokainen lienee huomannut, että siirtyminen HK-toiminnasta amerikkalaiseen myös hidasti hänen elokuviaan. Uskon tässä olevan syynä erilainen elokuvan tekemisen kulttuuri sillä muun muassa Jackie Chan on kertonut, että vaikka piti Rush Hourin tekemisestä niin häntä ärsytti se kuinka mitään ei vain voinut mennä ja tehdä vaan jokainen mitätönkin asia piti käydä läpi monen ihmisen kanssa ja jos ei ollut liiton lupaa tehdä jotain niin sitä ei sitten saanut tehdä vaikka se odotus turhaan jumittikin toimintaa ja asia olisi hoitunut oikeasti tuosta vain. Etenkin vakuutusten kanssa toimiminen oli rasittavaa ja ottaen huomioon kuinka fyysinen näyttelijä Chan on (vrt. Charlie Chaplin, Harold Lloyd tai Buster Keaton) niin vakuutuspiirien tekemät esteet ovat varmastikin olleet lannistavia, mikä lienee huomattavissa jo siitä että kun yleensä Chanin leffojen lopussa blooper reel koostuu epäonnistunista stunteista ovat ne esimerkiksi Rush Hourin kohdalla enimmäkseen dialogin ääntämisongelmia. Tältä hieman John Woon elokuvatkin tuntuivat, HK-action oli muuttunut USActioniksi joka tarkoitti ettei ihan kaikkea saanut tehdä eikä varsinkaan sillä tarmolla kuin halusi ja vaikka Elephant White onkin kuvattu Thaimaassa niin siitä tulee täsmälleen sama ajatus mieleen. Se on ehdottomasti toiminnallinen, mutta aivan kuten Woon ja Chanin kohdalla myös tässä vertailu tekijän aiempiin kotonaan tekemiin elokuviin on pahasta jolloin Elephant White tuntuu hitaalta ja rajoitetulta. Peruskelvollista ammuskelua ei sen enempää. Näyttelijätkään eivät pääasiassa tunnu haluvan nostaa tasoa korkeammalle kun esimerkiksi Hounsou vaikka onkin varsin sopivan oloinen toimintarooliinsa on turhankin ilmeetön muiden samanlaisten seassa. Ainoastaan Bacon tuntuu energiseltä ja uskoisin hänen olleen mukana vain pitääkseen hauskaa ja mitä-lie-aksenttia hän nyt yrittääkään on hän selvän tietoisesti vetämässä läskiksi parrasvalohetkiään koska saa esittää tyyppiä jonka kättelyn jälkeen tekee mieli pyyhkiä kädet. Hitto, Bacon esittää Pimeän uhan Wattoa. Monen esiintymisen ilmeettömyyteen saattoi vaikuttaa se, että suurin osa elokuvan näyttelijöistä ei ole englantia äidinkielenään puhuva mikä kuuluu aika jännittyneen oloisessa lausunnassa ja keskittyminen ääntämiseen on johtanut eräänlaiseen eläytymisen ummetukseen. Nämä samat tyypit kun ovat edelleen jäykkiä, mutta silti huomattavasti luonnollisempia kohtauksissa joissa puhuvat itselleen tutumpaa kieltä.

Tavanomaista pyssynpauketta ja aina silloin kun koetetaan tuoda mukaan jotain thaimaalaista mystiikkaa tulee mieleen Nicolas Cagen Bangkok Dangerous ja hyvä ihmiset, se ei todellakaan ole hyvä asia.

Erityisen tahatonta koomisuutta vakavalla asialla Elephant White luo siinä, että lopputeksteihin on laitettu masentavaa syyllistävää tietoa ihmiskaupasta, siitä kuinka lapsia pakotetaan prostituutioon ja vaikka elokuvan tekijät puuttuvat siihen Hounsoun hahmon myötä joka tunteekin pahaa oloa nähdessään tyttökauppaa tekeviä pahiksia ammuskellen heitä tästä hyvästä, niin lopuksi hän käytännössä luovuttaa antaen ymmärtää ettei asialle voi yhtään mitään. Jos se oli elokuvan olevinaan opetus että voit yrittää mutta et saavuta mitään, niin helvettiäkö sitten enää sen jälkeen huomautetaan sen olevan paha asia kun siitä ei välitä edes sitä edeltävä elokuvaosuus.

Tähdet: **

Elephant White

Passion Play (2010)

Korkealta ja kovaa pudonnut trumpetisti Nate (Mickey Rourke) hortoilee aavikolla ja päätyy tivoliin täynnä ns. erikoisia ihmisiä ihastuen heistä yhteen, kirjaimelliseen lintuihmiseen Lilyyn (Megan Fox). Koska Nate oli pelehtinyt gangsteri Happyn (Bill Murray) vaimon kanssa ja on siksi hengenvaarassa ajattelee hän pelastavansa itsensä jos luovuttaisi Lilyn surumieliselle Happylle. Nate ei kuitenkaan ota huomioon sitä, että enkelimäinen Lily on tie muunlaiseen pelastukseen kuin vain maanpäälliseen joten hän katuu heti päätöstään ihmiskaupasta ja seuraa itsekunkin elokuvan hahmon kohdalla pohdintaa siitä miten löytää sisäinen tasapaino sekä kuinka tuntea olevansa onnellinen. Elämäni viimeiset hetket ovat tarkoitettu ymmärrykseen.

Passion Play antaa ainakin kantta katsellen aika mielenkiintoisen käsityksen itsestään. Juonisynopsis kertoo elokuvan sisältävän "piinkovaa toimintaa" ja sama toistetaan muutamaan otteeseen eri synonyymeilla, mutta sitten mukaan pistetyt mainossitaatit ovat "todella koskettava" kuten myös "ihana ja koskettava" ja niistä tulee hieman erilainen mielikuva. Ah, okei. Tarkoittaako se koskettava nyrkkiä naamaan jos kyseessä onkin toimintaelokuva täynnä kovia miehiä, rautaisia miehiä ja myös kovaotteisia gangstereita kuten takakansi lupaa. Se mitä Passion Play on tai ainakin hirveästi haluaa olla on Wim Wendersin elokuva, mutta tuntuu ottaneen hänen teoksistaan tärkeimmäksi esikuvakseen Million Dollar Hotelin, tuon elokuvan joka Wendersin omalla uralla vaikuttaa valmiin mallin mukaan tehdyltä tilaustyöltä jossa nimenomaan pyrittiin tekemään Wim Wenders-elokuva tm. Million Dollar Hotelin kohdalla vaikutti yksinkertaisesti siltä, että joku katsoi olevan tilausta Wenders-elokuvalle (oli ohjaajana hän itse tai ei) ja päätti, että paremmaksi sellainen muuttuu kunhan sille saadaan runsaasti trendikästä niminäkyvyyttä riippumatta siitä onko se itse elokuvalle eduksi ja niinpä saatiin teos joka oli toki ihan kelvollinen, mutta liiaksi kuin mainostoimiston tekemä imitaatioversio siitä millainen uskotaan olevan Wenders-elokuva. Jaa, no millainen se sitten on? Jonkinlainen yhdistelmä melankolista romantiikkaa, hiljaisuutta, tukahdutettuja tunteita, nieltyjä kyyneleitä. ihmisiä jotka tuntevat olevansa väärässä paikassa, olevansa erikoisia tavalla jota eivät halua olla ja haluaisivat kertoa tunteensa mutta itseni tavoin eivät uskalla. Unenomaista tunnelmaa, viileän haurasta musiikkia ja ajatus siitä kuinka kyseessä olisi filmatisointi Ravelin Bolerosta, jatkuvaa crescendoa ilman lopullista äänekästä räjähdystä. Se ei kenties tule selväksi katsomatta Wendersin elokuvia, mutta ne ovat sellaisia joiden kohdalla huomaa enemmänkin kokevansa ne kuin vain näkevänsä. Passion Play on elokuva jota katsoessa ajattelee väkisinkin kuinka ohjaajakäsikirjoittaja Mitch Glazer oli päättänyt haluavansa tehdä oman Paris, Texasinsa, oman Berliinin taivaan alla ja siitä kertoessaan saanut mukaansa näyttelijäkaartin joka myös tuumi, että joo, se on erinomainen idea. Ajatuksen tasolla se varmasti onkin todella houkuttelevaa, mutta se kuinka haluaa tehdä sen Paris, Texasin ja olla Wim Wenders ei tarkoita vielä oman elokuvan olevan Paris, Texas eikä Glazerin itsensä olevan sen vuoksi Wenders, mutta sillä sentään saadaan houkuteltua muita seuraksi kuvailemalla etukäteen juuri sen olevan lopputulos. Tätä samaa varmasti ajatteli myös Larry Charles kun vuonna 2003 ohjasi Masked and Anonymous-elokuvansa. Aivan samanlainen sotku ei Passion Play kuitenkaan ole, mutta Masked and Anonymousin tavoin sen muka eksentrinen unenomaisuus on liian yrittämällä yritettyä ja siten valitettavasti enimmäkseen pitkästyttävää. Passion Play ei vaikutta luonnolliselta vaan halvalta muoviselta kopiolta.

Tämä tosin ei tarkoita etteikö elokuvassa olisi paljon nautinnollistakin nähtävää. Tai no, tarkoittaa se sitä, mutta on siinä silti jonkin verran jos ei nyt kuitenkaan paljon nautinnollista nähtävää. Rauhaisa tunnelma pysyy hyvin yllä, näyttelijäkaarti on pääosin lahjakasta ja pari kohtaustakin on mukavasti sydäntä koskettavaa, mutta ei silti oikein pääse eroon ajatuksesta että kyseessä on teollisuusvakoilun aikaansaannos. Näyttelijöiden kohdallakin nousee tarpeettoman ahkerasti mielikuva heidän samoin kopioivan jotain ja vaikka Megan Fox ei nyt umpisurkea olekaan niin kyllä hän on todella pahassa alakynnessä joutuessaan näyttelemään jonkun Bill Murrayn rinnalla. Varmasti Passion Play tuntuu erikoisemmalla ja uniikimmalta jos ei ole jotain edellä mainituista elokuvista nähnyt tai niistä ainakin vain yhden tai kaksi, mutta silloin sen nähdyn ei ainakaan ole parasta olla Paris, Texas. Siitä tuntuvat otetun suoraan ainakin kohtaus jossa Rourke tapaa ensimmäistä kertaa Foxin (ts. Harry Dean Stanton menee tapaamaan Nastassja Kinskia) ja Rourken hortoilu aavikolla sekä hahmon särkynyt olemus ovat nekin muistuttamassa tuosta edellä mainitusta mestariteoksesta. Se ei tunnu ainoalta Wendersin elokuvalta jota turhankin suoraan lainataan, mutta nimenomaan se tapaaminen Foxin kanssa on aivan liiaksi kopiointi on ihailun suurin muoto. Yhdessä vaiheessa luulin jopa näkeväni stillkuvan elokuvasta Väkivallan loppu, mutta olivat yhtäläisyydet kuinka kuvitelmaani taikka eivät niin mikä sitten selittää tämän:

Niin ja joo, on tämä ehdottomasti draamaelokuva jolloin takakannen väitteet toiminnasta ovat bullshittia.

Tähdet: **

Passion Play

The Mexican (2001)

Tai kuten minun dvd:ni nimeksi ilmoittaa, Le Mexicain ja se tavallaan tuo lisävitsin elokuvaan jossa perusamerikkalaiselle päähenkilölle latinokulttuuri on ainoastaan kasa kliseitä ja siten hänelle saadaan myytyä mitä vain kunhan nimen eteen laitetaan artikkeli el. Ja joo, tiedän ettei le ole espanjaa, mutta samalla tavalla se toimii vaikkakin syyttä koska ei ole kannessa sisältöön liittyvänä vitsinä.

Kiltti, hölmö puoliluuseri Jerry (Brad Pitt) toimii hämäräperäisen bisnesmiehen Bernien (Bob Balaban) juoksupoikana, mutta niistä hommista olisi päästävä eroon koska tiukka tyttöystävä Samantha (Julia Roberts) niin vaatii. Viimeisenä palveluksena Bernielle Jerry joutuu matkaamaan Meksikoon noutamaan kirottuna pidettyä antiikkipistoolia The Mexicania ja kerrottuaan tämän Samanthalle syttyy riita joka erottaa parin, mutta siitäkin huolimatta työ on tehtävä taikka seuraava osoite Jerrylla on ruumisarkku. Tietenkin heti saatuaan esineen haltuunsa niin sekä se että Jerryn auto nyysitään ja saalistaessaan niitä takaisin ehditään toisaalla uskomaan Jerryn pelaavan omaan pussiinsa joten pahikset perään, mikä johtaa myös siihen kuinka Samantha päätyy vastoin tahtoaan palkkatappaja Winstonin (James Gandolfini) seuralaiseksi/panttivangiksi. Seuraa väärinkäsityksiä, ystävystymistä, ammuskelua, petoksia ja eronneet palaavat yhteen riitelemään.

The Mexican on valoisan kevyt jännityskomedia ja juuri sellaista jota on hyvin helppo katsoa. Sanoisin että tämä hieman vertautuu ajallisesti edeltäneisiin Elmore Leonard-filmatisointeihin kuten Get Shorty ja Out of Sight kuten myös Pittia ajatellen Ocean's-elokuviin, jolloin näyttelijäkaarti on luonnollisesti varsin nimekästä, tunnelma on miellyttävä ja silloinkin kun jotakuta ammutaan päähän tehdään se suurelta osin kivalla asenteella. Rytmitys tuntuu kovasti tukeutuvan letkeään musiikkiin jota soikin lähes koko ajan ja katselun aikana mielessä pyörii ajatus, että tekijöillä on taatusti olla kivaa kuvauksissa jolloin samoin kuten esimerkiksi noissa Ocean's-leffoissa porukka vaikuttaakin olevan enemmän kavereita kuin vain ainoastaan samaan elokuvaan päätyneitä saman alan edustajia.

Siispä pääosin hyväntuulen elokuva joka olisi ehkä pysynytkin sellaisena jos ollessaan puolisen tuntia lyhyempi, koska nyt tunti 30 minuutin kohdalla sävy muuttuu iloisesta naureskelusta astetta vakavampaan ja koska elokuva oli ollut siihen asti tasaisen hymyileväinen tuntuu se aikamoiselta pudotukselta kylmälle lattialle, mikä on hivenen ikävää aiheuttaessaan tunteen siitä kuinka puhti olisi loppunut kesken.

Ahaa, siis The Mexicanin J.K. Simmonsista Coen-veljekset keksivät lookin Anton Chigurhille.

Tähdet: ***

The Mexican

Blood and Bone (2009)

Salaperäinen ex-linnakundi Bone (Michael Jai White) saapuu kaupungin syrjäkujille osallistuakseen laittomiin katutappeluihin ja päästäkseen nuijimaan erityisesti voittamatonta mestari Hammeria (Bob Sapp) joka on ilkeän bisnesgangsteri Jamesin (Eamonn Walker) suojatti. On helppo arvata heti eikä kohta, että James on hän jonka perässä Bone oikeasti on ja vaikka ei kenties osaakaan tiedäkään pilkulleen miksi niin kyllähän sen osaa päätellä motiivin liittyvän johonkuhun hänelle läheiseen ihmiseen. Tällä kertaa aikomus on suojella kuolleen kaverin tyttöystävää tai sitten se oli sisko Angelaa (Michelle Belegrin) joka on päätynyt Jamesin alistamaksi narkkariksi.

Michael Jai Whiten esiintymisessä on aina hieman huvittanut se, että hän tuntuu kantavan mukanaan jotain blaxploitaatiosta tuttua katsokaa kuinka bad ass olen-asennetta jonka vuoksi lähes joka tilanteessa hän aluksi seisoo ilmeettömänä välittämättä kenestäkään , luoden siten hermostuneisuutta muissa ja sitten pyyhkii kaikilla lattiaa koska... hei, on bad ass. Se ei siis ole niinkään jotain puuduttavaa monotonista esiintymistä kuin pikemminkin reviirin merkkausta osoittamalla olemuksellaan kuka onkaan se kovin madafaka täällä ja vaikka se välillä tuntuukin soveliaan uhkaavalta niin kun se sama temppu tehdään parin kerran sijaan parikymmentä kertaa  per leffa niin mieleen tulee hieman liian usein parodia kuin vakavissaan oleminen (huvittavasti Blood and Bonessa Eamonn Walkerin hahmo huomauttaakin Bonelle hänen tuijotuksestaan). Siksipä muuten Jai White tuntuikin olevan nappiroolissa Black Dynamitena koska oli ja on se nimenomainen hahmo jo muissakin elokuvissaan. Päärooli tässä elokuvassa kuitenkin kuuluu pikemminkin tappelukohtauksille ja Jai White onkin niissä pirun kova ja taidokas. Hän todellakin osaa liikkua ja koreografia on siten varsin sujuvaa väkivaltabalettia, mikä on hyvin tärkeää elokuvassa joka toistaa jo Bloodsportissa, Kickboxerissa ja vaikkapa edelleen Van Dammessa pysyäkseni Lionheartissa nähdyn. Joten kyseessä on hyvin tyypillinen laittomat matsit tai vastaavat ja autan rampaa veljeäni tai jotain-mukilointielokuva jossa säännöllisin väliajoin ns. erilaiset tappelijat tervehtivät toisiaan naamaan ja sankari jalkatyöskentelee itsensä pääpahiksen kimppuun. Hahmot, sanat, tilanteet ja loppuratkaisu ovat tuttuakin tutumpia jolloin huomio tosiaan kiinnittyy siihen onko niihin taistelukohtauksiin keskitytty, ja kyllähän ne toimivat. Uskoisinkin elokuvan tuottajanakin toimineen Jai Whiten osaltaan olleen syynä niiden onnistumiseen, eikä vain koska osaa itse jotain miljoonaa eri kamppailulajia vaan myös siten, että toisin kuin niin moni muu nykyajan toimintaelokuva tässä kamera ja leikkaukset näyttävät mitä paikalla tapahtuu. Ei siis hysteeristä lähikuvavälkyntää vaan osoitus kuinka ammattilaiset tietävät mitä tekevät ja antavat fyysisten kykyjensä sanoa tärkeimmät sanat. Tosin ei se tietenkään tästä normaalia parempaa elokuvaa tee ja niinpä Blood and Bone kuuluu siihen perushyvien tusinaleffojen sarjaan joka toimii parhaiten kun suoraan hyppää kappalevalikossa tappelusta toiseen koska viimeistään niiltä osin peukut kuitenkin nousevat.

Hieman tuntuu siltä, että kun lopussa Bone kävelee auringonlaskuun niin ajatuksena kenties oli kuinka samaa hahmoa voisi käyttää jatko-osissa joita ei ainakaan vielä ole ilmaantunut.

Mukana on aika liuta erilaisista mätkintälajeista tuttuja nimiä (mm. Gina Carano) jotka tosin ovat varmasti enemmänkin vain keräämässä huomiota fanien keskuudessa kuin sisällölle merkittäviä, mutta kyllähän he siitä ovat tarpeen että tuovat mukanaan aitoa liikehdintää.

Lisäksi Julian Sands tulee vielä loppupuolella mukaan kuvioihin ja olen hieman huolissani hänestä tämän perusteella, tuskaisista ilmeistään päätellen mies kun näyttää kärsivän kovista kivuista. Toivottavasti olet kunnossa.

Tähdet: ***

Blood and Bone

Homefront (2013)

Huumekyttä Phil (Jason Statham) toteaa että hitot tästä ja eläköityy kauaksi suurkaupungin sykkeestä rakentelemaan portaita sekä kasvattamaan tytärtään Maddya (Izabela Vidovic). Tottakai he uudisasukkaina pistävät hillbillykaupungin asukkaiden silmään ja kun niin sekä tytär että myös isäkin itsepuolustukseksi nolaavat agressiiviset kiusaajawhitetrashit suuttuu narkkari-Cassie (Kate Bosworth) pyytämään apua kamakauppiasveljeltään Gatorilta (James Franco) kostaakseen Philille. Pienten ongelmien jälkeen Phil saa tarpeettomasti nöyrtyessään sovittua välinsä Cassien kanssa, mutta Gatorin selvittäessä Philin menneisyys huumekyttänä piilossa historiaansa hän haluaa laajentaa huumebisneksiään juoruamalla asiasta suurkaupungin prätkäjengipahiksille, jotka kuten arvata saattaa kantavat tappohaluista kaunaa Philille. Tiedättehän mitä tämä tarkoittaa: pikkukaupunkiin saapuu sota ja vaikka pientä apua onkin tarjolla niin käytännössä Phil ainoana sen lopettaa.

Niin old school-perustoimintakamaa, että tuntuu kuin olisi palattu takaisin 80-luvulle taikka ehkä pikemminkin 90-luvun alkupuolelle jolloin tämänkin tuottaneet Boaz Davidson ja Avi Lerner olivat kunnolla tulleet tutuiksi nimiksi videovuokraamoiden hyllyt täyttävissä B-toiminnoissa ja Homefront onkin kuin suoraan jostain vuodelta 1992. Se on tarinaltaan suoraviivaisesti asiaan menevä, hahmoiltaan ilmeettömän perinteinen jossa pahikset ovat simppelisti tuhmia ja sankarina on jäyhä tosimies joka pitää huolen perheestään eikä anna minkään estää häntä, joten asiaan kuuluvasti myös toiminta on äijämäisesti pullistelevaa. Sylvester Stallonen käsikirjoitus ei tee Homefrontista parempaa taikka huonompaa kuin mitä se varmasti ilman häntäkin olisi, joten uskonkin hänen nimensä olleen merkittävin houkuttelemassa aikamoisen nimekkään sekä pätevänkin näyttelijäkaartin (mm. Winona Ryder, Clancy Brown) elokuvaan joka yleensä täytettäisiin korkeintaan jollain Stephen Baldwinilla ja korttipelikavereillaan. Esiintyjät viimeistään pitävätkin elokuvan tason hyvänä ja vaikka tällaisissa tapauksissa ei yleensä nähdä metodinäyttelimisvaivaa kuin kenties korkeintaan pumppaamalla lihaksia niin jo muutoinkin kovin kapoinen Kate Bosworth on kyllä riuduttanut itsensä (liioitellusti sanoen) melkeinpä Christian Baleksi Machinistissa, ja sellainen on jo jonkinlaisen huomion arvoista vaikka fyysinen muutos ei nyt hänen näyttelemistään mestariluokkaan nostakaan.

Tosin vaikka sanoinkin roolihahmojen olevan monotonista peruskauraa niin plussaa siitä miten James Francon iso kala pienessä lammikossa huomaa tavoittelevansa jotain johon rahkeet eivät riitä ja sen annetaan myös näkyä olemuksessa jolloin hänellä on jotain ymmärrystä oikeasta sekä väärästä, että siinä on ainakin jotain yritystä hieman laaja-alaisempaan hahmokäsitykseen kuin mitä aluksi annetaan ymmärtää.

Homefront on kenties yllätyksetön elokuva, mutta se on sujuvasti tehtyä vanhan koulukunnan toimintaa ja se toimii kuten pitääkin. Okei, toimintakohtausten leikkaustyyli on tietenkin nykyajan mukaisesti liian läheltä ja liian strobovalomaisesti, että siinä olisi kaivannut hieman kameran etääntymistä.

Tähdet: ***

Homefront

Snitch (2013)

Johnin (Dwayne Johnson) poika Jason (Rafi Gavron) menee ja suostuu vastaanottamaan kaverinsa lähettämän paketin joka nyt tietenkin sattui olemaan huumelasti jota kytät seuraavat ja näin suureksi kamadiileriksi uskottu Jason koetetaan pakottaa lavertelemaan muista osallisista joista hänellä ei tietenkään ole hajuakaan. Toisin kuin Jasonin äiti Sylvie (Melina Kanakaredes) John haluaa pojan saavan jonkinlaisen opettavan rangaistuksen, mutta jenkkipolitiikan vuoksi se pieninkin läpsäisy tarkoittaisi vanhuuseläkettä kaltereiden takana ja aivan niin kauaa ei isä haluaisi olla erossa jälkikasvustaan vaikka avioeron myötä välit ehtivätkin jo tulehtumaan. John houkuttelee syyttäjä Joannen (Susan Sarandon) epäviralliseen diiliin, että mitä jos hän poikaansa auttaakseen junailisi kamakaupan ja siten saattaisi jonkun isomman rikollisen poliisien haltuun, saisiko siten Jasonin tarpeettomana paperityönä vapaaksi. John ajautuukin kahden huumeliigan myyntiartikkeleiden välittäjäksi ja pyrkii siten avustamaan sekä viranomaisia että poikaansa, mutta välittääkö syyttäjä siitä kuka vankilaan päätyy ja kamakauppiaat ovat hekin aika ikäviä.

Kannessa julistetaan "Dwayne Johnson's best movie yet" ja se on hieman surullista. Ei siten ettäkö Snitch olisi surkea elokuva koska kyllä se varmaan on myönnettävä, että näkemistäni The Rockin elokuvista tämä on parhain siltä osin mitä tulee sellaiseen ns. arvostettavaan draamapainotteisuuteen ja siihen kuinka hän itse esittää muitakin puolia itsestään kuin jäntevät hauikset sekä poikamaisen virneen. Mutta Snitch on vuodelta 2013 ja Dwayne Johnson oli jo siihen mennessä tehnyt aika liudan elokuvia jolloin tuo maininta sai tämän elokuvan kehumisen sijaan huomaamaan kuinka mitäänsanomaton hänen elokuvauransa on ollut. Siellä ei ole pahemmin arvostuksen aiheita. Paljon melua, kirkkaita valoja ja värejä, isoja nimiä ja rahaa, mutta ei juurikaan mitään oikeasti tai ainakaan pysyvästi hyvää ja siten siinä sarjassa "...best movie yet" ei paljoa vaatinut eikä Snitch oikeastaan paljoa antanutkaan. Ihan hyvän ajantapon jossa Johnson sentään osoittaa olevansa ihan kelvollinen pienempiääniseenkin elokuvaankin vaikka kompuroikin taviksena olemisessa ja siten liian helposti luisuukin hyvin öljyttyyn actionmoodiin (vrt. Schwarzenegger jollaisena uutena The Rockia alunperin markkinoitiinkin ja samaan tapaan ne ensimmäiset askeleet dramatiikan puolella on heikoilla jäillä olemista) kun pitäisi pysytellä korkeintaan vahingossa onnistuvana Matti Meikäläisenä. Paljon tässä auttaa pätevä näyttelijäkaarti johon lukeutuvat aiemmin mainittujen ohella muun muassa Harold Perrineau (joka tosin on roolissa "räpäytä silmiäsi ja puf! olen kadonnut"), Benjamin Bratt, Jon Bernthal, Barry Pepper, Michael Kenneth Williams ja muutama muu joilla on jonkinlaista meriittiä vastaavista tekeleistä. Visuaalisesti elokuva on sopivan kolea, räiskintä pidetään pääosaesittäjän vuoksi tulleiden ennakko-odotusten vastaisesti vähäisenä ja Antonio Pinton hauras musiikki on omiaan tekemään tunnelmasta maanläheisempää (musiikki on ehdottomasti Snitchin paras osa). Lisäksi tämä tuntuu olleen Johnsonille tärkeä elokuva, yritys murtautua irti imagonsa kahleista ja se on varsin arvostettavaa niinkin tunnetun mielikuvan luoneelta showmieheltä kuin The Rock on, mutta tosiaan, aivan kuin varotoimenoiteenä Dwayne Johnsonin ei ole uskallettua antaa pysyä ainoastaan Dwayne Johnsonina vaan The Rock on pitänut saada mukaan ja siten elokuva joka melkein tuntuu haluavan olla tunnelmaltaan Spike Leen 25th Hour onkin varsinkin lopussa jotain muuta. Luojan kiitos ei kuitenkaan silloinkaan puhtaasti The Rockin elokuva vaan edelleen vähemmän virnistävä, mutta osittain sen vuoksi Snitch on aika tarpeettoman turvallinen ja tavallinen kun se voisi olla varsinkin esiintyjiensä suhteen väkevämpikin, mutta siihen ehkä syynä se jotta muut eivät saattaisi Johnsonia varjoonsa ja pysyttäytyvät siksi jonkinlaisen harmittomuuden puolella. Siltikin aika hyvin kuljetaan pätevän draamajännityksen puolella tehden vain viimeisen 20 minuutin aikana liian suuri hyppy stunttittäyteiseen räiskintään jossa ajetaan rekalla kaiken läpi, autot lentävät mukkelis makkelis ja paukutellaan niin ahkerasti että siinä meni vuoden hernerokat.

Siten "...best movie yet" on kyllä totta koska Snitch on Johnsonin paras elokuva, mutta tosiaan se on myös niin keskinkertaisen hyvä ettei se oikeasti ole suurikaan kehu kuin tietyssä suhteessa. Askel oikeaan kuitenkin.

Todella rasittava huojukamera. Nonstopliike ei tee elokuvasta elävää, ainoastaan merisairaan.

Tähdet: ***

Snitch

Paholaismyrsky (Devil Winds, 2003)

Ihan ensimmäiseksi: kuva on pääosin niin pilkullinen, että tuntuu kuin katselisi modernia retropeliä jossa on tarkoituksella tehty 16-bittistä pikseligrafiikkaa. Suositus onkin, että jos Paholaismyrskyn katsoo niin se tekee tuijottaen pienintä mahdollista ruutua koska suuri ei ole hyvästä tälle puurolle.

Pyörremysrky menee ja tappaa landella työskentelevän meteorologi Peterin (Joe Lando) vaimon joten hän menettää uskon työhönsä ja vaihtaa ammattia suurkaupungin poliisiksi. Aika erikoista, jotenkin toisinpäin tuo kuulostaisi loogisemmalta. Tiedättehän, siirrytään vaarallisesta ammatista jossa näkee kauheita asioita johonkin turvallisempaan eikä niin, että ollaan työssä jossa kerrotaan kuinka matalapaine lähestyy idästä ja siirrytään kovan tuulen seurauksena hommiin jossa arkena, lauantaina ja joka päivä suoritetaan autotakaa-ajoja, tapellaan pahiksien kanssa ja varotaan ettei taas kerran luoti löydä tietään keuhkoihin. No kuitenkin, Peter siis lopetti työnsä meteorologina ja jätti tyttärensä Karan (Erica Durance) isovanhempien kasvatettavaksi lähteäkseen ampumaan rikollisia kaupunkiin, mutta nyt vuosien jälkeen hän palaa kotiinsa aikuisuutta lähentelevän Karan koulun päättäjäisiä varten, herättäen siinä samalla tietenkin vanhoja kaunoja sekä muistoja entisestä elämästä. Ohessa tavataan kiva toimittaja Julia (Nicole Eggert) joten näin on elokuvan muistilistalta ruksittu romanssi yli ja sitten on saapumassa tosi paha myräkkä eikä tällä kertaa Peter antaisi sen voittaa. Öö, sitten tuulee hetken melko navakasti eikä kenellekään satu mitään. Ainoastaan paikallinen tutkimuslaitos tuhoutuu (ilman kuolonuhreja), mutta niin pitääkin koska siihen paikkaan liittyy se pakollinen ahne tyyppi ahneilee-juonikuvio jossa ahne laitoksen omistaja on ahneuksisaan säästänyt kuluissa kun rakennus valmistettiin ja olisi siten myrskyn aikana vaarassa tuhoutua kuten tekeekin. Sen talon täytyi ollakin jostain pelikorteista rakennettu kun samainen puhuri ei muilta kaatanut edes postilaatikoita, mutta tuon laitoksen se pisti näyttämään post apokalyptiselta kaatopaikalta.

Kuten esimerkiksi Peterin toimista näitte niin aika hölmöjä juoni-ideoita kantava Paholaismyrsky ei suuremmin älyllä loista ja kun tyhmiä ratkaisuja tekevien tyhmien hahmojen oheen laitetaan pökkelömäistä näyttelemistä sekä erikoistehosteet joiden kohdalla ei käsityskyky riitä ymmärtämään miten niin kehnoa jälkeä pystyy elävä ihminen saamaan aikaiseksi jos ei ole tarkoituksella sabotoimassa elokuvaa voi rehellisesti sanoa kyseessä olevan aikamoista kakkaa. Katastrofielokuva joka itsessään tuntuisi olevan tuon yhdyssanan ensimmäinen osa.

Ihana!

Hetkeen en olekaan katsonut yhtä epäpätevää pökälettä joka ei tunnu onnistuvan missään, mutta joka ei silti ole antanut sen estää itseään vaan edwoodmaisella itsepetoksella ollaan isketty päätä seinään vaikka vieressä nyt sattuikin olemaan avonainen ovi. Mikä hienointa, mukana ei ole laisinkaan itsetietoista silmäniskemistä vaan ihan vain vanhaa kunnon rehellistä kömpelyyttä. Joskin huom. koska kyseessä on olevinaan draamaelokuva ei se myrskytuulista huolimatta ole järin nopeatempoista, mutta sen minkä se energiassa häviää voittaa se puisevuudessa. Kuin ikimetsä... suuren palon jälkeen.

Tähdet: ~ (tai *****)

Paholaismyrsky

Train to Hell (Night Train to Venice, 1993)

Juna vapisee jalkojen alla kun se on matkalla venetsialaisiin karnevaaleihin ja kyydissä on joukko ilonpitoon tähtääviä ja ilmeisesti juuri siksi hämmentävän masentuneen oloisia ihmisiä. On muun muassa välillä naamiota pitävä mystinen Stranger (Malcolm McDowell) joka hiipparoi hengittämässä muiden niskaan, pelotellen vieraita puhuessaan levottomia, dialogia joka ei vaikuta kuuluvan käsikirjoitukseen vaan McDowell nyt sanoo ihan mitä vain koska fuck this shit! On joku post punk-Salvador Dali vikittelemässä naisia sekä miehiä, traumaattisia unenomaisia muistikuvia naamiomiehestä mielessään kantava Vera (Tahnee Welch), jolla muuten on myös ennustavia näkyjä katon reunalla kulkevasta lapsesta joka on hänen omansa. On natseista kirjoittava toimittaja Martin (Hugh Grant) joka on haastattelemassa matkustajia ja tottakai kuokkavieraina mukaan ovat tulleet uusnatsit jotka nyt mellakoivat junassa, viiltävät Martinin käden auki ja hän vain menee chillailemaan ravintolavaunuun vikittelemään Veraa. Nyt siellä on Édith Piaf-imitaattori joka aloittaa dramaattisella värisevällä kurkkulaululla, mutta siirtyy pian johonkin synaiskelmään jota voisi kuulla tekoajan etelän lomakohteen suomibaarissa: Saku's Pub. Malcom McDowell juo hidastetusti shampanjaa joten siihen tarvitaan käärmeen sihinää muistuttava ääniefekti ja tietenkin kuva vihaisesta koirasta. Hahaha! Ei hitto. Joko minä olen kuumehoureissa taikka sitten ohjaaja oli. No nyt Martin on jossain hylätyssä tehtaassa jossa uusnatsit jahtaavat häntä eikä ilmeisesti raha riittänyt aivan kaikkeen jälkiäänitykseen koska nyt suut liikkuvat ahkerasti, mutta mitään ei kuulu. Onneksi siellä on nurkassa lymyilevä Malcolm McDowell joka osoittaa kävelykepillään jolloin natsien auto lentää mukkelis makkelis kuten myös mopoileva Martinkin, joka menettää tapahtumassa muistinsa koska sillä ei ole mitään merkitystä tarinan kululle. Siltikin, muistinmenetys... onnekas paskiainen! Hugh Grant hyppää jostain syystä lasin läpi ja pelastaa putoavan lapsen joten on aika romanttisen saksofonimusiikin kuten myös kyyhkysten.

Hahahahahaha! HAHAHAHAHAHAHAHAHA! Siis voi hyvä luoja, ihan oikeasti hitto mitä sontaa. IMDb-pisteytys on liian antelias ja Hugh Grantin kommentti Train to Hellista on elokuvaan nähden suorastaan ylistävä.

Tämä on oikeasti niin käsittämätöntä moskaa, että ennen kuin 10 minuuttiakaan on täynnä kieriskelee katsoja lattialla haukkomassa henkeään koska nauraa hysteerisesti näkemälleen ja kyseessä on olevinaan vakavaa draamajännitystä tärkeällä sanomalla mielen hauraudesta. Mukana halvimpia spagettiwesternejä kehnompi dubbaus, joka tekee jopa niistä kimeä-äänisistä PVP-lastenleffajälkiäänityksistä mestarillisia äänenkäytön taidonnäytteitä. Yltiödramaattiset hidastukset joista on koetettu tehdä mystisen taiteellisia porautumisia psyykeen syvimpiin onkaloihin ovat jotain joista vain Troma voisi olla ylpeä, mutta vain jos mukana on kumiankka ja ämpärillinen räkää. Malcolm McDowellin minulla on kakki pöksyissä-ilmeily on ihanaa eikä hän todellakaan tunnu haluavan olla mukana ja siksi esittääkin dialoginsa kuin keksimällä sitä pitkin matkaa.  Ki ki ma ma-vinkunamusiikki ei todellakaan ole hyvästä luomaan muuta kuin ajatusta naamioidusta ruohonleikkurimurhaajasta kun tarkoituksena olisi tehdä sydäntä rinnasta repivää draamaa. Hugh Grant on kuin pallosilmäinen pikkupoika katsomassa kaupan ikkunan takaa makoisia karamelleja ja tämä tuleekin tarpeeseen kohtauksissa joissa hänen pitäisi olla kauhistunut kun vaikkapa Veran lapsen kadotessa, joten tottakai juuri tuolloin Grant katsoo tyhjyyteen ja sanoo monotonisuuden huipentumana "my god" kuin ajattelisi edelleen vain ja ainoastaan nallekarkkeja. Onneksi sentään kaikki puhuvat kuin paristovajaat robotit joten Grant ei ainakaan muita kehnompi ole. Hienoa on miten ns. taiteellista dramaattisuutta on haettu monin keinoin kuten vaikkapa niillä ylipitkillä mitään auttamattomilla ja harvoin edes tilanteeseen sopivilla hidastuksilla, sillä ne kun eivät painota mitään muuta kuin elokuvan muutenkin laiskaa rytmitystä, mutta myös kaikenlaisilla psykedeelisillä unimuistoilla joiden kohdalla budjetti ei vain ole riittänyt mihinkään happoisiin visioihin vaan seistään toljottamassa jotain joka sekin vielä varmuuden vuoksi hidastetaan niin reippaasti, että tuntuu kuin astelisi taaksepäin ja katsojan tulee vain päätellä jokin vertigospiraalilimbo johon päähenkilömme ovat ajautuneet. Ei se mitään koska aina vain paranee kuten silloin kun joku iskee esimerkiksi kätensä yhteen on tuolloin pitänyt pistää mukaan jokin kumiseva patarumpuääniefekti, koska hei, miksipä ei. Train to Hell on siis jännitysdraamaa jonka kohdalla ollaan koetettu hakea jotain sanotaan vaikkapa kubrickiaanisia taikka lynchmaisia mindfucktemppuja, mutta lopputulos on kuin jos väittäisi Dingon Levoton tuhkimo-videon olevan The Matrix.

Koko leffa on kuin jotain laihialaiset hakemassa säkeillä auringonvaloa sisälle taloonsa, mutta niin että talo onkin biojäteastia ja auringovalo on jokin outo vihertävä näppyläinen lihakimpale joka lojui kadulla. Hieman kuin Roger Corman tekemässä Peter Greenawayta, jos Corman olisikin Uwe Boll. Onneksi elokuva ei kestä kuin jotain tunti 10 minuuttia sillä sen tolkuttomuus ja päämäärättömyys rupeaa kyllä vääränlaisen hidastelunsa vuoksi käymään voimille jolloin minuuttikin lisää olisi ollut minuutti liikaa. Joskin tosin niin sekä Wikipedia kuin IMDb kertovat elokuvan pituudeksi 98min joten jos ne eivät erehdy ja tätä minun versiotani on tosiaankin leikattu päälle 20min niin se varmasti on ollut vain hyvästä. Tosin luulen, että se 71min jonka tämä kestää on sen todellinen pituus. Ei kukaan olisi tehnyt tätä pidempänä.

Hugh Grantin kommenttiin palatakseni luulen, että osittainen syy siihen on se ettei hän ole tiennyt mitä oltiin tekemässä eikä kukaan muukaan tuntunut tietävän ja jos joku kuten vaikkapa ohjaaja olisi sanonut, että nyt tehdään taidetta niin kenties Grant ei kutsuisi tätä elokuvaa uransa huonoimmaksi kun näkisi jotenkin sen kuinka ns. outous oli oikeasti pyrkimystäkin olla erilainen. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon myös se, että Grant teki myöhemmin muun muassa Kahden viikon iskuajan joten hänen urallaan on muitakin puistattavia lsd-trippejä koettu

Tähdet: ~ (tai *****)

Train to Hell

Hurraa

9.2.2008 julkaistiin tämän blogin ensimmäinen kirjoitus.

Seeking Justice (2011)

Kun ihan perusheppu Willin (Nicolas Cage) vaimo Laura (January Jones) tulee raiskatuksi niin epätoivoinen mies janoaa kostoa jollaiseen viranomaiset eivät pysty, joten kun sairaalassa Willin puheille tulee mystinen Simon (Guy Pearce) joka tarjoaa apua silmä silmästä-oikeuden toteutumiseen joka ei edes maksa mitään muuta kuin suostumuksen tehdä joskus vastapalvelus ei asiaa kauaa tarvitse miettiä. Raiskaaja löydetäänkin kohta kuolleena ja puoli vuotta myöhemmin Simon palaa pyytämään sitä palvelusta joka on pedofiilin murha jonka Willin pitäisi suorittaa. Näin tämä Simonin edustama ihmisoikeusjärjestö toimii: tahdot jonkun pahan ihmisen kärsivän joten hän kuolee, mutta sen seurauksena sinä toteutat sen seuraavan avuntarvitsijan pyynnön halusit tai et.

Will ei halua, mutta se vastaus ei kelpaa Simonille vaan joko teet tai vaimosi kuolee ja kohta elämä onkin jokasuuntaista umpikujaa eikä tilannetta helpota se kuinka Will vahingossa aiheuttaa tuon väitetyn pedofiilin kuoleman päätyen heti poliisin kiinnostuksen kohteeksi. Selitä siinä sitten jotain jostain mystisestä Simonista, hänen edustamastaan tappavasta hyväntekeväisyysjärjestöstä, omasta viattomuudesta tai mistä vain kun ei tiedä kehen luottaa ja kuka uhkaa kun kaikki tuntuvat olevan juonessa mukana.

No johan nyt on, Seeking Justice on  taas yksi niistä most liked mutta ei silloin tuotantoon otetuista blacklist-elokuvista, tällä kertaa tykkäysvuotena oli 2009. Jotenkin tuntuu, että on tullut viime aikoina useampiakin vastaan ja pari sellaista on päässyt suht' lyhyen ajan sisällä täälläkin esille, tarkoittaen siis The Baytown Outlawsia sekä edeltävän postauksen Operation: Endgamea, ja vaikka noista jälkimmäinen olikin mielestäni aikamoista kakkaa niin molempien esimerkkien kohdalla pystyin näkemään mikä oli niissä ollut tykkäämisen arvoista. Baytownissa ja Endgamessa se oli huumorilla maustettu toiminta sekä ns. erikoiset puheliaat hahmot jotka kutkuttivat mieltä, sillä sellaiset seikathan ovat olleet viimeistään Tarantinon esiintulon jälkeen da shit, mutta ne eivät selvästikään ole syynä Seeking Justicen kohdalla koska nyt kyseessä ei ole ainakaan mustahumoristisen erikoisuuden tavoittelua. Mikä tässä sitten oli alunperin tuottajia kiinnostavaa vaikka eivät sitä heti tuottaneetkaan? Huomioiden sen että Nicolas Cage ansaitsi roolisuorituksestaan Razzie-ehdokkuuden voisi päätellä, että oli se mikä tahansa niin ehkei sen olisi pitänytkään. Joskaan ei huolta, ei tämä ole lähelläkään Cagen huonoimpia elokuvia eikä roolisuorituksia, mutta toisaalta juuri Cagea ajatellen se ei myöskään ole riemastuttavan kreisicagemäinen taikka draamavahvaa Oscar-Cagea vaan sellasta ihan hyvää keskitasoa, jotenka hyvin hahmoonsa sopivaa esiintymistä ja siten mahdollisesti odotetun viihdearvon osalta väritöntä. Riippumatta siitä kuinka kehnot arviot Seeking Justice sai ilmestyessään, tms. on kuitenkin hyvin helppo nähdä mikä alunperin herätti kiinnostuksen käsikirjoitusta kohtaan, mutta lopputuloksen perusteella saattaa myös ymmärtää miksi se ei silloin vuonna 2009 ohittanut muita päästäkseen heti tuotantoon. Idealtaan Seeking Justice on varsin mielenkiintoinen sen ollessa eräänlainen Strangers on a Train kohtaa Väkivallan vihollisen kohtaa The Gamen ja vaikka se paljastaakin kortit hyvin aikaisessa vaiheessa niin kieltämättä sen juonikuvio on aika mielenkiintoista seurattavaa, ja mikä parasta niin elokuva pysyttelee aika kurinalaisena yllättävänkin pitkään vaikka onkin sellainen, että voisi heti ensilmäyksellä sortua väkinäiseen liian ovela jopa itselleen-räpellykseen kuten niin moni ns. twistielokuva tekee (ts. monimutkaisuutta vailla punaista lankaa taikka ainakaan harkittua päätepistettä). Toki se rupeaa jonkin verran sotkeutumaan jalkoihinsa kun joka nurkassa tuntuu olevan joku joka liittyy tapaukseen ja se tuntematon tappaa pahantekijän-ketju rikotaan hieman tarpeettomalla foliohattuisella idealla hiljentää pahantekijksi lavastettu nuuskiva toimittaja, mutta aivan mihinkään Guy Richien Revolverin kaltaiseen yliyrittämiseen ei sentään sorruta. Vastaavasti tosin elokuvasta puuttuu potkua jonka vuoksi sitä melkein kaipaisi Revolverin sekoilua, koska nyt idea on kantavin voima joka sekään ei lopulta ole kovin uniikki sillä onhan näitä nähty jo mainittujen esimerkkien ohella vaikkapa jo myös vuonna 1973 Magnum 44:ssa, että jonkinlainen todistajia raivaava salainen vigilanteryhmä jolla on yhteyksiä viranomaisiin, etc. ei ole uutta taikka ihmeellistä, mutta se tosiaan kuitenkin on hyvä idea ja oli taatusti se mikä tuolloin 2009 herätti kiinnostuksen käsikirjoitusta kohtaan. Nyt Seeking Justice on lopulta hieman liiankin varovainen tarinansa kanssa ja vaikka onkin kyllä odotuksiin nähden keskitasoa parempi niin matkan aikana osoittaa olevansa silti edelleen vain keskitasoa. Roger Donaldson ei ole huono ohjaaja ja kuten White Sandsilla osoitti osaa kuljettaa varsin hyvin tällaisia ns. yllätyskäänne-elokuviakin, mutta enimmäkseen hän kuitenkin on aika harmiton massatuottaja ja Seeking Justice olisi ideansa vuoksi kaivannut hieman näkemyksellisempää ohjaajaa avukseen.

Nicolas Cage sai sen Razzie-ehdokkuutensa jaetusti sekä tästä että Ghost Rider kakkosesta, mutta jotta Seeking Justicen kurinalaisen roolisuorituksen huomioi niissä mitenkään niin uskon Cage saaneen ehdokkuutensa pitkälti vain koska on Cage, ei koska olisi ainakaan tässä tehnyt vuoden huonoimpiin kuuluvan roolisuorituksen. Eli valitettavasti Cage on (aika pitkälti omaa syytään) päätynyt maineeseen, että elokuvansa ovat tietyissä piireissä aina automaattisesti näkemättä p*skaa.

Voittaja oli Adam Sandler.

Tähdet: ***

Seeking Justice

Operation: Endgame (2010)

Fool (Joe Anderson) on viimein hyväksytty supersalaiseen agenttijärjestöön ja tänään on hänen ensimmäinen päivänsä toimistolla joka sijaitsee syvällä maan uumenissa. Jokainen kollegoista on toinen toistaan friikimpi ja heidän käsiinsä maan turvallisuuden luovuttaminen on kuin antaisi kahvikuppineuroosista kärsivän epileptisen kamikazelentäjän käsitellä atomipommia vuoristoradassa. Jotain siis tulee menemään käsille ennemmin taikka myöhemmin. Johtaja Devil (Jeffrey Tambor) uskoo, että joku työtovereistaan on aikeissa tappaa hänet ja on näin tapahtuukin kun yllättäen valot hetkiseksi sammuvat, jonka vuoksi koko maanalainen toimisto lukkiutuu jättäen loput selvittämään Agatha Christie-juonta siitä kuka murhaaja on samalla kun lisäpulmia tuo se, että toimiston ovien sulkeutuessa käynnistyi ns. Operation: endgame joka tarkoittaa tietomurron, tms. sattuessa räjähtävää itsetuhotoimintoa jonka lähtölaskenta on siis käynnissä. Jos ei pommi tapa kaikkia niin kenties he itse tekevät sen pommin puolesta.

Vuonna 2004 Operation: Endgamen AKA Rogues Galleryn käsikirjoitus jakoi Scriptapalooza-kilpailun ykkössijan parhaana komediana ja tätä katsoessa joudun miettimään, että mitä helvettiä oliko silloin ainoana toisena vaihtoehtona jokin Scary Movie-leffan kässäri ja voiton sijaan molemmat olivat yhtä huonoja, mutta ei osattu päättää kumpi. Tämä nimittäin ei ole hauska edes unissaan ja jos haluaa nähdä kieli poskessa tehtyä ammattitappajaelokuvaa johon on kasattu joukko tuttuja nimiä niin ei todellakaan ole vaikea löytää useita paljon parempia vaihtoehtoja ja moni niistäkin on enemmänkin keskitasoa. Smokin' Aces, Shoot 'em Up, The Tournament, Mr. & Mrs. Smith... jatkanko? Jokainen niistä pesee lattiaa Operation: Endgamella. Mutta hei, ymmärrän kyllä miksi tämä on kerännyt jonkinlaisen ensemblen rooliensa täytteeksi sillä varmasti jokaista mukana olevaa näyttelijää oli houkutellut ajatus siitä, että tehdään mustalla huumorilla ryyditetty äkillisen väkivaltainen toimintaelokuva jossa jokainen hahmo on muka superouto ja siten herkullista esitettävää kun saisi kunnolla revitellä. No, huumori on pelkästään sitä, että joku huutaa fuck! ja lyö toisen naaman verille jollain toimistotarvikkeella, ja hauskaksi sen tekee ilmeisesti se kuinka kyseessä on esimerkiksi pieni hento valkoinen neito joka sen tekee jollekin talon kokoiselle mustalle miehelle. Erityisen riemastuttavaa muka on sitten se, että joku on kristitty hihhuli, toinen paranoidi salaliittoteoreetikko, kolmas superbitchdiiva ja näin pois päin, mutta kaikki tietenkin hirveän halukkaita tappamaan kaikki ja veri roiskuu kuin Manneken Pis pissillä. Esimerkiksi Zach Galifianakisin kohdalla huumori syntyy näköjään siitä, että kyseessä on Zach Galifianakis potkimassa jonkun päätä irti. Nauran varmaan vielä huomennakin. Se ehkä toimisi kuten teki jotenkin Paul Giamattin kohdalla Shoot 'em Upissa jos samaa vastoin imagoaan-vitsiä ei käytettäisi jokaisen näyttelijän kohdalla, koska tuolla tavoin se ei tunnu laisinkaan yllättävältä vaan pitkästyttävän odotetulta ja siten samalla muuttuu jo heti alussa rasitteeksi. Hahmot ovat pikemminkin kliseisiä kuin vaihtoehtoisen erikoisia, vitsit kehnoja ja toimintakin on aika samperin löysää enkä täten yhtään epäile sitä ettäkö "most of the fight scenes were done in less than 3 hours" sillä sen huolellisemmilta ne eivät todellakaan näytä. Erityisen rasittavaa jälkimmäistä ja koko elokuvan rakennetta ajatellen on se, että se kulkee lähes alusta loppuun koko ajan samaa temppua kierrättäen: pari toisiaan epäilevää agenttikollegaa puhuu muka hassun mystisiä ja sitten yllättäen toinen hakkaa toisen erityisen agressiivisesti hengiltä. Sitten sama toisen parin kohdalla, uudestaan ja uudestaan, mutta ei kertaakaan erityisen hyvin tehtynä jotta voisi edes nauttia koreografiasta joka kaikilla on sama yksinkertainen jyrääminen (Maggie Q heitetään aivan hukkaan). Tämä on vieläpä extended cut ja taatusti enemmän eduksi sille olisi ollut jokin minus cut.

Operation: Endgame on pahimpia esimerkkejä siitä kuinka koetetaan väkisin tehdä coolia friikkisirkusammattitappajaelokuvaa, mutta jäykkyydessä saadaan aikaiseksi vain pitkästyttävä kliseepökäle joka heittää Mooses-lapsen seuraksi jorpakkoon suuren määrän lahjakkuuksia sekä Zach Galifianakisin. Mikä hiton pointti on kasata tällainen näyttelijäkaarti ja antaa lähes jokaiselle ainoastaan rooli käydä kuolemassa?

Jos se oli olevinaan vitsi, että joku Ving Rhames tulee ruutuun ja kuolee heti niin se voisi toimiakin huvittavana yllätyksenä jos samoin ei tekisi jotain 85% koko porukasta.

Tähdet: *

Operation: Endgame

What Doesn't Kill You (2008)

Ystävykset Paulie (Ethan Hawke) ja Brian (Mark Ruffalo) ovat kasvaneet rikollisuuden parissa ja edenneet näpistelyistä aina vain suurempiin väärintekoihin, jonka vuoksi kaikesta perhekeskeisyyden toistamisesta huolimatta juuri läheiset kärsivät tilanteesta. Kun molemmat päätyvät vankilaan ymmärtää Brian viimein, että pitääkseen vaimonsa Stacyn (Amanda Peet) ja lapsensa luonaan on hänen tehtävä muutos ja se tarkoittaa niin sekä kamanvedon kuin myös naamaan hakkaamisen lopettamista. Paluu arkeen linnavuosien jälkeen onkin kivikkoinen eikä asiaa auta se, että Paulie ei ole kokenut samanlaista valaistumista.

2000-luku on tuntunut suosivan näkyvämpien nimien rikosaiheisissa elokuvissa aika kovasti Bostonin seutua ja jos unohdetaan teokset kuten Gone Baby Gone (2007) ja Live by Night (2016) vain siksi, että toinen on ns. hyvien puolella ja toinen on hieman rikoselokuvaa romantisoiva niin esimerkiksi The Departed (2006), The Town (2010) ja Black Mass (2015) kertovat, että Boston on nykyaikana in paikka kun halutaan tehdä nimenomaan isoilla nimillä kertomuksia tämän hetken rikollisista, veljeydestä, kadulla kasvamisesta ja saada niihin 70-luvun kyttäelokuvista tuttu kyynisen kolea fiilis. Sitten jos siihen sekaan heitetään vielä jokin Rautakaupunki (2013), Four Brothers (2005), Killing Them Softly (2012), We Own the Night (2007) ja monet muut aikalaisensa niin kovaotteisten miesten lajityyppi elää ja voi hyvin, mutta vaikka samaa sateen jälkeistä kylmyyttä ja perheen korostamista toteutetaan jälkimmäisten esimerkkien mukaisesti muuallakin niin tosiaan etenkin Boston tuntuu olevan se keskittymä niille samaan tapaan kuin Seattle oli grungelle. Tämä tuli mieleen kun katselin What Doesn't Kill Youta joka kertoo lapsuuden ystävistä, veljekset kuin ilvekset jotka elävät köyhyyden, epätoivon ja väkivallan maailmassa, katsovat kasvaessaan kuinka kuolema korjaa lähipiiriä ja omakin elämä johtaa koko ajan syvemmälle kohtalokkaaseen umpikujaan ellei ehdi tapahtumaan jotain joka herättäisi kääntämään kelkan ajoissa. Kaikki on harmaata, on kylmä, puhe on kovaa ja ihmiset kovempia. Paikkana luonnollisestikin Boston. Koska elokuva pohjautuu sen ohjaajakäsikirjoittaja Brian Goodmanin oman elämän muisteluun (Mark Ruffalo esittää häntä) niin en suoralta kädeltä mene kyseenalaistamaan tarinan todenperäisyyttä, mutta samoin kuten 50 Centin omaan sanaan tukeutuva Get Rich of Die Tryin' myös tämä tuntuu hivenen yksipuoliselta näkemykseltä, mikä ei sinänsä ole valitettavaa koska ei niinkään suuremmin nosta taikka latista ohjaajan omahahmoa, mutta samalla tavalla ei tuo lajityyppiin yhtään mitään jota ei olisi kerrottu jo lukuisia kertoja aiemminkin. Siten on yksi ja sama kuinka paljon esitetystä on kirjaimellisesti totta ja ainoastaan asiayhteydestä irroitettuna elokuvana What Doesn't Kill You toimisi vakuuttavammin, koska nyt tulee mieleen liiaksi ajatus siitä kuinka katsoi tämän nimenomaisen teoksen jo silloin kun vuosi oli 1996 ja nimenä Sleepers. Jokaisella ihmisellä on tarinansa ja olen iloinen siitä kuinka Goodman voitti vaikeutensa päästen elämässään eteenpäin kertomaan siitä tämän elokuvan myötä, mutta joskus sama tarina on jo tallennettu monesta eri kulmasta jolloin omasi vaikuttaa sen tarpeettomalta toistolta ja tällöin uuteen filmitoteutukseen olisi pitänyt keksiä jotain edeltävistä erottuvaa. Sitä eivät ole perushyvät näyttelijäsuoritukset, aiheeseen sopivan rosoinen visuaalinen ilme eikä sitä ole ihan kelvollinen kirjoitus jos se onnistuneisuus oli sitä täsmälleen samaa jo muissakin niissä vastaavissa elokuvissa. Ja hyvähän What Doesn't Kill You on, mutta tosiaan se on vain ja ainoastaan sitä.

Tähdet: ***

What Doesn't Kill You

Tiukat pakarat ja upeat reidet (2013)

Jos kerran "20 min. riittää" niin miksi dvd:n kestoksi piti merkitä 67 minuuttia? Tuntuu jotenkin tarpeettomalta ajanhaaskaukselta tässä maailmassa jossa kaikki on kellokortitettu tiukalla minuuttiaikataululla. Toisaalta tämä oikeasti kestääkin vain tavallaan n. 20 minuuttia (tarkalleen 35 minuuttia ja siten aika kaukana 20:stä) sillä sama tuon ajan kestävä jumppaohjelma on levyllä kahdesti (kolmas kerta on häivähdyksen erilainen) jotka eroavat keskenään vain siten, että toisessa on päällä kertojaääni selittämässä mitä tehdään ja toisesta ääni puuttuu jolloin on vain luotettava omiin hoksottimiin jotta ymmärtää jumppaajan liikkeistä mitä tulee tehdä. Toisin sanoen hieman kuten Blade Runnerin eri versioissa.

Mainittu kolmas ohjelmisto (joka on kevennetty versio edeltävästä) venyttää sitä pituutta ja enimmäkseen sitä miettii että jos käytännössä levyn pituus koostuu vain siitä, että esitetään sama video useaan otteeseen vain erilaisilla ääniraidoilla, tms. niin eikö olisi yhtä hyvin voitu laittaa se vain kerran ja nuo ääniraidat (kertoja/musiikki) samaan siten että valitset ne vain kuten minkä tahansa dubbauksen painamalla kaukosäätimen audionäppäintä? Varsinkin kun kertojaäänellisenä raitana on valittavana neljä eri kieltä, eikä niitä tosiaankaan ole laitettu neljään erilliseen jaksoon vaan kaikki ovat yhdessä ja samassa valittavana, jolloin viidentenä vaihtoehtona olisi voinut olla pelkkä musiikki ilman dubbausta. Ehkäpä syy valittuun pituuden ilmaisevaan vaihtoehtoon löytyy siitä, että 20 minuuttinen dvd ei vain yksinkertaisesti kuulosta yhtä houkuttelevalta ja hinta/laatusuhteeltaan uskottavalta kuin pidempi koska eihän noin lyhyestä tuotoksesta kannata maksaa ainakaan täyttä hintaa. More is more ja less is not enough. Mutta eihän se pituus merkitse mitään sanon minä toisissakin tilanteissa ja tämä on oikeasti varsin onnistunut jumppavideo sillä vaikka liikkeet ovat vain perinteisiä kyykkyjä, punnusten nostelua, hyppelyä, etc. niin jumppaamiseen hypätään heti ja vauhti pidetään voimassa loppuun saakka. Mihinkään himmailuun, lepohetkiin taikka joogaamiseen vesiputouksen edessä ei kuluteta aikaa vaan vauhti päälle heti eikä vasta jonkin esittelypuheen jälkeen, että  go go speed racer ja loppu. Kertojakin on sopivassa suhteessa kannustavan kiltti ja tiukka. Siten tämä on yksi onkin yksi onnistuneimpia jumppavideoita joita olen katsonut sen ollessa pelkkää asiaa, vaikkakin toki siellä on pari häiritsevää tekijää:

A. mikä-lie-halli jossa liikehdintä on kuvattu on varsin sopivan askeettinen jotta huone itsessään ei saa katsetta harhailemaan pois pääasiasta, mutta näkyvän vastapäisen rakennuksen ikkunoissa näkyy välillä ihmisiä (tai olikohan se aina yksi ja sama) jotka eivät tietenkään kuulu asiaan ja saattavat siksi haitata keskittymistä. Hauskaksi sen häiriön tekee se, että olen aivan varma jotta siellä näkyvä äijä käy jääkaapilla.

B. laski pituuden miten tahansa niin mistä ne 20 taikka 67 minuuttia tulevat? Pääohjelma on 35 minuuttia niin sekä kertojan kuin pelkän musiikin kera, kun taas kevennetty versio on 32 minuuttia joten erikseen taikka yhteenlaskettuna melkein mikään ei ole kuten kansien kummallakaan puolella väitetään. Kenties ja todennäköisesti se 67 minuuttia on yhden pää- ja kevennetyn ohjelman yhteispituus koska sehän se on, mutta vaikka niiden välillä kuntoilijan vaatteet vaihtuvatkin on kyseessä silti sama ohjelma jossa toisesta on vain ns. vaativimmat liikkeet karsittu. Eli se on oikeasti vain lyhennetty versio. Mutta koska ensimmäinen ohjelma on pitänyt laittaa kahdesti tulisi molemmat laskea mukaan yhteispituuteen sen kevennetyn osan kanssa ja kannen perusteella ei sitä silti olisi tarvittu kun 20 minuuttiahan riittää.

No mutta kuitenkin, jumppaohjelmisto on sarjasta "kaikille sopivia liikkeitä", mutta onneksi sen verran energinen että puolen tunnin jälkeen on varmasti hiki pinnassa, joskaan ei stressaavasti ja juuri siksi kyseessä on erinomaisesti onnistunut tekele.

Huvittavasti jos tänä nimenomaisena hetkenä laittaa Huudon hakusanaksi tämän dvd:n nimen saa eteensä jopa 24 kirjaimellista tulosta (eli tämän nimenomaisen tuotteen) ja hinnat liikkuvat 0,80 eurosta aina yhdeksään saakka. Holy shit! että niitä oli myyty ainakin noin paljon ja että kehtaavatkin pyytää lähemmäs kymmentä euroa. Ei niin etteikö jumppavideo olisi sen arvoinen, varsinkin näiden edeltävien kehujen jälkeen, mutta ollaanpa realistisia, näitä saa helposti kaikenlaisista ota tästä-koreista sen verran helposti ettei kuvetta kannata kaivaa edes pintaa syvemmältä.

Tähdet: ****