Target (2004)

Ruumistehtailultaan tehokkain armeijan tarkka-ampuja Charlie (Stephen Baldwin) on suojaamassa jotain asekuljetusta kun itäeurooppalaiset pahikset iskevät ja Charlie päättää pelastaa tilanteen siten, että menettää sekä asekuljetuksen että suojelemansa ihmiset. Hyvää työtä, mies.

Tottakai nuhtelut seuraavat, mutta onneksi kotona odottaa asumusero vaimosta Maggiesta (Deborah Worthing) ja lapset, joista toinen kokee uhmaikää, eikä halua chillailla isän kanssa. Tottakai perheeseen liittyvät ongelmat tulevat ratkeamaan ennen elokuvan loppumista ja sen tietää vaikka ei olisi minun tavoin nähnyt elokuvaa aikaisemminkin, sillä tuttuun tapaan kuluneen tarinan mukaisesti he ovat vain peloissaan ja huolissaan ettei Charlie jonain päivänä palaisi armeijakeikoiltaan. Siksipä on parempi hylätä mies silloin kun hän on vielä elossa ja traumatisoitunut valtion laskuun tehdyistä tappopuuhistaan. Luonnollisesti Charlie haluaa jättää ampumiset taakseen, mutta henkinen tasapaino sekä perheen yhdistäminen onnistuvat vasta kun kaunaa kantava itä-europahis Yevon (Yorgo Constantine) saapuu kosto mielessään ja rupeaa kiusaamaan Charlieta.

Charlie ampuu Yevonin ja nyt kaikki on hyvin. Vaimo sylissä, lapset iloisia ja siviilissä tehty hengen lopetus oli se tarvittava huippuhetki jota ei voi enää ylittää ampumalla muita.

America, fuck yeah!

Kliseinen, pitkästyttävä kissa ja hiiri-leikki jossa molemmat jahdin osapuolet tuntuvat olevan joidenkin hevostainnuttavien vaikutuksen alaisina. Erityisen riemastuttavaa on se, että Charlie joka on koko ajan salamurhaajien tähtäimessä ja säännöllisen väliajoin häntä kohti ammutaan osoittaakseen uhan olevan läsnä, ei mies silti pidä kiirettä vaan joko askeltaa taikka hölkkäillee niin rennosti että melkein rupeaa keräämään sammalta.

Stephen Baldwinia katsellessa voikin nähdä kuinka hän ajattelee "Miten minä jouduin tähän? Mitä elämälleni on tapahtunut? Voi luoja, tätä menoa ajaudun vielä tosi-televisiotähdeksi."

"No, voisivat asiat olla huonomminkin. Saattaisin olla William Baldwin."

40 minuutin kohdalla tuntui vahvasti siltä, että tämän täytyy olla nyt ihan lopussa kun se oli tuntunut kestävän jo kolme tuntia. Ei, puolet elokuvasta vielä jäljellä.

Tähdet: *

Target

Turpa kiinni, krokotiili (Piedone d'Egitto, 1980)

Tunnetaan myös nimellä Lättäjalka Egyptissa ja tottakai, sillä kyseessä on yksi Bud Spencerin Lättäjalka-sarjan elokuvista. Sarja jossa nimi muuttuu kyllä myös Tyrmääjäpoliisiksi. Eivätkä kaikki Lättäjalka-nimellä esittäytyvät elokuvat tietenkään edes liity toisiinsa muutoin kuin käännöksen ansiosta, koska kuten Trinityn kohdalla, nimi myy vaikka sisältö ei sitä olekaan. Sama se, Turpa kiinni, krokotiili ainakin on loistava nimi.

Komisario Rizzo, joka ainakin käännöksestä riippuen tunnetaan myös mahdollisesti lempinimellä "Lättäjalka" (Bud Spencer) tekee työtään ja käy räjäyttämässä huumekauppiaita. Vihje kertoo että joku mystinen herra nimeltä Ruotsalainen (Karl Otto Alberty) roudaa kamaa lähi-idästä ja apulaisineen tämä svedu harrastaa myös kidnappausta, joten Rizzo saakin mennä pelastamaan öljymiljonääriystävänsä Edwardin (Robert Loggia) veljentyttären Connien (Cinzia Monreale), mutta ei ehdi estämään Einsteinin näköisen professorin kaappausta. Ei se mitään, professori kun ei koko elokuvan aikana ymmärrä tai huomaa vapaudenriistoaan. Muuten, miksiköhän se on nimenomaan ruotsalainen eikä saksalainen, kun miehen dubbausääni ei ensinnäkään ole ruotsalaisen kuuloinen (no ei sen puoleen ole oikein saksalaisenkaan, vaikka näyttelijä sieltä kotoisin onkin) ja käyttämänsä aliakset ovat kovasti hapankaalin suuntaisia: Werner Kofftel, Wolfgang Heder, Ingmar Vaskel, Hans Remegen sekä Konrad Thulin. Eihän siellä ole kuin Ingmar joka edes hieman viittaa rakkaan perivihollisemme suuntaan. No kuitenkin, Rizzo lähtee siis Egyptiin koska sinne matkasi Edward ja siellä viihtyy Ruotsalainen kamabisneksineen, vaikka huumeet unohtuvat elokuvasta jo ennen tätä hetkeä. Luonnollisesti Rizzon seuralaisina ovat ärsyttävä puupääkollega ja vatsastapuhujapoika. No, jos hän ei ole vatsastapuhuja niin sitten dubbaus on aika pahasti hakoteillä, sillä poikahan vetää kilometrin mittaisia puheripuleita ilman että suu liikkuu.

Kunhan ollaan tapeltu itsemurhan tekevän kungfukääpiön kanssa, hurmattu myrkkykäärme, kohdattu sheikki, tapeltu ja tapeltu ja väistelty murhaajan luoteja ja Tarzan-huutoa vaikuttaisi siltä, että se todellinen pahis onkin Edward joka haluaa raivata veljentyttärensä tieltään saadakseen öljy-yhtiön yksinomistukseensa. Mutta ei, se on hullu sheikki Zakar (Adel Adham) joka haluaa koppakuoriaisen joka etsii öljyä. Jep, koko juttu vain jotta löydetään öljyä nuuskiva ötökkä. Mihin unohtuivat huumekaupat, Edwardin nurkanvaltaus taikka Connien kidnappaus? Ja miksi Connie seisoo joka kohtauksessa jäykkänä kuin olisi sidottu lankkuun kiinni. Kuolemaan loikannut kungfukääpiökin palaa kuvioihin. Seisoo kurkkimassa verhon takana ja nauraa.

Olen tämän blogin aikana kirjoittanut jo sen verran monesta Bud Spencer (ja Terence Hill) -elokuvasta, että välillä tuntuu kuin voisin vain kopioida jonkin aiemman kirjoituksen sisällön ja kiitos sen kuinka näiden kanssa usein kierrätetään käännöksellä muka samoja hahmoja ei minun tarvitsisi edes muuttaa nimiä. Mikä siis ei ole oikeastaan negatiivinen kommentti Spencerin itseään toistavia elokuvia kohtaan, mutta totta on että ne kierrättävät sen verran usein samoja ideoita ettei niitä aina meinaa erottaa toisistaan ja jos tykkäsi yhdestä tykkää toisesta... ja kolmannesta... ja neljännestä... osa 214 on kanssa tosi kiva. Hillin kanssa tehdyt elokuvat ovat vielä Spencerin sooloja enemmän samanlaisia keskenään, koska tuolloin lähes poikkeuksetta he esittivät aina samoja hahmoja ja yhdessä korostivat roolejaan: Hill notkea iloinen hymynassu, Spencer muriseva hidas pysäyttämätön karhu. Muun muassa tästä johtuen nämä elokuvat vaikuttavat usein nopeasti tehdyiltä ja keskittymiskyvyttömiltä. Tärkeintä kun tuntui olevan vain saada äkkiä uusi Spencer-tuotos markkinoille etteivät muut ehdi väliin viemään omilla imitoinneillaan pennosia ja koska kansa haluaa samaa niin annetaan heille samaa. Eikä se haittaa minua laisinkaan. Spencerin elokuvat ovat itsensä kopioinnista huolimatta aina mukavan kevyitä, sympaattisen kömpelöitä ja ihastuttavan lempätunnelmaisia kermakakkukomedioita, ja joka kerta ne samat hupsuudet purevat. Koskaan ei tosin tunnu siltä kuin uskaltaisi mennä sanomaan Spencerin elokuvia varsinaisesti hyviksi (niitäkin toki on), ainakaan jos mittapuuna pitää jotain en tiedä... hyvää? Spencerin elokuvat ovat kuin kylmän sateisen päivän päätteeksi vaihtaminen kuiviin lämpöisiin vaatteisiin ja  rentoutuminen teekupposen seurassa. Sama se jos juoni on reikäjuustoa, dialogi tekee lisää aukkoja ja näytteleminen on putoamista niistä koloista, sillä kerta toisensa jälkeen Spencerin elokuvat ovat niin mukavia, että niitä katsoessaan on päässyt kotiin.

Turpa kiinni, krokotiili ei kuulu Spencerin parhaimmistoon ja vaikka hän itse esittääkin roolinsa omalla tutulla tehollaan, niin kyllä nämä sooloelokuvat aika usein kärsivät etenkin toimivan kemian puutteesta josta ei tarvinnut huolestua Hillin kanssa tehtyen teosten kohdalla. Nyt Spencer esittäytyy ajoittain hieman liian vakavana koska kukaan ei oikeastaan avusta häntä suuntaamaan sitä jurottamista koomiseksi, vaan ne sivuhahmot koettavat itse olla pellejä joille pitäisi nauraa juuri sen vuoksi ja tällöin puolet ovat erillään toisistaan kuin yhtensopivia. Kumpikaan ei ole erityisen hyvin onnistunutta ja varsinkin se paukapääsidekickkomiikka saa hetkittäin repimään silmiä päästä.

Mutta kyllä Turpa kiinni, krokotiili voittaa puolelleen viimeistään siinä vaiheessa kun Rizzo hyppää kaivoon ja hänen perässään seuraa seitsemän pahista, ja Rizzo lyö heitä niin kovaa että ulos kaivosta lentää yhdeksän pahista. Yeah!

Krokotiileja ei kylläkään pahemmin näkynyt.

Minusta on aina hienoa kun näissä italoleffoissa dubataan englanniksi jopa englanninkieliset näyttelijät, mutta heidän itsensä ei sallita jälkiäänittää repliikkejään ja siksi Robert Loggiakin kuulostaa George Bush juniorilta. Kohtaukset joissa Loggia vetää pultit menettävät kovasti tehoaan kun Lost Highwayn sijaan mieleen tuleekin tämä:

Spencer on nyt poissa, mutta kiitos elokuviensa kuten tämän Turpa kiinni, krokotiilin ei hän ole koskaan liian kaukana.

Tähdet: **

Turpa kiinni, krokotiili

Bud Spencer 1929 - 2016

Eaten Alive (1976)

Kenkää saanut ilotyttö (ei antanut Robert Englundille) saa neuvon, mene tyttö suolle Starlight hotellille ja paikan leppoisa omistaja Judd (joka näyttää kannessa Klaus Kinskilta, mutta on Neville Brand) ottaa sinut siipiensä suojiin. No, lintueläinvertaus on väärä jo siksikin, että vaikka eläimellistä menoa onkin tarjolla niin Juddilla on pulmusena toimimisen sijaan tapana murhata vieraansa ja syöttää heidät lemmikkikrokotiililleen. On siellä apinakin. Se ei syö ihmisiä. Tai sitä ei ainakaan näytetä, joten ehkä se syökin.

Tänne takahikiän murhahotellille saapuukin vähän väliä kaikenlaisia ihmisiä (jokainen on enemmän kun vähemmän sekaisin) ja aina Juddin aivotoiminto nyrjähtää sen verran, että viikatteen tulee heilua.

Kyseessä on siis taas yksi näistä tutuista keskellä metsää on mökki jonne ajautuu satunnaisia ihmisiä ja sitten paikan epästabiili resupekku viipaloi vieraat-elokuvista. Auta armias jos jos jokin viittaa seksuaalisuuteen, sillä kaikki on syntiä ja huoraus on rienaus joka palkitaan väkivaltaisella kuolemalla.

Tobe Hooperin edeltävä elokuva oli eräs Teksasin moottorisahamurhat, joka nousi arvoon suureen toimien lajityyppinsä malliesimerkkinä jota on imitoitu kuoliaaksi saakka, mutta jonka tasolle on noustu aniharvoin. Eaten Aliven kohdalla vaikuttaisi siltä kuin Hooper olisi koettanut toisintaa edellisen elokuvan tehoa, joka ei tietenkään vielä siinä vaiheessa ollut vaikutusvallaltaan yhtä suuri kuin myöhempinä vuosina, mutta joka oli varmasti jo ensikokemalla selvästi vaikuttavan käänteentekevä elokuva ja tätä voimaa sekä elokuvallista tyyliä Hooper taisi koettaa kierrättää. Eaten Alive kun sijoittuu Texas Chainsawn tavoin periferiaan jossa suvun geenien pitäminen tiukassa sisäpiirissä vaikuttaisi olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, miljöö on rappeutunutta americanahorroria, äänimaailma epävireisen vinoutunutta ja väriskaala ulottuu kaikkialta oksennuksesta veripalttuun. Lisäksi edellisen tavoin tarina pohjautuu ainakin idealtaan todellisuuteen ja siten oikean ihmishirviön tekoihin. Todettakoon etteivät ne yhtäläisyydet kyllä tuo Texas Chainsawta ainakaan siten häiritsevästi mieleen, että jos sitä ei erikseen mainitse ei siitä oikeastaan välitäkään. Mutta jos sitä rupeaa ajattelemaan niin tokihan se silloin alkaa jonkin verran vaivaamaan, koska kyllähän se ainakin pistää ihmettelemään että miksi niin piti tehdä. Joskin uskon vahvasti jotta Hooperin todellisena ajatuksena oli tehdä Eaten Alivella se minkä hän teki Texas Chainsaw kakkosella, eli parodioita nimentekoelokuvaansa. Tässä Eaten Alivessa nimittäin kun on kaikki Texas Chainsawn kanssa samankaltainen aines vedetty jonkinlaisen Saukki ja Pikkuoravat-mankelin lävitse ja jos moottorisahailussa pöpismiä tuli vain Leatherfacen perheen muodossa niin Eaten Alivessa joka ainoa hahmo on nykivä, äänekäs sekopää ja jos moottorisahailussa visuaalisuus on tarkoituksenmukaisen likaista, on se Eaten Alivessa ylikorostetun rumaa ja täysin keinotekoisen oloista. Suurin osa elokuvasta kun näyttää aivan liian pienellä teatterilavalla toteutetulta (studiossa se olikin kuvattu) ja etenkin dominoiva punavalaistus peittää alleen kaiken mikä saattaisikin olla harkitun oloista ja kiinnostavaa, saaden elokuvan näyttämään siltä kuin sitä katsoisi pahvisilla 3D-laseilla joista puuttuu toinen linssi. Toisin sanoen Eaten Alive näyttää epäuskottavalta, on ruma kuin mikä, kuulostaa ajoittain Kelju K. Kojootti-animaatiolta ja se on näytelty siten että uskoisi katsovansa Hauskojen poikien Friday the 13th-parodiaa.

Joskaan siinä mahdollisessa parodioinnissa ei olla onnistuttu laisinkaan, vaan Eaten Alive on vain väkinäisen oloista kauhua joka ei pelota, eikä edes juuri jaksa pitää hereillä. Neville Brandin esiintymisessä on kyllä mukavaa häiriintyneisyyttä, mutta se menettää tehoaan koska hänen sekoilunsa sekoittuu muiden hysteriaan.

Tobe Hooperin uraa katsellessa alkaakin vaikuttamaan hänen olleen eräänlainen yhden hitin ihme, sillä vaikka mies onkin tehnyt muutamankin erittäin nautinnollisen elokuvan niin niistä ehdottomasti parhaimmat ovat olleet moottorisahailut yksi ja kaksi, joista jälkimmäinen tietenkin toimi suurelta osin saadessaan tukea ensimmäiseltä elokuvalta ja täten sen huumori ei varmastikaan olisi purrut yhtä onnistuneesti jos ei tietäisi mihin tähtäys oli kohdistettu. Ja jos kaikki puolivillaiset elokuvat voisi unohtaakin, niin kertoneeko se jotain ohjaajankyvyistä (vaiko vain asenteesta) että Poltergeistin kohdalla väitetään Steven Spielbergin vaikuttaneen ohjaukseen sen verran paljon, että krediitit olisi kuulemma melkein syytä antaa hänelle? Urbaanilegendaa tai ei, mutta kun vielä ainakin tämän Eaten Aliven kohdalla kerrotaan samankaltaista tarinaa ja seuraavana elokuvana olleen The Darkin kohdalla Hooper oli jopa jätetty kokonaan pois tekijäluettelosta, niin ei se kovin hyvältä kuulosta. Eaten Aliven kohdalla tosin tuottajien tyytymättömyyden syynä saattoi olla teoriani siitä, että tämä oli tarkoitettu parodiaksi ja tuottajat olivat kaivanneet suoraviivaista kauhua.

Oli miten oli, ainakin tälläisenä Eaten Alive on parhaimmillaan kun pohtii edeltävän kaltaisia asioita.

Jos Neville Brand näyttää Klaus Kinskilta tuossa minun versioni kannessa, on hän vielä enemmän Kinski elokuvan toisen painoksen kannessa:

Tähdet: *

Eaten Alive

Elokuvahaaste 2016: 50. Elokuva, jota vuokraamon (fyysisen tai virtuaalisen) henkilökunta suosittelee

Olemme saapuneet tämän elokuvahaastesarjan päätökseen, mutta ennen kuin siirrymme itse elokuvaan niin nykäistään taas esille se videovuokraamotyöntekijä muistelee-kortti, sillä miksipä ei.

Aiemmin olenkin jutustellut jotain elokuvien suosittelusta, kuten esimerkiksi sen että liikkeessä oli Suosittelemme-hylly josta 8MM:n vuokrannut mies veti pultit siitä kuinka sellaista väkivaltapornoa kehdattiin suositella ja kuinka hän aina valitsi elokuvansa vain siitä hyllystä, luottaen suosituksiimme, mutta 8MM ei todellakaan kelvannut suositeltavaksi. Jaa, no olen samaa mieltä ettei se ole niin hyvä että sitä kannattaisi suositella, ainakaan noin yleisesti vaan kenties tarkkaan määritellyille henkilöille, mutta seisoin silti sen valintapäätöksen takana, vaikka en itse sitä ollut tehnytkään. Jos koettaa miellyttää vain yhtä ihmistä niin hyllyn täyttää keskenään samanlaisilla elokuvilla ja suututtaa siksi muut ihmiset. Entäpä he jotka rakastavat 8MM-elokuvaa? Mitäpä heistä, sillä jos minä rakastan Notting Hillia ei hyllyyn saisi muiden suosikkeja kelpuuttaakaan. Itse ohjeistin kollegoitani siten, että pyritään pitämään Suosittelemme-hyllyn valikoima lajityypeiltään laajana ja pistetään sinne vain elokuvia joiden uskomme olevan oman genrensä parhaimmistoa. Jätimme kuitenkin pois elokuvat jotka toki saattoivat olla sitä parhaimmistoa, mutta jotka eivät tarvinneet suositusapua, kuten vaikkapa Sormusten herra. Tuo 8MM-tapaus kuitenkin osoitti sen minkä todistin moneen otteeseen muulloinkin, että aika harva oikeasti halusi heille suositeltavan mitään ns. uutta nähtävää, vaan heille piti suositella sitä nimenomaista elokuvaa jota he alunperinkin tulivat hakemaan. Oli siis turha suositella American Pieta hakevalle Top Secretia, koska hän ei halunnut muuta kuin American Pien. Bloodraynen haluavalle oli turha suositella Fright Nightia, koska hän halusi elokuvan jonka kohdalla tiesi jo etukäteen ettei hän pitäisi siitä. He taas jotka eivät olleet lyöneet lukkoon haluamaansa elokuvaa ja kyselivät suosituksia halusivat lähes poikkeuksetta samanlaisen elokuvan kuin mitä olivat aiemmin ajatelleet, tai jonka olivat jo nähneet ja josta pitäneet. Eli kuten hän joka suuttui valitessaan elokuvan jota ei selvästi ollut suositeltu juuri hänen makuunsa. Sitä siis oppi suosittelemaan elokuvia siten, että uteli ohimennen millaisista elokuvista asiakas piti. Okei, siis komedioista. Millaisista komedioista? Suosikkinäyttelijöitä? Ja muuta sen sellaista. Usein sitä pääsi sitä kautta suosittelemaan jonkilaista kompromissia jossa koetti löytää vaihtoehdon jota ehdotti koska itsekin piti siitä, mutta joka olisi juuri sellainen jollainen hakijalla olikin mielessään. Silloin tosin usein edelleen tuntui siltä, että suositteluksi olisi riittänyt se jonka itsekin olen suositukseksi saanut: "se on uutuus." Voih! Jep, se on siis uutuus. Mutta onko se hyvä? Useimmille vaikuttaakin kelpaavan suositukseksi se, että elokuva on uusi, se on voittanut Oscareita, siinä on se tai tämä iso tähti jossain roolissa. Ja hyvä on, ymmärrän kyllä sen että jos otetaan vain yksi elokuva katseluun ja kun siitä vielä ehkä maksetaankin niin ei haluta ottaa riskiä että sen seurassa vietettävät pari tuntia menevät pöntöstä alas. Minne se voi taatusti mennä vaikka pääosassa olisi kuka Johnny Depp. Ja niin on tapahtunutkin, vaikka kuinka koettaisi vakuutella itselleen Dark Shadowsin olleen rahansa väärti. Olkoon sitten jos ei haluta riskeerata nautintoa ja kokea mahdollisia yllätyksiä. Tärkeintähän on ottaa jotain mistä toivon mukaan nauttii, joten perustelut sille saavat olla kuinka absurdit tahansa. Mutta miksi edes kysyä suosituksia jos niillä ei oikeasti ole merkitystä? Arvannette siis kuinka hyvältä tuntui kun joku oikeasti pyysi ilman taka-ajatuksia suosittelemaan jotain ja uskaltautui luottamaan saavansa jotain jota suositeltiin syystäkin, täydestä sydämestä ja rehellisesti. Ei niin ettäkö olisin ollut erehtymätön, koska tottakai välillä se josta itse piti todella paljon ei ollut tuon toisen mieleen, mutta luottamus siihen että suositus tehtiin koska uskottiin vuokraajan nauttivan siitä aiheutti hyvän tunteen ja koska esimerkiksi minä en suositellut koskaan mitään kiusallani, en koskaan myöskään saanut valituksia siitä että annoin silkkaa sontaa nähtäväksi. Se ei ehkä ollut täysosuma, mutta ei koskaan hutikaan. Näissä tapauksissa sitä kuitenkin aina tiesi suositella elokuvia muidenkin makua ajatellen, mutta ei joutunut joustamaan omassa maussa. Jos tuo aiheutti hyvän tunteen, niin oli suorastaan ekstaattista kun joku tuli ja pyysi minua keräämään seitsemän leffan paketin, ja tekemään sen ajatuksella että valitse vaikka mitä friikkikamaa tahansa, kunhan se on juuri sellaista mistä sinä pidät. Siksipä sinne pakettiin meni muun muassa Dead Man, Eraserhead, Tesis, The Indian Runner ja vastaavaa (huom. videovuokraamon valikoima). Tällöin suositukset olivat sekä oikeita suosituksia että myöskin kokemuksia jollaisia ei koe ottaessaan vain sen muka suositellun Fast and the Furious ysin koska tykkäsi kasistakin ja se on uusi. Se toki olisi samanlainen kokemussuositus vaikka suosittelija olisikin koostanut seitsemän elokuvan paketin Fast and the Furiousin osista yksi viiva seitsemän, sillä vaikka sisältö olisikin silkkaa kuonaa oli se edelleen koostettu vuokraajan tietämättä, mutta täysin valitsijan rehellisestä ja rehdistä näkökulmasta. Juuri tätä ajatusta seuraten halusinkin jonkun blogiani lukevan suosittelevan elokuvaa katsottavaksi. Ei miettien mistä saattaisin pitää, vaan todellakin mistä suosittelija itse pitää. Toki se rajoitti ja ohjasi valintaa hieman, että toivoin elokuvan löytyvän omasta hyllystäni (jostakin niistä) ettei minun kuitenkaan tarvitsisi lähteä sitä erikseen metsästämään.

Kolmesta saadusta suosituksesta valitsin vain yhden, vaikka aluksi ajattelin että voisin yhtä hyvin ottaa vuoroon kaikki. Mutta koska tästä tulee jo näiden ylimääräisten sanojen vuoksi aika pitkä teksti ilman kahta lisäelokuvaakin niin olkoon se nyt vain Totoron vuoro. Sitä paitsi kyllä Interstellar sekä Chinese Ghost Story ansaitsevat ihan omat paikkansa, vaikka jaettu sija Totoron kanssa olisikin aivan yhtä tasavertainen (okei, Totorosta ja Chinese Ghost Storysta pidän Interstellaria enemmän).

Totoroon kallistuin kuitenkin ihan vain syystä että sain laitettua tämän tähän:

Naapurini Totoro (Tonari no Totoro, 1988)

Professori Kusakabe muuttaa kahden tyttärensä kanssa maaseudun rauhaan, kiltisti todettuna rustiikkiseen taloon. Mutta mitäpä katon romahtamisvaarasta, väitteistä talossa kummittelevan ja muusta sellaisesta kun aurinko paistaa ja lapset Satsuki sekä Mei jaksavat iloita kuten ikäistensä pikkutyttöjen tuleekin. Vaikka lapset eivät asiaa täysin ymmärräkään niin syy muuttoon löytyy pääsystä lähemmäksi lasten äitiä, joka on hoidettavana läheisessä sairaalassa. He ovat onnellisia äidin ollessa lähempänä, mutta eivät siis oikein ymmärrä mitä muuta asiaan kuuluu.

Eräänä kauniina päivänä iloisesti temmeltävä Mei seuraa pientä mystistä olentoa eräänlaiseen ketunkoloon ja löytää sieltä kiltin, suurensuurta kissaa muistuttavan laiskan oloisen elämänmuodon: Totoron. Toki kertoessaan kohtaamisestaan isälle ja isosiskolleen ovat he kovin ymmärtäväisiä, mutta onhan kyse silti vain lapsen vilkkaasta mielikuvituksesta?

Sitä koettaa pitää mielialaa korkealla, nauttien vain hyviä asioita ja tehden hyviä asioita, niin yksihuoltajan raskas arki verottaa silti voimia, joka johtaa lapsienkin kohdalla yksinoloon ja sitä kautta melankoliaan. Välillä hymy tuntuu vain naamiolta jota pitää yllä vain jotta muut eivät tuntisi oloaan huonoksi. Sitten Totoro näyttäytyy Satsukille ja osoittaa Mein puhuneen totta. Ja kun Totoro saapuu muuttuu maailma paljan maagisemmaksi paikaksi. Linja-auto on kissa, puut kasvavat kun hieman tanssii, hyrrä vie taivaalle. Totoro voi kyllä herättää iloa, mutta se ei poista todellisuutta. Siellä äiti on edelleen sairas ja sisaruksista nuorempi, Mei reagoi asiaan kuten ikäiseltään voi odottaakin: karkaamalla kotoaan. Satsuki rientää siis pyytämään apua Totorolta, joka huutaa aika kovaa.

Lainaanpa tässä hieman itseäni kun kirjoitin Naapurini Yamadat-elokuvasta:

"Minä pidän suuresti studio Ghiblin animaatioista. Kaikki pitävät studio Ghiblin elokuvista. Paitsi tietenkin he jotka eivät.

Porco Rosso on mestariteos, Totoro loistava, Henkien kätkemä erinomainen ja näin pois päin. "

Ja Totoro tottavie on loistava elokuva. Näin lastenelokuvia, animaatioita, sairaskertomuksia ja kasvutarinoita kuuluukin tehdä. Totoro vaikuttaa silkalta onnellisuutta huokuvalta eskapismilta ja on silti niin raastava kertomus elämän hauraudesta, että hetkittäin kyyneleitä on vaikea pidätellä edes pistämällä sitä sormea muurissa olevaan reikään. Tässä on elokuva joka on yhtälailla fantasiaa että täyttä realismia.

Samoin kuten esimerkiksi Brad Pitt Fight Clubissa, Totoro vaikuttaa todellista olentoa enemmän keinolta pitää totuus poissa omista silmistä, kunnes sitten ja kuten millaisena minä Totoron näen, juuri sen avustuksella oppii ymmärtämään miten se todellisuus pitää kokea ilman että se vääristää itseään. Eli vaikka Totoro olisikin vain mielikuvituksen tuote, niin se on kasvuun olellisena kuuluva tutti jonka märehtimisestä nauttii kunnes tietää ettei sitä enää tarvitse. Se myös selittänee sen miksi Totoroa näkee aika vähän elokuvassaan ja silloin kun näkee niin tarpeen vuoksi, ei koska eläin nyt sattuisi kulkemaan missä vain milloin vain. Muuten vertaisinkin Totoroa viinapulloon joka samoin vie kauaksi todellisuudesta, paitsi ettei Totoro ole pahasta ja valheellinen, vaan hyvä siirtymävaiheen avustaja jonka tehtävä on todellakin auttaa sen seuraavan askeleen otossa, ei vetämään jalkoja alta. Näin ollen Naapurini Totoro ei ole elokuva lapsista jotka leikkivät maagisen jättikissamurmelin kanssa, vaan elokuva lapsista jotka eivät tiedä palaako äiti koskaan kotiin ja Totoro turvapeittonaan he vahvistavat itseään pahimman varalle. Hienoa tässä elokuvassa onkin juuri se, että samoin kuten vaikkapa suuret Disneyn menetys-elokuvat (esim. Bambi) pikaisen katselun perusteella Totoro onkin vain pelkkää iloluonteista hymynaamailua, mutta astuessaan sisään kauniista ovesta huomaa seinien halkeamat, vinossa olevat taulut ja nurkassa kytevän vesivaurion. Eikä se estä laisinkaan nauttimasta kokemastaan, sillä todellisuuspako voidaan toteuttaa pitämällä todellisuus mukana ja arvostamalla sitä oikeana elämänä.

Kaikkien näiden vuosien aikana tapahtuneen Totoro-olentoon fokusoitumisen vuoksi se saattaa tullakin aikamoisena yllätyksenä, että itse kissapeto-vai-mikä-se-nyt-onkaan on tosiaankin vain sivuhahmo, eikä mikään valokeilassa keimaileva keskushenkilö. Ajan myötä Naapurini Totoro onkin ajautunut hiemaan samaan tilanteeseen kuin Päättymätön tarina, josta myöskin ensimmäisenä tulee mieleen onnea huokuva karvainen jättieläin, mutta joka sekin on aika pitkälti surumielinen kertomus (yksinäisyydestä) kuin pelkkää autuutta.

Huijattu olo tästä ei varmasti kyllä tule, sillä kyseessä on elävästi animoitu draama joka on kaunis katsella ja kuunnella, mutta se todellakin on naapurini se Totoro, ei kotonani asuva perheenjäsen.

Tähdet: *****

Naapurini Totoro

Nyt tämä vuosihaaste on siis käyty lävitse ja siihen kului enemmän päiviä kuin oletinkaan, mistä syyttäminen nykyistä päivitystahtiani. Varsin mukava projekti oli kyseessä ja vaikka elokuvalinnat eivät nyt kuitenkaan olleet sellaisia joita en muutoinkin olisi katsellut, niin ainakin usemman kohdalla niiden päätyminen juuri siihen hetkeen määriytyi juuri haasteen ansiosta, koska muulloin osa valinnoista olisi varmastikin siirtynyt jonnekin ennalta määräämättömään ajankohtaan. Ehdottomasti mukavinta tässä haasteessa ja ylipäätään haasteissa on koettaa sovittaa joitakin valintoja annettuihin raameihin ja tehdä se ainakin omasta mielestään perustellusti. Vain yhden haasteosion ollessa sellainen jonka kohdalla tunsin suurta vaikeutta kirjoittaa ja sekin pitkälti oman tunne-elämäni vaikeuksien vuoksi. Silti sekin tuntui ainoalta oikealta valinnalta. Kyllä te tiedätte mikä se oli.

Ainakaan tällä hetkellä suunnitelmissani ei ole suorittaa mitään teemallista leffaputkea, tms. vaikka ainahan niitä on etukäteen miettinyt jonkin verran (missä on Bond-putki, missä on Tim Burton-putki, missä on koiranputki), varsinkin kun osan elokuvista haluaa syystä taikka toisesta niputtaa yhteen. Kuitenkin oletan että hetken aikaa valinnat tulevat olemaan samanlaisia kuin mitä se yksi humalainen teinityttö sanoi minulle vuosia sitten kun käveli vieressäni, tunki naamansa lähes kasvoihini kiinni ja totesi "kuka toi on? Ai, se on joku random." Sellaisiltahan ne valinnat ovat varmasti lähes aina tuntuneet, mutta uskokaa pois, tässäkin hulluudessa on järkeilynsä.

Katsottavaa ainakin riittää. Olen ollut jo kauan haudassa ennen kuin pääsen viimeiseen asti.

Näin ollen kiitos Corumille mainiosta haasteesta ja jos hän tai joku muu keksii jotain samanlaista saatan hyvinkin osallistua niihin. Tai sitten en, hitostako sitä vielä tietää.

Down the dark decades of your pain, this will seem like a memory of Heaven

Poiketaan taas tässä välissä kirppislöytöjen maailmaan. Tuttuun tapaan mukana on valikoimapalautuksia, formaattipäivityksiä ja shittiä. Jälkimmäistä aika iso kasa.

Ensimmäiseksi pitää näyttää yllätyskassin sisältö, joka siis oli kassillinen elokuvia jotka oli pakattu niin että vain pinon päällimmäisen näki. Minä olen aika sucker mitä tulee tälläisiin tapauksiin jossa myydään sikaa säkissä, varsinkin jos se tehdään niin edullisesti (7€ 24 elokuvaa) että jos parikin jää valikoimiin on se ollut jo hintansa väärti.

Pinon päällimmäinen oli tuo ylärivin Do or Die joka ei sanonut minulle mitään muuta kuin Do or Die, mutta se näytti kömpelön kansikuvansa ansiosta mukavan kehnolta ja se riitti perusteluksi ostaa koko kassi. No, aika roskaahan se sisältö pääosin oli ja kahden alimmaisen rivin elokuvat minulla jo on entuudestaan, joten koko kasasta vain 12 minulta puuttui. Niistäkin tosin vain pari on näkemätöntä, ja osa sellaista kuonaa että ne pitäisi haudata Eli Rothin mukana syvälle maan poveen. Niin ja Maissilapset sekä Miss FBI olivat kaiken lisäksi levyttömiä. Jei! Oli siellä kuitenkin tarpeeksi kamaa jotta hinta-laatu-suhde oli tasaisella pinnalla ja esimerkiksi Verisiteet olikin elokuva jota olin hieman kaivannutkin uusintakatseluun.

Hieman pelejä, soundtrackeja ja lisää elokuvia.

Oli varsin mukavaa löytää edes pari vanhaa pelilehteä, sillä etenkään noita aikakausilehtimallisia ei saa oikein mistään jos ei nyt satu uutena kaupasta sellaisia ostamaan. Nintendo-lehtiä sentään sai divarista, mutta juuri Super Powerin kaltaiset tapaukset taisivat monilla mennä lukemisen jälkeen suoraan paperinkeräykseen. Muuten, muistanko väärin oliko Super Power alunperin vain Nintendoa käsittelevä lehti?

Tom & Jerryt ostin sähköpostitse, joten ne eivät olleet kirpparihankintoja.

Lehdistä puheen ollen, tuli ostettua myös kasa vessalukemista.

En ole mikään sahaushevin ystävä, mutta löytyyhän noista yleensä ainakin ingressin verran juttua industriaalista ja muusta josta sitten satun pitämäänkin. Niin ja kyllä pöntöllä varpusparvi purkautuu kun lukee jostain Manowarista. Sen verran suolta tyhjentävää se bändi kuitenkin on (pahoitteluni kaikille jotka fanittavat öljyttyjä miehiä jotka turkiskalsareissa uhoavat olevansa miesten miehiä).

Elokuvahaaste 2016: 49. Jännityselokuva, jossa ratkotaan murhaa

Seuraava ja siten viimeinen osuus tästä haasteesta on numero 50. Elokuva, jota vuokraamon (fyysisen tai virtuaalisen) henkilökunta suosittelee.

Toivoisinkin, että joku tätä lukeva suosittelee jotakin elokuvaa. Mieluusti useampaa vaihtoehtoa koska pyrin löytämään suositellun elokuvan omasta hyllystäni ja koetan helpottaa todennäköisyyksiä sen onnistumiseen. Jos mieleen tulee jotain niin älä hetkeäkään mieti mistä saattaisin pitää, sillä sen tulee olla suosittelijan mieleen ei ajatellen onko se katsojan.

The Name of the Rose (1986)

Vuosi on 1327, paikkana syrjäinen italialainen luostari. Tänne saapuvat munkki William (Sean Connery) ja oppipoikansa Adso (Christian Slater) koska on tapahtunut epäilyttävä nuoren vapaamielisen munkin kuolema ja asia halutaan hoitaa sisäpiirissä, mieluusti lakaisten kaikki hämäräperäinen maton alle. Hommiin ei siis kenties olisi pitänyt lähettää Williamia jolla on maine mestarietsivänä joka ei jätä kiveäkään kääntämättä ja joka tunnettuna vastarannankiiskenä ei asiaansa ajaessaan suostu pokkuroimaan isompia herroja ja onkin sitten kärsinyt sen vuoksi. Uuden ruumiin löytyessä munkkien keskuudessa alkaa nousemaan pelko demonisen voiman läsnäolosta ja mahdollisen tuomiopäivän aamunkoitosta, mutta modernistina järkiperäiseen päättelyyn ja kouriintuntuviin todisteisiin tukeutuva William aikoo osoittaa, että kuolemien takana on jotain paljon maanläheisempää kuin mihin kollegansa tahtovat uskoa.

Kovin kauaa ei tarvitsee elokuvaa katsoa ennen kuin  ymmärtää pointin olevan siinä, että vanhollisiin piireihin on saapumassa jotain uutta ja koska se on uuuta niin sen sisällöllä ei ole niinkään väliä koska kaikki ns. uusi on automaattisesti pelottavaa ja joku tahtoo aina väkisin pysyttäytyä vanhassa turvallisessa ikkunattomassa kellarissaan. Tässä tapauksessa kyseessä ovat kirjat joiden muka paheellinen sisältö syöksee ihmisiä turmioon ja ne tekevät sen avaamalla maailman ikkunat, paljastaen olemassa olevan muutakin kuin vain se minkä näkee pistäessään kämmenet silmiensä eteen. Kyseessä on siis samaa tavaraa jota Dan Brown on sitten tarjoillut omissa kirjoissaan, joten jokainen Da Vinci koodista digannut saattanee pitää tästäkin. Ellei ongelmaksi muodostu se, että kyseessä on vanha elokuva ja kauas menneisyyteen sijoittuva elokuva. Se kun on joillekin punainen vaate.

Varsin hyvä murhamysteeri jossa on kovin paljon samaa kuin jossakin Sherlock Holmes-tarinoissa, mitä nyt tarinan hahmot vain sattuvat olemaan kaikki munkkeja joidenkin ketunmetsästäjien sijaan. Muistaakseni Umberto Econ kirja (joka on sekin hyvä) painotti elokuvaversiota enemmän uskonnollista fanatismia, kun taas elokuva tuntuu loppujen lopuksi aika suurelta osin suht' tavanomaiselta kuka teki sen-tarinalta joka ei nyt paljoa tarvitsisi muuntuakseen onnistuneeksi Hercule Poirotiksi. Hyvä tämä on sellaisenaankin, mutta koska ajoittain elokuva on hyvinkin synkkäilmeinen ja lähentelee selviä kauhutunnelmia niin sitä olisi hieman toivonut ettei mieleen nousisi Columbo vaan ennemminkin Pazuzu.

Näyttelijät tekevät pääosin hyvää työtä vaikka Conneryn etsivämunkki onkin liian omnipotentti alallaan, aivan kuin munkkien Gil Grissom ja siksi hiukan tylsähkö. Joskaan ei lähellekään niin tylsä kuin Christian Slater, joka tosin ei ole sitä omasta syystään vaan koska hahmonsa on rasittavuuteen asti hämmentyneen sinisilmäinen ja vaikka idea onkin siinä, että hän jonkinlaisena tabula rasana ei ole kallellaan niin uskontoon kuin toisaallekaan ja näkee viattomuuden näkökulmasta hyvät sekä huonot puolet, on hän kuitenkin vain pyöreäsilmäinen kysymysmerkki jonka jokainen repliikki kuulostaa kuin kyseessä olisi Robin Batmanin rinnalla sanomassa toistuvasti "holy inquisition!"

Vaikka hahmot eivät olekaan varsinaisesti koomisia hahmoja teoiltaan niin hetkittäin mietityttää, että miksiköhän lähes kaikista on pitänyt tehdä joko pelkästään näyttelijävalinnoilla taikka sitten maskeerauksella sellaisia että heidän kuuluisi hengailla jossain Tod Browningin Freakseissa:

"One of us!"

Hahmot kun muuttavat siitä syystä elokuvan ahdistavaa tunnelmaa liian huvittavaksi ja vaikka esimerkiksi F.Murray Abraham on erinomainen ilkeänä inkvisiittorina (joskin hänen poistumisensa tehdään typerän hätäisesti, aivan kuin äijälle olisi tullut kiire vessaan) niin ulkonäön vuoksi mieleen tuleva Anton Szandor LaVey ei voi olla vain sattumaa ja se hivenen rikkoo elokuvan todellisuutta popkulttuuriviittauksellaan. Jep, tosi ironinen veto. Siltikään aivan yhtä huvittava ei laveyismi ole kuin Addams Familyn Fester-setä saatikka Wes Cravenin sukurutsamutantti:

Kyseessä on aika puolueellinen kertomus uskonnon pelottavuudesta sekä haitallisuudesta verrattuna avaramielisempiin modernisteihin ja se tehdään murhamysteerinä jossa munkkiversio Sherlock Holmesista tapaa useamman kopion Nuoren Frankensteinin Marty Feldmanista.

Ihan hyvä murhamysteeri, mutta miksi sen pitää olla sen osalta vain naamioitu Agatha Christie?

Varsin hyvää kauhutunnelmaa, mutta miksi siellä pitää olla hölmön koomisia hahmoja?

Kiehtovaa uskonkertomusta ja keskustelua laajemmista teemoista, mutta miksi se pitää tehdä sormea osoittamalla ja niiden hullunkuristen hahmojen vuoksi jonkinlaisella pilkalla?Lisäksi kuvahakuja tehdessäni törmäsin elokuvan julisteeseen, joka toki on hieno mutta hämmentävän seikkailuhenkinen ja jos se olisi ollut ensikosketus Ruusun nimeen olisi harhaanjohtaminen ollut suurta:

Sean Connery on mielenkiintoinen tapaus. Hän on ehdottomasti hyvä näyttelijä, joskaan ei mielestäni olisi kenties ansainnut Oscaria Lahjomattomista syystä että sen isällisiä neuvoja antava elämänkokija oli varmastikin turhankin helppo Conneryn suoritettavaksi, mistä osoituksena se että hän on esittänyt samaa roolia muun muassa Viimeisessä ristiretkessä, Finding Forresterissa, The Rockissa, Viimeisessä lohikäärmeessä, Nousevassa auringossa, Highlanderissa, Highlander kakkosessa ja niin pois päin. Itse asiassa Viimeisessä ristiretkessä hän oli parempi isä-roolissaan koska siinä sama hahmo oli kykeväisen opettajan ohella myös aika puupää ja ainakin siksi monitahoisempi kuin veteraanikyttä Lahjomattomissa. Mutta hyvä hän oli Lahjomattomissa ja on sitä ollut enimmän osan elokuvauraansa. Mielenkiintoinen hän ei olekaan siksi että on tehnyt useamman kerran saman roolin taikka että osaa näytellä, vaan koska hän on onnistunut olemaan oma itsensä jokaisessa elokuvassaan ja vaikka roolihahmo on milloin espanjalainen milloin Zed niin aina hän pitänyt skottiaksenttinsa, ja ollut silti uskottava roolissaan. Ei mitään yritystäkään muuttaa aksenttia, edes neutraaliin suuntaan, vaan hän on ollut aina ylpeästi skotti. Ja se on toiminut. Mikä on hauskaa jo siksi että usein eräänlaista omaa imagoaan esittävät näyttelijät muuttuvat helposti siitä syystä koomisiksi (William Shatner), mutta Connery on osannut tehdä omasta karikatyyristään vakavasti otettavan. Kiitos siitä.

Tähdet: ***

The Name of the Rose

Elokuvahaaste 2016: 48. Elokuva, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä

The Real McCoy (1993)

Näppäristä näppärin ja huolellisin murtovaras, Karen McCoy (Kim Basinger) on taas suorittamassa täydellisyyteen hiottua keikkaa. On nippelit ja nappelit, sumuttimet ja vaijerit, naamari ja akrobatia. Ja häkki heilahtaa.

Kuusi vuotta kuluu vankilassa, mutta nyt vapaus on koittanut ja Karen haluaa jättää menneisyyden juuri sinne ja aloittaa uuden puhtoisen elämän huolehtivana äitinä sekä talouden turvaajana ilman sorkkarautaa. Kohtaaminen idiootin (Val Kilmer) kanssa johtaa siihen, että Karenin entinen työnantaja (Terence Stamp) haluaa pakottaa neidin takaisin varkaaksi. Siispä harrastetaan hieman lapsikaappausta ja naaman lätkimistä jotta Karen olisi sopivan kuuliainen. Huomioon ei kuitenkaan otettu sitä seikkaa, että Karen pissaa kaikki silmään ja taas on paha saanut palkkansa. Siis ei niin kuin Björn Wahlroos, vaan siten kuin kuvitellaan pahalle käyvän, eli huonosti.

The Real McCoy on hieman kuin naispuolinen versio Hudson Hawkista. Enkä sano sitä vain koska kyseessä on huumoripainotteista kevytoimintaa jossa sukkelaliikeinen ja/tai -puheinen kuuluisa murtovaras ryhtyy taas hommiin, vaan koska molemmat ovat kömpelöitä, liiaksi tähteensä luottavia elokuvia jotka tarkoituksellisesta huumoristaan huolimatta ovat tahattoman koomisia. The Real McCoy on toki siedettävän viihdyttävä ja sitä oli myös Hudson Hawk, mutta kyllä molempia katsellessa tulee mieleen ajatus etteivät niiden tekijät ainakaan kovin mielellään myönnä olleensa mukana sellaisessa onnettomuudessa. Hauskaksi The Real McCoynkin tekee vain sen kömpelyys, mutta sekin hauskuus on kyllä aika tiukassa. Val Kilmer ja moni muukin elokuvan esiintyjistä vaikuttaa siltä kuin olisivat uskoneet päätyneensä johonkin Clint Eastwoodin orankileffaan mukaan ja liekö se mikään ihme, kun hillbillytakaa-ajomusiikki raikaa ja sanoja venytetään viikon edestä. Vastapainoksi Basinger väristyttää alahuultaan nonstoppina ja luulee olevansa jossain syvän sielua repivän ihmissuhdedraaman keskiössä, ja kun Kramer vastaan Kramer muuttuukin Cosmo Krameriksi, eivät vastapuolet kohtaa toisiaan kovinkaan suotuisasti. Olisi muuten luullut, että se junttimaisuus olisi jotenkin pitänyt keveydellään ilmapiirin eläväisenä, mutta The Real McCoy liikkuu hitaammin kuin Romeron zombiet rollaattorilla. Basingerin ylireagoiva olen surumielinen, katso vapisevaa mutruhuultani-esiintyminen ja muiden heehaw!-punaniskailu tekevät molemmista naurettavia ja puhkikulunut tarina rehdiksi haluavan rikollisen pakottamisesta takaisin rötösten tielle ei saa ainakaan peukkuja pystyyn, varsinkaan kun näköjään naishahmon ollessa kyseessä on sinne pitänyt änkeä väkisin mukaan äitiyttä korostava sivujuonne luomaan sympatiaa päähenkilöä kohtaan. The Real McCoy on lähimmillään hyvää elokuvaa siinä vaiheessa kun Terence Stamp katselee televisiosta Scarfacea ja kamera kuvaa lyhyesti televisioruudun tapahtumia.

Okei, se oli aika hauska kun Karen huomauttaa Kilmerin wannaberikolliselle, että hänen hämärät videonauhuribisneksensä eivät lyö leiville, koska kuka enää käyttää betamaxia.

"Nigeriassa sitä käytetään. Se on oikea Betamax-mekka."

Kansikuvassa oleva tapahtuma ei sijoitu ainakaan tämän elokuvan sisälle.

Terence Stamp on aina cool.

Tähdet: *

The Real McCoy

I'm cool, you're cool, we're cool, thank you, good night!

Kuolematonta Rocky Horroria lainatakseni "I would like, if I may, to take you on a strange journey." Joten tässä postauksessa ollaan aika kaukana elokuva-arvosteluista, jaaritellen henkilökohtaisuuksista ja jos se ei kiinnosta, odota päivä tai pari ja pukkaan tänne taas kirjoituksen surkeasta elokuvasta (tiedän jo mikä se on).

Vinkki: se on Kim Basingerin The Real McCoy.

Äitipuoleni (joka btw. on nuorempi kuin minä. Ei niin että sillä olisi merkitystä, mutta mainitsen sen silti) lähetti minulle taannoin tuon edeltävän kuvan joka ilmeisesti on vuodelta 1994, päätellen siitä missä tuolloin asuin, mitä julisteita oli huoneeni seinällä, miten niitä oli vielä sen verran vähän että seinää oli näkyvissä ja itselleni merkittävimpänä todisteena ajankohdasta se kuinka mikä-lie-varasto-se-tätä-ennen-oli-huoneeni oli vielä remontin kohteena.

Vaikka kuva ei ole mikään teräväpiirtolaatuinen on se aika kiva kuvaus ajastaan, tietenkin eniten itselleni joka muuten näyttää vain 15-16-vuotiaaksi aika hemmetin nuorelta, mutta mahdollisesti myös elokuva-tai-jotain-harrastajille jotka sivuavat ikäluokkaani. On muun muassa kuvaputkitelkkari, isokoteloisia videokasetteja ja juurikin aikaansa kuvaavia silloin suht' kovilta vaikuttaneita leffoja julisteissa. Siis c'mon, Uinu uinu lemmikkini 2? Sehän on ihan silkkaa sontaa! En itse asiassa edes muistanut, että minulla oli sen elokuvan juliste, saati että se toisti ideassaan ensimmäisen elokuvan visioita (jonka reuna näkyy vasemmalla ylhäällä), sillä samaa kuvaa en muista enää nähneeni sen video- tai dvd-julkaisuissa. Tuo Ultraman-julistekin oli tyystin pyyhkiytynyt mielestäni, kuten myös kirjoituspöydän Nintendo-tarrat. Tässä vaiheessa lieneekin syytä huomauttaa, että koska kuva ei suurennettaessakaan selvennä mitä on nähtävissä, niin itse tunnistan ne mitkä tunnistan tietenkin koska olen ollut lähemmin sidoksissa niihin.

Seinällä muuten on Pertti Salovaaran kuva nimikirjoituksella. Hei, Radio Mafian aikana hän oli lähes cool! Silloin olikin pieni pettymys se, että mies lähetti valokopioidun kuvan itsestään. Ei sillä väliä että kuva oli valokopio, mutta kun ei se nimmari enää aidolta vaikuttanut kun se oli juurikin kopioitu. Myöhemmin kuva päätyi takkaan.

Kaseteissa näyttäisi olevan ainakin Jurassic Park, Kellopeli appelsiini, Roskakuskit, Gremlins kakkonen, Candyman ja Imperiumin vastaisku (sama kasetti on edelleenkin tallessa), mutta muista näkyvillä olevista en ole kovinkaan varma. Näkyvä määrä ei kuitenkaan ole lähelläkään totuutta, sillä se oli jo tuollon pelottavan vidiootti.

Joo, olin aika pyylevä poika.

Tuon kuvan katselu palautti monia hyviä muistoja menneisyyden elokuvahetkistä ja muistakin sen henkisistä tai vain yleisistä lapsuuden kokemuksista mieleeni. Tiesittekö esimerkiksi sitä, että olin penskana niin kova Turtles-fani (ei muinainen yhtye. Vaikka Happy Together onkin hyvä biisi) että menin ja vuorasin Nopsa-merkkisen polkupyöräni Turtles-tarroilla. Se oli tyhmää, sillä arvatkaa kuinka vaikea sitä oli saada kaupaksi kun oli aika ostaa uusi polkupyörä.

Tai että kun sain lahjaksi ilmakiväärin, pasifistina ruuvasin metalliosat irti, sahasin puuosan kahtia ja heitin takkaan. Tai että olin Marilyn Manson-fani?

Mutta niistä lisää joskus toiste, sillä tähän nostalgiatrippiini tulee muutakin kuin Kari Grandi.

Tuo paita on muuten edelleen tallella. Joo, sopii vieläkin.

Nyt kun ollaan tuolla edes lievästi elokuvaviitteisellä nostalgiamatkalla, niin jatketaan hyppäyksellä vuoteen 2001 jolloin toimin videovuokraamon työntekijänä.

Tuolloin Porvoossa edustamallani ketjulla oli kaksi liikettä ja se toinen, kuvan pieni sivuliike olikin olemassa käytännössä vain pitämässä kilpailijaa poissa, huomauttaen ettei asiakasvirtaa riitä kaikille. Ei se kauaa auttanut. Sitten kun tuon liikkeen vuokrasopimus päättyi siirryin sinne pääliikkeeseen ja olin siellä vuoteen 2009 ja kyllästymiseen saakka, vaihtaen sitten työpaikan nykyiseeni. Siinä vaiheessa kun tyystin huvin ja oman maun vuoksi valitun elokuvan katsominen tuntui siltä kuin olisi vienyt töitä kotiin, ei se enää ollut hauskaa ja oli aika tehdä jotain muuta. Enkä ole katunut kertaakaan, sillä vaikka olin rehellisesti sanottuna helvetin hyvä työssäni, olen sitä edelleenkin. Sittemmin vaihdon jälkeen olenkin kauhulla naamapalmuillut videoalan epätoivoistä räpiköintiä vastavirtaan ja kaikki ostamme kultaa-jutut, keittokirjojen myynnit sekä muut innovaatiot ovat olleet poikkeuksetta ohilaukauksia, ja pahinta on että niiden kehittäjät ovat taatusti itsekin tienneet virheellisyydestä päättäessään niistä ja ne eivät auttaneetkaan yhtään sen enempää kuin oljenkorsi sitä muijaa jonka Stallone pudotti Cliffhangerin alussa.

Stallonesta puheen ollen, tuossa kuvassa olevassa Hal ja iso rakkaus-julisteessa on Jack Blackin naaman tilalla Stallone D-toxista, koska tottakai.

Kun aloitin videovuokraamossa olivat vhs:t edelleen ainoa saatavilla oleva formaatti, mutta pian tulivat dvd:t ja muistan kuinka niitä oli aluksi pitkään vain sellaiset jotain kolmisenkymmentä kappaletta ja kuinka lähes jokaiselle asiakkaalle piti kädestäpitäen neuvoa miten niitä käytettiin. Kerran eräs asiakas josta sukeutui ystäväni palautti dvd:n sanoen ettei se toimi ja minä tietenkin suostuin vaihtamaan levyn, mutta tosiassa vaihdoin vain kotelon ja annoin saman levyn takaisin. Seuraavana päivänä hän saapui kehuen kuinka hyvä elokuva olikaan kyseessä. Se oli valhetta, koska se oli Scream 3. Huvittavaa on, että kun pian näiden haparoivien ensiaskeleiden jälkeen dvd löi itsensä rysäyksellä läpi (mitä bluray ei koskaan tehnyt, vaikka HDDVD:n kenkikin pois markkinoilta) ja formaatista tuli standardi niin toistuvasti aina vuokraamourani loppuun saakka sain neuvoa ihmisiä miten esimerkiksi tekstitys saatiin esille ja puhelut kuten seuraava olivat arkipäivää:

Asiakas: hei, mulla on lainassa teidän Seitsemän-dvd, mutta joka kerta kun mä laitan sen päälle niin siinä on vaan jotain äijiä puhumassa.

Minä: okei. Hei, katsotko sinne koteloon, siinä on se toinen levy jossa lukee disc 1, laitatko sen koneeseen. Nyt sen pitäisi toimia.

Eikä tuo ollut vitsi, vaan aivan oikeasti sattunut tapahtuma. Toisaalta muistan myös jotain kuponkilehteä selaillessani naureskelleeni kun siinä jokin leffoja myyvä yritys katsoi tarpeelliseksi mainita ettei dvd-levy toimi videonauhurissa, kunnes sitten kirjastossa kohtasin ihmisen joka sanoi ostaneensa kassillisen dvd-levyjä ja sitten kotona ihmetelleensä mihin ne videonauhurissa laitetaan. Jep jep.

Olin mielenkiintoiseen aikaan töissä videovuokraamossa, sillä se todellakin huojui muutoksen tuulissa. Ensin penskana osuin sopivaan saumaan kun videovuokraus räjähti, ollen niin kingi että siellä pystyttiin oikeasti orwellmaisesti ohjaamaan ihmismassoja (mitä muun muassa Apple ja vastaavat tekevät nykyään) ja sitten kun menin töihin sain nähdä miten videokasetit haudattiin elävältä ja sydämeeni koskee edelleenkin hetki kun viimeiset kasetit piti poistaa valikoimista uuden formaatin tieltä. Sain nähdä kuinka ihmisten elokuvakäyttäytyminen rupesi siirtymään pois fyysisestä formaatista ja kuinka bluraylla ei ollut oikeasti toivoakaan kaataa dvd-aitaa tieltään, koska se ei tarjonnut samanlaista edistyksellistä harppausta kuin dvd verrattuna kasetteihin ja tässä vaiheessa internet oli napannut niin ison osan kakusta, että tarvittaisiin jokin todellinen valonpilkahdus jotta sieltä enää pääsisi pois. Sitä eivät ole 3d eivätkä kaarevat televisiot. Sitä eivät ole uudet selfietoiminnot eivätkä eri väriset kuoret. Sitä eivät ole ostamme kultaa-toiminnot eivätkä keittokirjat. Mikä se on, siitä en ole varma, mutta se ei ainakaan ole sitä että kun nyt menet videovuokraamoon et saa muita vaihtoehtoja kuin uusimmat elokuvat (joskin vuokraamon käsitys ensi-iltaelokuvasta on ajallisesti pidempi kuin Metusalemin ikä) ja irtokarkit. Ihan oikeasti, jos nykyään haluat ns. vanhan elokuvan joudut astelemaan vuokralta poistettujen seuraan, sillä vuokraamoissa ei enää ole kuin uutuudet ja ne vuokralta poistetut, ja jälkimmäisiä on enemmän kuin tribblesejä Star Trekissä.

Surullista on etenkin se, että kun kysyt videovuokraamon työntekijältä suositusta tyrkyttää hän sinulle jotain niistä uutuusleffoista ja perusteluna sille miksi se on hyvä on se että se on uusi. Siis c'mon hei, jos en ole nähnyt sitä aiemmin on se uusi oli se sitten vuodelta 2016 ennen tai jälkeen kristuksen. Ja se että se on uusi ei tee siitä automaattisesti hyvää. Ei!

Minulla on taatusti enemmän elokuvia kuin Porvoon ainoassa (se aikoinaan paikalle saapunut kilpailija ei kauaa kestänyt) videovuokraamossa. Ainakin mitä eri titteleihin tulee.

No, kyseessä on kuoleva ala, joten olkoon sitten karkkikauppa.

Olen kuitenkin iloinen, että ehdin alta pois ennen kuin laiva oli enemmän veden pinnan alla kuin päällä ja olen ehtinyt niin sisältä kuin ulkoakin kokea alan muutokset.

Nyt minä vain kirjoitan näitä huuhaatekstejä elokuvista ja niiden ulkopuolelta, ja pidän harrastuksen harrastuksena, työn työnä. Edelleen kuitenkin edellytän sitä, että työstäkin on pidettävä. Joten kun joku sanoo sen ettei työstä tarvitse tykätä, niin vastaa että "suu kiinni Dupont-kaksonen!" sillä työ ei ole tekemisen arvoista jos siitä ei pidä. Pomoista ja heidän idiotismin esityksistä ei tarvitse pitää, mutta itse työn tulee olla nautinnollista, sillä jos ei päivän päätteeksi voi todeta itselleen että tein hyvää työtä, niin silloin on parempi tehdä jotain muuta. Uskokaa pois.

Ennen poistumistani palaan vielä videovuokraamoon ja kaivoin sitä varten arkistoistani muiston vuodelta 2008:

8.5.2008 

Kohtasin asiakkaan joka pelotti minua ihan sairaasti. 

Paikalle saapui noin hieman päälle 30 vuotias isokokoinen mieshenkilö. Hän ei ollut ymmärtääkseni humalassa, vaan oli vain muuten hieman tärähtäneen oloinen ja hänen henkensä haisi ihan julmetusti. Olen nähnyt saman asiakkaan aiemminkin ja hän on aina vaikuttanut hieman ärsyttävältä. Hän on niitä henkilöitä jotka tulevat vain ja pilaavat joka paikan karman. Hän on heitä jotka tuijottavat taukoamatta kertaakaan räpäyttämättä silmiään ja tietenkin tulevat muutaman sentin päähän kasvoistasi, jotta olosi olisi mahdollisimman ahdistunut. 

Hän kysyi uskonnollisia leffoja, mutta teki samantien kovaäänisesti selväksi ettei hän halua mitään Hollywoodroskaa, kuten Mel Gibsonin Passion of the Christ. Sanoin että eiköhän meiltä jotain löyty ja näytin hänelle joitakin uskonnollisaiheisia elokuvia ja kuuntelin kuinka hän selitti miksei pidä uskonnollisista leffoista ”niissä aina vääristetään raamattua. Ei Jeesus kantanut itse edes ristiään, eikä sitä taidettu ristiinnaulitakaan!” johon itse totesin ”en ollut paikalla, joten en mene vannomaan.” Kohta hän kuitenkin Kieslowskin Punainen-elokuvan nähdessään muutti mielensä ja halusikin ne muut värit ”se vihree ja sininen!” huomattuaan kuitenkin kannessa tekstin jossa todettiin elokuvan olevan riipaisevaa draamaa, iski hän elokuvan takaisin hyllyyn ja kertoi ettei haluakaan katsoa ”tälläistä paskaa!” Huomattuaan Madonnan elokuvan hyllyssä aloitti hän syvällisen monologin Madonnasta ”huora se on. Pelkkä huora. Niin kuin ne kaikki. 'i'm a material girl' niin se laulaa ja tarjoo itteensä kaikille, koska se on huora!” Jotta siinä ei olisi jo tarpeeksi, niin nähdessään Brokeback Mountainin hänen oli kerrottava että ”mä vihaan homoja, ne pitäisi kaikki tappaa BAM! Mut sit mä vaan joutuisin vankilaan, niin epäreilua se on. Raamattukin sanoo että homot pitäis tappaa.” Joten tämän jälkeen hän tietenkin valitsi Star Trek-elokuvan (Star Trek VI: The Undiscovered Country.) Hän jatkoi vielä tarinointiaan kertomalla kuinka ”Saatana ei voi ostaa sielua, koska Jumala päättää kauan ihminen elää. Saatanahan on langennut enkeli, joten se ei voi Jumalalle mitään.” Sopivan tauon tullen sanoin kollegalleni ”mua pelottaa ihan helvetisti” ja creepyn asiakkaan poistuttua jatkoin ”mä olin varma että kohta se nylkee mut, iskee lihakoukkuun kiinni ja pukee mun ihon itsensä päälle.” 

Hitto kun tuollaisen tyypin piti valita Star Trek-elokuva, ei sellainen ansaitse nähdä niitä. Ja niin, en minä vaan muista että raamatussa sanottaisiin, että homot tulisi tappaa. Tuo hyypiö on kammottava.

Loppuun vielä Skinny Puppya, koska se on aika samperin hyvää (leffafriikit varmaan kuulevat kappaleessa jotain tuttua).

Elokuvahaaste 2016: 47. Komedia, jossa esiintyy inhokkisi

Ei, kyseessä ei ole Adam Sandlerin taikka Jack Blackin elokuva.

Mutta se voisi olla. Helpostikin.

Se ei ole.

Inhokkini ei myöskään ole Dr. Dre, Snoop Dogg saatikka sitten kannessa mainittu "super rap star" Eminem. Joskin he kaikki ovat aivan julmetun surkeita näyttelijöitä ja etenkin Dr. Dre sekä Eminem ovat korkeintaan yhtä hauskoja kuin syöpä featuring virtsatietulehdus, eivätkä täten sovellu komedian raameihin laisinkaan. Eivät edes katsojina. Snoop Dogg saa hieman anteeksi sillä hän selvästi tuntuu tiedostavansa sen ettei todellakaan ole mikään näyttelijä ja siksi tuntuukin lähes aina esittävän nimenomaan Snoop Doggia oli rooli ja lajityyppi sitten mikä tahansa. Joten vaikka Snoopin ainoa lievästi hauska teko oli nimenmuutos Snoop Lioniksi on hänessä sentään tietoista itseironiaa joka osoittaa hyväksytyt rajoitukset näyttelijänä, kun taas Dr. Dre ja Eminem tuntuvat oikeasti uskovan johonkin muuhunkin itsessään. Ei kannattaisi. Sen verran kuitenkin jarruttelen, että toki Eminem oli ihan hyvä 8Milessa, mutta oli sitä aikalailla samalla tavalla kuin Prince Purple Rainissa, jolloin aidoimmillaan hän oli musiikkikohtauksissa jotka sitten eivät niinkään enää olleet näyttelemistä kuin arkeensa kuuluvaa keikkailua. Muussa osassa elokuvaa Eminem oli ihan ok ja sitäkin aikalailla tutun altavastaaja-tarinan turvallisuuden ja pätevän ohjaajan ansiosta. Ihan hyvä, mutta ei sen enempää ja väitänkin että elokuvan keräämät palkinnot ja ehdokkuudet johtuivat itse elokuvaa enemmän kylläkin pääosan esittäjästä, mutta ei hänen näyttelijänlahjoistaan vaan sen hetkisestä megatähteydestä, jonka kelkkaan haluttiin sitten hypätä vasemmalta ja oikealta. Lose Yourself on kyllä ihan hyvä biisi että ei siinä mitään. Ehkä tietäen että näyttelijänä saamansa suosio oli enemmänkin muiden kuin itsensä ansiota on Eminem pysytellyt aika pitkälti poissa muualta kuin musiikkivideoista, sillä mitäpä sitä kannattaa mennä riskeeraamaan mestarivyötään vaikka olisi saanutkin sen koska vastustaja diskattiin jonkin korvan puremisen vuoksi. Mutta ei sillä väliä, koska ehkä Eminem voi olla ihan hyvä draamassa, kunhan muut tekijät ovat selvästi häntä parempia, niin koomikkona hän ei ainakaan missään nimessä ole hyvä. Toisaalta tämä The Wash, eli kotimaisittain Mä ja mun pomo on rehellisesti sanottuna todella huono esimerkki osoittamaan kenenkään potentiaalia mihinkän muuhun kuin itsemurhaan. Sen avulla kuitenkin voisi todeta ainakin koomikko-Eminemin olevan inhokkini. Mutta hän ei ole, vaikka onkin niin suolesta ettei edes Snout Spout saa häntä puhtaaksi.

Ai kukako? No, Snout Spout.

SNOUT SPOUT!

No hän:

Inhokkini ei myöskään kuten mainittua ole Dr. Dre taikka Snoop Dogg, vaikka molemmat ovatkin todella huonoja näyttelijöitä ja vielä huonompia saamaan ketään nauramaan edes ilokaasun avustuksella. En tosin tässä asiassa huomioi kuin he jotka huvittuvat hauskoista seikoista, enkä täten jaksa edes naamapalmuilla heidän vuokseen jotka nauroivat Scary Movien wazzup-vitsille saatikka millekään mitä Martin Lawrence tekee.

No kuitenkin, sekä Dr. Dren että Snoopin paras roolisuoritus näyttelijänä lienee samasta elokuvasta, Training Daysta, jossa kumpikaan ei oikeastaan tee yhtikäs mitään. Snoopilla sentään on edes jotain elonmerkkejä tuossa elokuvassa, mutta ei hänelläkään ole muuta merkitystä kuin olla Snoop Dogg joka on mukana koska on Snoop Dogg. Roolin olisi voinut esittää vaikka kivettynyt puu. En kuitenkaan tarkoita Channing Tatumia. Dr. Dre taas on niin saatanan jäykkä ja olematon, että hän melkein on se kivettynyt puu... ja näkymätön mies. Näkymätön puu.

Mutta taas, mitä väliä. Eiväthän Snoop Dogg, Dr. Dre saatikka Eminem ole näyttelijöitä, eivätkä The Washin todistamana todellakaan koomikoita, mutta Pauly Shore puolestaan on jostain kumman syystä ainakin niistä jälkimmäistä. Ollut jopa suht' menestynyt komedianäyttelijä.

Shore edustaa samaa idiotimiskomiikkaa kuin esimerkiksi Adam Sandler, jossa vinkuminen, itkupotkuraivarit ja aikuinen lapsi ovat avainsanoja, mutta Sandler on osoittanut että vaikka haluaakin tehdä vain p*skoja elokuvia on hänessä ainesta parempaakin. Hän ei vain jostain syystä halua tehdä parempaa. Shoressa ei ole mitään muuta kuin ääliömäisyyttä (vrt. Tom Green, jonka hauskin juttu koskaan oli kokemansa kivessyöpä. Ja silti mies sai Drew Barrymoren hetkeksi rinnalleen. Varmaan oli jollakin vahvoilla silmätipoilla osuutensa asiassa) ja kun on yhden hänen elokuvistaan katsonut on nähnyt ne kaikki ja katuu sitä että katsoi sen ensimmäisenkin. Jos on jokin välttämättä katsottava olkoon se sitten Pauly Shore is Dead, ei koska se olisi hyvä taikka hauska, vaan koska siinä kuitenkin on ihan hyvä hyvä idea käytettävissä (vrt. JCVD, Curb Your Enthusiasm). Se miksi Shoren suosion virta tyrehtyi niin nopeasti ei ollut mikään yllätys, sillä ikikakaran sormi pistorasiaan-huumoria jaksaa vain jonkin aikaa ja kun aikuinen mies haluaa edelleen kakata housuihinsa sitä korkeintaan enää pudistaa päätään ja toteaa "en tunne sinua, mene pois."

Shore ei ole koskaan ollut oikeasti hauska, mutta hän on silti koomikko. Vetänyt nimellään jopa katsojia. Hän on kuitenkin enimmäkseen surkuhupaisa ja siksi vain pahasta komedialle. Joten oli rooli kuinka pieni tahansa, mutta jos sellainen kuitenkin on, on se jo liikaa. Siksi Pauly Shore on pahempi kuin Dr. Dre, Eminem ja Snoop Lion yhteensä ja siksi tämän haasteen inhokki.

The Wash (2001)

Sean (Dr. Dre) saa valkoiselta (tietenkin valkoiselta, sillä crackerit ovat pahasta) mieheltä potkut koska hänen kämppisystävänsä, pilviluuseri Dee Loc (Snoop Dogg) nyysii lenkkarit. Onneksi edessä on häätö kotoa ja uusi työpaikka juuri Dee Locin kollegana autopesulassa jossa ammattimaisuus unohdetaan ennen kellokortin leimaamista. Paitsi tietenkin uraputkinen Sean haluaa menestyä työssään ja patistaa muitakin tekemään parhaansa, mutta kun muille chillailu ja kiroilu on tärkeämpää on Sean nopeasti työtovereittensa silmissä pelkkä iloton orjapiiskuri, ja kun hän joutuu torumaan Dee Locia varastamisesta iskee se kireyttää bestiksien välille. Tässä on vielä noin tunti elokuvaa jäljellä. Se ei parane tästä, eikä ainakaan muutu hauskaksi, mitä kyllä toivoisi koska kyseessä sentään on komedia. Dancer in the Dark oli hauskempi kuin The Wash.

Jokin kidnappaussekoilu seuraa.

Ruohoa, sivuttain pidettyjä pyssyjä, hip hoppia, bitchassniggamadafaka-dialogia, poliisi on sika ja kaikkea sitä muutakin jota ennustettavasti annetaan faneille jotka eivät uskalla kokeilla mitään uutta. Ja joo, kaipa se nyt sitten sitten nimenomaan fanien silmissä on hyväkin asia, mutta kyllä tämä näkemättäkin putoaa vaivatta sinne miljoona kertaa koettujen joukkoon ja soveltuu parhaiten tapetiksi, ja sitä enimmäkseen kelvollisesti soljuvan soundtrackin ansiosta. Hauskasta elokuvasta ei kuitenkaan ole kyse, sillä eipä se bootyvitsailu ole ollut freeshia sitten Six Mix-a-Lotin Baby Got Backin.

No yksi asia kyllä on varsin huvittava ja se on se kuinka Dr. Dre näyttää ihan joltain Up-elokuvan papalta koettamassa olla swag, yolo ja muita nuorisotermejä.

Eikä Dr. Dre kuitenkaan ollut kuin jotain 36 vuotias The Washin aikana, mutta vaikuttaa pikemminkin olevan 56v pukeutuneena kuin 13v. Osittain miehen vanhentaa se uskomaton jäykkyys jolla hän roolinsa esittää.

Ehkä ne The Washin pilvi- ja yo dog-vitsit olisivat ihan toimivia jos niitä ei esitettäisi kuin tarvottaisiin suossa, sillä nyt vaikuttaa siltä kuin ne hip hop-kulttuurikliseevitsit eivät olisi edes tekijöiden mielestä hauskoja, vaan ne ovat mukana vain koska lajityyppisäännöt määräävät niiden läsnäolon.

Eminemin rooli on hyppiä sängyllä ja kiroilla, kun taas Pauly Shore käy oikeasti vain vilauttamassa naamaansa mafian kidnappaamana ääliönä. Muutaman sekunnin cameo. Se riittää. Se on liikaa.

Lisämateriaaleissa ohjaaja DJ Poop, vai oliko se Pooh kertoo, että "everybody needs to laugh." Tarkoitti varmaan että suffer.

Se toki on aika huvittavaa, että lyhyessä haastattelupätkässään Snoop Dogg tuntuu olevan elokuvaa kiinnostuneempi puhumaan myynnissä olevista Snoop-tuotteista.

Tähdet: *

The Wash