Elokuvahaaste 2016: 25. Syntymävuonnasi julkaistu elokuva

Laura Marsin silmät (Eyes of Laura Mars, 1978)

Tämä elokuva oli aluksi valintani siihen elokuvanaamahaasteeseen ja otinkin kuvan Laura Marsin silmät kasvoinani, mutta en näköjään säästänyt sitä kuvaa joten en voi sitä myöskään näyttää. Toki voisin kuvata sen uudestaan, mutta en aio. Sen korvaukseksi voin näyttää kuvan siitä kolmannesta elokuvanaamavaihtoehdosta, Congosta:

Mutta nyt Laura Marsin silmät edustaa siis syntymävuonnani julkaistua elokuvaa.

Ah, vuosi 1978, muistan sen kuin eilisen. Tuolloin muun muassa sarjamurhaaja Richard "the Vampire of Sacramento" Chase pidätettiin (vampyyri koska joi uhriensa verta), sarjamurhaaja Ted Bundy pidätettiin, pornoruhtinas Larry Flyntia ammuttiin ja sen seurauksena hän halvaantui vyötäröstä alas, Hillsiden kuristaja (tai siis duo) jatkoi sarjamurhailuaan, Karvinen aloitti kulkunsa popkulttuurissa, Charlie Chaplinin ruumisarkku sisältöineen varastettiin, sarjamurhaaja John Wayne Gacy pidätettiin ja heinäkuun seitsemäs, aamulla kello yhdeksän minä synnyin. Hyvä vuosi kaiken kaikkiaan.

Provokatiivinen muotikuvaaja Laura Mars (Faye Dunaway) ottaa kuvia jotka sopisivat Roxy Musicin levyjen kansiksi. Siis jos Vivienne Westwood toimisi silloin stylistina:

Kuuminta hottia siis, enkä nyt tarkoita tuota palavaa autoa ja niinpä kaikki kiipeävät toistensa ylitse saadakseen Lauran kuvaamaan juuri heidän laskuunsa. Samaan aikaan kaupungilla liikkuu silmiä puhkova sarjamurhaaja ja pian Laura alkaa olemaan kaiken keskiössä. Se kun ei vielä riitä, että uhrit ovat kaikki pistetty poseeraamaan samalla tavalla kuin Lauran valokuvakirjan mallit, mutta kun neiti itse alkaa näkemään näkyjä joissa murhat tapahtuvat ja kaikki uhrit ovat hänen tuttujaan on poliisin vaikea uskoa, että Lauralla olisi jotain oraakkelin kykyjä, tms. Jotakin hänen täytyy tietää, vaikka ei nyt tietäisikään mitä tietää. Siksipä reilu kyttä John (Tommy Lee Jones) ottaa Lauran vakavissaan ja yhteistyössä he aikovat selvittää kuka muotikuvafetissimurhaaja on.

Varsin mainio jännäri, joka selvästi koettaa olla jonkinlaista jenkkigialloa, vaikka ei aikakauteensa sopivista vaateparsista, kampauksista ja diskomeininginstä huolimatta tuo lopulta mieleen aitoa italoleffaa. Kunnollinen first person slasher-kuvaus sekä räikeä värillinen visuaalisuus puuttuvat, mutta lajityypillisen esikuvan voi silti nähdä vaikka silmät kiinni.

Toinen näistä kuvista ei ole Laura Marsista, mutta sävy on kovin tuttu ja elokuvaa katsellessa se tulee tutummaksi:

Liekö elokuvan kirjoittanut John Carpenter halunnut tehdä nimenomaan tribuuttia giallolle, kun kuitenkin saman vuoden läpimurtoelokuvansa Halloweenin kohdalla on myös italovaikutteita, mutta hieman kiertäen ja kaartaen, jolloin sitten tällä se kunnianosoitus tehdään suoremmin. Ei se mikään ihme olisi, sillä onhan Carpenter monessa muussakin elokuvassaan osoittanut kunniaa jonnekin. Yleensä Rio Bravon suuntaan. Irvin Kershner kyllä kääntää Laura Marsia perinteisemmän kyttäjännärin suuntaan, mikä ei sekään varsinaisesti huono asia ole, sillä kyllähän hän tiesi mitä teki, mutta olisi silti mielenkiintoisempaa nähdä miten vahvasti tämä olisi esim. argentomainen elokuva (Tenebre vilahteli mielessä pariinkiin otteeseen) jos Carpenter itse olisi toiminut ohjaajana. Joskin siitä perinteisestä kyttäjännäristä pitää nurista hieman, että eipä tässä juuri mitään murhaajaa jäljitetä, vaan enimmäkseen tunnutaan keskittyvän Dunawayn ja Jonesin suhteen kuumentamiseen ja kun vihdoin muistetaan palata murhaajan tekoihin, ei se henkilöllisyys herätä edes Edward Nigmaa. Liian helppo arvata ja kun koko murhaajajahti tuntuu muutenkin jäävän matkan varrella sivuseikaksi, niin lopputwisti vaikuttaa aivan liian paljon siltä, että se on vain pakollinen paha jotta saadaan piste loppuun. Okei, se oli kyllä tosi makeeta, että kun Laura lopussa on murhaajan kanssa vastatusten, näkee hän tapahtumat omien silmiensä ohella uhkaajansa silmistä. VAU!

Lisäksi pidän siitä ettei sitä edes koeteta selittää miksi Laura näkee saman kuin murhaaja.

Rene Auberjonois kanavoi Doctor Whota:

Tähdet: ***

Laura Marsin silmät

Elokuvahaaste 2016: 24. Elokuva, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä

Muukalainen Laramiesta (The Man from Laramie, 1955)

Olen varmaan hiukan tylsä vastaaja mitä tulee joihinkin tämän haasteen osioihin, sillä jos minulla ei ollut suoraan heittää jotain unelmatyöpaikkaa peliin niin eipä minulla ole myöskään mitään polttavaa halua päästä johonkin tiettyyn paikkaan vierailemaan. Kyse ei ole siitä ettenkö minäkin aina välillä ajattelisi lähi- ja kaukomaiden kohdalla, että "vau, tuolla voisi olla kiva käydä" ja täten minäkin yleensä paikan päällä osaltani nautin niistä kotiseutumuseoista ja maailman isoimmista lankarullista, mutta vaikka olisikin varsin mukavaa hankkia porttikielto maahan kiipeämällä Gizan pyramidin huipulle, niin oikeasti, jokaisessa maassa, kaupungissa, kylässä, takapihalla on jotain samanlaista. Mittasuhteet ja ajallinen merkitys voivat olla erilaisia, mutta kun jollain maalla on tuollainen jättimurmelipatsas niin toisella on maailman korkein jeesuspatsas ja muualla on tosi iso vuori, ja tietenkin maailman pienin jättiläinen. Menet minne vain niin siellä on jotain jonka vuoksi joku jostain muualta haluaa juuri sinne ja jos ei halunnutkaan, niin arvatenkin sinne päädyttyään toteaa että kyllä se kolme alastonta vasaramiestä on sekä homoeroottinen että ihan hieno taideteos joka kannatti nähdä. Jos siellä jossain ei entuudestaan ole jotain kaunista nurmikkoa, syvää rotkoa, yhtä maailman ihmeistä (ei, ei Justin Bieber), humalaista mäkihyppääjää, tms., niin sinne sitten rakennetaan se maailman korkein hotelli tai jotain vastaavaa ja niinpä taas täälläkin on jotain jossa olisi kiva käydä. Smoken tupakkakauppa (en tupakoi, älä sinäkään. Tai mitä minä siitä välitän poltatko vai et, en minä sinua tapaa kuitenkaan) olisi tietenkin kiva nähdä, mutta miksi? Se on vain rakennus, ei se paikka jossa Harvey Keitel chillaili, koska se vaatii tuekseen elokuvan todellisuuden ei oikeaa. Et cetera.

Onhan monessa paikassa kiva käydä, mutta sinne päästäkseen on lähdettävä jostain joka voi jo olla kiva paikka.

Joskin jos jossain tietyssä paikassa haluaisin normaalia enemmän käydä, se ei ehkä olisikaan vain missä vaan myös milloin. Joskus kun katselen länkkäriä tai avaruusoopperaa niin sitä tuumii, että vautsivau ja juku, tuolla olisi kiva vierailla. Mutta esimerkiksi länkkäreiden kohdalla se ei ole vain pöytätasangolle vaan myös elokuvan esittämälle aikakaudelle pääseminen, joka yleensä on menneisyyttä. Tai kuten sen avaruusseikkailun kanssa, kauan sitten kaukaisessa galaksissa. Joten olisihan se aika hauskaa omistaa elämä aikakoneen rakentamiselle, kulkea ajassa taaksepäin ja tulla tyrannosauruksen syömäksi. Tai matkata historiaan tapaamaan inkvisition sankarit ja sairastua lepraan. Tai tosiaan, lähteä ajassa taaksepäin näkemään millainen Tucon villi länsi sitten olikaan ja huomata ettei päätynytkään Arizonaan, tms. vaan italialaiselle rantahietikolle. Sillä on kahdenlaisia ihmisiä: heitä jotka kaivavat ja aikamatkaajia jotka saavat kuolion jalkaansa kun kuluvan ajan lääketieteessä iilimadot ja viski eivät pelastakaan ruosteiseen naulaan astumiselta.

Otetaan siis vuoroon yksi niistä villin lännen fantasiamatkoista.

Will Lockhart (James Stewart) on lähtenyt kotoaan, joka ei muuten ole Laramie, sillä se nyt sattui vain olemaan edellinen kaupunki jossa Will chillaili, mutta jostain sieltä hän kuitenkin lähti sillä hänen veljensä on tapettu ja lähtenyt tästä maailmasta syytettynä aseiden myymisestä apasseille. Willin matka tuo hänet Coronadon kaupunkiin jossa tottakai paikallinen karjatilallinen Waggoman (Donald Crisp) omistaa kaiken sekä kaikki ja jos ei, niin silloin kannattanee harkita muuttamista muualle. Waggoman ei ole niin tyypillisen ilkeä kuin näiden tarinoiden rosvoparonit yleensä ovat, mutta on silti ympäröinyt itsensä ihmisillä joiden kuppi keikahtaa nurin ennen kuin se ehtii kunnolla täyttyäkään. Osa heistä on tietenkin sukua isolle pomolle, koska mukaan pitää saada se kaikki perheen puolesta-tematiikka. Coronadoon Will on kuitenkin varastetun aselastin jäljittänyt ja täältä hän uskoo löytävänsä syyllisen sekä keikkaan että veljensä kuolemaan. Kukaan ei tietenkään tiedä kuka Will on ja miksi hän täällä on, mutta vakavamielinen mies kyselemässä arkaluonteisia asioita herättää tietenkin huomiota ja jo ennen sitä Waggomanin oikeat kädet aiheuttavat kitkaa Willin kanssa, tehden sen ihan vain koska ovat pässinpäitä. Pian asiat alkavatkin eskaloitumaan ja jos Will ei aiemmin halunnut poistua kaupungista ennen kuin saa totuuden selville, nyt hän ei pääsisikään pois ennen kuin joku on maksanut asiasta hengellään.

Muukalainen Laramiesta on Steven Jay Schneiderin mielestä yksi niistä tuhannesta ja yhdestä elokuvasta joka olisi nähtävä ennen kuolemaa ja onhan kyseessä varsin mallikas peruswestern...

Mutta niin,,, peruswestern.

Jos muita mukaan kelpuutettuja länkkäreitä ovat muun muassa Punainen virta, Huuliharppukostaja, Etsijät, Armoton ja muut ns. pakolliset mestariteokset, vaikuttaa vain pelkästään rutiinihyvä Muukalainen Laramiesta olevan kuin jokin kiintiön täyte jonka on oltava siellä koska pitää olla tietty määrä Stewart-leffoja mukana tai jotain muuta joka nostaa sen jonossa etusijalle. Muukalainen Laramiesta kun ei ole tarinaltaan mitenkään erikoinen, mutta se on ehdottomasti hyvä. Siinä eivät näyttelijät tee mitään uransa parhaimpia suorituksia, mutta näyttelevät hyvin. Se ei ole visuaalisesti tarpeeksi klassisen jylhä taikka modernin rujo ollakseen erityisen mieleenpainuva, mutta se näyttää varsin hyvältä. Kaikki tässä elokuvassa tuntuukin olevan ihan kohdillaan, mutta mikään ei nouse niin korkealle että ymmärtäisin miksi kaikista maailman elokuvista (tai siis niistä jotka Schneider jengeineen on katsonut tai joista on kuullut) Muukalainen Laramiesta kuuluisi 1001 joukkoon. Jokainen meistä elokuvan intohimoisista ystävistä joka on joskus puntaroinut päässään taikka paperilla jonkinlaista toplistaa tietää kuinka vaikeaa on tiivistää kaikki nähty kymmeneen parhaimpaan, saati että edes 50 tuntuisi tarpeeksi laajalta, ellei sitten rupea luomaan rajoituksia listalleen, kuten parhaimmat elokuvat tietyltä ajalta, tietystä lajityypistä, etc. Kokosin aikoinaan mielestäni parhaimpien 100 elokuvan listan ja sekin tuntui liian rajoitetulta, ja jouduinkin tekemään sellaisia päätöksiä kuin, että vain yksi elokuva per ohjaaja, tms., ja silti menin rikkomaan parissa kohtaa sääntöjäni. Jokainen tietenkin varaa oikeutensa muuttaa näkemyksiään ja valintojaan, jonka vuoksi Schneiderkin (tai siis kriitikkolaumansa) on kirjoittanut historiaansa uusiksi minkä kerkiää ja tuntuukin, että jokainen kerta kun hän lisää sinne joukkoon jonkin uunituoreen elokuvan poistaen tieltä jonkin aiemmin sinne kuuluneen, olisi kenties parempi jos hän laajentaisi kirjan lukua kuin pitäisi sen aina samassa. Miten se listalta poistettu elokuva muuttui yllättäen sen verran huonoksi ettei se enää ole niin hyvä, että se pitäisi nähdä ennen kuolemaa? No kuitenkin, listat elävät ja mielipiteet muuttuvat, mutta yleensä sitä ymmärtää valinnat. Tämän elokuvan kuulumista tuolle listalle minä en ymmärrä. Jos kyseessä olisi länkkärit jotka on nähtävä ennen kuolemaa niin sitten kyllä ja silloin sen ei tarvitsisi olla niinkään suuri kuin 1001, mutta kun se nyt kuitenkin on kaikista lajityypeistä niin Muukalainen Laramiesta kuuluisi pikemminkin sijalle 2003. Eikä sekään ole huonosti. Ei todellakaan. Eikä Muukalainen Laramiesta huono elokuva olekaan. Se on vain tekijöitä ajatellen pelkästään odotetun hyvä. Ja tätä haastetta varten se ei ole miljööllisesti niin lännenromanttinen miksi tuumisi haluvansa istua sen hevosen selässä katsomassa auringonlaskua. Mutta toki se tarjoilee ihan kelvollisia westernvisioita.

Muukalainen Laramiesta olisi erinomainen yhtenä Virginialainen-sarjan jaksona. Mistä puheen ollen, isoisäpuoleni (mummoni poikaystävä) kertoi kuinka hän nuorena miehenä oli kova Virginialaisen fani ja meni jopa muiden kaltaistensa kanssa ihmettelemään kun James Drury oli tullut Suomeen vierailulle. Vierailusta onkin maininta Druryn IMDb-trivioissa: "In 1971 appeared in Finland for four appearances in different Mid-Summer's festivals. At the time he was very popular there after having been in the TV series Virginialainen (1962). He was told that kind of reception he got in Finland was like Elvis Presley and Frank Sinatra got in USA." Ja isoisäpuoleni mukaan tapahtumassa olikin pään sekoittavaa suuren maailman meininkiä, mutta fanina pettymys oli ollut suuri kun suoraselkäisenä miesten miehenä (no homo) tunnettu lännensankari olikin kuulemma ollut ihan tavallinen juoppo. No, Ylen arkistoissa on video Druryn saapumisesta tuhansien järvien maahan, eikä hän siinä ainakaan miltään Arto Melleriltä vaikuta, mutta kyllä toimittaja tekee pienen viittauksen alkoholikäyttäytymiseen. Muistan kyllä lukeneeni jostain, että Drurylla oli ongelmia viinaksien kanssa, mutta Ylen videon perusteella se on hieman tulkinnanvaraista pelkän huojuvan kuvan perusteella, varsinkin kun varmaan juhannuksekti tänne tullut mies otti tapahtuman jonkinlaisena bilettämisenä ja olisi siten jo Ken Wahl tullessaan.

Virginialainen oli muuten hiton hyvä sarja. Parempi kuin Bonanza.

Tähdet: ***

Muukalainen Laramiesta

Väliaika

They said I could be anything.

What the hell is that?

Elokuvahaaste 2016: 23. Mustavalkoinen elokuva

Kuollut saapuessaan (D.O.A., 1950)

Tapanani ei ole murehtia vanhoja kirjoituksiani ja niinpä en myöskään ole halukas kirjoittamaan uudestaan jostain elokuvasta joka on jo saanut paikkansa tässä blogissa. Syytä toki saattaisi olla sillä eivät kaikki kirjoitukseni omastakaan mielestäni ole mitään henkevyyden riemuvoittoja ja varsinkin ne elokuvat jotka olen katsonut ja joista olen kirjoittanut selvästikin väärässä mielentilassa ansaitsisivat jo pelkästään siksi remakearvostelun osakseen. Puhumattakaan niistä alkupuolen teksteistä joiden aikana olen vielä etsinyt omaa tyyliäni, vaikka olinkin taatusti jo sillon varma siitä, että olen paras ja kaunein ja varmaan nopeinkin (sori leidit tuosta jälkimmäisestä). Jokainen niistä kuitenkin on sen ajan ja hetken todiste, ja historiaa kirjoittavat uudestaan vain siitä oppimattomat sekä aikamatkustajat jotka koettavat salamurhata Hitlerin. Joten jos kirjoitinkin jostain elokuvasta ollessani väärässä mielentilassa niin se oli kuitenkin silloin kuitenkin se oikea ja sitä elokuvaa todennäköisesti tarvitsi päästääkseen pois siitä väärästä mielentilasta, jolloin se olikin aivan oikeassa hetkessä, oikeassa tilassa. VAU! Ja jos oli teksti millaista tahansa, mutta pystyn silti seisomaan sanojeni ja annetun pistemäärän takana olisi remakekirjoitus yhtä tarpeeton kuin Kate Hudson. Kuka? Onko hän se näyttelijä Greyn anatomiasta? Ei, hän on Ellen Pompeo ja joo, en minäkään ymmärrä miksi kukaan katsoo Greyn anatomiaa.

On kuitenkin yksi elokuva josta tekemäni kirjoitus vaivaa minua hieman normaalia enemmän ja se on tämän Kuollut saapuessaan-elokuvan remakesta tekemäni arvostelu. Ei pelkästään se, että kyseessä on blogin haparoivien ensiaskelien aikana kirjoitettu arvostelu ja siten jo syntyessään jalkapuoli (jaarittelen sen yhteydessä kuin Fidel Castro päivän kestävässä puheessaan ja luettelen elokuvan tapahtumia enemmän kuin sen käsikirjoitus), mutta etenkin se että annoin sille aivan liian alhaisen pistemäärän on aina kiusannut minua. Kyseessä on samperin tehokkaasti rullaava jännityselokuva joka on loistoesimerkki siitä miten uusintaversion avulla voidaan onnistuneesti päivittää jotain mitä vain, mutta jostain syystä minä uskottelin itselleni että vaivaiset neljä tähteä on tarpeeksi. Neljä! Miksen samantien sylkenyt Dennis Quaidia kasvoille.

No, nyt kuitenkin on sen alkuperäisversion vuoro.

Frank (Edmond O'Brien) kävelee poliisiasemalle tehdäkseen ilmoituksen murhasta: hän itse on uhri.

Vielä pari päivää sitten Frankin elämä oli ihan samanlaista kuin kenen tahansa muunkin. Kelvollinen duuni kirjanpitäjänä, hieman seestynyt mutta mukava suhde nätin Paulan (Pamela Britton) kanssa ja muutenkin elämä oli jännityksestä vapaata, mutta ainakin varsin miellyttävää. Lomamatka tapaamaan kollegoita muuttaa kaiken, sillä viinanhuuruisen illan kääntyessä aamuksi saa Frank todeta ettei tämä olekaan ihan normaalia krapulaa mitä tunnen. Ilmenee että Frank on myrkytetty, mutta kuka ja miksi. Elinaikaa on ehkä päivä, hyvällä säkällä kaksikin viikkoa, joten jos Frank haluaa vastauksia ei aikaa ole tuhlattavaksi. Kenties se herra Phillips joka oli koettanut tavoitella Frankia tietäisi jotain asiasta. Ehkä, jos ei itse olisi yllättäen kuollut ihmeellisessä itsemurhaonnettomuudessa. Frankin askeleet johtavat vain lisäsolmuihin ja pian tuntuukin siltä, että vain hänellä, myrkytetyllä miehellä itsellään ei ollut mitään tekemistä koko päivänvaloon nousevan asian kanssa, vaan kuollut herra Phillips on jokaisen mysteerin keskipiste. Hän vain ei kerro mitään... koska on kuollut.

Olen sanonut, että tämän elokuvan remake on lajissaan siksi harvinainen, että se on parempi kuin alkuperäisversio ja vaikka sellainen kuulostaakin pyhäinhävistykseltä, etenkin kun ottaa huomioon tämän orginaalinkin olevan varsin erinomainen elokuva, olen silti edelleen samaa mieltä. Pienet tarinalliset muutokset hahmojen ammattien taikka motiivien suhteen eivät ole niinkään merkityksellisiä, koska molemmissa versioissa ne toimivat varsin hyvin, mutta varsinkin yhdessä asiassa remake onnistuu niin paljon paremmin, että vaikka juuri tämän leffan vuoksi rupesinkin aikoinaan diggaamaan Edmond O'Brienista ja hän tekeekin onnistuneen roolisuorituksen, on uusintaversiossa se myrkytyksen vaikutus konkreettisemmin läsnä, tehden sekä uhrista että elokuvankulusta sellaisen, että tehtävää on mutta aikaa ei. Se myrkytyksen vaikutus tulee remakessa paremmin esille jo heti alussa, kun siinä missä O'Brienin Frank kävelee reippaasti karsinaan ja esittää asiansa tomerasti, on Quaidin esittämä päähenkilö epävarma askelissaan ja puheessa on turhautumista tilanteeseen. Viimeisiä henkosiaan vetäväksi henkilöksi Frank on aivan liian energinen.

Lisäksi olen sitä mieltä, että uusintaversiossa ollut motiivi myrkytykseen on parempi kuin tässä originaalissa, johtuen siitä että se osoittaa paremmin sen kuinka äärimmäisyyksiin voidaan ajautua käytännässä aivan turhan vuoksi, teema toki tässäkin käytetään avuksi, mutta remakessa se on turhauttavamman arkinen ja siksi parempi. En myöskään oikein arvosta tämän alkuperäisversion humoristisia kevennyksiä, kuten alkupuolen baariosuudessa olevia kännikaloja jotka vaikuttavat kuin olisivat pyrkimässä Reefer Madnessin esiintyjiksi kuin esittämässä oikeasti juovuksissa olevia. Mutta se nyt johtunee osaltaan aikansa tavasta esittää asiat, sillä tällöinhän yksi jointti vei suoraan helvettiin, kun nykyään se jättää enää ovelle kolkuttelemaan. Vaikka se motiivi nyt osoittautuukin aika rutiinijutuksi, varsinkin film noir-ajan tarinoille (jep, aviopetos), on elokuvan tarina kuitenkin aivan loistava mysteeri jossa availlaan lukkoja sopivan harvakseltaan ja O'Brien on sopivan tavallinen ihminen keskellä suurta erehdystä. Ehkä liian voimaintunnossa ollakseen kuolemaisillaan, mutta juuri se jokamies-fiilis joka hänessä on tekee hänestä täysin sopivan tähän tarinaan.

Lopetus olisi muuten hyvä, mutta se miten tarkalleen Frank ehtii kertomaan asiansa nanosekuntia ennen kuolemaansa on kyllä nolo. Aivan kuin pommin purkaminen ja oikean johdon katkaiseminen viimeisellä sekunnilla. Ei Frank kuitenkaan ole Bond, James MacGyver.

Tähdet: ***

Kuollut saapuessaan

Elokuvahaaste 2016: 22. Elämänkertaelokuva

Ison Alin tarina (Walking With Dinosaurs: the Ballad of Big Al, 2000)

Ison Alin tarina on osa dokumenttisarjaa Matkalla dinosaurusten kanssa ja erikoisjaksoksi nimetty, vaikka luokitellaankin silti vain yhdeksi jaksoksi muiden joukossa (kuten Meren jättiläiset). Tämä ilmeisesti johtuu siitä ettei se ollut alunperin tehdyn dokumenttisarjan jakso, vaan suosion myötä tehty lisäjakso ja siten aluksi "erikoisjakso" joka ei suoranaisesti kuulunut jatkumoon, mutta sitten lisää erikoisjaksoja peräänsä saaneena muuttunut vain yhdeksi jaksoksi muiden seassa (nyyhkis!). Vaikka mitä väliä sillä on onko kyseessä erikoisjakso vai ei, ja vaikka se aiempien jaksojen vastaisesti keskittyy yleiskuvauksen sijaan pienemmälle alueelle on se silti osa Matkalla dinosaurusten kanssa-dokumenttisarjaa ja koska se on erinomainen ohjelma ei minua liikuta se onko tämä jokin Kaksi kaveria, tyttö ja pizzapaikan halloweenjakso. Ison Alin tarina kuitenkin on erillinen, oma julkaisunsa ja juuri keskittymällä dinosaurusten sijaan yhteen dinosaurukseen on se rakenteensa vuoksi varsin sopiva valinta tämänkertaiseen haasteeseen (vaihtoehtoni oli Michael Shannonin tähdittämä The Iceman).

Tässä meillä on museossa allosauruksen luuranko ja nyt matkataan ajassa taaksepäin 145 miljoonaa vuotta olettamaan miten tämän kyseisen dinosauruksen, eli ison Alin elämä on kulkenut.

Suht' isokokoiseksi mutta ei kuitenkaan lihansyöjäksi kasvava allosauruksen pentu on tietenkin kuoriuduttuaan pieni ja altis monenlaisille uhkatekijöille, kuten muille lihansyöjille jotka Alin myöhemmässä elämänvaiheessa olisivat hänen ruokalistallaan.

Vauvaikäinen Al leikkii, telmii ja peuhaa, ja kun nälkä tulee niin tässä vaiheessa ravintoympyrä koostuu pääosin hyönteisistä. Tottakai ajan kuluessa fyysisen muodon ohella myös nälkä sekä uho kasvavat ja hampaiden väliin tekee mieli työntää vähän isompaa parrua. Kokeilun ja erehdyksen kautta Al oppii ettei pää kolmantena jalkana voi juosta kuin mr. Potatohead ja saalistustaitoihin lisätään väijyminen.

Fossiilista löytyneiden vaurioiden perusteella vaikuttaisi siltä, että Al oli varsin agressiivisesti aktiivinen tarkkailuluokkalainen ja niinpä näemme kuinka jatkuvasti Al on isottelemassa gigantismista kärsiville lajitovereilleen ja näin osoitetaan, että "isoa" isossa Alissa oli vain typeryys joka sai hänet toistuvasti työntämään näppinsä väärään paikkaan. Toisin sanoen Al oli oman aikansa kokoomuslainen opetusministeri. Ei siis liene ihme, että täysin omaa tyhmyyttään Al loukkasi itsensä ja menehtyi kuivuneen ojan pohjalle. Lepää rauhassa opetuksen korkea taso.

"Historia opettaa meille sen, että me emme opi historiasta koskaan mitään."

- G.W.F. Hegel

Olin nuorempana yksi niistä penskoista jotka menivät aivan pähkinöiksi dinosauruksista ja lukivat kaiken mahdollisen niihin liittyvän kirjallisuuden. En nyt väitä muodostuneeni miksikään dinoekspertiksi, mutta tykkäsin kuitenkin niistä paljon ja vaikka en ehkä enää toistuvasti käy kirjastossa etsimässä dinokirjallisuutta olen silti edelleen niiden pauloissa. Tästä syystä niin paljon kuin Matkalla dinosaurusten kanssa-dokumenttisarjasta pidänkin, en kuitenkaan tuntenut saavani siitä aivan niin paljon uutta tietoa kuin olisin kaivannut. Mikä ei tarkoita etteikö kyseinen sarja olisi kovin tietorikas, mutta siitä tulee hieman mieleen se nykyään työpaikoilla vaadittu moniosaaminen joka helposti johtaa siihen, että osaa kaikkea vähän mutta ei mitään kunnolla. Kuitenkin silloin ilmestyessään Matkalla dinosaurusten kanssa oli kovin juttu koskaan kuvatessaan dinoja ns. realistisina eläiminä ihan oikeassa luontodokumentissa, mistä tietenkin suuri kiitos Jurassic Parkin innoittamana tehdyille tietokonetehosteille. Ja näyttihän Matkalla dinosaurusten kanssa todella makeelta, vaikka nyttemmin sen cg-efektit ovatkin aika vanhentuneita, kärsiessään siitä läpikuultavuudesta ja painovoimattomuudesta johon ns. halvemmat tehoste-elokuvat vieläkin kompuroivat. Joskin samalla Matkalla dinosaurusten kanssa on edelleenkin relevantti ja uskottava, koska se ei heitä dinosauruksiaan fantasiatodellisuuteen vaan esittää muinaiset petoeläimet samalla tavalla kuin mikä tahansa peltopyystä taikka rukoilijasirkasta kertova dokumenttiohjelma. Matkalla dinosaurusten kanssa saattaa tukeutua aika vahvasti olettamuksiin, mutta sen hypoteesit ovat todenperäisiä ja sitä tukevat teknisesti vanhentuneetkin tehosteet ovat edelleen realistisia. Uskottaviahan ne olisivat vaikka puuväripiirroksina, sillä kyse ei niinkään ole visuaalisesta tyylistä vaan kokonaisuudesta jossa dinosaurukset esitään oikeina olemassaolevina eläiminä eikä jonain mitkä kaikesta tiedosta huolimatta ovat tavallaan edelleen hieman kuvitteellisia. Toki tietokonetehosteina ne ovat ehkä hiukan uskottavampi kuin tälläisinä:

Joten sarja näyttää edelleen varsin hienolta, eikä ilmavuudestaan huolimatta muistuta mitään Asylumin halpakamaa ja se tarjoaa paljon mukavan kiinnostavaa tietoa dinosauruksista, mutta toki siinä näkyy ikä ja jos sarjan aloittaessa on jo lukenut ne kaikki kirjaston dinokirjat ei se tunnu olevan aivan yhtä täynnä uutta tietoa kuin kaipaisi. Ison Alin tarina tietenkin näyttää aivan samalta kuin muukin osa dokumenttisarjasta, mutta tuntuu hieman pääosuutta syvemmältä koska ei koeta kertoa jotain kaikista, vaan keskittyy jaksonsa ajan vain yhden allosauruksen elämään. Hieman liian nopeasti se tuntuu käyvän kaiken informaationsa lävitse, mutta käyttäessään aikansa syntymästä kuolemaan se on kaikesta huolimatta hieman keskittyneemmän oloinen. Mitään ihmeellistä se ei varsinaisesti kerro vaan esittää Alin tarina hyvin arkisena ja nimenomaan se koruttomuus tekee tästä todellisen oloisen, mikä on hyvin tärkeää kun tavallaan joudutaan pohjaamaan totuuden kertominen eräänlaiseen kolmannen osapuolen kertomaan (ts. fossiilit, verrannolliset eläimet, etc.) ja mukana oleva making of-osuus kertookin miten monituisista palasista Alin tarina koottiin. Ison Alin tarina on varmasti niin totta kuin on mahdollista ja jos ei niin näyttäkää miksi.

En nyt väitä tämän erikoisjakson olevan yhtään erikoisempi kuin emosarjansa, eikä Al vaikuta kovinkaan hyvin muista erottuvalta dinosaurukselta, mutta hyvä osa tämä on ja juuri se taviksena oleminen tekee Alista kiehtovan eläimen, sillä tällä tavoin dinosaurukset vaikuttavat todellisemmilta kuin olemalla vesilaseja värisyttäviä supercooleja t-rexejä joilla on John Williams apunaan (huomautettakoon, että Ison Alin tarinassa on varsin hyvä musiikki). Joten vaikka Al ei ole yhtään sen spesiaalimpi tapaus kuin sinäkään, on molemmilla tarina kerrottavanaan. Tosin jos et ole dinosaurus niin Alin tarina on, sori vaan, ehkä hivenen houkuttelevampi.

Tähdet: ****

Ison Alin tarina

Elokuvahaaste 2016: 21. Elokuva joka sijoittuu koulumaailmaan

Since You've Been Gone (1998)

On lukion luokkakokouksen aika ja niinpä vanhat opiskelutoverit kohtaavat jälleen. Osa on pitänyt yhteyttä, osa ei, osa on menestynyt, osa ei, osa ymmärtää ettei menestys ole vain iso säkki rahaa ja terhakat tissit, osa ei, osa on muuttunut, osa ei, mutta siellä kuitenkin ovat edelleen ne tutut hahmot kuten kiusaaja, kiusattu, nörtti, elitisti, kingi, cheerleader, luuseri, seinäkukkanen, hörhö, etc. Yksi kantaa kaunaa jostain kouluaikojen yhteenotosta, toinen ei edes muista koko asiaa. Juoruillaan, tapellaan, ihmetellään kun joku on 10 vuoden kuluessa kaljuuntunut ja miten joku toinen on laihtunut. Tälläistä peruskamaa alusta loppuun. Joitakin ihan kelvollisia vitsejä, helppoa draamaa ja lopussa ongelmat ovat joko ratkaistu taikka onnellisesti lakaistu maton alle, sillä vain osalla on tietenkin jonkinlaista merkitystä.

David Schwimmerin esikoisohjaus on hyvin tavanomainen luokkakokouskomedia jossa on yllätyksettömät roolihahmot, keskitason näyttelijäsuoritukset, ennustettava juonikuljetus ja kaikkea muutakin josta voi todeta, että nojaa, kyllähän se aika näinkin kuluu. Siinä kuitenkin on yksi merkittävä seikka jonka vuoksi se on muistettava.

Ei kun sori, ei olekaan.

Since You've Been Gone ei nimittäin ole kovinkaan muistettava elokuva ainakaan siksi, että siinä olisi jotain erikoista ja erottuvaa, mutta onhan se ihan kivaa katseltavaa. Vaikka kaikki onkin jo moneen kertaan koettua, eivätkä näyttelijät tuo hahmoihinsa mitään ihmeellistä niin miellyttäväksihän tälläiset elokuvat muodostuvat pitkälti ryhmästä joka näitä tuttuja hahmoja tutuissa tilanteissa näyttelemään on koottu. Ei niinkään siksi, että heidän tulisi aina tehdä uransa parhaimmat suoritukset, vaan ihan ok-tasokin tuntuu riittävän, sillä miellyttäväksi asian tekee yleensä se, että esiintyvällä porukalla vaikuttaisi olleen kivaa.

Varmasti Schwimmerkin oli pyydellyt kavereitaan tähän elokuvaan ja usein nämä luokkakokous ja vastaavat -elokuvat tuntuvatkin frendien hengailulta ja vaikka yleensä kuvatut henkilöt ovatkin etuoikeutetumpia kuin katsojansa, on siihen toverihenkeen mukava ja helppo samaistua. Tokihan myös se on aina vallan veikeää kun pääsee harrastamaan näyttelijäbongausta ja tälläisissä leffoissahan sitä yleensä pääseekin kokeilemaan.

Mukana ovat Lara Flynn Boyle, Teri Hatcher, Jon Stewart, David Schwimmer, Liev Schreiber, Molly Ringwald, Jennifer Grey, Rachel Griffiths ja iso kasa enemmän kasvoiltaan kuin nimiltään tuttuja tyyppejä. Kuten Joey Slotnick, joka tuntuu kasvojensa perusteella olevan suurinpiirtein kaikkialla, mutta erehdyn aina luulemaan nimeä keksityksi ja miestä Paul Giamattin veljeksi:

Lievästi mielenkiintoista on kuitenkin se, että vaikka kyseessä ei tosiaan ole mitenkään kilpailijoistaan erottautuva elokuva, niin silti tätä katsoessa monet heistäkin joiden nimiä ei tunnista vaikuttavat kovin tutuilta muista elokuvista/tv-ohjelmista ja täten jonkinlaisena yllätyksenä tuleekin se kuinka minimaalisesti elokuva-alan töitä todella moni tämän elokuvan näkyvissä rooleissa oleva on tehnyt urallaan. Esimerkiksi eräänlaiseksi päähahmoksi nostetulla Philip Rayburn Smithilla (herra siinä toisessa kuvassa) on koko urallaan yhteensä 10 nimikettä allaan ja useat ovat roolit sellaisia kuten "fan on the street", "party guest", etc. ja kuitenkin hän vaikuttaa tutummalta. Hänen ohellaan muun muassa varsin näkyvissä osissa olevilla Laura Easonilla, Joy Gregorylla, Heidi Stillmanilla ja David Catlinilla on näyttelijöinä yhteensä vain seitsemän elokuvaa/tv-ohjelmaa tehtynä. Jopa Since You've Been Gonen ns. kapinallista hurmuriroolia esittävällä Thom Coxilla on tämä elokuva mukaanlaskettuna yhteensä vain kolme roolityötä taskussaan. Joten ei tätä elokuvaa voi ainakaan minkäälaiseksi tähdentekijäksi kutsua. Hauskaa kuitenkin on se, että silti tätä elokuvaa katsoessa he kaikki vaikuttavat kovin tutuilta, mutta se varmaan johtunee näyttelijöitä enemmän tutuista hahmoista ja tutuista tilanteista, jonka vuoksi näidenkin esiintyjien uskoo nähneensä monessa muussakin elokuvassa.

Tähdet: **

Since You've Been Gone

Elokuvahaaste 2016: 20. Elokuva, jonka valitset pelkästään kannen perusteella

Leopardijahti (Le léopard, 1984)

Muun muassa Tähtien sota, Indiana Jones ja Rambo kuuluvat niihin elokuvasarjoihin jotka vetivät perässään lukuisia halpakopioita ja monessa tapauksessa tuntui riittävän, että kunhan tämän ns. imitaattorin juliste muistuttaa alkuperäisestä niin muuta yhtäläisyyttä ei sitten tarvitakaan. Tiedä sitten kuinka monta kertaa sitä on tullut katsoneeksi elokuvan vain uskoessaan, että kun sen kannessa oleva hahmo muistuttaa esimerkiksi Ramboa niin varmaan itse elokuvakin on samanlainen ja sitten sitä huomaa ettei Franco Nero mikään Sylvester Stallone ole. Ei se harhauttava kansi nyt aina tarkoittanut, että valheellisesti myyty elokuva olisi ollut huono, mutta kyllähän sen kaikki tietävät ettei sitä samanlaista julistetta tehty myydäkseen eri elokuvaa. Tämä Leopardijahti oli itselleni uusi tuttavuus, mutta jos olisin penskana nähnyt tämän kasetin videovuokraamon hyllyssä, olisi sen Indy-kansi riittänyt syyksi katsomiseen. Sitä se oli nytkin.

Eräänlaisia James Bond kohtaa Indiana Jonesin-seikkailukirjoja tehtaileva Pauline (Dominique Lavanant) on suivaantunut kun kustantaja haluaa tappaa neidin kirjojen sankarin Nick Denverin, syystä koska on jo aika nostaa myyntilukuja sillä kuuluisalla viimeisellä teoksella. Entinen poliisi tai jotain Lartique tai Lartigue tai Larttique (Claude Brasseur) on tapaamassa samaista kustantajaa aikeenaan kirjoittaa sepitetty elämäkertansa, kun sattumalta entisenä vieraan vallan vakoilijana tunnettu henkilö tapetaan kyseisen kirjayhtymän etuovelle ja Lartique kiinnostuu tapauksesta. Sopivasti tuo vakooja ehti kuollessaan sujauttaa kirjaluonnoksensa Paulinen käsilaukkuun ja sitä kautta myös tämä seikkailukirjailija kiinnostuu asiasta. Toisistaan tietämättä molempien tie vie jonnekin Afrikkaan, jossa he kirjaimellisesti törmäävät toisiinsa kun mitkä lie pahikset jahtaavat Paulinea. Seuraa kumiveneilyjä, strutsilla ratsastamista ja arvatkaa vaan pitääkö Pauline Lartiqueta sivistymättömänä moukkana joka ei ymmärrä mitään muuta kuin röyhtäilyä, kun taas Lartiquen mielestä savannilla korkokengillä kävelevän Paulinen kannattaisi pysytellä siellä cocktailkutsuilla eikä sekaantua hommiin jossa voi katkea kynsi. Neiti pohtii miksei Lartique voi olla kuten Paulinen kirjojen sankari, Nick Denver, joka sattuukin pohjautumaan oikeaan samannnimiseen henkilöön (Marius Weyers) johon Pauline on ollut ihastunut ja oho, täällä Afrikassa Nick osuukin kaksikon tielle. Charmantti Nick on kaikkea mitä Pauline miehelta haluaa, joten tottakai hän rakastuu Lartiqueen. Ei se mitään, Nick on se elokuvan pahis ja aikoo varastaa jotain ohjuksia koska on rakentamassa laukaisualustaa josta se tapettu vakooja oli kirjoittamassa.

Niin ja se leopardi joka on elokuvan nimessä? Mahdollinen nimi Lartiquen kirjalle. Kirja ei kerro leopardista.

Vaikka se nyt onkin Indiana Jones joka ensimmäiseksi tulee mieleen kun kantta katsoo, niin kyllä se taitaa olla Vihreän timantin metsästys joka on tämän tekijöiden mielessä ollut. Joka sekin ymmärrettävästi on paljosta velkaa ruoskivan arkeologin seikkailuille. Voihan se olla sattumaakin ottaen huomioon Leopardijahdin ja Vihreän timantin metsästyksen ollessa saman vuoden elokuvia, mutta kiire ei ole koskaan ollut este lainaaville elokuvielle ja kyllä näiden kahden välillä on hyvin paljon samanlaista seikkailuromantiikkaa sekä huumoria, että yhtäläisyys on peiliin katsomista. Lartique on moukkamainen renttu ja Pauline kaupunkilainen hienohelma, että sekin kuulostaa kovin tutulta. Ei se mitään, sillä Leopardijahti on aika kiva komediallinen seikkailuelokuva, joka ei nyt ole aivan yhtä viimeistelty tai keskittynyt (pahikset ja kaiken aloittanut vakoojan kuolemakin unohdetaan toistuvasti) kuin esikuvansa, mutta ei se myöskään tunnu pelkästään parempiansa ryöväävältä halpakopiolta. Sitä se toki saattaa olla ja toteutuksessa on samanlaista kömpelyyttä kuin vaikkapa joissakin Terence Hill/Bud Spencer-elokuvissa, mutta samoin kuten ne on tämä silti miellyttävää katseltavaa.

Kansikuva ei tietenkään ole täysin onnistunut kuvaus elokuvasta, sillä ei tässä Gary Cooperia ole

ja jos tuo on olevinaan kirjasankari Nick Denver, pitäisi hänen silloin näyttää Edgar Froeselta,

mutta ei se kansi nyt kyllä myöskään niin harhauttava ole kuin monet muut samaan syyllistyvät. Tällä kertaa ei sentään kuvassa ole öljyttyä lihaskimppua kun elokuvassa sama hahmo näyttääkin Klonkulta, mutta vaikka Leopardijahti näyttääkin hieman vähemmän isolta kuin mitä kansi antaa ymmärtää, on se silti edelleen safaripukuista seikkailua.

Pidän siitä miten Leopardijahdin toinen julistemalli tuntuu korostavan enemmän sitä romanttista puolta seikkailussa

ja kuinka ollakaan se versio tuo mieleen Vihreän timantin metsästyksessä olleen Kathleen Turnerin esittämän Joan Wilderin romantiikkakirjat.

Tähdet: ***

Leopardijahti

Elokuvahaaste 2016: 19. Elokuva, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä

Bound (1996)

Ns. telaketjulesbo Corky (Gina Gershon) on juuri vapautunut vankilasta ja saa mafiosotuttujensa avustuksella asunnon talosta jossa asuvat myös mafian pikkupomo Caesar (Joe Pantoliano) hekumallisen vaimonsa Violetin (Jennifer Tilly) kanssa. Naisennälkäisenä Corky on otollinen uhri viettelevälle Violetille ja heidän välillään herääkin sorminäppärä suhde. Onko se rakkautta vai ei, mutta epäilyttävää se on silti koska Violet houkuttelee Corkyn mukaan pettämään Caesar ja viemään miehen kirjaimellisesti pesemät rahat. Selittäköön mies itse pomoilleen mihin ne katosivat, varsinkaan kun Caesar ei muutenkaan ole mafiapomon pojan, Johnnien (Christopher Meloni) suosiossa ja siten helppo syntipukki. Muuten hyvä suunnitelma, mutta koska Caesar sattuu olemaan sekä helposti ohjailtavissa että pahuksen neuroottinen, niin hän mennessään lankaan rupeaa kuvittelemaan pahempia ja kuten aina tälläisissä tapauksissa, asiat rupeavat luisumaan hallinnasta.

Tämä ei nyt ehkä ollut mielestäni osuvin valinta tähän haasteeseen, mutta kun kävin leffahyllyjäni läpi pyrin kuitenkin hakemaan jotain elokuvaan joka olisi paremman selityksen puutteessa enemmän minua kuin jokin Brokeback Mountain tai vastaava. Joka ei siis ole kommentti siitä ettäkö esimerkiksi tuo mainittu elokuva olisi mielestäni huono, mutta se nyt vain on sellainen rutiinioscarleffa joka soveltuu paremmin jonkun muun kirjoittajan kohteeksi. Toki Boundissa on homoseksuaalinen suhde sen naispäähahmojen välillä, joten siltä osin se kyllä täyttää haasteen vaatimuksen, mutta vaikka tämä saikin ilmestyessään maineen olla se lesboleffa, niin eipä sillä samaa sukupuolta olevien hahmojen suhteella ole tarinan suhteen mitään merkitystä. Elokuvan juoni pysyisi täsmälleen samana jos Jennifer Tillylla olisi salasuhde Gene Gershonin kanssa, sillä se että he ovat molemmat naisia ei vaikuta tarinankulkuun. Tässä ei ole mitään suhteemme on tabu ja yhteiskunta ei meitä hyväksyisi-kamaa meneillään, tai kuinka hahmot toimisivat juuri siten kuin toimivat juuri sukupuolensa taikka seksuaalisuutensa vuoksi, vaan kyseessä on tarina femme fatalesta joka viettelee himokkaan duunarin (puutarhuri, mekaanikko, tai kuten tässä tapauksessa , talonmies [sori, siis kiinteistöhuoltaja]) osalliseksi rikokseen, jossa tuttuun tapaan se on naisen puoliso joka saa petollisuutta osakseen. Pistetään sinne Don Johnson, Jennifer Connelly ja Virginia Madsen niin lopputulos on Hot Spot. Pistetään sinne Sean Penn, Nick Nolte ja Jennifer Lopez niin lopputulos on U Turn.

Nyt siellä on vain Johnsonin ja Pennin sijaan kauniimman sukupuolen edustaja.

Ei se mitään, koska ei se Boundia mitenkään heikennä. Se on hemmetin hyvä jännityselokuva. On se silti jotenkin mainitsemisen arvoista, että vaikka tosiaan ilmestyessään se sai kohtuuttomankin paljon huomiota nimenomaan syystä, että päähenkilöillä on keskenään lesbosuhde ja sen myötä esimerkiksi elokuvan seksiaktit tuntuvat ehkä normaalia kiihkeämmiltä, niin se ei kuitenkaan ole kertomus lesboista, vaan nimenomaan samanlaisesta viettelyksen kautta kohtalokkaaseen rikokseen vievästä tiestä mitä on koettu monessa muussakin tiukassa ja väljässä rikoselokuvassa, eikä siinä sukupuoli ole merkittävin seikka vaan himo joka turmioon vie. Joskin vaikka en pidä saman sukupuolen seksiakteja tai vastaavaa mitenkään pysäyttävän merkittävänä asiana Boundissa, niin toki myönnettäköön ettei se merkityksetönkään asia ole. Se on kuitenkin enemmänkin samanlainen ratkaisu kuin tehdä nykyelokuva mustavalkoisena, tai antaa päähenkilölle kiltti josta kaikki voivat sitten kysellä. Se on jippo, yksityiskohta, kosmeettinen ratkaisu, tms., joka ei ole haitaksi, mutta joka ei myöskään ole oikea syy siihen miksi elokuva, eli nyt Bound on onnistunut. Se ei ole hyvä siksi, että kaksi naista hässii, mutta se on kuitenkin osittain hyvä siksi miten se hässiminen esitetään. Ihan oikeasti, vaikka tälläisellä elokuvalla onkin riskinsä päätyä muistetuksi vääristä syistä, jotka usein juontuvat seksuaalisesta toiminnasta, niin Boundissa onnistutaan parissakin asiassa jotka liittyvät väkisinkin sen esittämiin seksikohtauksiin. Ensinnäkin Tillyn ja Gershonin välillä on sellaista kemiaa mistä monissa muissa elokuvissa voidaan vain haaveilla. Katsokaapa kovasti seksuaalisesta toiminnasta tunnettua yliarvostettua snoozefestia, Eyes Wide Shutia ja näette kuinka edes tosielämän pariskunta, maailman parhaimpiin luokiteltu ohjaaja ja käsikirjoitus täynnä paneskelua onnistuu vain tappamaan erektion niin haarojen välissä kuin aivoissakin. Tom Cruisen ja Nicole Kidmanin kemia kun korkeintaan pitää sen kylmän lahnan jäisenä, eikä tosiaankaan saa edes lisätyillä hallusinogeeneillä mielihyvää aikaiseksi. Älkääkä edes väittäkö etteikö Kubrick koettanut saada hekumaa aikaiseksi, vaikka itse elokuva korostaakin elottoman suhteen umpikujamaista elvytystä. Joidenkin näyttelijöiden välillä on kipinää ja joidenkin ei. Cruisen ja Kidmanin (ja Kubrickin) ei. Tillyn ja Gershonin välillä sitä on niin paljon, että heidän aivan ymmärrettävästi huhuttiin olevan pariskunta elokuvan ulkopuolellakin. Toiseksi juuri sen vuoksi, että pääparin kemia toimii ollaan itse seksiaktin kuvauksessa onnistuttu tekemään siitä luonnollisen oloista ja kyllä, oikeasti kiihkeää, jolloin se tuntuu oikealla tavalla seksikkäältä. Se ei ole vain paneskelua jotta saadaan Basic Instinct-fanit märiksi, vaan siten että se stimuloi myös ajatuksia ja seksikkyys on yhtälailla sormenpäissä kuin harmaassa massassakin. Jos siis haluaa katsoa Boundin vain tumputusfantasian täydennykseksi, onnistuu se mainiosti, mutta se onnistuu myös kuvaamaan fantasioinnin kohteet oikeina ihmisinä ja sitä moni millään lailla seksiä esittävä elokuva ei onnistu tekemään. Se onnistuneisuus ei vain ole riippuvainen kahdesta naisesta, vaan kahdesta täydellisesti rooleihinsa istuvista näyttelijöistä.

Lopulta haasteen vaatimusten täyttäminen onnistuukin mielestäni paremmin tiedolla, että tuolloin vielä veljekset Wachowskit ovat muuntuneet sittemmin sisarukset Wachowskeiksi Larryn vaihdettua sukupuoltaan Lanaksi.

Josta syystä Boundiakin katsoo nyt siten eri tavoin kuin aiemmin, että sen hahmoista (Gershon on ns. butch, Tilly femme ja Pantoliano sovinisti) etsii merkityksiä joita siellä ei kenties kuitenkaan ole, mutta jollaisia luulee olevan vain koska toinen kirjoittajaohjaajista on seksuaaliseen vähemmistöön kuuluva henkilö. Onko Matrixin Trinity lyhythiuksinen latexfetisisti koska se sopii tiettyyn mielikuvaan? Onko Joe Pantolianon Cypher Tom of Zion? Mitä väliä. Toivottavasti Lana ei rajoita elokuvatekoaan transsukupuolisuutensa vuoksi, vaan jos jotain, niin laajentaa tajuntaansa. Mutta pyydän, ei enää Speed Raceria. Ei koskaan enää Speed Raceria. Mutta silläkin uhalla, kokemuksiemme tulee vapauttaa, ei kahlita.

Seikka josta pidän kovasti liittyen tämän elokuvan hahmoihin on se, että vaikka tuttuun tapaan he joita huijataan ja joille tapahtuu pahoja asioita ovatkin ansainneet kohtalonsa, niin vaikka Pantolianon Caesar onkin täysi nilkki joka saa mitä tilaa jo pelkästään vaimoaan kohtaan johtuvasta ikävästä käyttäytymisestä, tuntee silti häntä kohtaan sympatiaa. Caesar kun on se väliinputoaja joka haluaisi olla johdossa, mutta saa kaikilta vain kuraa niskaansa ja kantaakseen syyn ihan mistä tahansa mitä on koskaan tapahtunut ja siten kun kaiken sen duunin kautta tulevan potkimisen jälkeen vielä kotonakin tulee isku kasseille, onhan se hieman ikävää.

Bound on erinomaisesti näytelty, kiihkeän kireä rikoselokuva jota katsellessa tulee sekä kuuma että kylmä hiki ja se näyttää aivan julmetun hienolta kiitos lämpimän lihan ja syntisen mustan sävyjensä (tulee hieman mieleen Body Heat), mutta myös muutamien näppärien valkopunaisten värikontrastiensa ansiosta.

Kamerakin liikkuu kuin parhaimmissa Coeneissa, ettei valittamista siltäkään osin.  Tämä on elävä, hengittävä elokuva.

Pantolianon liian iso puvuntakki saa hänet näyttämään pikkupojalta.

Bound on yksi 90-luvun parhaimpia rikoselokuvia, vaikka onkin jäänyt ehkä liian vahvasti seksikkään maineensa vangiksi. Mutta kaikki jotka diggailevat Mementon kaltaisista trillereistä (ei niin juonimutkien vaan varmaotteisen harkitsevuuden vuoksi) lienevät kotonaan tämänkin seurassa. Ellet sitten tietenkin ole kuin se eräs kohtaamani asiakas joka ei suostunut katsomaan Boundia koska siinä esitetään "lesbistisiä" kohtauksia. Samasta syystä hän jätti alunperin katsomatta William H. Macyn elokuvan Panic, mutta katsoi sen sitten kuitenkin koska poikansa kehui sitä ja totesi elokuvan olevan hyvä jopa lesbistisestä kohtauksestaan huolimatta. Kerran houkuttelin hänen poikansa kehumaan erästä elokuvaa jota äitinsä hyljeksi ja katso! sen jälkeen se olikin hyvä elokuva.

Tähdet: ****

Bound

Elokuvahaaste 2016: 18. Yli 100 vuotta vanha elokuva

Winsor McCay, the Famous Cartoonist of the N.Y. Herald and His Moving Comics (1911)

Vanhimmat elokuvat jotka löytyvät omasta kokoelmastani taitavat olla vuoden 1920 Tohtori Caligarin kabinetti ja Tohtori Jekyllin salaisuus, kun taas Nosferatu, Panssarilaiva Potemkin ja muut iäkkäämmät tapaukset ovat vuosiensa perusteella kuin vasta eilen tehtyjä, jolloin yli 100 vuotta vanhan elokuvan kohdalla sain turvautua nettiseikkailuun. Itselleni aiemmin tuntematon sivusto 100 Year Old Movies sai luvan tulla apuun ja sieltä etsinkin jotain joka sillä hetkellä sytytti. Tämä sitten oli Winsor McCay esittämässä itseään ja sarjakuvaluomuksiaan.

Winsor McCay (Winsor McCay) kertoo taiteilijakollegoillleen, että pystyisi tekemään eräänlaisen liikkuvan kuvasarjan, eli animaation. Kaverit naureskelevat, mutta McCay sanoo tekevänsä 4000 piirrosta jotka yhdessä todistavat elottoman paperitaiteen osoittavan liikettä. Kaikki piirrokset kuvataan yksitellen elokuvakameralla ja lopputuloksen peilautuessa valkokankaalle syntyy illuusio elävistä piirroksista ja McCay on osoittanut ystävilleen, että "King Kong ain't got shit on me!"

Jos on lukenut McCayn sarjakuvia, mikä siis aika pitkälle tarkoittaa Pikku Nemoa, tietää miehen olleen aivan julmetun lahjakas taiteilija ja piirrostyylissään hyvinkin moderni, jolloin hänen tyylinsä on vahvasti vaikuttanut myöhempiin piirtäjäsukupolviin ja kosketuksen näkee vielä tänäkin päivänä. Enkä tarkoita sillä vain Pikku Egoa.

Animaation edelläkävijäksikin McCayta voi huoletta kutsua ja tämä lyhytelokuva on mainio keino osoittaa miten elokuvataiteen alkuvuosina animaatiot syntyivät ja millaisia elokuvat ylipäätään tuolloin olivat. Vaikea tätä on nyt nähdä samanlaisena ihmeenä kuin millaisia ne varmasti silloin 1900-luvun alussa olivat, mutta esimerkiksi tämän nimenomaisen elokuvan kohdalla se kuitenkin osoittaa kuinka vähän ollaan kaavasta poikettu silloin kun on haluttu tehdä jotenkin animaatioon liittyvään esittelyä. Käytännössä tämä on samanlainen making of-lyhäri jollaisia näkee Futuramoista Aku Ankkaan ja Väiskiin väliltä, sillä niissäkin usein joku piirtää ja hahmo herää henkiin, yleishengen ollessa hilpeä kun elävä piirroshahmo hassuttelee ja piirtäjä toimii Jumalana. Joten vaikka kyseessä on tarinalähtöinen elokuva Winsor McCaysta esittämässä hahmoa nimeltä Winsor McCay joka vedonlyönnin seurauksena toteuttaa taiteellisen läpimurron, niin se onkin pikemminkin dokumentti jossa Winsor McCay on Winsor McCay ja hän esittelee työtään joka on taiteellisen läpimurron tekeminen.

Kelvollista kermakakkusketseilyä ja lopussa esitettävä animaatio on varsin hieno, mutta riippumatta tekoajankohdasta kyseessä tuntuu olevan enemmänkin vain varsinaisen elokuvan traileri kuin lopullinen tuotos.

Tähdet: ***

Winsor McCay, the Famous Cartoonist of the N.Y. Herald and His Moving Comics

Elokuvahaaste 2016: 17. Elokuva, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta

Sleeping Beauty (2014)

Tämä Prinsessa Ruusunen-elokuva lienee ollut Casper Van Dienille tärkeäkin projekti, sillä sen ohella että se sattuu olemaan hänen esikoisohjauksensa, on hän myös kirjoittanut tämän adaptaation ja palkannut mukaan itsensä ohella vaimonsa (ilmeisesti nyttemmin ex?) ja kaksi lastaan. Minä uskon tähän. Pistän sydämeni peliin.

Tai sitten hänellä ei vain ollut tarpeeksi rahaa ulkopuoliseen apuun. Mikä on hyvin todennäköistä, sillä olen ihmeissäni jos tämän tekemiseen on käytetty enemmän rahaa kuin mitä sen dvd tuli minulle maksamaan (neljää leffaa vitosella).

Kuningas ja kuningatar (Casper Van Dien ja Catherine Oxenberg) unohtavat tyttärensä kastetilaisuuden kutsuvieraslistalta yhden henkilön ja aivan kuten jos Oscar-kiitospuheesta jää joku tuottajan serkku mainitsematta, niin ihan hirveä poruhan siitä syntyy ja taas langetetaan kirouksia päälle. Nyt listalta pois jäänyt noita Tambria (Olivia d'abo) kiroaa kuningatarparin lapsen, Dawnin, että kun täytät sen ja sen verran niin se on henki pois. Onneksi kuitenkin hyvä haltijatar (varmaan jotain sukua Van Dienille) tulee hätiin sanoo, chill bitch, sä vaan nukut kunnes prinssi tulee ja suutelee. Siispä Dawn (Grace Van Dien) kasvaa linnanmuurien suojassa, mutta kun aika koittaa niin neiti nukahtaa ja samalla uinuu koko valtakunta, jolloin paha noita tietenkin rupeaa johtamaan paikkaa rautanyrkillään. Mutta aika vie ja kaikki unohtavat murattien peittämän unen valtakunnan ja siellä olevan ilkeän noidan. Kaukana sieltä asuva moukkaprinssi Jayson (Edward Lewis French) saa kiusatun tallipoikansa Barrowin (Finn Jones) avustuksella tietoonsa edellä mainitun legendan ja tuumii, että suudelma valtakunnan saamiseksi vaikuttaa sopivan helpolta laiskaan luonteeseeni. Siispä Jayson kera jackasskaverinsa ja hyveellinen Barrow lähtevät etsimään Dawnia, mutta pelkkien nukkumattien ohella siellä odottaa se hyvinkin vireä ilkeä noita ja kohta kuolema valtaa alaa. Vähän niin kuin olisi joutunut Hevisauruksen konserttiin. Täälläkin on ihmissyöjäzombeja ja kaikki toivo on heitetty.

No mikään Game of Thrones tämä ei ole. Vaikuttaa siltä kuin joukko kotikutoisia larppaajia olisi seonnut ponitarinoista.

Kaveriporukan kesken pahvihaarniskat ja jeesusteippibufferit vielä menevät, mutta mikään määrä savukoneita (ja niitä vaikuttaa olevan jokaisen nurkan takana) ei saa Sleeping Beautya vaikuttamaan miltään muulta kuin kotivideolta jonka teossa on käytetty mitä nyt keittiönkaapeista löytyykään. Van Dienia lahjakkaampi tekijä olisi kenties saattanut saada sellaisesta jotain irtikin, mutta näillä eväillä kyseessä on vain samaa tuttua kömpelöä halparoskaa jollaista Van Dienilta normaalistikin odottaa (ei liene yllätys, että tämä on Asylum-tuotos). Nyt vain aiempaan erona ohjaajana toimiminen pelkän näyttelemisen sijaan. Olihan se toki hauskaa kun esiin möyrivät öyää-rääh!-dialogilla varustetut zombiet, sillä eipä heitä suuremmin Prinsessa Ruusunen-filmatisoinneissa tapaa ja sellaiset älynväläykset ovatkin tämän merkittävimpiä eroja aiempiin, mutta jep, eivätpä ne kovin hyviä ideoita ole. Varsinkaan kun ne zombietkaan eivät mikään prinssin suudelma ole, vaan kyllä tämän aikana pysyy aika vahvasti siellä untenmailla.

Suosikkikohtaukseni oli kun eräs joukon valopäistä kohtaa zombiet, huutaa "palakaa helvetissä!" ja sytyttää siksi itsensä tuleen. Ei zombia. Itsensä.

Tähdet: *

Sleeping Beauty

Elokuvahaaste 2016: 16. Elokuvan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi

The Adventures of Buckaroo Banzai Across the Eight Dimension! (1984)

Minulla ei ole mielessäni mitään unelmatyötä, sillä vaikka penskana sitä tietenkin vastasi kysymykseen "mikä haluaisit olla isona?" jotain sellaista kuten "palomies", "taiteilija", "200 kiloinen" niin hyvin nopeasti tulin tulokseen, että harrastusta en halua tehdä työkseni jotta en tuntisi sitä velvollisuudekseni ja että jos työstään nauttii, on se tarpeeksi unelmaa joutumatta tyytymään toiveissaan. Minä olen mukavassa työssä, pidän siitä, olen siinä loistava ja niin olin myös edellisessä työssäni, kunnes sen tekeminen ei ollut enää mukavaa ja vaihdoin paikkaa. Aina välillä sanotaan ettei työn tarvitse olla kivaa, sillä sitä ei tehdä jotta olisi mukavaa. Saatana mitä sontapuhetta! Työn pitää nimenomaan olla kivaa jotta sitä haluaa tehdä. Joskus se miellyttävyys peittyy ulkopuolisiin häiriötekijöihin, kuten vaikkapa mitään muuta kuin papereita lukevien konttorirottapomojen päätöksiin, mutta itse päivittäisen työn tulee sivullisista huolimatta olla mukavaa ja minä ainakaan en tee mitään vain pelkästään rahan vuoksi. Mistä syystä minua onkin töissä pirun vaikea houkutella mihinkään vain jotain rahapalkkiota nenän alla heiluttamalla, sillä jos en pidä siitä niin raha ei tee siitä sen miellyttävämpää. Tottakai haluan saada ansaitsemani korvauksen, mutta se ei ole motivaationi jonkin tekemiseen. Heti kun en tunne iloa ja tyydytystä siitä mitä teen nyt, lopetan ja etsin muuta. Tässä en siis huomioi yksittäisiä surkeita päiviä, sillä niitä kohtaa kaikkialla ja pitkin elämää. Ilo ilman satunnaista hallitsematonta tuskaa on itsensä pettämistä, mutta niin kauan kun plussat voittavat miinukset on kaikki hyvin.

Ei minulla siis ole ollut tarvetta unelmoida jostain tietystä työstä, vaikka tokihan olen muiden tavoin välillä ajatellut, että millaistakohan se tai tämä työ olisi. Mutta jos sellainen unelmatyö olisi, ei varmaan mikään voisi ylittää Buckaroo Banzain ammattia: tiedemiesrocktähtikirurgisuperagentti.

Jep, sitä minäkin voisin tehdä.

Buckaroo Banzai (Peter Weller) on neurokirurgi joka päätti huvin vuoksi rakentaa suihkumoottoriauton joka rikkoo ulottuvuuksien välisen rajan ja milloin hän ei ole pelastamassa Maata sitä uhkaavilta vihollisilta, rokkaa hän kybällä tiedemieskollegoista koostetun taustayhtyeensä, The Hong Kong Cavaliersin (Clancy Brown, etc.) kera.

Koe ulottuvuuksien välisen rajan rikkomisesta onnistuu ja sen ohella, että Banzai näkee toisessa maailmassa jotain erikoista, herättää se mielisairaalassa olevan tohtori Lizardon (John Lithgow) huomion, sillä hän oli aikoinaan omissa kokeissaan avannut portin samaan ulottuvuuteen, tuonut sieltä päässään jotain ylimääräistä ja päätynyt siksi pöpilään. Banzai huomasi, että toisessa ulottuvuudessa asustaa vihamielinen muukalaisrotu ja Lizardo on yksi heistä, mutta onneksi omien ystäviensä ohella Banzai on saamassa odottamatonta apua avaruudesta kun Nile Rodgersiksi naamioituneet avaruusolennot ovat saaneet käsiinsä Buckaroo Banzai-sarjakuvia ja tietävät niiden perusteella, että tässä on sankari joka voi estää kaikki vaaralliset elementit. Jotka siis tässä tapauksessa ovat ne ulottuvuusolennot (samaa avaruusolentorotua, mutta jotka vallankaappauksen myötä karkoitettiin toiseen [kahdeksanteen] ulottuvuuteen) jotka ovat suunnitelleet maapallon valtaamista jo vuodesta 1938, jolloin he hypnotisoivat Orson Wellesin esittämään Maailmojen sota-radiokuunnelman jotta kukaan ei lopulta uskoisi avaruusolentojen todellisuudessa hyökänneet, vaan pitäisivät sitä silkkana teatterina. Nyt tohtori Lizardo, joka tunnetaan myös nimellä lordi Whorfin aikoo viimein toteuttaa suunnitelman viimeisen vaiheen ja vallata maapallon tuhomalla sen atomihöyryksi, jotta voisi palata kotiplaneetalleen ja vallata sen, ja todennäköisesti atomihöyrystää.

Onneksi sentään Banzain alkava romanssi nätin Pennyn (Ellen Barkin) kanssa on tolkullinen. Penny kun on tietämättään Alankomaiden kuningattaren ja samalla Banzain edesmenneen ex-vaimon identtinen kaksonen, että sillai.

Niin ja Jeff Goldblum pukeutuu cowboyksi koska voi.

Buckaroo Banzai, tai tarkemmin Superässä Buckaroo Banzai on yksi niistä elokuvista jonka kasetin kulutin penskana puhki ja vielä nykyäänkin katsottuna se on yksi kaikkien aikojen parhaimpia kulttiscifiseikkailuelokuvia. Se vertautuu hieman aikalaiselokuviin kuten Cherry 2000 ja Säpinää Chinatownissa, jonka vuoksi se oli ehkä hieman liian outo jotta olisi tehnyt läpimurtoa massayleisön keskuudessa pysyäkseen vielä vuosiakin myöhemmin mielissä. Ja onhan Buckaroo Banzai outo, mutta se on kiusallisuuden sijaan sitä samanlaisella lämpimän kivalla tavalla kuin miten Wes Andersonin elokuvat ovat. Ilmeisesti Anderson itsekin oli huomannut henkisen yhteyden, sillä Steve Zissoun vedenalainen maailma lainaa hahmojensa loppumarssin suoraan Buckaroo Banzain vastaavasta.

Tekisi kovasti mieleni sanoa tämän vertautuvan myös Paluu tulevaisuuteen-sarjaan sen samankaltaisen leikkimielisyyden ja näyttelijöistä huokuvan vapautuneisuuden vuoksi, mutta siinä missä Marty McFlyn elokuvia voi katsella koko perhe, se tuskin onnistuu tämän tapauksessa. Tai voi onnistuakin, sillä ei tässä esimerkiksi väkivallalla tai muullakaan lapsille sopimattomalla mässäillä, mutta kuvitelkaapa jos Crispin Glover olisi esittänyt jokaista Paluu tulevaisuuteen-hahmoista eikä vain isää, niin Buckaroo Banzai olisi sellainen versio tuosta elokuvasta. Eli kaikki hahmot ovat normaaleimmillaankin vähintäänkin erikoisia, mutta siten pirun hauskoja ja tätä katsoessa tuntuukin siltä, että jokaisella mukana olleella on ollut juurikin hauskaa. Ja kun kivaa pitävien joukossa ovat jo mainittujen ohella muun muassa Vincent Chiavelli ja Christopher Lloyd, niin siinä on ollutkin jo varaa leikata Jamie Lee Curtisin kohtaukset pois.

Ihastuttavia persoonallisia hahmoja, intergalaktisia avaruusolentoja jotka näyttävät kiveksiltä (muistuttavat kumisuudessaan Bad Tasten olentoja) pukeutuneena new romantics-yhtyeeksi, mainion mielikuvituksellisia tehosteita, pähkähullua dialogia ja musiikki jota hyräilemään tuntikausiksi lopputekstien jälkeen.

Bigbooty-niminen avaruusolento joka haluaa että se kirjoitetaan ja lausutaan Bigbooté.

Miksei tämä ole jokaisen suosikkielokuva?

Ainoa mikä minua potuttaa tässä elokuvassa on se ettei koskaan tehty sen lopussa luvattua jatko-osaa: Buckaroo Banzai Againts the World Crime League.

Nyt tosin toivon ettei sitä enää tehdäkään, koska sen olisi pitänyt toteutua jo tuolloin kuin nyt kun tiedämme millaiseksi tietokonekamaksi se tänään päätyisi.

Perfect Tommy: Pictures don't lie. 

Reno: The hell they don't. I met my first wife that way. 

Tähdet: *****

The Adventures of Buckaroo Banzai Across the Eight Dimension!

Väittäkää vielä tämän jälkeen etteikö muka tee mieli katsoa: