Scarecrow (2013)

Pari nuorta menee vuotamaan verta väärässä paikassa ja he tulevat herättäneeksi minkä lie muinaisen demonin tai jotain, joka sitten haluaa pilkkoa enemmänkin nuorisoa. Siihen tarjoutuukin mahdollisuus kun isällinen opettaja vie jonkinlaiset tarkkailuluokan oppilaat keskellä ei-mitään, jotta he voivat oppia siellä vastuun ottamista noutamalla keskeltä peltoa (jossa on kuulemma tapettu vasta 30 henkilöä) creepyn variksenpelättimen, viedäkseen sen keskellä ei-mitään olevaan kotikyläänsä. Onhan sentään alkamaisillaan vuotuinen variksenpelätinjuhla. Mukana on bitchia, douchebagia, herkkää piirtäjäpoikaa, herkkää keijutyttöä, opettajan ex-tyttöystävää, opettajan ex-parasta kaveria ja ehkä yksi tai kaksi muuta persoonavapaata hapenkuluttajaa. Sitten maissipellossa iskee... HIRVIÖ! Joka ei ole mikään variksenpelätin, eikä tässä variksenpelättimet liity elokuvaan millään tavalla. Sellainen toki on siellä pellon keskellä, mutta hei, on tien reunassa autokin, mutta ei elokuvan nimi silti ole Car.

Supernatural?

Rutiini hirviö-/teinikauhua (vrt. Jeepers Creepers) ja...

.

..

...

no, siinä se nyt sitten olikin.

Ei kun on minulla vielä jotain: pidän jopa tälläiselle liukuhihnamaiselle kauhistelulle typeränä sitä, että kun hyvin nopeasti mennään niihin hirviöhyökkäyksiin, niin jostain syystä sitä silti koetetaan pitää monsteria näkymättömissä, aivan kuin olennon ulkomuoto olisi sitten paljastuessaan kovakin yllätys, mutta silti vaikka kukaan ei muka näe mikä se hirviö on, onnistuu porukan piirtäjäpoika tekemään siitä luomia ja ties mitä näppylöitä myöten täydellisen piirroksen. Ja tämä piilossa pitäminen on aivan turhaa, kun elokuva menee niihin monsterimeininkeihin nopeammin kuin sen ehtii edes dvd:n koneeseen pistämään, ettei kyse kuitenkaan ole mistään hienovaraisesta hiiviskelystä ja jännityksen kasvattamisesta. Syy siihen minimaaliseksi jäävään piilotteluun taitaa johtua vain siitä, että monsteri on toteutettu mitenkäs muuten kuin tietokone-efektinä ja jollain viiden taalan budjetilla sitä ei varmaan ollut varaa näyttää heti kun haluttiin. Eikä sitä olisi tarvinut edes tehdä kompuutterilla, kun näköjään pelkkä repaleinen jätesäkki olisi ajanut saman asian.

Tähdet: **
Scarecrow

Hannu ja Kerttu: noitajahti (Hansel & Gretel: Witch Hunters, 2013)

Kaksi lasta, Hannu ja Kerttu hylätään metsään. He kohtaavat piparkakkutalossa asuvan noidan joka aikoo pistää heidät pataan, mutta päätyykin itse sinne.

Älkää nyt hulluja puhuko, kuka muka sellaista tarinaa haluaa elokuvalta? Joten kuitataan se klassinen osuus pikaisella johdatuksella itse noitajahtiin, sillä jatko-osamaisessa tarinassa aikuisikään ulottuneet Hannu (Jeremy Renner) ja Kerttu (Gemma Arterton) ovat ryhtyneet aiemmista kokemuksistaan viisastuneina palkkiometsästäjiksi, jotka ovat erikoistuneet noitien jahtaamiseen. He ovat sankareita samalla kun Matthew Hopkins saa kuraa niskaansa.

Noitavainot ovatkin meneillään ja niissä tapahtuu odotettuja ylilyöntejä, jolloin auta armias jos sinulla on vaikkapa punaiset hiukset. KILL IT WITH FIRE! Onneksi Hannu ja Kerttu ovat oikeamielisiä ja estävät kyläläisiä tappamasta Pihla Viitalaa, mutta jos ei hän niin kuka sitten on kuitenkin tyhjentänyt paikkakunnan pienistä lapsista ja tämä syyllinen on saatettava vastuuseen teoistaan. Ilmeneekin, että mikä lie suurnoita Muriel (Famke Janssen) on uhraamassa lapsikatrasta jotta saisi heidän avullaan kehiteltyä liemen joka tekisi noidista voitamattomia. Joten ei enää kill it with fire.

Muista näistä nykyään suht' trendikkäistä Hollywoodin satuelokuvista (kuten Lumikki ja metsästäjä) Hannu ja Kerttu: noitajahti eroaa hivenen ollessaan huumorintajultaan lähempänä niitä smashuptarinoita kuten Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit taikka Abraham Lincoln - Vampire Hunter. Minkä vuoksi toisin kuin voisi olettaa pelkän kannen ja ennakkoluulojen perusteella, on Hannu ja Kerttu pelkkien tehostepäivityksien ohella panostanut ainakin jonkin verran katsojen kunnioitukseen, eikä siten elokuva ole pelkästään kaikkien lompakoita kosiskeleva halinallemainen kiiltokuva. On lajityyppiparodiaa osoittamalla kuinka hassua tälläinen tarina voi olla tekemällä pääkaksikosta aikansa mediajulkkiksia, on aika brutaalia, veristäkin toimintaa, paljasta pintaa ja kirosanojakin lentelee ilman John McClane-sensuuria. Visuaalisesti, vauhdiltaan ja oikeastaan tarinallisestikin tämä on kuin Hugh Jackmanin Van Helsing olisi korvannut Johnny Deppin Sleepy Hollowissa. Siispä jälkimmäisen mustanpuhuvuus on saanut osakseen turboahdettua toimintaa, enemmän steampunkahtavaa lookkia ja valitettavasti myös aivan turhan paljon sitä vanhelsingmaista tietokoneiden suorituskykyyn luottavaa tehostevirtaa. Se nyt kuitenkin on sen verran normaalia ettei siitä jaksa suuremmin välittää ja jos jotain todellista nurinaa koin Hannua ja Kerttua katsoessani, liittyi se elokuvan keskittymiskykyyn. Tämä nyt on kuitenkin pelkkää hetkelliseksi tarkoitettua viihdykettä, jolloin sitä katsoessa ei nyt tulekaan tehdä muuta kuin tappaa aikaa elokuvan keston verran ja sitten siirtyä uusiin haasteisiin, mutta silti hyväksyen elokuvan popcornaatteen on se hieman ärsyttävää kun kaikki hivenenkin ajatuksia vaativa tunnutaan jättävän kesken koska on niin samperin kiire kaikkialle mättämään kaikkea pataan. Okei, Hannu ja Kerttu ovat toimintasankareita eikä täten heidän odotakaan ottavan hihastaan mitään Gil Grissomia peliin, mutta miksi sitten joukkoon on pitänyt laittaa hetkiä joissa he tosiaankin pyrkivät osoittamaan miten ratkovat juttuja todisteiden perusteella, ja sitten jättää kaikki sellainen vain vihjailuiksi kun on kiire heittämään ihmisiä ovien läpi ja hyppiä kungfuilemassa. Elokuvan kärsimättömän leikkauksen ja pituuden (88min.) perusteella voisinkin uskoa, että tarkoitus oli tehdä hieman pitempi tapaus, josta sitten on leikattu oletetun hidastuneisuuden vuoksi pätkiä pois ja se on sitten johtanut adhd-kokonaisuuteen. Joten vaikka tämä on sisältönsä vuoksi suunnattu pienemmälle yleisölle kuin jokin Kristen Stewartin satuelokuva, niin se on koetettu leikata jälkimmäiseksi ja täten sitä melkein toivoisi, että Hannusta ja Kertusta julkaistaisiin jonkinlainen director's cut (ellei ole jo) jotta näkisi olivatko taas tuottajilla ja ennakkonäytösten idiooteilla sormensa pelissä.

Tai kenties se tietty keskeneräisyys ei johdukaan halusta nopeuttaa vauhtia, vaan jättää haluamaan lisää ja tällöin tämän elokuvan merkitys onkin toimia vain hahmojen esittelynä, sillä etenkin loppu vinkkaa jatko-osista ja täten mahdollisuudesta edes jotenkin syventää sisältöä, mutta vasta tulevan matkan varrella.

No kuitenkin, varsin mukava toimintaseikkailu Hannu ja Kerttu on, vaikkakin jättää lievästä aikuismaisesta yllätyksestään huolimatta toivomaan todellista rohkeaa otetta. Tämä olisi siis kaivannut enemmän Army of Darknessia. Groovy!

Pihla Viitalasta pitää sanoa sen verran, että vaikka hänen roolinsa ei nyt järin haastavan oloinen tunnu olevan, eikä hänen roolihahmonsa dialogimäärästä huolimatta sano mitään merkittävää ja ole siten todellisessa äänessä, niin toisin kuin yleensä näiden hehkutettujen suominäyttelijä jenkkileffoissa-roolien kohdalla ei hän ole mukana vain vilauttamassa peppua (vrt. Irina Björklund) taikka ottamassa hetkellisesti pataan (vrt. Peter Franzén), vaan on näkyvästi mukana alusta loppuun saakka ja siten todellakin merkittävästi esillä. Mitenkään siis vähättelemättä noita mainittuja esimerkkejä, mutta onhan siinä oikeasti eroa tuntuuko rooli vain suhteiden avulla saadulta (vaikka se ei sitä olisi) vilauttamiselta, kuin todelliselta työltä. Viitalan osuus on sellainen, että sen voi olettaa tuovan lisää rooleja samalta suunnalta, kun pelkkä takamuksen esittely - oli se kuinka nätti tahansa - ei sellaista yleensä lupaile.

Tähdet: ***

Hannu ja Kerttu: noitajahti

Kirjasto

Järjestelin tuossa hieman ankkakirjastoani uuteen uskoon ja tulin tuumineeksi, että se voisi olla aika hieman päivittää aiempia kokoelmaesittelyjäni. Ainakin mitä tulee dvd-/blu- ja ankkakokoelman suhteen.

Cd:t, videokasetit, lehdet sun muut saavat jäädä väliin, vaikka niitä näkyy väkisinkin osan ollessa samoissa tiloissa kuvattujen kanssa. Mutta joo, tälläinen on dvd- ja ankkakokoelmani tällä haavaa. Ankkapuolella vain William Van Horn on roskaa, mutta elokuvapuolelta sellaista löytyy enemmänkin, sillä kuka hitto muka iloitsee omistaessaan Underworldin taikka Death Proofin.

Samalla voisin hieman koettaa selittää logiikkaani järjestelyissäni. Tai no, en varsinaisesti selittää miksi, vaan kertoa että näin se nyt vaan on.

Vasemmalla olevat kaksi päällekkäistä pienhyllyä sisältävät tieteiselokuvat (ja -sarjat) niin kuin miten minä ne sellaisiksi luokittelen. Ja koska haluan mieluusti pitää elokuvasarjat ja toisiinsa linkittyvät teokset yhdessä, niin Robocopien jälkeen tulee ensimmäisen remake sekä tv-sarjaa. Samoin Dyynit elokuvasta minisarjoihin ovat yhdessä, kaikenlaiset Star Trekit ja näin pois päin.

Seuraava hylly (pois lukien päällä olevat kirjat) koostuu kauhusta. Sielläkin harrastetaan sitä, että Scannersit yhdessä, etc. Lisäksi pyrin pitämään ns. eläinkauhut peräkkäin, Stephen Kingit, vampyyrit ja zombiet myös.

Tämän jälkeinen hylly kokonaisuudessaan ja sitä seuraava hylly ylhäältä tuohon musiikkisoittimeen saakka koostuu toiminnasta, jännityksestä ja seikkailusta. Täältä löytyy hieman enemmän hajontaa edellisiin nähden, sillä pidän esimerkiksi kaikki Clint Eastwoodit (näyttelemät, ohjaamat), Stallonet, Van Dammet yhdessä, vaikka varsinkin nimistä ensimmäisen kohdalla lajityypityksiä löytyy paljon muualtakin kuin toiminnasta. Mutta kun Clint-leffojakin siellä on 45 kappaletta niin en todellakaan halua levitellä niitä sinne sun tänne. Lisäksi koska tahdon pitää myös Batmanit ja Teräsmiehet yhdessä, löytyy joukosta animaatiota, dokkaria, etc. Ja onhan se nyt helppoa, että jos tulee väkisin ovesta läpi ja huutaa että missä saakelissa on sun Lorenzo Lamasit!?, niin löydän ne tuolta Highlandereiden ja Marine-leffojen välistä. Huh, taas yksi ongelma ratkaistu.

Siitä musiikkisoittimen (nyt soi Pink Floyd - Dark Side of the Moon) kohdalta alaspäin löytyy komediaelokuvat ja ylhäältä löytyvän kaiuttimen oikealta puolelta puolestaan komedia-tv-sarjat.

Sitten siinä on jotain audiolevyjä.

Animaatiot, joita ovat kaksi ylintä riviä ja kolmannen rivin vasen lokero. Sen perässä draamaa ja alimmaisista lokeroista löytyvät sotaleffat ja westernit.

Niin ja nuo cd:t ovat elokuvamusiikkia.

Dokkarit ja musiikkidvd:t

Aku Ankan taskukirjat, Roope-sedät ja muutenkin pokkaripuolen ankkakirjallisuutta.

Aku Ankka-lehdet, albumit, isokokoiset kirjat.

Vasemmalla olevassa lehtitelineessä myös pelkkää ankkaa.

Bermuda Tentacles (2014)

Air Force One putoaa myrskyssä keskellä Bermudan kolmiota ja presidentti (John Savage) katoaa alueelle pelastussukkulan matkustajana. Luonnollisesti myrskyn laannuttua armeija lähetetään pelastustoimiin, johdossaan tiukkaakin tiukempi amiraali Hanson (Linda Hamilton), joten Mmmbopia ei tällä matkalla suvaita. Onneksi oikeaksi kädeksi määrätty kapteeni tai jotain sinnepäin Trip (Trevor Donovan) on tunnettu juuri kuolemaa aiheuttavista uhkarohkeista tempuista, joten hän on loogisin valinta tehtävään joka tässä vaiheessa kaikkien tietäen on vain nostaa merestä kelluva pelastuskapseli kannelle. Gungho-kaliiperin sankari on kyllä tarpeen, sillä eihän se missio nyt tietenkään niin yksinkertainen ole, koska merestä tulla pulpahtaa esille aivan samperin isoja murhaavia matoja. Joiden visuaalisena esikuvana uskon olevan lonkerohentain sijaan James Cameronin Abyss:

Tämä ihan vain läpikuultavan runkon vuoksi. Joka tosin lienee perustellumpi jonkinlaisena merkkinä lonkero-olentojen merenalaisesta elämästä.

Ai se Trip onkin kersantti, ei kapteeni.

No kuitenkin, presidentin pelastuskapseli on tietenkin uponnut syvälle mereen ja keskelle näitä kiukkuisia lonkeroita, joten teknologian huippua edustava sukellusvene matkaan. Hei muuten, Abyssissa oli esiteltiin uudenlaista syvänmerenteknologiaa ja tavattiin vetisiä avaruusolentoja, jollainen se Bermuda Tentaclesin monsteri on. Tämän elokuvan huipputeknisen sukellusveneen nimenä on Prometheus, joka tietenkin on myös Alien-sarjaan kuuluvan Ridley Scottin elokuvan titteli ja Abyssin ohjannut James Cameronhan vastasi samaan sarjaan kuuluvasta Aliensista. Lisäksi tässä elokuvassa esiintyy Linda Hamilton, joka on näyttelijänä tietenkin tunnetuin kaikkien aikojen parhaimmasta elokuvasta Dante's Peak, mutta hän taisi olla mukana missä lie pikkuroolissa myös jossakin Terminatorissa, joista kaksi ensimmäistä ohjasi kukas muu kuin James Cameron. Taisipa Hamilton olla myös jossain vaiheessa naimisissa Cameronin kanssa. Miettikääpä sitä.

Mutta jos nyt Cameronin mailla liikutaan niin jalkoihin kannattaa vetää Piranha: the Spawning, sillä vaikka se Abyss ehkä on toiminut jonkinlaisena esikuvana niin laadullisesti ollaan huomattavasti enemmän lentävien tappajien seurassa.

Sitten ammuskellaan kohti lonkeroita ja lonkerot lävistävät sotilaita. Lopetellaan vielä Independence Daylla.

Ensimmäinen asia joka yllätti tätä elokuvaa katsoessa oli huomata kuinka Linda Hamilton on vanhentunut, mutta sitten sitä samalla ymmärsi että hänhän näyttää vain ikäiseltään ja tajusi, että jos joku on tässä elokuvassa vanhentunut enemmän kuin kuuluisi on se Jamie Kennedy:

Kuvassa Jamie Kennedy tässä Bermuda Tentaclesissa ja vuoden 2005 mestariteoksessa, Son of the Mask.

Kennedy näyttää siltä kuin hänen pitäisi olla jossain Emmerdalessa.

Bermuda Tentacles on tuttua Aylumia ja eipä näistä oikein keksi juuri mitään sellaista sanottavaa jota ei olisi jo lukuisien muiden samanlaisten elokuvien kohdalla todennut. Efektit ovat sysirumia, mukana on tutkan ulkopuolelle pudonneita tuttuja nimiä katumassa uransa suuntaa ja tekemässä ilotonta työtä pelkästä rahasta, on pökkelemöistä esiintymistä, on aivokuolleisuutta aiheuttava tarinaa, on paremmilta ryöstelyä ja on oikeastaan ajoittain aika hauskaa katseltavaa, kuten ne yleensä muulloinkin ovat. Suurin ongelma joka tälläisiä roskaelokuvia nykyään tuntuu vaivaavan (ja niistä kärsivät eritoten Asylum tekeleet) on se, että vaikka ne tottakai tehdään vain pikaisen rahastuksen vuoksi, niin nyttemmin kun ne pyritään tekemään tarkoitukselliseksi, muka itseironiseksi roskaksi, menetetään se suurin ilo joka syntyy kun kykyjen puutteesta johtuvat vahingot luovat viihdyttävyyden. Eivät nämä Asylumin elokuvat nykyään juuri Robert Rodriguezin teoksista eroa kuin budjetin suhteen, sillä samalla tavalla tehdään tilauksesta roskaa.

Siispä jos Asylumin leffat maittavat, on tämä ihan kelvollinen lisä sinne muiden joukkoon. Ja onhan tässä sentään se pelastus, että vauhti on sopivan ärhäkkä jotta ei suuremmin jää murehtimaan sitä kuinka taas kerran näkee jotain jo koettua.

Tähdet: **
Bermuda Tentacles

Man, this time these crackers have gone too far!

Eipä tässä muuta kuin tuoreimmat hankinnat.

Teknoa ja hiphoppia, eli U96:n Das Boot sekä Cut Chemistin The Audience's Listening. Edellinen minulla oli jo kasettina, mutta jälkimmäistä artistia minulla on vain joinain yksittäisinä biiseinä ja olen niistä kovasti pitänyt, joten miksi en aiemmin ole hankkinut kokopitkää julkaisua?

PS3:n Final Fantasy XIII-2 sekä God of War 3 olivat niputettu yhteen, mutta ei se mitään, sillä vaikka en ole kumpaakaan sarjaa aiemmin pelannut niin varsinkin edellisen kohdalla tuumin olevan vihdoin aika tehdä niin. Final Fantasy ei ole kyllä suuremmin pelinä kiinnostanut yhdenkään osansa kohdalla ja sen ymmärtääkseni täysin peleistä irrallisen The Spirits Within-animaationkin katsoin muista syistä. En tykännyt. Mutta ihan pelkästään Final Fantasyn maineen vuoksi olen kyllä ajoittain tuuminut, että olisi se nyt ihan kiva kokeilla jotain niistä. Joskaan en kokemuksen ja todellisen kiinnostuksen puutteen vuoksi osannut laisinkaan päätellä, että mistä se kannattaisi aloittaa ja täten tuo XIII-2 päätyi hankituksi vain koska se nyt sattui olemaan siinä. En muuten taatusti tule kokeilemaan sen pelaamista pitkään aikaan. Satuin nimittäin esimauksi katsomaan pätkän sen läpipeluusta ja totesin etten tajunnut hevonpätkääkään siitä hysteerisestä menosta jota peli näyttää sisältävän ja se kieltämättä hieman latisti intoa pelaamiseen. Siis mitä hittoa, minä olin jotenkin siinä uskossa että Final Fantasy on jotain Zeldan kaltaista kevyttoiminnallista rpg:tä, mutta näkemäni perusteella tuo XIII-2 on jotain hengästyttävää miekkaluodilla ratsastamista kun koko maailma räjähtää oksettavaksi sateenkaareksi keskellä pyörremyrskyä.

Sitten vilkaisin pätkän God of War 3:sta ja totesin etten ikinä pysty pelaamaan sitä ensimmäistä taistoa pidemmälle, joten kannattaako edes yrittää.

Onneksi sentään pystyn lohduttautumaan hankkimillani elokuvilla. Valitettavasti ne ovat Robotic Cop ja Age of Dinosaurs.

Luettavaakin tuli ostetuksi. Hessu Kolumbus saa melkein Hessu suurmiehenä-kokoelmani täydeksi ja Ristiretkeläisen salaisuus puolestaan sai Disneywaltit-sarjan kokonaiseksi. Jos huomioisin Jumbo-kirjoissa julkaistut Hessu suurmiehenä-tarinat, voisin todeta saaneeni senkin sarjan jo täydeksi. Mutta ei, huomioin vain joko Parhaat sarjat-kirjoissa ja ominaan julkaistut kappaleet.

Conan ryöväri on väreissä, mikä ei mielestäni ole kovinkaan hyvä idea. Kyllä nämä Conanit näyttävät risti- ja rasteripiirrostyylinsä vuoksi paremmilta mustavalkoisina

Lewis Trondheimin Blacktown on hiton hauskaa luettavaa ja jos ette ole Trondheimin teoksia lukeneet niin tehkää itsellenne palvelus ja...

no, lukekaa.

En nyt suosittele mitään tiettyä teosta, sillä riippumatta mistä hän kirjoittaa, mikä lajityyppi on käytössä ja kuka on päähenkilönä ovat kaikki Trondheimin tarinat kuitenkin sillä tavalla samanlaisia ja -tasoisia, että jos yhdestä pitää niin varmasti kaikista. Ne ovat hieman kuin sieniä nauttinut Kramppeja ja nyrjähdyksiä eläimillä. Tuo Jussi Jänis lisää joukkoon kyynisen Tintin.

Ja nyt kun mainitsin luettavat, niin samaan syssyyn varoitan kirjoista A Complex of Carnage: Dario Argento - Beneath the Surface ja Eyes of Blood: The Hammer Films "Dracula" Cycle Starring Christopher Lee. Ovat nimittäin aika surkeita tekosyitä täyttää paperia musteella. Eivät kerro mitään uutta taikka ihmeellistä, kunhan ovat kuin eräänlaisia IMDb:n triviaosastojen sisältöjä pistettynä kansiin. Kuvatkin ovat jo loppuunsa kulutettuja vaihtoehtoja. Suosittelen vain alkoholin vaikutuksen alaisille ja heille jotka saavat kirjat ilmaiseksi.

Robotic Cop (Android Cop, 2014)

Heti alkuun minun on todettava etten pidä Robocop-nimeä mitenkään hölmön kuuloisena. Mutta jos sen kirjoittaa muodossa Robo Cop se muuttuu heti hassummaksi. Ehkä se johtuu vain siitä miten sen sitten lausuu, koska onhan se Robocop nimenä hivenen koominen. Suomeksi se olisi kyllä hauskempi jos se olisi sitten Robottipoliisi kuin Robottikyttä. Näin ainakin minun mielestäni ja siksipä olen erittäin iloinen siitä, että tämä Android Cop-elokuva sai näillä main uuden tittelin, Robotic Cop, sillä oli mitä mieltä tahansa mainituista nimistä on Robotic Cop ehdottomasti paras. Ja huonoin. Ehdottomasti huonoin.

Tulevaisuus. Vuosi on 2037 ja taas kerran maailma kärsii taudista nimeltä post apo, joilloin kaikki on tuhoutunutta, pölyistä ja näin pois päin. Tai no, ei kaikki sentään, sillä kyseessä on hieman Mega City ykköstä peilikuvana, sillä siinä missä Judge Dreddin kotikaupunkia ympäröi aavikkolaskeumakärsimys niin nyt aavikkolaskeumakärsimystä ympäröi kaupunki. Ei kovinkaan futuristinen kaupunki, mutta jossa ihan varmasti jokainen asukas on potentiaalinen rikollinen.

Keskellä Los Angelesia sijaitsee siis muurilla suljettu post apokalyptinen minimaailma, jossa ihmiset pukeutuvat rääsyihin, sillä ovathan he mutatoituneita ydinvoimakasvatteja ja siksipä tänne vapahtajan selän taakse, kauhujen kotipihalle piiloutuvat kaikenmaailman rikolliset. Kukaan, ei siis kukaan muu uskaltautuisikaan jatkuvan tappavan säteilyn alueelle. Paitsi tietenkin poliisit, jotka tuntuvat hengailevan siellä enemmän kuin donitsibaarissa. Ba dum tss!

Aluelle on lähetetty noutamaan kaikista pahinta rikollista se kaikista kovin kyttä, Hammond (Michael Jai White) tiimeineen, mutta kun missio uhkaa mennä poskelleen niin lisäavuksi tulee tyly, tarkasti riskit laskeva androidikyttä Andi (Randy Wayne) joka pelastaa päivän. Siis holy shit, mikä tulevaisuudellisen teknologian irvikuva tuo androidikyttä oikein on. Visuaalisesti sillä on varmaasti haettu yhtäläisyyttä tämän remake-Robocopin kanssa (jonka mockbuster tämä elokuva on), mutta lähempänä ollaan Jemainen ja Bretin robottipukuja, sillä ei noilla mustiksi maalatuilla lätkäsuojuksilla hämätä edes Miguel Ferreria.

Luonnollisesti Hammond inhoaa kun jokin peltipurkki tulee viemään työt ja varmaan naisetkin, ja niinpä hänet pistetään Andin pariksi ja siitähän se riemu vasta syntyy. Duo saa tehtäväkseen etsiä pormestarin kadonnut tytär, joka on Bruce Willisin Surrogatesin tavoin siirtänyt mielensä androidiin ja on nyt teillä tietämättömillä. Vaikka eipä sillä tehtävällä taikka juonelle ylipäätään taida olla suuremmin merkitystä, sillä pääasia on sitä kuinka ollaan buddycopelokuvassa yhdistetty normaalin sekopään ja seesteisen sijaan muka slick katukyttä ja kuiva ylilooginen robotti. Ajatelkaa siis Shaft ja Data yhdessä. Siis jos Shaft ja Data olisivat slummailemassa Asylumin tuotannossa. Joten liikutaan hieman tarkoituksellisen kieli poskessa-linjalla kun Jai White vetää jotain yo mama!-dialogia ja Wayne affirmativea.

No kuitenkin, Hammond ja Andi ovat oikeasti vain pelinappuloita korruptoituneiden kyttien ja poliitikkojen pelissä, jolloin heidät lähetettiin etsintäretkelle saastuneelle alueelle vain jotta kuolisivat rikollisjengien käsissä ja pormestari saisi tekosyyn julistaa sotatilan, tms. ja pistää kaiken hyrskyn myrskyn, takavarikoiden maat ja rakennuttaen sinne asuntoja.

Okei, siis uhrataan joku jotta saadaan syy hyökätä. Lähetetään siksi uhriksi kaikesta päätellen tuhoutumaton androidi joka pystyy yksinään pistämään kaiken atomeiksi.

VAU! Hammond on itsekin robotti. Philip K. Dick, sinäkö tämän kirjoitit?

Robotic Cop sisältää toki Asylumeilta vaadittavat puolitunnetut pökkelömäiset esiintyjät, juonen tulitikkurasian kyljestä, selkeät isommilta varastetut/lainatut ideat ja efektit joiden kohdalla voisi sanoa ettei se budjetti ainakaan niihin kulunut. Tosin koska tähänkin on varmaan käytetty jopa 10 dollaria (!), niin kyllä siitä varmaankin pelkästään puolet kului digitaalisiin suuliekkeihin. Mutta hauska tämä äärimmäisen pitkäveteinen laahaus ei ole. Jos Robotic Cop olisi puoliksikaan niin viihdyttävä kuin nimensä ja kansikuvansa, olisi se varmaan ainakin ihan ok leffa.

No, ainakin ilmeistä päätellen Jai White on tiennyt tekevänsä komediaa. Olisivatpa muutkin.

Tähdet: *
Robotic Cop

Zeromancer - Eurotrash: Live in Concert (2004)

Tulin joskus muinoin soittaneeksi töissä Zeromanceria ja kaksi asiakasta tuli kysymään siitä. Toinen kysyi oliko se Linkin Parkia ja toinen oliko se Rammsteinia. Tällöin minulla oli yhtyeen levytyksistä kaksi ensimmäistä albumia (Clone Your Lover ja Eurotrash), koska kolmatta (Zzyzx) ei ollut vielä ilmaantunut. Nuo kysymykset saavat ehkä Zeromancerin kuulostamaan monipuoliselta yhtyeeltä, mutta eivätpä nuo kaksi esimerkkiä nyt mistään äärilaidoilta ole ja näiden asiakkaiden kanssa jutustellessani kävi ilmi että edellisen mielestä kaikki poptarttuvuudella varustettu nopeatempoinen musiikki jossa yhdistetään konesoundeja sähkökitaraan oli yhtä kuin Linkin Park ja jälkimmäisen mielestä kaikki hiukan Nickelbackia agressiivisempi musiikki jossa yhdistetään konesoundeja sähkökitaraan kuulostaa Rammsteinilta. Mitäpä tuosta, sillä kyllähän Zeromancer luokitellaan Rammsteinin tavoin industrialiksi, ja kyllähän he yhdistävät kitaroita koneisiin, ollen hetkittäin hyvinkin ärhäköitä, mutta silti ehdottomasti Linkin Parkin tavoin poppia. Joten Linkinstein? No ei nyt sentään, mutta jos hiphopismi ja numetallismi jätetään pois niin kyllä etenkin se Linkin Park aika lähellä on. Vielä lähemmät vertailukohdat lienevät kuitenkin Stabbing Westwardin, Painin, VASTin, Terminal Choicen, Orgyn ja vaikkapa God Lives Underwaterin kaltaiset yhtyeet, jotka ovat enemmänkin Duran Duraneita ja Depeche Modeja agressiivisemmalla kitaroinnilla ja kiukkuisemmalla mutta silti kevyen popahtavalla laululla. Jos jätettäisiin ne konesäksätykset pois, kuulostaisi Zeromancer oikeastaan miltä tahansa radioystävälliseltä autotallirockyhtyeeltä tyyliin Backyard Babies. Tarttuvaa popsävytteistä, sopivan kiukkuista musiikkia siis.

Joskin minun on myönnettävä, että vaikka Zzyzx onkin ihan mukavan leppoisaa kuunneltavaa niin siihen se minun Zeromancerin seuraamiseni tyssäsi. Kaksi ensimmäistä levyä kun ovat mainiota industrialpoprokkia, niin Zzyzx on aika löysää collegealternativenyyhkyilyä ja tuumin, että jos tämä on se suunta niin minä pysyn peruutuslinjalla. Näin ollen pohjaan ajatukseni vain kolmeen ensimmäiseen levyyn.

Kuitenkin koska pidän kovasti esimerkiksi Terminal Choicesta, osoittautui myös Zeromancer erittäin mukavaksi tuttavuudeksi ja vaikka se yhtyeen musiikkiin tutustuminen ei kolmatta levyä pidemmälle yltänytkään, en harkinnut kahdesti kun näin kirpparilla tämän Eurotrash-dvd:n. Ei vaikka kannessa 0,50 euron hintalapussa oli maininta naarmuista levyssä. Jaa, niinkö? Ei sellaisia kyllä löytynyt vaikka kuinka levyä valossa käänteli. Sormenjälkiä oli kyllä enemmän kuin Kim Kardashianin takamuksessa. Ba dum tss!

Kun vielä tämä dvd sisältää shittiä kahdelta ensimmäiseltä levyltä, niin huippua tai jotain.

Itse asiassa tässä on kaksi levyä. Ensimmäinen sisältää konserttitallenteen Zeromancer Live in Concert (no daa!), pari musiikkivideota (Doctor Online ja Clone Your Lover), ns. takahuonedokkarin (ts. kuvaa yhtyeen harjoituksista, mutta ilman siihen kuuluvia ääniä, sillä päälle on laitettu biisi soimaan. Kaiken lisäksi nämä pätkät ovat solistin hiusten pituudesta päätellen vanhempaa perua kuin itse päätapahtumana oleva keikka)  ja pakonomaisen kuvagallerian. Kun taas toinen levy sisältää kaksi dokumenttia: Zero-n-Euro ja Zero-n-USA.

Konserttiosuus on sitä, että yhtye soittaa musiikkia.

Näköjään ollaan jossain pikkuklubin pikkulavalla ja suurta meininkiä koetetaan luoda hysteerisellä kameranheilutuksella ja värioksennuksella. Äänenlaatu on kuin missä tahansa salaa taskussa olleella nauhurilla äänitetyssä bootlegissa, että sen perusteella suosittelen ehdottomasti aiemmin mainittuja levyä tämän dvd:n sijaan. Ainakin jos haluaa musiikin suhteen kuulla suhinaa joka oikeasti kuuluu sinne.

Visuaalinen anti on kehno. Kamerahenkilö lienee saanut kohtauksen, värit ovat rumia ja vaikka yhtye vetää kelvollisia rockposeerauksia niin aika keskitieltä olevalta yhtye vaikuttaa. Kuva on ajoittain aikamoista pikselimössöä, joten parempi näköjään tyytyä niihin musiikkivideoihin. Joiden laatu tällä levyllä on aivan kauhea. Youtubesta löytää parempitasoisina.

En ole nähnyt Zeromanceria livenä, mutta tämän perusteella en haluakaan.

Mielenkiintoista on se, että tätä ilmeisesti on mainostettu ensisijaisesti konserttitallenteena ja sitten se konserttiosuus kestää ruhtinaalliset 30 minuuttia, kun taas kakkoslevyn kaksi dokkaria kellottavat siinä 80 minuutin tienoilla.

Mikä on kieltämättä sannimainen veto kun tämän konsertin tapahtuma-aikana ei tuo aiemmin mainittu kolmas levy ollut vielä ilmestynyt ja siten perusta keikkuu aika vähäisillä ansioilla. Eivätkä nämä dokkarit poraudu esimerkiksi yhtyeen jäsenten historiaan ja perustele sillä tavalla sitä miksi tätä osuutta tarvitaan niin paljon. Joskin sillä nyt ei ole merkitystä suuntaan taikka toiseen, koska molemmat dokumentit ovat enemmän kuin vähemmän samaa kamaa kuin ykköslevyn muka takahuonedokkari. Sillä erolla että nyt mukana on tapahtumien omat äänet. Soundtsekkausta, häröilyä, perunalla kuvattua studiossa oleskelua (jossa miksaillaan sitä kolmatta levyä. Jotain kolme sekuntia ainakin) ja "rock 'n roll!" Jälkimmäiseen näköjään tarvitaan keskisormea. Sisältöarvo nolla.

Aika huono julkaisu tämä Eurotrash-dvd. Ruma, kuulostaa aika kauhealta ja on kaikkea sellaista jota pitäisi korkeintaan jos silloinkaan dumpata cd:lle lisämateriaaliksi, eikä todellakaan omaksi julkaisuksi. Kannattaa siis ehdottomasti pysyttäytyä niiden Clone Your Lover- ja Eurotrash-audiolevyjen parissa, etenkin kun ne ovat mainioita tapauksia. Sopivat lenkille ja muuallekin.

Suu kiinni, tykkäät kuitenkin.

Tähdet: *

Machete Kills (2013)

Presidentti (Charlie Sheen) pyytää Macheten (Danny Trejo) apua, sillä pimahtanut superpahischeguevara Marcos (Demian Bichir) uhkaa pamauttaa Washingtonin tuhkaksi atomipyssyllään, jos jenkkisiat eivät tee kertaheitolla selvää Meksikon huumekartelleista. Murica ei tälläiseen kiristykseen alistu, ei vaikka sillä haetaankin yhteistä hyvää ja niinpä vastahakoinen Machete lähtee matkaan, ei käskynään tuhota huumekauppiaat vaan Mendez. Luonnollisesti Mendez on rakennuttanut rintaansa atomipommin sytyttimen, jonka vuoksi miestä ei voidakaan tappaa koska se laukaisisi pommin ja koska Mendez on pöpi, niin hän huvin vuoksi vielä pistää ajastimen päälle. On siis kaapattava mies mukaan ja etsittävä laitteen suunnittelija, 007: Kuuraketti-maailmantuhopahis Voz (Mel Gibson), joka voi ainoana purkaa toiminnon. Mutta oho, Mendez onkin skitsofreenikko jonka toinen puoli on hyveellinen kansansuojelija, joten heitetään sekaan sarjakuvamaisia hahmoja ja tapahtumia niin rutosti ettei sitä jaksa välittää hevonkukkuakaan mikä se varsinainen tarina on.  Mutta kuitenkin, Machete joutuu siis osan ajasta suojelemaan Mendezia kun jokainen haluaa hänet hengiltä ja maailma pitää pelastaa, että siinäpä se.

Edellisen Macheten tavoin tämä Machete on varsin hauskaa toimintasekoilua ja samoin kaikkein riemastuttavin osuus kiteytetään traileripituuteen, joka tässä tapauksessa ilmaantuu introna olevan Machete Kills Again... In Space-feikkitrailerin (ainakin vielä ns. feikki) muodossa.

Koko Machete Kills on vain tekosyy jackassmäiselle kaveriporukan bileille, joka hetkittäin tuntuu sisäpiirivitsiltä joko tekijöiden itsensä taikka roskaelokuvafanien kesken. Tuttuja nimiä on enemmän kuin riittää energiaa luetella ja kaikki vaikuttavat olevan mukana kaveripalveluksina, joten valtaosalla ei ole mitään todellista virkaa elokuvan tarinan suhteen. No, fetissiprostituoitutappajat, hirttosheriffi, naamiotappaja joka vaihtaa roolia Walton Gogginsista Cuba Gooding junnuun, Antonio Banderakseen ja Lady Gagaan, ihanat tarkoituksellisen huonot efektit, oikeasti vain suututtavan huonot efektit (siis voi saatana noiden digitaaliverenroiskeiden ja -suuliekkien kanssa jotka osoittavat kuinka laiska Rodriguez voi välillä olla), miehiltä ja naisilta kuultu äijädialogi, makean nolot avaruuskuteet ja yleinen sekasorto kyllä riittävät mainioon ajantappoon, vaikkei siitä juonesta nyt niin jaksaisikaan kiinnostua. Eniten minua potuttaa se, että jälleen kerran kun elokuva on näitä kunnianosoituksia roskalle ja jokainen kohtaus on kuin ideavarkaus jostain Savage Streetsista, niin vaikka kieli poskessa olevaa väkivaltaa on paljon ja seksuaalista toimintaa tungetaan ruutu täyteen, niin silti ihmeen nolostuttavaa nynnyilyä elokuva kuitenkin taas kerran on. Ehkä se johtuu siitä etteivät isot tutut nimet kaikesta hauskanpidostaan huolimatta uskalla oikeasti vetää mitään Lihaa tohtori Jacksonille, aivan kuin ylivetäminen saattaisi tahrata julkisuuskuvaa. Jopa muka rajusta imagosta tunnettu Lady Kakka on esillä ihan samoin kuin normaalistikin ja siten jonkinlainen shokkiarvo jää pelkäksi pintapuoliseksi levymainokseksi. Jos kerran halutaan tehdä sitä grindhousea, tms., niin miksei sitä sitten voi tehdä? Jos Sofia Vergara ei uskalla rypeä liejussa tissit paljaana ja Antonio Banderas ei uskalla syödä pässinkiveksiä samalla kun hieroo marmeladia vuoheen, niin v*ttuako sitten palkkaatte sellaisia nimiä mukaan. Ja kenties tälläisessä tapauksessa Robert Rodriguezin tulisi toimia vain konsulttina, sillä ehkä, ehkä hän vain on liian ammattitaitoinen elokuvantekijä ja Macheten kaltaiset elokuvat tarvitsevat jotain jolla ei ole suurta tietotaitoa taikka resursseja hyödynnettävänään. Onhan se hauskaa nähdä isoilla nimillä tehtyä roskatoimintakomediaa, sillä jos Rodriguez ei näitä tekisi niin ei kenties kukaan muukaan. Ainakaan sellainen tekijä joka saisi mukaan tälläisiä nimiä ja vieläpä näin paljon. Mutta siltikin, pieni pettymys tulee siinä että kun mahdollisuudet tuntuvat rajoittamattomilla, niin miksi pitää luoda keinotekoisia muureja? Jos halutaan talsia keskellä tietä, pehmeällä matolla ja kypärä päässä, niin sitä varten on Sunrise Avenue.

Toki osa kritiikistäni voidaan pistää pelkän nipottamisen piikkiin, koska kuitenkin nautin Machete Killsista, mutta siltikin, kuitenkin,,, jos kerran on jo ihanaa roskaa, ei siitä kenties ole todellista tarvetta saada kiillotettua versiota. Joten suhteutettuna edustamaansa lajityyppiin, on Machete Killsin suurin merkitys olla vain vaihtoehto heille jotka eivät uskaltaudu Tromaa pidemmälle, jos sinnekään.

Edellisen Macheten lopuksi totesin jotain joka sopii tähänkin:

"Jos pitää lajityypistä ja Rodriguezin aiemmista samanhenkisistä elokuvista, niin tässä on mukana kaikki sama joiden vuoksi niistäkin pitää, mutta liiallinen ajattelu voi kääntyä helposti Machetea vastaan, joten suu kiinni ja aivot lasikulhoon."

Tähdet: ***
Machete Kills

Sushi Girl (2012)

Nyt kun Mark Hamill alkaa olemaan taas massayleisön tietoisuudessa, niin mitä jos otetaan esille jotain joka syystäkin pysyttelee poissa tuon massayleisön tietoisuudesta.

Sushi Girl (Cortney Palm) on koulutettu toimimaan alastomana tarjottimena, jonka päältä kaikenmaailman limanuljaskat voivat sitten syödä raakaa kalaa. Nämä kyseiset herrat ovat tämän sushipaikan ilkimysomistajan, Duken (Tony Todd) rikollisystäviä, joiden kanssa hän haluaa puida menneitä ja sitä minne aikoinaan yhdessä tehdyn timanttikeikan saalis katosi. Porukka koostuu tietenkin enemmän tai vähemmän värikkäistä sekopäistä (mm. Mark Hamill), jollainen ei kuitenkaan ole juuri vankilasta vapautunut Fish (Noah Hathaway), joka puolestaan on se pakollinen menneisyydestä irti haluava henkilö. Fish vaikuttaa kaikkien mielestä syylliseltä, vaikka hän olikin ainoa joka tapahtuneesta päätyi vankilaan. Siispä loppuelokuva koostuu enemmän kuin vähemmän mr. Blondesta: "listen kid, I'm not gonna bullshit you, all right? I don't give a good fuck what you know, or don't know, but I'm gonna torture you anyway, regardless. Not to get information. It's amusing, to me, to torture a cop. You can say anything you want cause I've heard it all before. All you can do is pray for a quick death, which you ain't gonna get." Paitsi, että nämä haluavat tietoa.

Sushitarjotin saa lopussa hieman tekemistä, mutta kuten elokuvan nimi se on oikeastaan merkityksetöntä. Toki loppukäänteelle haetaan selitys, mutta ei sitä olisi tarvittu laisinkaan. Se on vain sellainen takataskusta vedetty jippo.

Joo, onhan tässä selkeitä Tarantino-vaikutteita, ettei kansi siltä osin todellakaan puutaheinää puhu. Etenkin Reservoir Dogs on selvästi ollut tekijöiden mielessä, sillä kun joukko toisiaan epäileviä rikollisia on kokoontunut yhteen kertaamaan mitä oli tapahtunut ja kuka ryssi kaiken, ja se tapahtunut esitetään takautumina joissa pahikset puhuvat paljon ja useasti asian vierestä, kun taas nykyisyydessä vietetään paljon aikaa kiduttamalla tuoliin sidottua henkilöä niin ei siinä oikein James Ivoryn elokuvat tule mieleen.

Friikkisirkukselta näyttävä ja vaikuttava henkilökaarti on tietenkin se itse sushitarjotinnaista suurempi tarantinomaisuudesta erottava seikka ja tämän melkein voisikin sanoa olevan valikoiduilla osilla tehty Reservoir Dogs Macheten hahmoilla. Eikä muuten ihan p*ska elokuva olekaan. Suurin yllätys lienee se, että nimen, kannen ja hahmojen/näyttelijävalintojen (Sonny Chiba, Jeff Fahey, Danny Trejo, Michael Biehn [joiden kaikkien yhteenlaskettu ruutuaika taitaa jäädä johonkin kahteen minuuttiin]) perusteella voisi uskoa Sushi Girlin olevan lähempänä Machetea ja Hobo With a Shotgunia kuin mitään vakavasti tehtyä rikosjännäriä, mutta pentele, sitähän tämä enimmäkseen on. Ei nyt loppujen lopuksi mikään uniikki taikka erikoisuuden riemuvoitto, saati edes koristeet karsittuna pelkkänä varastojännärinä kaikkein säkenöivin teos, mutta ehdottomasti positiivinen yllätys odotuksiin nähden. Ellei sitten pety nimenomaan siihen ettei ollakaan parodisessa sekoilussa.

Friikkihahmot ja Sushi Girl-käänne ovat vain keino siirtää katsojan ajatuksia pois liian ilmiselvästä dogsmaisuudesta, mutta sitä tämä kaikesta huolimatta on ja koristeet ovat selvästi koristeita. Hitto, tässä on jopa liiankin samanlaisena se osoitellaan toisiamme aseilla-kohtaus jonka jännite purkautuu ammuskeluun.

Elokuvana tämä on kyllä aika kaukana suurelle yleisölle suunnatusta, sillä jos suunnilleen puolet ajasta on kidutuspornoa jonka rinnalla joku korvan leikkaaminen on samaa kuin kynsien, niin ei sillä ehkä Marvel-katsojia saavuteta.

Koska minä (niin kuin taatusti kaikki jotka hänet ylipäätään muistavat) muistan Noah Hathawayn vain Päättymättömästä tarinasta, niin koin melkeinpä holy shit!-reaktion tajutessani että Sushi Girlissa oleva Hathaway tosiaankin on sama ihminen kuin Atreyu:

Niin se aika kuluu ja matka muuttaa.

Tähdet: ***
Sushi Girl

Surf School (2006)

Miehisistä miehisimmän kontaktipelin, eli lacrossen stipendiaatti Jordan (Corey Sevier)

joutuu, en mä tiedä, muuton tai jonkin muun syyn vuoksi vaihtamaan paikkakuntaa ja matkaamaan siksi Kalifornian rantakouluun jossa ylimieliset surffarit näyttävät heti ettei täällä kaivata lacrosselaisia.

Siis woah duud, tosi rankkaa! Onneksi Jordan löytää sielunveljiä muista koulun syrjityistä, jolloin uusiksi kavereiksi lyöttäytyvät Sum41-punkkari (heh, punkkari) Taz (Miko Hughes), apinoista puhuva kauluspaitaneitsyt Larry (Lee Norris), hiphop-Mo (Sisqó), angstigootti Doris (Laura Bell Bundy) ja englantia puhuva englantia taitamaton aasialaisvaihto-oppilas Chika (Eriko Tamura). Jostain syystä Jordan haluaa kuulua mukaan koulun eliittiin, joka siis tarkoittaa stonersurffareita ja siksi hän houkuttelee uuden possensa osallistumaan surffauskouluun jota tietenkin vetää aivokuollut happopää Rip (Harland Williams), jonka opastuksella ainoa vesiurheilu jota voi oppia on vesipiipun käyttö. Tässä vaiheessa Chika on näköjään vailla selityksiä kadonnut kuvioista, mutta palaa myöhemmin hetkiseksi takaisin paljastaen olevansa surffausmestari. Niin ja mitä hiton väliä sillä alun buuhuu, joudun vaihtamaan koulua ja paikkaa-jutulla oikein on, kun siellä ns. uudessa paikassa ei elokuvan tapahtumia kuluteta, vaan Jortsu lähtee kavereineen Kaliforniasta Costa Ricaan opettelamaan surffausta. Miksei se uusi koulu voinut siis suoraan sijaita kahvimaassa? Tämä on kuin sanoisin meneväni töihin hiilikaivokseen ja menisin heliumkaivokseen. Siellä on kuule aika vaikea louhia mitään.

Apinoita bikineissä, tyttöjä bikineissä, seisokkivitsejä, tyttöjä bikineissä, himokas hippipariskunta, ruotsalaisia bikinityttöjä, istutaan ulostamassa ja apina piiskaa neitsyyden ulos.
Jordan kavereineen päättää kisata surffarikingien kanssa koulun kuninkuudesta ja tottakai idiootit voittavat suuremmat idiootit. Niin ja luonnollisesti se mustakokonaisuuksinen angstigootti löytää todellisen minänsä kunhan blondaa hiuksensa, pistää bikinit päälle ja aloittaa biletyksen.

Kuinka huono elokuva voi olla jos jopa Harland Williams häpeää sitä?

No, on tämä kyllä aikamoista sontaa, mutta jos rehellisiä ollaan, niin Williamsin uran varrelta löytyy heikompiakin tapauksia. Mikä ei siis tarkoita etteikö Surf School ansaitsisi seuraavaa kunniamerkkiään:

Tosin niin kyllä myös ansaisisi lukuisa joukko muitakin teinitissikomedioita ja jos tätä Surf Schoolia vertaa mihin tahansa muuhun bottomlistalta puuttuvaan tyypilliseen Dorm Dazeen, niin on tämä edelleen silkkaa moskaa, mutta jos jonkinlaisen puolustuksen puheenvuoron käyttää niin uskon Surf Schoolin tekijöiden tienneen sen. Mikä siis on aikamoinen ero moneen American Pien kolmenumeroiseen jatko-osaan. Tottakai vitsit ovat tuttuja huonoja navanalituksia, mutta Surf Schoolissa vedetään sontavitsejä niin usein kuin liiankin ylilyöden ja kameralle silmää iskien, että se tuntuu hetkittäin melkeinpä parodialta edustamastaan lajityypistä. Ja kun esimerkiksi se koulun kerma kerran koostuu stonersurffareista joiden älykkäimmät repliikit ovat "woah!" ja "woah!" niin täytyyhän siinä olla olla jokin ajatuksentapainen takana. Muutenhan tämä kuitenkin noudattelee tälläisiä Ski School-kliseitä että altavastaajat (ts. köyhät herkkikset) joutuvat kisaamaan kukkulan kuninkuudesta ylimistöä (ts. rikkaat ureapäät) vastaan, mutta tekemällä jälkimmäisistä enemmän edellisiin kuuluvia siten etteivät he mitenkään kuuluisi tälläisessä tarinassa johtoportaaseen, ollaan tehty jotain aiheelle irvailevampaa kuin normaalisti. Joskin luulen kyllä, että on se vain vahinko jos sellaista parodisuutta on näkevinään, koska uskomattoman huonojen naamaa vääntelevien paskomisvitsien täyttäessä kaiken ajan on vaikea uskoa tekijöillä olleen mielessä mitään muutta kuin satiaiset joista tekevät elokuvassaan mukahuumoria.

Ja tosiaan, jos joku miettii mitä sille Uinu, uinu lemmikkini-leffan muksulle tapahtui, niin Surf School tapahtui.

Tähdet: *
Surf School

The Courier (2012)

Kun jotain pitää toimittaa jonnekin, varmasti ja ajoissa, on kuriiri nimeltä Kuriiri (Jeffrey Dean Morgan) paras vaihtoehto. Selvästikään hän ei työskentele Postissa. Ba dum tss!

Kuriiri ei välitä mitä kuljettaa, kunhan kuljettaa ja saa maksun siitä. Tästä syystä hän on etenkin hämärähenkilöiden suosiossa ja nyt hän saa tehtäväkseen viedä salkku mystiselle henkilölle nimeltä Evil Sivle (näyttelijäpaljastus on olevinaan yllätys. Se menee hieman sinne Guy Ritchien Revolverin apajille). Niin ja ihan tosi hei, Evil Sivle? Miksei vaikka mr. Bad?

No kuitenkin, ongelmana on se, että kukaan ei tiedä mistä herra Sivlen löytäisi, tai edes sitä miltä hän näyttää, joten osoitteen löytäminen osoitteettomalle voi osoittautua hankalaksi. Niin ja tottakai Kuriirin lähimmäisiä kaapataan varmistamaan miehen tottelevaisuus ja aikarajakin pistetään.

Kaikki pelkäävät Sivlea ja sitä jankataan niin tarmokkaasti Keyser Sözea mukaillen, että välillä tuntuu kuin miehestä puhuttaessa näyttelijät lukisivat väärää käsikirjoitusta.

Sitten... no, tapetaan aikaa ja kuljetaan kaikkialle kävelyvauhtia.

Kovasti heitetään soppaan itämafiaa, palkkatappajia, miehiä ilman nimeä, mallinaisia, ammuskelua, takaa-ajoja, kidutusta, salaperäisiä salkkuja, mukamas juonikoukeroita, hyviä/persoonallisia näyttelijöitä (Mickey Rourke, Mark Margolis, Miguel Ferrer, etc.), supermystinen superroisto ja kaikkea muuta mitä vaaditaan kun haluataan saada aikaiseksi turboahdettu ajatteleva toimintaelokuva.

The Courier on kuin Transporter jossain hevosrauhoittavissa.

Ja lopputwisti haisee niin vahvasti jälkiajatuspäälleliimaukselta, että melkein kyynel tulee.

Tähdet: *
The Courier

You're going to have to use your brain, which is going to hurt because it's the weakest muscle in your body

Ennen seuraavaa ns. elokuva-arvostelua pistän tähän väliin esittelyyn tuoreimmat aihepiiriä sivuavat hankintani.

Viimeisimmät ostokset ovat olleet musiikki- ja pelipainotteisia, ja tälläisiä ne ovat:

Synthesizer Megahits 3 ei sisällä yllätyksiä tälläistä kamaa kuunteleville, sillä Take My Breath Away, Unchained Melody ja esimerkiksi Theme from Out of Africa ne tältäkin levyltä löytyvät.

Gino Marinollo Orchestra on tuttu itselleni useammankin syntikkakokoelman kautta ja niiden perusteella oletin tämänkin Gino Plays the Bluesin olevan samanlaista smoothsynailua, mutta vaikka siellä kyllä syntikka pehmoileekin niin sellaisen tavaran sijaan kyse on tavanomaisesta big band-tyylisestä eläkeläistansseista. Aivan kauheita versioita Gary Mooren ja Eric Claptonin kappaleista.

22 Famous Western Film Tracks sisältää tunnusmusiikkierikoisuuksia kuten A Fistful of Dollars, The Man With the Harmonica, For a Few Dollars More ja erityisen ison kiven alla lymyilevän The Good, The Bad and The Uglyn. Dodoakin harvinaisempaa siis.

100% Hits Tarantino on varsin mainio kokoelma tuohon ohjaajanimeen yhdistettävien elokuvien sisältämistä musiikeista, mutta ihan oikeasti, Julliete Lewis? Duanne Eddy? Dick Dale and His Del-Toness? Chuck Berrykin on The Chuck Berry. No, mitä muuta voi odottaa levyjulkaisijalta jonka muut tuotteet tuntuvat olevan vain jotain hikisiä trancekokoelmia.

18 Famous Film and TV Themes vetää erikoisuuksien kohdalla vertoja edellä mainitulle westernkokoemalle, sillä esimerkiksi Miami Vice ja Hill Street Blues ovat sellaisia undergroundjuttuja etteivät edes morlokit niitä löydä. Ja kuka muka on koskaan kuullut kappaleesta nimetä Axel F? Ei kukaan, that's who.

Vangelis Themes on hieman kuin Vangelis aloittelijoille, sillä vaikka kokoelma on erittäin hyvällä maulla koostettu, niin enemmän kuin yhden levyn mieheltä kuulleet eivät saa mitään uutta koettavakseen.

Pet Shop Boysin Introspective oli jo aikakin hankkia cd-muodossa, kun kasetti ei ole futannut enää vuosiin ja se oli säästettykin enemmän koristeena kuin minään muuna.

Eskimos & Egyptin Perfect Disease on hieman sellaista Jesus Jonesin ja EMF:n kaltaista tanssittavaa poprokkia, mutta jostain syystä se luokiteltiin aikoinaan ysäriteknoksi, mistä lienee syyttäminen levy-yhtiö One Little Indiania. Joka kylläkin on julkaissut varmaan enemmän muunlaista shittiä kuin teknoa, mutta taisi tulla ainakin meilläpäin tunnetuksi Shamenin tanssibiittien kautta.

An Ambient Voyage to the Orient ei ole kyllä ambienttia kuullutkaan, sillä kyseessä  on aivan liian energisen rytmikästä kamaa, mutta kyseessä on aivan julmetun miellyttävää kuunneltavaa ja esitellyistä levyistä eniten soittoaikaa kerännyt.

Concierto de Aranjuez on jälleen yksi Star Inc.-syntikkakokoelmalevy valikoimiini ja levy sisältää klassista musiikkia synanoituna. Klassinen ei oikein istu syntiseen ilmastoon, vaan muuttuu aika juustoiseksi.

Paul Hoganin elokuvaan liittyvä Flipper-peli toimii kuin melkein uusi, mutta on tyypillisten lcd-pelien tavoin ääniltään tuskaa ja pelattavuudeltaan parhaimmillaan 30 sekunnin kokemuksina. Tälläisistä peleistä puheen ollen, oletteko huomanneet millaisia hintoja vanhoista Game & Watch-peleistä saa pulittaa? Siinä saa pistää maksuksi enemmän  kuin paunan lihaa jos sellaisen haluaa.

Ensimmäinen koskaan ostamani PS1-peli on Command & Conquer ja se vaikuttaa ihan ok-peliltä. Minulla kun ei ole ykköspleikkaa niin en tietenkään ole ostellut sen pelejä, mutta olin kuullut että PS3 on yhteensopiva niiden kanssa ja siten olin ainakin harkinnut, että jos ykkösen pelejä tulee vastaan saatan jokusen hankkiakin. Sitten kuulin, että vain osa PS3-malleista on yhteensopiva PS1-pelien kanssa ja kun oma laitteeni ei ohjeissaan sellaista hyvyyttä lupaillut niin päätin unohtaa koko asian. MUTTA! Sitten puolestaan kuulin väitteen, että osa PS3-myllyistä onkin yhteensopiva PS1-pelien kanssa, vaikka sitä ei ohjeissa paljastettaisikaan. Ota tuosta nyt selvää ja niinpä kun näin tuon C und C-pelin kahdella eurolla myynnissä, päätin ottaa sen selon. Peli koneeseen ja kone ilmoittaa, että ei tarvitse muuta kuin luoda sille oma muistipaikka ja se toimii moitteetta.

Nyt hei te pelinörtit siellä, mikä varmaan tarkoittanee Tuoppia, Graduated Sylinteriä ja Corumia (?), kertokaa viisaampina, että jos kerran PS3 hyväksyy mukisematta PS1-pelit vaikka ohjeistus ei sellaista lupaakaan, niin toimivatko PS2-pelitkin siinä? Kysyn tätä siksi, että kun loin sen muistipaikan (eli painoin nappulaa) niin koneeni kysyi (ei toki ääneen) että luodaanko PS1- vai PS2-muistipaikka. Koska se toimi sen ykkösen kohdalla ja kone tarjoaa toistakin vaihtoehtoa, niin voisin sen perusteella olettaa että ainakin jotkut PS2-pelit toimivat PS3:ssa. Miten on, uskallanko ostaa jonkin kokeeksi?

Loppuun vielä kolme PS3-peliä, joista Pirates of the Caribbeanin legoilu on varmaan ainoa jota osaan pelata. Tai no, en varmastikaan osaa, mutta jossa en kuole heti ja usein. No okei, kuolen koko ajan.

Resident Evil 5 tuli hankittua pitkälti siksi etteivät nuo RE-pelit ole minulle varsinaisesti kokemuksina tuttuja ja ihan taatusti tuo vitonen on niistä paras. Voi, ainahan vitososa on kaikista paras, vai mitä Painajainen Elm Streetilla: painajaisten lapsi?

Sitten on vielä Dead Island. Siinä on jotain zombeja.

Ai niin, ostin myös ranskankielisen Aku Ankka-pokkarin, sillä miksipä en.

Gunnar Hansen 1947 - 2015

Hauta (The Grave, 1996)

Vankilassa viruvat hiukan tyhmänpuoleiset pikkurikolliset King (Craig Sheffer) ja Tyn (Josh Charles) saavat kuulla vieläkin daijummalta nilkiltä (tavanomaisen ärsyttävä Giovanni Ribisi) mahdollisen legendan jostain rikkaasta edesmennestä henkilöstä, joka oli mahdollisesti haudannut ruumiinsa mukana suunnattoman koruaarteensa. Etenkin King innostuu ajatuksesta ryöstää hauta ja saa maaniteltua hieman skeptisemmän Tyn tehtävään. Niljakkaan korruptoituneen pilleristihomocreepy-ja-varmana-jotain-muutakin-vartijan (John Diehl) avustuksella kaksikko pääseekin pakenemaan ja näin alkaa matka kohti hautaa.

Hakuna Matatalta kuulostava musiikki ei kaikesta roots-hengestään huolimatta oikein tunnu sopivalta tähän elokuvaan. Ei vaikka Shefferin ja kumppaneiden syvän etelän aksentti onkin stereotypioissaan yhtä koomista kuin PVP:n suomidubbaukset.

Hauta on ilmeisen tarkoituksellisesti hieman kieli poskessa oleva elokuva ja siinä on samaa pula-aikahuumoria kuin muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneessa Coenien Voi veljet missä lienet-elokuvassa, mutta siinä missä jälkimmäinen onnistui kieroimmissakin kohdissaan pysyttelemään poissa synkistelystä ja masiksesta, ajautuu Hauta turhan usein sivuraiteille valitsemastaan tyylilajista, eivätkä näin ollen väkivaltainen murhanhimo ja ajattelu ei ole vahvin puoleni-komiikka istu yhteen.

No mutta kuitenkin, King ja Tyn matkaavat siis kohti aarretta ja kohtaavat siinä ohessa kaikenkarvaisia ylivedettyjä Lil' Abnerista repäistyjä hahmoja (mm. Eric Roberts), joista on ilmeisesti koetetttu tehdä tarantinomaisesti rupattelevia bad asseja, mutta päädytty pikemminkin motherfuckeristi kiroileviin Dukes of Hazzardeihin.

Kuinka ollakaan Tyn päätyy kokemaan ennnenaikaisen kuoleman ja King lähes sen, mutta onneksi tarina hauta-aarteesta ehtii levitä ja kaivuuhommiin pääsevät kolme muuta hölmöläistä (Anthony Michael Hall, Donal Logue, Max Perlich).

Hauta ei sisälläkään koruaarrettta, mutta sentään vihjeen siitä mistä sen saattaisi löytää. Niinpä tie vie maanalaisiin tunneleihin, mutta Kingin juoruileva suu on vetänyt peräään jonkun muunkin joka halajaa itselleen etsittyä aarretta. Tunnelin ovi sulkeutuu ja hauta on saamassa uusia asukkaita. Välillä toivoin, että se olisi minä.

Pahuksen epätasaisesti komiikkaa ja jännitystä yhdistelevä Hauta ei ainakaan paranna asemiaan musiikkivalinnoillaan joiden valintalogiikka lienee ollut "pistetään se kaikkein hillbillymäisin takaa-ajoviisu soimaan", sillä mikäpä kielisi eniten piinaavasta ahdistuksesta kuin oljenkorsi hampaissa ja pontikka, mutta ajoittain elokuva onnistuu eräänlaisessä It's a Mad, Mad, Mad, Mad Worldin absurdismin yhdistämisessä synkeään trilleriin. Musiikissakin onnistutaan hetkittäin, sillä niiden hilipatipippaarallien joukossa on arvokasta kunnianosoitusta Ry Cooderin kitaravaikeroinnille. Aivan liian vähän sitä, mutta ainakin ohikiitävän hetken verran.

Mutta tosiaan, pahuksen epätasaisesta elokuvasta on kyse ja suurin osa tälläisestä tuntuu selvältä mokailulta, sillä kun esimerkiksi Diehlin aksentti vaihtuu kesken elokuvan ilman perustelua (luonteen muutoksen uskon johtuvan hahmon laskelmoivuudesta) niin se vaikuttaa vain virheeltä, ei suunnitellulta.

Pientä sopeutumisongelmaa aiheuttaa elokuvan käsitys tapahtuma-ajasta. Tässä ei kyllä nähdäkseni missään vaiheessa kerrottu mikä on tarinan kuluva vuosi, mutta kun elokuva tuntuu hyppelehtivän jostain 30-luvulta ysäriin, niin hetken aikaa se tuntuu hyvinkin rasittavalta. Kuitenkin vaikka se loppuun saakka vaikuttaa pelkältä virheeltä niin jossain vaiheessa se alkaa tuntumaan melkeinpä veikeältä tavalta olla muka ajaton.

Aiemmista elokuvamaininnoista huolimatta alan kallistua siihen käsitykseen, että suorin vertailukohde ja tekoajallisesti sopivin esikuva on Danny Boylen Shallow Grave. Enkä viittaa sillä nimeen, vaan etenkin molempien elokuvien tapaan esittää tarinaa pienen kaveriryhmän suhteiden muutoksesta ahneuden edessä ja sitä kuinka molemmat elokuvat kulkevat loppuaan kohden enemmän ja enemmän synkempiin tunnelmiin. Toki Haudan punaniskahuumori ja kömpelyys vesittävät sen mahdollisuuksia olla tehokkaasti nautinnollinen ja uusintakatseluja kestävä, mutta jonkinlaisen kulttiarvostuksen sille suon (ja sitä se ilmeisesti jonkin verran nauttiikin).

Haudan lopputwisti on p*skimpia koskaan ja johdatus siihen on tehty niin naurettavasti, että tekee mieli purra kasetin reunasta pala irti.

Kansikuva valehtelee. Sheffer ei ole pukeutunut noin, eikä elokuvan hautuumaakaan ole tuollainen.

Tähdet: *
Hauta