Black Mask (Hak hap, 1996)

Tsui Chik (Jet Li) osallistui aikoinaan salaiseen supersotilasprojektiin jossa hänestä tehtiin... no... supersotilas. Tiedättehän, supernopea, supervahva, supertunteeton ja kapteeni Amerikka. Tottakai koekaniinit kapinoivat ja mellakan seurauksena Tsui Chik pakeni ryhtyäkseen kirjastonhoitajaksi.

Nyt Tsui Chikia pidetään harmittomana hissukkana ja etenkin miehen kova kyttäkaveri Rock (Ching Wan Lau) koettaa takoa kirjastosedän nuppiin ettei saisi olla niin kiltti ja sinisilmäinen. Vähänpä Rock tietää, sillä kun Hong Kongin herruudesta taistelevat huumeparonit mellastavat valtoimenaan ja uutena pelaana joukkoon on astunut myöskin aiemmin mainitussa supersotilasprojektissa mukana olleet pahikset, niin se on juuri Tsui Chikin velvollisuus murtaa luita ja aiheuttaa genitaaliosastolle lisääntymiskyvyttömyyttä. Siispä Green Hornetista ja myöhemmin myös Legend of the Fistista tuttu naamiaisasu päälle ja supersankaroimaan.

Tsui Chik suojelee vaarassa olevaa ystäväänsä kahlehtimalla hänet ja pakottamalla pelaamaan Sega Saturnia.

Kun avasin Black Maskin, ihmettelin miksi se on tuplalevykotelossa kun kyseessä ei ole kahden levyn painos (jos sellaista tästä elokuvasta onkaan) ja vaikka levyn kuvapinta, kansipaperin painojälki ja itse paperilaatu viestivätkin ihan reilusta pelistä, niin levyn lukupuolen väritys ja keskiosan ns. vesileima DVD-R eivät valaneet uskoa toimintaan ilman douppausta. Jos tämä nyt on jonkinlainen piraattipainos, niin varsin tasokas se sellaiseksi on. Tekstityksiä, kuvanlaatua, ekstroja ja jopa sitä ärsyttävää pakkodubbausta myöten kyseessä on tismalleen sama versio jonka näin Black Maskin tultua vuokralle.

Vasemmalla tyypillinen dvd (Romeon on kuoltava), keskellä Black Mask ja oikealla tavanomainen DVD-R (televisiosta tallennettu Muumion kosto).

Niin, tässä siis on vain yksi ääniraita ja se on tietenkin englanninkielinen. Eikä vuoteen 1996 mennessä oltu näkyjään vieläkään opittu huulisynkkauksen saloja, taikka edes valikoimaan dubbaajia joiden ääni kuulostaisi sävyltään sopivalta esittämilleen hahmoille. Hyvä on, Jet Li on sitten britti. Kuulostaa Julian Sandsilta.

Siis ihan oikeasti, olisitte dubanneet puhetta muihinkin hetkiin kuin niihin jolloin suuta ei avata.

Jo pelkästään videokaseteissa on ärsyttävää kun mukana on vain suomeksi dubattu versio, kun niissä voisi olla Ice Agen, Shrekin ja Rautamiehen tavoin sekä että, mutta ettei dvd:lle vaivauduta jättämään alkuperäistä ääniraitaa on suorastaan synti ja häpeä.

Olisi muuten mukava nähdä Black Maskin HK-versio, eikä vain siksi että siinä on alkuperäinen ääniraita, mutta myös koska sitä ei olla keskittymiskyvyttömiä jenkkejä (tai brittejä) varten lyhennetty ja siinä on kuulemma suurelta osin erilainen soundtrack (joskin tässä versiossa soiva rockabillycowboyindustrial on ajoittain aika hauskan kuuloista).

No, karmaisevasta dubbauksesta huolimatta tämä kelpaa kyllä näinkin, sillä kyseessä on varsin mukavaa nopeatempoista potkutoimintaa ja vaikka elokuva jääkin kauaksi Jet Lin parhaimmista, esittelee se jälleen miehen notkeuden erinomaisesti.

Sen verran adhd-elokuvasta on kyse, että jos koettaa löytää sisällöstä jotain oikeasti järjellistä niin todennäköisesti vain aiheuttaa itselleen päänsärkyä. Tämä on pelkkää vaijerihyppyä toisensa perään, hillitöntä ammuskelua ja seinien rikkomista.

Kielikin tuntuu olevan ison osan ajasta poskessa.

Elokuvan alkupuolella sankari heittelee tappavia compact disceja (kts. Dark Angel), vai ovatko ne sittenkin Black Maskin DVD-ärriä? Hmm...

Kuvan pahis ei sellaisia heittele, mutta ihan varmasti hän niitä bootleggaa.

Tähdet: ***
Black Mask

Zatoichi - sokea samurai (Zatôichi, 2003)

Vuonna 1962 aloittanut ja jo pelkästään alkuperäiskierroksellaan (1962 - 1989) 26 elokuvaa alleen saanut tarinasarja sokeasta hieroja-miekkamiehestä Zatoichista lienee täältä katsottuna sanotaan vaikkapa maallikoille tutuin Rutger Hauerin elokuvana Sokea raivo. Mutta emme kai saa myöskään unohtaa Marvelin Daredevilia, jonka kohdalla ei ole varmaan koskaan mainittu suoranaista yhteyttä Zatoichiin, mutta muistan kuinka aikoinaan tuumin Sokeaa raivoa katsellessani sen tuovan mieleen Daredevilin, joka saattoi kyllä johtua vain sokeasta tyypistä jolla on keppi. Tarvitaanko siihen muuta?
Sitten kun tietooni tuli, että Sokea raivo on jenkkiversiointi Zatoichista, niin tottakai edelleen se Daredevil-ajatus kiersi pääkopassa. Yhteneväisyys (miinus koomisuus) tulee vahvasti esille varsinkin Frank Millerin Daredevileissa, joissa on Millerille tavanomaisesti mukana vahva aasialaiskulttuurinen ulostuonti. Joskin pääosin joidenkin ninjojen kautta, mutta kuitenkin. Ja tuolloin kun niitä paloja yhdistelee vaikka sitten väkisin, niin olen entistä varmempi, että Matt Murdock on Zatoichi. Väliäkö sillä.
Nyt mieleni tekee katsoa Sokea raivo.

Sokea hieroja Zatoichi (Takeshi Kitano) saapuu kylään jonka asukkaat ovat painettu maahan paikallisten rosvopäälliköiden toimesta ja nyt yksi heistä palkkaa avukseen miekkamestarisamurai Hattorin (Tadanobu Asano), joka vaimokkeensa sairastelun ja sen aiheuttamien lääkekulujen vuoksi on valmis vaikka miten epätoivoisiin temppuihin tahansa, vaikuttaisi siltä kun rautakouran ote kiristyisi entisestään. Zatoichi päättääkin auttaa paikallisia ja muun muassa siksi pilkkoo polttopuita, antaa selkähierontaa ja käy pelaamassa uhkapelejä. Jossain vaiheessa sitten pilkotaan puiden ohella muutama ihmisolentokin.
Eikä sitten unohdeta kostoretkellä olevaa sisarusparia jonka miespuolinen jäsen on ehdollistettu pukeutumaan tytöksi. Ei, en tarkoita Ted Levinea.
Lopussa bileet. RIVERDANCE!

Takeshi Kitanon kivuliaalla huumorilla ja innokkailla kompuutteriverisuihkuilla toteutettu Zatoichi on suurelta osin riemastuttavaa katseltavaa ja saa miettimään, että olisikohan tämä alunperin Takashi Miikelle suunniteltu elokuva ja kas kummaa, Miike onkin tehnyt Zatoichista näytelmäversion, jota näkemättä voisin olettaa sen noudattelevan tämän elokuvan linjoja. Ihan varmasti jokainen esitys päättyi ainakin 11 esiintyjän teurastukseen... ja ryhmätanssikohtaukseen.
Huolimatta siitä kuinka Zatoichi on Kitanon hiuksia myöten hetkittäin hiukan räikeä teos, on siellä kuitenkin mukana ohjaajanäyttelijälleen tuttua elämän potkimaa ahavoituneiden kasvojen fiilistä, äkillistä agressiota ja niin mustaa huumoria, ettei sieltä valo pakene edes todella isolla taskulampullakaan. Kuitenkin Kitanon elokuvaksi tämä saattaa tuntua hetkittäin hieman vieraalta ja hänen normaalia vauhtiaan/tyyliään ajatellen Zatoichi kulkee kuin Barry Allen, kun mielessä on enemmänkin lyijynpainoiset jalat ja niiden vastapainoksi salamana nurkan takaa iskevä paloittelu (toki tässä on mukana Kitanolle tuttuja hiljaa paikallaan seisomista). Jos mielessä on teoksia kuten Hana-bi ja Violent Cop, ja kaipaa juuri sellaista, niin Zatoichi saattaa osoittautua jonkinlaiseksi pettymykseksi. Joskaan jos ei anna sen vaivata, tai edes odota väkisin sellaista niin  tämä on erittäin mainiosti vinksahtanutta hurmekarnevaalia, jolla on kenties Sonatinea enemmän yhteistä Samurai Fictionin kanssa. Justin Timberlake-hiuksista huolimatta Kitano on kuitenkin aina Kitano, joten häneen kannattaa aina luottaa, eikä tällöin vähän liiaksikin pähkähullu elokuva tunnu liian kaukaiselta.

Huolimatta siitä, että pidän nimenomaan Kitanon normaalista tavasta hidastella ja en nyt täysin sulata sitä hupsun huvittavaa hassuttelua, olisin silti toivonut suurempaa panostusta komedialliseen hölmöyteen, sillä jokainen kerta kun elokuva välttelee huumoria ja pysyttelee ilmeettömänä, on se myös tuolloin valitettavan tavanomainen toimintakertomus kiertävästä sankarista ja kaupunkia riivaavasta isosta pahasta sudesta. Ilomielisempi (veri)komedia ei ehkä ole täysin Kitanon ominta alaa, on se kuitenkin Zatoichin kohdalla hyvä keino erottautua jokaisesta tavallisesta Walking Tallista joka jonossa seisoo.
Olen myös aika pettynyt siihen miten nopeasti Hattorin haluttomuus tappaa unohdetaan ja hän jää lopulta aika tavanomaiseksi mestarimurhaajaksi joka yliarvioi kykynsä.

Hyvä musiikki.

Huomautan tässä vielä ainakin sellaisesta asiasta, että vaikka mainitsin pariinkin otteeseen Zatoichin verisyydestä, niin mistään jatkuvasta gorefestauksesta ei kuitenkaan ole kyse. Varsinaiset väkivaltakohtaukset ovat sopivasti erillä toisistaan ja niitä ei ole yhtään sen enempää kuin esimerkiksi missään Kurosawankaan samuraipätkässä, mutta normaaleista Kitanon äkillisistä mättökohtauksista ne erovat selvän tarkoituksellisen ylivedetyllä Evil Dead-suihkutuksella.

Ai niin.
Olin aloittanut tämän tekstin jo vuonna 2009 ja silloin se jäi ilmeisesti kesken syystä, että halusin yhdistää sen joko Zatoichi- taikka Kitano-putkeen, mutta koska näin ei ole käynyt niin teksti jäi vain keräämään virtuaalipölyä. Koska aloituksesta on siis jo hyvä tovi, niin minun on myönnettävä olleeni hieman pihalla siitä mitä joillakin maininnoilla tavoittelin, mutta päätin jättää jo kirjoitetun sellaiseksi kuin se oli ja on nyt siis edelleen, koska miksipä en.

Tähdet: ***
Zatoichi - sokea samurai

Chunking Express (Chung Hing sam lam, 1994)

Poliisi (Takeshi Kaneshiro) murehtii ja kieltää itseltään rakkaussuhteensa sortuneen, pistäen uskonsa erääntyviin ananaspurkkeihin ja suunnitelmaan lähteä lenkille kuluttamaan kehoonsa kertyneen ylimääräisen nesteen, jotta ei siis riskeeraisi mahdollisuutta kyyneleisiin. Toisaalla L.A. Confidentialin leffastaraseuralaisneidiltä vaikuttava nainen (Brigitte Lin) junailee jotain laittomia siirtolaishuumehikipajabisneksiä ja kadotettuaan intialaiset työläisensä miettii miten ratkaista ongelmansa. Neiti pitää yllään sadetakkia ja aurinkolaseja siltä varalta jos vaikka sattuisi samanaikaisesti satamaan ja paistamaan, kun taas poliisi - jonka ammatilla ei ole mitään merkitystä tarinan suhteen, sillä eipä hän esimerkiksi työnsä puolesta tapaa edellä mainittua naista - päättää jatkavansa elämässään eteenpäin ja post rakkaudesta olisi tehtävä tämänhetkinen tila, jolloin on nimenomaan syytä rakastua ensimmäiseen vastaantulevaan naiseen. He siis tapaavat baaritiskillä puhuen useampaa eri kieltä. Nainen nukahtaa ja mies syö neljä salaattiannosta.
Poliisin (Tony Leung) tyttöystävä jättää hänet, mutta mies jaksaa uskoa neidin palaavan vielä luokseen ja siksi harjaa pehmoleluja, mutta se ei olekaan hän joka toistuvasti käy salaa poliisin kotona piiloutumassa vaatekaappiin ja valuttamassa vettä lattialle. Kyseessä kun on liian suurella volyymilla musiikkia kuunteleva zooeydeschanelmainen indietyttönen joka työskentelee kahvilassa josta poliisi käy päivittäin noutamassa murkinaa ja koska tyttönen ihastuu poliisiin, on tietenkin syytä lentää pakoon toiseen maaahan jotta mies voi ostaa kahvilan tuotteista itse kahvilan itselleen.

Vaikka esimerkiksi Jackie Chanin leffoissa on runsaasti humoristisia elementtejä, niiden usein ollessa enemmänkin komedioita toiminnalla kuin päinvastoin ja vaikka synkinkin animetuotos tuntuu sisällyttävän hahmogalleriaansa sen naurettavan käkättävän harvahampaisen minivanhuksen, ja vaikka sitä ei suomessa julkaistuista vaihtoehdoista uskoisikaan niin aasialaisessa komediassa ovat ne omat Ernestit ja Uunonsa, on kuitenkin Chunking Expressin hieman vinksahtanut draamakomedia juuri sellainen joka minulla poikkeuksetta tulee mieleen kun mietin aasialaista komediaa. Jos hieman tarkempi olen, niin tämä ja monet Takeshi Kitanon elokuvat.
Olemme siis tyylillisesti lähempänä pikimustaa huumoria ja ns. outoutta kuin tavanomaisempaa kompurointia ja piereskelyä, jolloin esimerkiksi Todd Solondzin Happiness taikka Paul Thomas Andersonin Magnolia ovat enemmänkin samanlaisia käsityksiä humoristisuudesta kuin jokin American Pie. Elokuvia joiden erikoisista tilanteista ja hahmoista voi päätellä mukana olevan naurua kyynelten lävitse, mutta jopa selkeästi koomisimman tilanteen kohdalla joutuu puntaroimaan sitä, että onkos tämä nyt sittenkään tarkoitettu hauskaksi. Silti masentavimmankin hetken huomaa johtuvan siitä, että vaikka se perna nyt repesikin niin se johtui siitä kun taivaalta putosi eksynyt haikara ja onhan sellaisessa jotain koomista, kaikesta traagisuudesta huolimatta. Eikä se taustalle laitettu väärällä tavalla hilpeä musiikkikaan oikein saa ranteita viiltelemään.
Kuitenkin yleissävy on enemmälti arkisen lannistavaa ja näin ollen lajityypityksenä oleva komedia (jollainen tämä vuorossa oleva elokuva on takakantensa perusteella. Happiness puolestaan löytyy videovuokraamosta komediahyllystä, kun taas Magnolia draamasta) on pikemmin mauste kuin hallitseva tekijä. Jopa niistä hassuista hetkistä huolimatta.
Magnolian kaltaisista elokuvista Chunking Express eroaa ainakin visuaalisen toteutuksensa puolesta, sillä jatkuvat vinot kuvakulmat, muut kameraleikittelyt, värioksennukset ja nopeus viittaavat enemmän Go-elokuvan ja muiden ns. tarantinolainojen suuntaan (joskaan en väitä tämän saaneen innoitusta Tarantinolta, vaan viittaan pelkästään häneen pelkkänä kuvauksena) ja Chunking Expressin ensimmäinen tarina vaikuttaakin aika isolta osalta sellaiselta, että jos esimerkiksi jokin Travolta nousee pöntöltä ammuttavaksi-osuus on katsojan mielestä hauskaa, lienee sitä myös ainakin tuo tämän elokuvan ensimmäinen osa. Täten kannessa oleva Tarantino-sitaatti on ihan oikeassa paikassa.
Joskin Chunking Expressin kahdesta tarinasta juuri tuo ensimmäinen on mielestäni se heikompi lenkki. Ensinnäkin se tuntuu liiaksi pyrkivän olemaan outoutta vain outouden vuoksi. Jos molemmat tarinat ovat äkkivääriä niin enimmäinen pyrkii hieman liikaa painottamaan sitä tehdessään hahmoista ja kuvallisuudesta raflaavampia. Toiseksi se on vain noin puolen tunnin rypistys, kun jälkimmäinen tarina saa tunnin osakseen, ollen siten lihallistetumpi ja hetkiltään perustellumpi. Tässä yhteydessä ensimmäinen kertomus vaikuttaa vain jonkinlaiselta esileikiltä, lämmittelybändiltä ennen kuin Pink Floyd astuu lavalle ja siten joltakin jonka pitkälti unohtaa seuratessaan pääaktia. Hassua on se, että tässä on koko ajan sellainen fiilis kuin tarinoiden pitäisi maailma on pieni-tavalla risteytyä jossain vaiheessa, mikä johtunee siitä että molempien tarinoiden "parit" kulkevat koko ajan joko tietoisesti taikka tiedostamattaan toisten ohitse ennen yhdistymistä, mutta kyllä nämä ovat kaksi eri kertomusta (vaikka molemmissa mainitaan sama elokuvassa näkymättömän henkilön nimi, joskaan osoittamatta kyseessä olevan sama ihminen. Jos ne lomittuisivat yhteen niin tuolloin ensimmäisen ja toisen osan eri pituudet ja tyylit saattaisivat yhdistyä paremmin, niiden ollessa yksi tarina. Mutta ne ovat kaksi.
Tarinoista jälkimmäinen on oudolla tavalla mainiosti sydäntä lämmittävä versio sellaisista vainoojakertomuksista kuin mitä esimerkiksi Audrey Tautoun Rakastaa, ei rakasta on. Onhan se kiva huomata, että joskus näistä rakastan sinua jomman kumman kuolemaan saakka-kertomuksista voidaan saada aikaiseksi molempiakin osapuolia miellyttävä.

Kahden samalla teemalla kulkevan tarinan yhteensopimattomuudesta huolimatta elokuvan rasittavin piirre on tietynlaisen hälinän jatkuvuus, sillä kun etenkin jälkimmäisessä kertomuksessa toinen päähenkilöistä soittaa koko ajan yhtä ja samaa biisiä korostetun kovalla äänellä, niin sellaisen taustalle ei tarvita vielä puheensorinaa, kaupungin liikenneambienssia ja hahmojen omia ajatuksia. Se tekee kaikesta liiaksi sellaista, että tekisi mieli sanoa olkaa jo välillä hiljaa, sillä tuollainen on sotkua jonka selvittämisestä tehdään tarkoituksella turhan vaikeaa.
Molemmissa tarinoissa muuten on hahmo joka soittaa yhtä biisiä toistuvasti, mutta onneksi se sentään on molemmissa eri kappale ja ensimmäinen saa plussaa sen tyylikkäämmästä hyödyntämisestä. Joskin molemmissa on hieman se ongelma musiikin käytön suhteen, että sitä soitetaan aivan liian paljon ja eipä kummassakaan taida olla hetkeäkään todellista hiljaisuutta, mutta varsinkaan jälkimmäisen hieman seesteisemmässä puoliskossa se häly ei ole kovinkaan onnistuneesti perusteltua.

Jos pitää kallellaan olevista draamakomedioista, on Chunking Express suositeltavaa katseltavaa ja itselleni sillä on erityismerkitystä siksi, että se on elokuva joka tutustutti minut Wong Kar Wain ohjaustöihin ja se tie on ollut täynnä positiivisia pysäkkejä. Siltikin rehellisesti (jaa-a, miksi sitä valehtelisikaan) olen sitä mieltä, että Chunking Express olisi huomattavasti parempi lyhytelokuvana josta olisi ensimmäinen tarina jätetty kokonaan tekemättä. Tässä tapauksessa kun se ihan hyvä vetää erittäin hyvän omalle tasolleen.

Tähdet: ***
Chunking Express

SPL: Hong Kong Force (Saat po long, 2005)

Oikeudenkäyntiä odottava rikollispomo Wong Po (Sammo Hung) varmistaa vapautensa tapattamalla sivullisista piittaamatta tärkeän todistajan, mikä saa kyttä Chan Chungin (Simon Yam) henkilökohtaisen koston tielle. Työ ei näytä tuottavan tulosta ja Wong Pon valta vain kasvaa, kun Chan Chungin osallisuutta tämän elämän kiertokulussa haittaavat aivoissa hengaileva kasvain ja pian pakolliseksi muodostuva eläköityminen. Chungin tiimin ottaisi vastaisuudessa johtaakseen tässä kaupungissa tulokas, mutta muualla  mainetta kerännyt cool kyttä Ma Kwan (Donnie Yen), jonka metodit kenties poikkeavat Chungin tavoista (eivät oikeasti), mutta yhtälailla hän pyrkii kaatamaan Wong Pon palliltaan.

SPL on kuin Daredevilin Kingpin olisi pistetty Michael Mannin Heatin pääpahikseksi. Ei kun ihan oikeasti.
Chan Chungin kyttäryhmä on kuin Al Pacinon hahmon vastaava ja joka toinen osuus jossa tuo porukka esiintyy on kuin esimerkiksi tämä ryhmätyökohtaus:

Ja ihan hyvinhän se toimii, sillä vaikka Yamin ja Yenin rinnalla ne muut kytät ovat hieman kasvottomia, niin se vaikuttaa silti oikealta tiimiltä. Ei nyt mahdollisen esikuvansa mukaisesti aivan yhtä tiiviiltä, mutta olosuhteet huomioiden varsin kelvollisesti. Etenkin se Yamin hahmon myötävaikutuksella tullut hinnalla millä hyvänsä-mentaliteetti korostuu mainiosti kun joukkoon tulee se vieras, eli Donnie Yen, joka puolestaan vaikuttaa ensialkuun pinnallisesti juuri häneltä joka eniten rikkoisi sääntöjä, mutta on ainakin hetken se tiukin lakikirjan noudattaja. Koska Sammo Hungin rikollispomo on muutenkin kuin kokonsa puolesta mahtava, niin tottakai on heti alusta saakka odotettavissa, että kaikkien hahmojen kautta niitä sääntöjä kierretään suuremman hyvän puolesta.
Hungin hahmo tuo mainitsemani Kingpinin mieleen muutenkin kuin isojen luidensa vuoksi, sillä varsinkin miehen lyhyesti nähty suhde vaimoonsa luo samanlaisia fiiliksiä. Rakastaa, mutta alistaa (joskaan tässä tapauksessa vaimo ei tunnu kärsivän).
Se mikä mielestäni pilaa tätä elokuvaa ovat varsin näyttävät (mutta kieltämättä aika kuluneen tutut) tappelukohtaukset. Toki ymmärrän, että kun mukana on Sammo Hung ja Donnie Yen, niin siellä "pitää" olla kungfuilua, mutta kun tässä vaikuttaa kuitenkin siltä, että ollaan koetettu pysytellä Shirin ja Infernal Affairsin, tai jenkkiläisittäin Lahjomattomien ja jo mainitun Heatin linjoilla, niin tällöin ajoittaisista ärhäköistä toimintakohtauksista huolimatta pääpaino on hahmoilla ja siinä, että he ovat samanlaisia erilaisia. Siispä vaikka ne Yeninkin jalkaliikkeet ovat hiton onnistuneita, niin kuka nyt oikeasti haluaa nähdä McNultyn kickboxaamassa?

En hirveästi myöskään hurrannut ns. dramaattisten hidastusten ylikäytölle.
Mutta poliisijännäriksi SPL on ihan mainio, joskaan ei mitenkään erikoinen ja kiitos niiden potkimisten se on myöskin hiukan epätasainen. Plussan puolelle kyllä jäädään ja siitä suuri kiitos elokuvassa olevalle perhemerkityksen esittelylle joka ei jää vain pääpahiksen ja sankarin samankaltaisuuksien osoitukseksi, vaan myös sivuhahmoilla osoitetaan olevan elämässään muutakin kuin pelkkä työ ja sielläkin ainoana roolina poliisi # 3.
Niin ja vaikka se meneekin ikäväksi toistoksi, on myös se sivuhahmojen perhe-idea tuttu... jep... Heatista.
Ja palatakseni vielä hetkiseksi sen kungfuilun pariin, on siitä mainittava se että vaikka se ei mielestäni istukaan elokuvan muuhun osaan (vice versa) niin onhan esimerkiksi se lopun Yen vastaan Hung-matsi peukuttamisen arvoista liikehdintää ja sen lopputulos on kieltämättä odottamaton.

Yenin meikki on todella kehno ja mies näyttää muuallakin kuin lähikuvissa siltä, että nyt on vedetty ämpärikaupalla pakkelia siloittamaan pintaa. Liekö sitten tarkoituksena korostaa sitä, että hän on se nuori kyttä ja Simon Yam vanha, jolloin ihon tulee olla edellisellä rypytön. Yen näyttää nuoremmalta making of-dokkarin haastattelussa.

Tähdet: ***
SPL: Hong Kong Force

Once a Cop (Chao ji ji hua, 1993)

Once a Cop, joka myös alkutekstiensä mukaan nimellä Project S tunnetaan on jatkoa, tai kenties pikemminkin spin off Jackie Chanin tähdittämästä Police Story-sarjan kolmannesta osasta, Supercopista. Tuossa elokuvassa Chanin tasavertaisena sidekickinä esiintyneen Michelle Yeohin roolihahmo, militaristisuperkyttä Yang kun on tällä kertaa se soolotähti (Chan pukkaa päänsä esille muka koomisessa cameoroolissa). Jotain muutakin minun piti tässä mainita, mutta nyt en millään muista että mitä.
Ai niin, leffaa on kulunut 01:12 ja hitto tässä on surkea kuvanlaatu. Kiitti vaan Pan Vision.

Kiinalaiskyttä Yang (Michelle Yeoh) palkitaan mitalein ansiokkaasta terroristiuhan tukahduttamisesta, mutta tässä vaiheessa tälläinen on neidille jo arkipäivää. Joten ei siitä sen enempää.
Yangin turvallisuusalalla työskentelevä miesystävä ei jaksa enää nälkäpalkalla raatamista ja lähteekin toteuttamaan rahakkaampia, mutta myöskin vähemmän kunniallisia bisneksiä. Toisaalla Yangin apua tarvitaan kun Hong Kongia kiusaa hyvin järjestäytynyt, vahvasti aseistautunut rikollisjärjestö ja neitiä avustavat hiukan humoristiseksi tarkoitettu kyttäduo, ja he käytännössä täyttävät kahdestaan sen Jackie Chanin jättämän kevyen iloittelun aukon, koska Yeohin hahmo on rakennettu enemmän vakavalle pohjalle (ja onhan hän näyttelijänä sanoisimmeko vähemmän elämänmyönteinen kuin Chan).
Pahiksilla (joiden joukkoon siis lukeutuu se Yangin mahdollinen tuleva aviomies) on suunnitteilla isomman luokan ryöstö ja varkaus, mutta eihän sellaista voida sallia ja niinpä se estetään.

Soundtrackin sukkahousuhevi on karmaisevaa ja tuo lajityyppinsä vuoksi elokuvaan liiallista kauhutunnelmaa, kun koko ajan saa pelätä koska seuraava tilulilukitarasoolo lähtee vauhtiin. Ei Slash, ei!
No okei, siellä taisi olla tasan yksi tuollainen biisi, mutta olihan sekin jo liikaa.

Tavassa miten pahisten toimintatapoja ammuskelusta eteenpäin kuvataan on jotain hyvin diehardmaista ja hetkittäin mieleen nouseekin, että jos tästä karsittaisiin ne jackiechanmäisyydet pois ja oltaisiin pysytelty siellä Yeohin hiukan vakavamman asenteen puolella, niin kyseessä olisi eräänlainen kungfu-Die Hard. Ei ehkä täysin, mutta ainakin jos miettii Once a Copin esikuvia niin esimerkiksi vaikutusvaltaisen aasiatoiminnan kuten Hard Boiledin ja jopa oman emosarjan sijaan se on kuitenkin ehdottomasti Die Hard jonka tunnelmaa on haettu. Kuin tätä alleviivatakseen miljöö on toistuvasti jostain Nakatomi-pilvenpiirtäjän takapihalta. Sinänsä on siis hyvästä, että mukana on sitä chanmäistä komiikkaa, sillä sen ansiosta elokuva ei tunnu ainakaan täysin jenkkien imitoinnilta, mutta vastaavasti ainakin tässä tapauksessa se on myös pienenä rasitteena, koska sitä typerää cameota lukuunottamatta mukana ei ole Chania, eikä näin ollen hänen luontaista ilmavuuttaan. Tämä ei siis tarkoita ettäkö Once a Copin esiintyjät olisivat huonoja, mutta useammin kuin kerran tuntuu siltä, että he olisivat lyhyellä varoitusajalla hälytetty paikkaamaan jotakuta muuta. Ja kuka muka haluaa haastatella Nate Meldeliä Dave Grohlin sijaan?

Kietokaa tämä ymmärrykseenne: elokuvan pankkiryöstön suunnittelija on britti nimeltä Roger ja häntä esittää selvästi ei-englantilainen Alain Guernier, joten ainoa syy miksi keksin hänen olevan nimenomanaan englantilainen johtuu siitä että hän on olevinaan elokuvan Alan Rickman, jonka esittämä esikuvahahmo tosin taisi olla saksalainen. Naamakarvoituksesta huolimatta Rogerista tulee Rickmanin sijaan enemmänkin jonkinlainen William Forsythen ja John Diehlin ristisiitos mieleen:

Syy siihen miksi otan Rogerin esille ei kuitenkaan johdu vain hänen jonkinlaisesta ambivalentista kansallisuudestaan vaan myös siitä, että hän siis on ryöstön masinoija ja kohteena on pankki jonka holvin oven hän on suunnitellut. Luulisi siis, että hänellä olisi jokin muu keino oven avaamiseen kuin ampuminen sitä kranaatilla. C'mon, hi tech ja low life!

Toiminta on vauhdikasta, liikeradat sulavia, hahmot tuttuja ja kokonaisuus vähintäänkin ihan hyvää potkuräiskintää, mutta ei Once a Copista ole sisariensa jälkeen kuin hetkelliseksi nälän tyydyttäjäksi.
Ei se nyt kuitenkaan pelkästään hyvästä ole, että kun edellisessä osassa kiinnitti huomiota siihen että elokuvassa pelattiin Segalla, niin nyt yksi tämän elokuvan kiinnostavimmista seikoista on se, että pelikonevuorossa on Game Boy.

Tähdet: ***
Once a Cop

Who gave you permission to smile? Shut up!

Ennen kuin jatketaan aasialinjalla, otetaan tähän väliin kirppissaaliit ja vastaavat. Edellisen tälläisen postauksen jälkeen on ehtinyt tulla useampikin kirppisvierailu vastaan, mutta myös syntymäpäivät jonka ansiosta läjä kasvoi sen verran suureksi, ettei siihen tarvitsisi laskea mukaan niitä muuten vain tuttavilta saatuja elokuvia, mutta sellaisiakin on joukossa.
Minä kuulun syntymäpäivälahjottavana tietenkin ryhmään joiden kohdalla todetaan, että "kun sulla on jo kaikki" niin yleensä jos joku haluaa ostaa esimerkiksi juuri elokuvia taikka musiikkiäänitteitä, joudun etukäteen antamaan esimerkiksi listan mitä noudattaa ja näin ollen ne eivät useinkaan tule enää yllätyksinä. Tälläisestä esimerkkinä kohta kuvassakin näkyvä Tudors-boksi jonka äitini osti kysyttyään aluksi mitä halusin ja johon vastasin "ei tarvitse ostaa mitään", mutta sellaiseen vastataan takaisin aina että "pitäähän mun nyt jotain hankkia" ja niin se pallo pyörii.
Useinhan siinä käykin niin, että jos joku ostaa ex temporena ihan oman päänsä mukaisesti jotain, niin se minulla joko on tai on ainakin ollut ja jälkimmäisen ollessa kyseessä, se on syystäkin poistettu valikoimista. Tällä kertaa kylläkin paketeista putkahti peliä ja leffaa joita minulle ei ollut ja joita en ollut pyytänytkään, että kyllä sitä aina kannattaa hieman luottaa intuitioon. Tai sitten ostaa sellaista minkä kohdalla tietää, että vastaanottaja inhoaa sitä ja näin varmistaa sen ettei hänellä vielä ole sitä. Inho tuskin on aiheellinen termi tällä kertaa, vaikka myönnettäköön etten hirveän innoissani ollut tuosta Copycat-kasetista, mutta sekin vain siksi että jo nähtyäni sen tiedän kyseessä olevan äärimmäisen mielikuvituksettoman turvallinen aor-jännäri ja siten jotain joka ei vain innosta katseluun. Ei hätää, aion dissata sitä jossain vaiheessa.

No mutta kuitenkin...

Triplaboksi kakkaa ja sanon sen silläkin uhalla, että tuo Codename Silencer on entuudestaan tuntematon elokuva minulle, mutta en jotenkin jaksa uskoa sen olevan mikään uusi Ilmestyskirja nyt. The 4th Angel ja Good Cop, Bad Cop kärsivät muistaakseni molemmat samasta odotukset-ongelmasta, jolloin vaikka ne ovat molempien kohdalla eri, niin kummatkin pettävät niiden suhteen.
Poliisin painajainen boksin tv-leffojen olemassaolon muistan hyvin, mutta sisällöt ovat jääneet unohduksiin. Mutta, Charles Bronson.
The Tudors - the Complete Series oli ns. pakkohankinta, koska minulle vinkattiin Natalie Dormerin olevan mukana. Huomautettakoon tässä vaiheessa, että vaikka Natalie Dormer oli syyni hankkia Game of Thronesia kokoelmiini, niin en ole edelleenkään katsonut jaksoakaan tuota kyseistä sarjaa. Sivuhuomatuksena voisinkin todeta myös sen, etten ole katsonut mitään muutakaan elokuvaa/tv-sarjaa jossa hän on tähänastisen uransa aikana esiintynyt.
American Gangster/Scarface/Casino-boksi ja yksi näistä on loistava elokuva, kahden muun ollessa ihan hyviä. Joskin toinen niistä on toista parempi.
Shrek ja ikuinen onni. Ensimmäinen Shrek oli hyvä, toinen myöskin ihan hyvä. Kolmas odottaa vielä katseluavuoroaan, kuten myös se jokin Shrekin jouluspesiaali ja nyt jonotusvuoroon astuu siis onkohan tämä sitten neljäs elokuva?
Tässä (erittäin vanha) kuva minusta Shrek-pipo päässäni:

Niin ja minua potutti myydä jotain riivatun sytkäreitä, arpoja ja kännykkäpusseja.
Smurffit 4 koska miksi ei.
Pete ja lohikäärme Elliot on pilvenpolttofantasiaa.
Prophecy 2 toivoisi olevansa.
The Tomb on jotain Lovecraft-kamaa, joten siinä varmaan on jotain sanoinkuvaamattomia hulluuteen ajavia sanoinkuvaamattomia kauhuhirviöitä. Tai sitten se on Saw-apinointia.
Bait on haileffa ja Loch Ness Terrorista voi lukea lisää täältä.
Yksi Hellraiser lisää ja tämä Maanpäällinen helvetti on muuten aika valitettavan totta. Ja kyseessähän on sarjan 125 osa.
Pidän tuosta remakerebootprequel-The Thingin kannesta, vaikka se aika pahasti huijaakin uskomaan kyseessä olevan Carpenterin elokuva.
Hannu ja Kerttu: noitajahti. Hyllyssä oli sen vieressä Kristen Stewartin Lumikki ja metsästäjä, mutta valitettavasti kannessa lukenut 1 € tarkoitti, että siitä olisi pitänyt maksaa se, eikä niin että minä olisin sen saanut ottaessani Stewartin elokuvan haltuuni. Jäi hyllylle.
Muistini sanoo, että The Real McCoy on vain naispuolinen versio Hudson Hawkista, mutta ei yhtä onnistuneen huono vaan pelkästään huono.
Rautakaupunki suututtaa minua, sillä pentele, eihän se kerrokaan kaupungista täynnä Rautamiehiä.

Jackie Chania kahdesti kun esille astuvat Winners and Sinners kakkonen ja miehen oma Driven, eli Thunderbolt.
Cannonball Run 3:n saaminen aiheuttaa sen, että kun minulla jo on ykkönen mutta ei kakkosta, niin nyt se puuttuvakin pitää metsästää saadakseni sarjan ehjäksi.
The Raid 2 on pirun tiukka toimintaleffa, mutta p*skat se parempi on kuin ykkönen. He jotka sanovat tämän olevan jotenkin paranneltu versio siitä puhuvat kukkua (le cuckóu), sillä tämä kakkonen on täsmälleen yhtä hyvä.
Dead in Tombtonen takakansi huvittaa minua, sillä vaikka onkin tavallista myydä elokuvaa muistuttamalla siinä mukana olevien näyttelijöiden suuruuden hetkistä, niin kuka oikeasti tälläisen elokuvan kohdalla jää koukkuun koska huomaa mukana olevan Oscar-ehdokas Mickey Rourken. Dead in Tombstonen kaltaisissa tapauksissa Mickey Rourke on parhaiten tunnettu roolistaan elokuvassa Dead in Tombstone.
Geneeristä äijämeininkiä U.S. Sealsin, Operation Delta Force kakkosen ja Marine yks kaks neen verran. En itse asiassa edes tiennyt, että Marine-leffoja on jo (ainakin) neljä, mutta väliäkö sillä, koska olen nähnyt niistä vain ensimmäisen. Hitto, nyt pitää saada se kolmonenkin.

Pelit Rayman Origins, Monsters Vs. Aliens (pitäisikin jossain vaiheessa katsoa se hyllyssä pölyyntyvä leffa) ja Fresh Prince of Persia.

Seuraavaksi old schoolit.

On muuten aika pirun pelottavan näköisiä nukkeja The Dark Crystalissa. Missä on David Bowie kun häntä eniten kaivattaisiin?
Miksiköhän "kaikki" aasiakama jota suomessa julkaistaan on kauhua, toimintaa, hieman äkkiväärää draamakomediaa ja animaatioissa fantasiaa, mutta ne kiinalaiset ja japanilaiset Uunot sun muut loistavat poissaolollaan? Heilläkin kun on niitä omia Qui Changin muisti palailee pätkittäin-leffoja. No mutta kuitenkin, Shanghai Blues lisää romantiikan sinne äkkiväärän draamakomedian sekaan.
Uskokaa tai älkää, mutta tämä Salsa - se polttaa on jo toinen kopio jonka olen hankkinut ja en kumpaakaan siksi, että kyseessä olisi lähimainkaan hyvä elokuva. Sen nimi vain sattuu naurattamaan.
Ainoa Copycat joka on Sigourney Weaverin Copycatia puuduttavampi on Lacrimosan. Ei nyt sentään, on se parempi. Mutta Lacrimosan Fassade-levy on silkkaa unilääkettä.
Muistattako kun penskana ihastuitte Haamujengiin elokuvana, leluina että myöskin sarjakuvana ja sitten saitte animaatiokasetin jossa esiintyivät nämä:

Onneksi on The Real Ghostbusters jossa ei esiinny Kelsey Grammer (kuvassa vasemmalla).
Eddie Murphy on Tuhannen tilanteen mies ja ne kaikki ovat Axel Foley.
Critters-sarja minulla onkin jo dvd-muodossa, mutta tämän Keskiyön nakertajat ostinkin vain saadakseni sen kannen.
Lake Placid on ihan ok-kauhukomedia, mutta tuo Tuskan rovio vaikuttaa kantensa perusteella olevan sitä todellista kauhua. Oletan sen kertovan peliyhtiö Roviosta, joka tässä hieman aiemmin ilmoitti tekevänsä vihdoin miljoonan Angry Birdsin jälkeen Angry Birds kakkosen.

Star Wars Trilogy-cd sisältää aika tasapaksuja versioita Tähtien sotien musiikista, mutta ainakin siinä on ymmärretty sarjan koostuvan vain kolmesta elokuvasta.

Ei huolta, kyseessä ei ole stereokuva, vaan osoitus siitä kuinka aina pitäisi luottaa ensiajatelmaan ja noin käy kun ei niin tee. Nähdessäni kirpparilla tuon The Specialistin muistelin, että minullahan jo on se ja laitoin levyn takaisin pöydälle. Sitten muutaman askeleen päässä aivoni valehtelivat minulle ja sanoivat "hei dude, sulla on Assassins" ja niinpä ostin The Specialistin. Minulla ei ole Assassinsia.
Sitten seuraavalla kerralla näin pöydällä Kellarin kunkun kaudet kahdeksan ja yhdeksän, ja muistelin minulla jo olevan toisen mutta ei toista. Päätin, että se oli kausi yhdeksän joka minulta jo löytyi ja niinpä ostin kauden kahdeksan, vain huomatakseni että minulla on entuudestaan kausi kahdeksan hyllyssä. Ja kausi yhdeksän.

Vielä yksi dvd ja se onkin todella mainio juttu, sillä kiitos sen on Marianne-trilogiani täysi.

Lue jos uskallat lisää aiemmista, eli Fat Burning ykkösestä ja Fat Burning kakkosesta (eivät kerro ylipainoisiin erikoistuneesta tuhopolttajasta).

Niin ja sarjasta ei se hullu ole joka pyytää, mutta kyllä se hieman epäilyttää:

Huomautettakoon, että tuokin elokuva maksaa joka riivatun marketissa vähemmän ja on ns. uusi.

Tässä lopuksi tahdon vielä kertoa sellaista, että pienen puntaroinnin jälkeen olen päättänyt ottaa blogini sisältöön hieman aiempaa enemmän kirjallisuutta mukaan. Aiemmin se on tuntunut aiheena jotenkin vaikealta sisällyttää elokuvien sekaan, eikä vain siksi ettei kirjojen kanssa voi oikein pelata visuaalisuudella. Tai näin olen ainakin itselleni kertonut, mutta voinhan minä laittaa rautamieskaupunkeja vaikka Pikku prinssin seuraan jos haluan, ettei se mikään este ole.
Sen verran ne kirjatekstit tulevat kuitenkin eroamaan leffa-kirjoituksista, että päätin kolmen kokeilun jälkeen itselleni paras tapa kirjoittaa niistä on tehdä naurettavan lyhyet esittelyt, jolloin ne tulevat olemaan eräänlaisia kommenttikenttäpituuskirjoituksia ja siten välillä kenties epäreilunkin lyhyitä (sori Warwick Davis). Eivät kenties aina, mutta esimerkiksi se aiemmin tänne pistämäni Yngwie Malmsteen-kirjakirjoitus (pääpostauksen lopussa) tulee olemaan hallitsevampi muoto kuin esimerkiksi se Ministry.
Aion todennäköisesti ottaa mukaan kirjoja jotka kenties korkeintaan horjuvan aasinsillan kautta liittyvät elokuviin, mutta aika varmasti ne sisältyvät kuitenkin populaarikulttuuriin ja ovat siten ainakin itselleni perusteltuja valintoja. Ja vaikka eivät olekaan, niin suu kiinni ja tottele.
Huvittavaa on se, että laukaiseva tekijä tässä kirjojen tasavertaisemmassa hyväksynnässä oli se, että olen lukenut viimeaikoina aika helkkarin huonoja kirjoja ja tottakai ne ansaitsevat siksi enemmän huomiota.

Tätä kirjottaessa levylautasella vierailivat
Pink Floyd - Ummagumma
Scott Walker & Sunn O))) - Soused

Robogeisha (2009)

Yoshie...                Ei, ei hän:

Yoshie (Aya Kiguchi) haaveilee geishan urasta, mutta ei oikein saa ylimielisiltä kouluttajilta mahdollisuutta näyttää mihin pystyy. Onneksi kuitenkin eräs salaperäinen suuryritys päättää toteuttaa Yoshien haaveet ja aikoo koulia hänestä parhaimman mahdollisen geishan. Niin ja tietenkin samalla kyborgisalamurhaajan, jonka tehtävänä tulee sitten viihdyttämisen, palvelemisen ja viettelyn ohessa olemaan asiakkaidensa paloittelu. Neito osoittautuukin luonnonlahjakkuudeksi ja hän itsekin nauttii ollessaan hyvä jossain. Mutta kuten aina, jossain vaiheessa status quota on muutettava ja näytettävä entisille työnantajille mistä kana pissii. Minä arvaan, että jonkinlaisesta eriteaukosta.

Koska Robogeisha leikkii pitkälti samoilla leluilla kuin Tokyo Gore Police, niin tuntuu jotenkin väärältä kehua sitä kun näin en juuri toiminut tuon jälkimmäisen elokuvan kohdalla. Siispä en aio juuri tehdäkään niin. Tai, ehkä kuitenkin.

Jonkin verran sekoilua sekoilun vuoksi, ei siis vain koska sen haluttaisiin oikeasti merkitsevän jotain. Niin no, onko se aina tarpeenkaan, jos kerran merkitys on olla pöpi? Näin ollen kyllä takapuolistaan heittotähtiä ampuvat mytologiset penisnenäneidot ja muut vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun olevat ideat jaksavat huvittaa satunnaisesti, vaikka kokonaisuus tuntuukin olevan hiukan irrallinen kokoelma päätöntä menoa ja sellainen toimii parhaiten lyhyemmässä mitassa. Tosin myönnettäköön tämän elokuvan robottigeishojen olevan enimmäkseen niin cooleja ilmestyksiä, että ainakin siltä osin esimerkiksi hahmot ja ideat miellyttävät minua Tokyo Gore Policen temppuiluja enemmän. Ja tuntuuhan tässä sentään olevan punainen lanka (Tyttö nimeltä Nikita kohtaa Robocopin) jolla on alkunsa ja jopa loppunsa, eikä siten kaikkea ole piilotettu hysterian alle, jolloin Robogeishan hullu kuin pullosta tullut-fiilis on oikealla tiellä ollessaan sekaisin, mutta ei sitä vain koska se helpoin tie kuljettavaksi. Se palasten irtonaisuus tulee enemmänkin esille toiminnallisemmissa kohdissa, joissa soppaan on heitetty kaikki hyllyn tavarat kirjoista inkivääriin, kun seesteisemmät osuudet vaikuttavat oikeasti haluavan kuljettaa tarinaa.
Hiton vaikeahan tälläistä on selittää, koska kyseessä on sitä tarpeeksi huono jotta se on hyvä-juttua joka pitää vain kokea. Enemmänhän tässä on mukana aika samperin huonoja jippoja, sellaisia Seltzer/Friedberg-tason vitsejä goremuodossa ja kuten tuon duon aikaansaamat elokuvat osoittavat, niin miljoona sontavitsiä on miljoona sontavitsiä joille ei naura. Joten happonännit ja shurikenbootyt ovat yhtä kuin tuleeko toiselta kanavalta jotain parempaa? Ai, siellä on Salatut elämät. Joten vastaus on ei.

Tämä on kyllä aika helkkarin makee, siistii ja cowabunga:

Ja ne ovat juuri nuo tuollaiset mitkä pelastavat. Vaikka sivusta katsoen jokin sirkkelisuu ei varmasti eroakaan noista aiemmista esimerkeistä.
Onhan tälläisen elokuvan arvostus suurelta osin kiinni katsomishetken tunnelmista, jolloin kannattaa olla hieman pihalla kun koskettaa playta ja esimerkiksi jonkinlaiseksi "biletysleffaksi" Robogeisha onkin todellista nannaa.
Niin ja kun Robogeisha muuttuu tankiksi ja musiikissa lainataan aika vahvasti Basil Poledourista, on se peukuttamisen arvoista. Kuten on myös lopun kumipukukugodzillismi.

Hmm, taidan siis pitää tästä enemmän kun luulenkaan.

Tähdet: ***
Robogeisha

Tokyo Gore Police (Tôkyô zankoku keisatsu, 2008)

Lähitulevaisuuden japanissa poliisivoimat ovat yksityistetty, mutta kummallakaan, niin tapahtuma-ajalla kuin yksityiskyttä-ideallakaan ei ole yhtikäs mitään merkitystä elokuvan tapahtumien suhteen, sillä v*tut tässä välitetään koska mitäkin tapahtuu ja kuka niistä tapahtumista vastaa.
Sekoboltsit kiinnittävät itseensä moottorisahoja ja viipaloivat kenet haluvat, jolloin kytät pyrkivät omalta osaltaan paloittelemaan murhaajat. Visvaa lentää, sinne tänne säntäillään ja missään ei ole yhtikäs mitään järkeä, koska tärkeintä on ollut saada aikaiseksi 110 minuuttia pitkä ripulinen strobovalokohtaus.

Kyllä nuo japanilaiset elokuvantekijät hallitsevat överiksi vetämisen taidon ja sitä Tokyo Gore Police on. Tällä kertaa sitä on tosin aika vaikea pitää suurenakaan plussana, saati laisinkaan positiivisena asiana, sillä kuulemma kahdessa viikossa kokoon saatettu elokuva näyttää siltä miltä tekoon kulutetun ajan perusteella kuulostaa, eli hätäisten vedetyltä kuin pisumäärän huomioiden liian aikaisin kiinni vedetty sepalus. Tokyo Gore Police on alusta loppuun saakka täynnä kaikenlaisia nesteroiskeita, Wayne's Worldin extreme closeupin kaltaista harkitsematonta kuvausta ja kokonaisuutena energiajuomapäissään olevien adhd-kakaroiden keskittymiskyvyttömyyttä. Silkkaa epileptistä sotkua.
Jonkin vartin verran tälläinen elokuvallinen Atari Teenage Riot jaksaa naurattaa, mutta viimeistään 16 minuutin kohdin alkaa jo väsymys ja välinpitämättömyys painaa kun huomaa, että eipä mikään tunnu miltään koska mikään ei ole mitään. Tokyo Gore Policesta tulee mieleen työpaikka jonka pomohenkilöt ovat kaikki lomalla samanaikaisesti ja vaikka ajatus vapaudesta ilman minkäänlaisia käskyttäjiä hönkii ilohuuruja niin kyllä sitä pian tajuaa, että ilman jonkinlaista ohjaajaa ei mikään oikein tunnu tulevan valmiiksi ja sekin puolivillaisesti pahasti aikataulusta myöhässä.
Onhan tässä joitakin mainioita ideoita. Esimerkiksi pidän kovasti elokuvan samuraikyttälookista ja onhan siinä hysteerikkotunnelmassa hauskojakin hetkiä, mutta edes jonkinlaista satunnaisuudet yhteen sitovaa lankaa olisin kaivannut mukaan, ja jos ei sitten sitä, niin olisivat edes tehneet gore-efekteistä hieman vakuuttavampia kuin pelkkää supersoakersuihkutusta. Eipä ne kömpelöt kuminaamaritemput jaksa hirveästi innostaa kun niihin ei tunnuta olleen panostettu yhtään Tiimarissa käyntiä enempää (lepää rauhassa Tiimari) ja suttuvaloilla sun muulla yrjöllä kun koetetaan vain Roland Emmerichin Godzillan jatkuvan sateen tavoin piilottaa kehnoutta, kuin iloita niiden riehakkaasta typeryydestä (ja tämä sentään on elokuva jossa on mukana nainen jonka alaruumin on allagaattorin, tms. nassu). Olisitte nyt käyttäneet edes kolmannen viikon.

Se mikä minua erityisesti kismittää tässä elokuvassa on se, että kaikki metalliosat näyttävät kumilta. Mitä ne varmasti ovatkin, mutta niiden ei ole tarkoitus olla.

Jos haluaa sekoilevaa nippongorea, niin kyllä esimerkiksi jokin Riki-Oh on mielestäni suositeltavampi kokemus. Vaikka se on myöskin alusta loppuunsa saakka aikamoista poukkoilevaa tuubaa, on se myöskin jotain joka edes vaikuttaa tarkoitetun täyspitkäksi elokuvaksi. Tokyo Gore Police on vitsi jota kerrotaan liian pitkään ja se saakin tuumimaan, että se lyhytelokuva (no, lähes tunnin pituinen lyhytelokuva) josta tämä on venytetty uusintaversio on arvatenkin huomattavasti paremmin toimiva. Mukaan tungetut muka hauskan satiiriset mainokset vain korostavat irtonaisuutta ja keskittymisongelmallisuutta, varsinkin kun ne ovat järjestään yhtä juosten kustuja kuin mikä tahansa muukin mukana oleva. Olisivat pyytäneet Paul Verhoevenia avuksi, kun kerran Robocop ja Starship Troopers ovat selvästikin olleet niiden mainoksien innoittajina.

Eihi Shiina menee ihan hukkaan tässä elokuvassa. Hän osaa tehdä muutakin kuin vain näyttää hämmentyneeltä.

Ei ole japanilaisessa (metallisessa) bodyhorrorissa näemmä vieläkään Tetsuon voittanutta.
Ja kuitenkin, on tämä vartin ajan ihan mainiota hubaa.
Minua hieman potuttaa se etten pidä tästä tämän enempää, kun se kuitenkin äkkiseltään vaikuttaa aivan ihanalta roskalta.

Tähdet: **
Tokyo Gore Police

Nightmare (Gawi, 2000)

Entinen seitsemän hengen ryhmä - joka jostain syystä kutsuu itseään nimellä A Few Good Men (joskin yhden heistä kuvaaman videokasetin mukaan joukko onkin A Few Good Man) - on koulun päätyttyä hajaantunut sinne tänne ja näin pois päin. Pelkkä koulun päättyminen ja siten normaali kasvun myötä tullut erkaantuminen maailmalle ei kuitenkaan ole ainoa seikka joka asiassa vaikutti, sillä tottakai tämän joukon keskuudessa kytee salaisuus yhden, ns. ulkopuolisena mukaan tulleen kuoleman syistä. Onnettomuus vaiko ei, sama se sillä ymmärrettävästi juuri nyt he päätyvät jälleen yhteen, koska taas kerran sellainen paha levoton henki, pandanaamainen mustatukka silmillä nousee ja päästelee niitä tuttuja aasiakauhun narinaääniä lähestyessään. Arvatkaapa vaan, että kunhan kiukkuinen sielu on saatettu lepoon, niin tuleeko silloin vielä osoitus siitä ettei se viitsikään lähteä lööbailemaan?
"You can't handle the truth!"

Yksi elokuvan henkilöistä on hieman sellainen Jamie Kennedy Screamissa-hahmo, joka leffainnostukseltaan videokuvaa joka helkkarin hetken ja näin ollen mukana on runsaasti vanhojen videonauhojen sisältöjen esittelyä, sillä niissä paljastetaan tietenkin milloin mitäkin ajan kultaamia muistoja. Ne tietenkin erotellaan hahmojen omissa aivoissa syntyneistä takautumista tutulla haalistuneella kuvanlaadulla, eli vhs-seal of qualitylla ja pitkin elokuvaa painotetaan sitä kuinka vain tämä yksi heistä kuvasi kaiken, ettei minkään found footage-meiningin tavoin kameraa anneta välillä jonkun muun käsiin. Miksi siis joissakin videokuvapätkissä näkyy tuo kyseinen kamerahenkilö kuvaamassa ystäviään?

Ei, hän ei seiso peilin edessä.

Jos ei nyt ole niitä ihmisiä jotka välttämättä haluavat antaa ei-amerikkalaiselle kauhuelokuvalle lisäpojoja siitä ettei se ole amerikkalainen, niin ei tällä laimealla, yllätyksettömällä Prom Night kohtaa yhdistä pisteet rahastukelkka-koreakauhulla ole juuri muuta annettavaa kuin se, että sen aloituksesta tulee hieman mieleen Squarepusherin Come on my Selector-video. Ei se nyt tee Nightmaresta yhtään parempaa, mutta ei vastaavasti heikennäkään sitä.

Tähdet: **
Nightmare

Fulltime Killer (Chuen jik sat sau, 2001)

Kaksi ammattitappajaa: Ito (Takashi Sorimachi) on se rauhallinen hiljaisesti toimiva, joka on niin cool että kun hän astuu huoneeseen lämpötila laskee. Kun taas Tok (Andy Lau) on se jatkuvassa kiehumispisteessä oleva hysteerinen aikapommi. Eli toisin sanoen he ovat ne aika tavanomaiset kolikon eri puolia edustavat perustyypit, jollaisia olivat myös esimerkiksi Stallone ja Banderas elokuvassa Ammattitappajat, johon tässä Fulltime Killerissä tehdäänkin jonkin verran viittauksia. Eikä se ole ainoa jenkkitoimintaleffa joka huomioidaan, sillä Tok on leffafriikki keskittyen erityisesti amerikkalaiseen ison rahan toimintaan, jonka vuoksi hän haluaakin suorittaa tappokeikkansa mahdollisimman näyttävällä, bayhemmäisen elokuvallisella tyylillä. Miehen esikuvina toimivat erityisesti Desperado (kyllä se on juurikin Desperado, eikä El Mariachi johon viittataan) ja Myrskyn ratsastajat. Jälkimmäisestä Tok on ottanut tavan pitää jenkkipressanaamaria ja edellisestä hän on kanavoinut toimintatapoihinsa tavan liikkua kuin tuulenvire heiluttaisi helmoja hidastetusti, vaikka "se jokin elokuva jossa heppu juoksee aseita täynnä olevan kitaralaukun kanssa..." "...ei mikään erityisen hyvä elokuva" olekaan. Näin ollen Tok on eläväisyydessään hahmoista kiinnostavampi, vaikka Fulttime Killerin leffaviittaukset ovatkin enimmäkseen aika lepsuja ja tasoa näytämme seinällä leffajulisteen, mutta pidän erityisesti kohtauksesta jossa Tok käy videovuokraamossa ja kertoo vuokraavansa vain näkemiään elokuvia, koska hänellä ei ole videoita, että on siellä jonkinlaista mainiota irvikissaakin mukana.
Ito, tai O kuten häntä halutaan tituleerata on tässä suhteessa paljon tylsempi hahmo. Hän on vain se hissukka joka tekee työnsä, siinäpä se.
Ymmärrettävästi Ito onkin työnantajien mielestä parempi vaihtoehto, sillä hän ei ainakaan herätä huomiota, mikä sitten nyppii Tokia, koska pentele sentään, pitäähän tässä jonkun olla se paras ja sellainen ei voi olla kukaan joka ei vedä kunnon showta. Näin ollen Tok haluaa haastaa Iton taistoon paremmuudesta ja siinä kuvaan astuu videovuokraamon työntekijä Chin (Kelly Lin) jota Tok rupeaa viettelemään. Neitonen kun sattuu olemaan sivutyönään kodinhoitaja ja huolehtii, aivan oikein, myös Iton huushollista. Aran oloinen Chin ihastuu rehvakkaaseen Tokiin ja vaikka ei usko miehen hehkutuksia ammattitappamisammatistaan ja sen ihanuudesta, on hän kuitenkin jotain jännittävää ja se tuntuu olevankin Chinille jonkinasteinen fetissi, koska hän on nimenomaan tarkoituksella hakeutunut Itolle töihin uskoen hänen olevan ihan oikea tappaja, ja muun muassa kylmettäneen entisen siivoojansa ja se on fantsua tai jotain. Ito on tietenkin tyystin pihalla Chinistä, mutta on sentään salaa kovasti ihastunut, eikä tietenkään uskalla naisiin kohdistuvan arkuutensa vuoksi sanoa sanaakaan. Tiedän tunteen, veli.
Odottaessamme sitä yhteenottoa, voimme sivussa seurata aivan merkityksettömän kytän (Simon Yam) halua saada mainitut ammattitappajat kiinni ja kirjoittaa tapahtumista kirja, jonka filmausoikeudet saisi myydyksi minnekäs muualle kuin Hollywoodiin. Tosiasiassa tuo mainittu poliisi on mukana vain selittääkseen katsojalle mitä milloinkin tapahtuu ja lopussa hän summaa kaiken nähdyn, mikä on aika pahasti katsojaa aliarvioivaa toimintaa.

Tok: You remind me of Emu in Crying Freeman. She was a quiet girl, but turned into a sexy woman when she meets an assassin.
Chin: Don't tease me. Sometimes I almost believe you're a killer.
Tok: Give me 15 minutes. I gotta kill some people. Be right back.

Valitettavasti Fulltime Killer on vain ihan ok toimintaelokuva, kun se voisi olla ideoidensa vuoksi mainiosti jenkkitoimintaa parodioiva ja niiden temppuja hyväksikäyttäessään massiivinen räiskintämyllerrys. Esimerkiksi Leonista lainattu kytät käytävällä-osuus taikka Heatin katuammuskelu ovat toteutettu mallikkaasti ja Desperadon liikkeet, Myrskyn ratsastajien adrenaliini, Ammattitappajien stereotypiat sun muut osoittavat, että kyllä lainaukset ovat otettu oikeasti paikoista, mutta vaikka takakansi hehkuttaakin Fulltime Killerin olevan "Hong Kong -toimintaelokuvaa parhaimmillaan!" niin se on kuitenkin vain hyvä. Toiminta siis on ammattitaitoisesti toteutettua, mutta pelkästään Hong Kong-actionista saa yrittämättäkin mieleen runsaasti esimerkkejä vieläkin paremmin koostetuista luotisateista ja kun ajatuksena on ollut hieman kieli poskessa muistuttaa jenkkitoiminnasta, niin enimmäkseen sitä tulee vain ajatelleeksi, että ne alkuperäiset olivat paremmin toteutettu. Nyt kun olisi ollut mahdollisuus vetää hieman överiksi ja osoittaa, että vaikka joku stallone-eepos ei kenties sitä aina tarkoitakaan, niin niissä on usein otsanrypistyksen ohessa huumoria joka voidaan ottaa esille. Silmäniskut ja Tokin leffapuheet ovat enimmäkseen liian läpinäkyviä vitsejä, joissa ehkä on tarkoitus olla purevuutta, mutta piikit ovat hiottu liian pyöreiksi jotta ne läpäisisivät ihon ja niinpä Fulltime Killer ei oikein onnistu vakuuttamaan huumorintajullaan, eikä myöskään uhkaa missään vaiheessa yhtäkään Hard Boiledin kaltaista HK-mättöä.
Hyvähän tämä kyllä on, mutta tiedättehän kuinka esimerkiksi moni jonkin alan taiteilija sanoo inhoavansa kritiikkiä joka tiivistyy vain termiin hyvä, kun muka halutaan aina kiertoteitse ilmaistuna sen koskettavan jollakin tavalla, mutta ei suoraan sanota sen toivottavasti olevan mielummin supermahtava kuin v*tun p*ska. No, sitten ehkä kannattaisi tehdä jotain muuta kuin ihan hyvää. Tässäkin tapauksessa hyvä on mielestäni ihan hyvä ja ainakin minulle se kelpaa.

Okrapokrasti toteutettuja leffalainoja, hetkittäin kiusallisen kehnoja populaarikulttuurillisia silmäniskuja, varsin kelvollista räiskintää, mukavia, mutta kovin kuluneen tuttuja hahmoja ja liian usein mieleen nousee ajatus, että koettaakohan tämä olla liiaksikin jenkkiystävällinen elokuva, eikä siten oikeasti uskallakaan (rakastavasti) pilkata kohteitaan. Tämä jälkimmäinen ajatelma siksi, että vaikka Tokin jenkkileffainnostuksen vuoksi ymmärränkin miksi esimerkiksi hän käyttää puheissaan englantia - siis sellaisella suominuoren tavalla - niin en oikein ymmärrä miksi sitä englantia paasataan jatkuvasti hahmoista riippumatta, miksi suurinpiirtein jokainen elokuvassa näkyvä kyltti, paperiprintti sun muu on englanniksi ja muutenkin ihmetyttää se, että jos kerran kuitenkin kyse ei ole englanninkielisestä elokuvasta jossa ei ole englanninkielisiä hahmoja, eikä se edes tapahdu maassa jossa olisi käytettävä jotain muuta kuin omaa äidinkieltä, niin miksi se pitää marinoida näin vahvasti englanninkielisyydessä. Hetkittäin käytetyn japanin ymmärrän kyllä siksi, että toinen päähahmoista on japanilainen ja vastaasti toinen, kiinalainen osaa samaista kieltä, mutta kokonaisuutena tämä alkaa muistuttamaan aivan liikaa niitä Jackie Chanin aussirahaleffoja joilla nimenomaan pyrittiin (onnistuneestikin) pääsemään jenkkimarkkinoille ja vaikka niissä se oli selvästi tarkoituksenakin, niin Fulltime Killeriin se laskelmoivuus ei oikein istu ja se tapahtuu mielestäni hieman itselle uskomisen kustannuksella.

Muka raflaavat vinot kuvakulmat, äkkizoomailu ja jonkinlainen yrjöfiltteri eivät myöskään ole juurikaan mieleeni, mutta mikä vastaavasti taas on ja sitä hyvin vahvasti, on se ettei tässä ole Ammattitappajien tavoin sitä tyypillistä kilpailevien murhaamisen professionaalien jatkuvaa kaksintaistelua. Päähahmot pysyttelevät enimmäkseen erossa toistaan ja lopussa viimein koettu kohtaaminen noudattelee Michael Mannia, joskin huomattavasti kaverillisimmissa merkeissä.

Tuo kahvipöytäkeskustelukohtaus on erittäin nautinnollista seurattavaa.

Niin ja siitä kaveruudesta. Vaikka Ito ja Tok kohdatessaan ovatkin salamana kuin vanhat ystävät, niin kannessa oleva väite siitä kuinka he ovat bestikset on kukkua, sillä heistä saattoi kyllä ensisilmäyksen myötä sukeutua sellaiset, mutta ei,,, ei.

Eikä unohdeta Terminator kakkosta.

Itse kohtaus kyllä muistuttaa enemmän ykkösosan poliisiasemamassacrea.

Tähdet: ***
Fulltime Killer

The Boxer from Shantung (Ma Yong Zhen, 1972)

Ärsyttävästi virnuileva, ylimielinen Ma Yong Zhen (Kuan Tai Chen) on matkannut maaseudulta suurkaupunkiin vuolemaan kultaa ja olemaan sellaisessa sateessa, mutta pelkkä siirtyminen viljan parista lasikattojen alle ei ole oikotie onneen, menestykseen ja kuuluisuuteen, sillä sellainen vie ainakin melkein viikon.
Ma tuumii, että koska hän ihailee toista kaupunkia hallitsevista gangstereista (sitä ns. sivistynyttä, eli miestä joka hengiltä puukottaessaan pysyy tyynenä) on paras keino nousta menestykseen vanhan kunnon ultraväkivalta ja etenkin se toinen kaupungin jakava gangsteri (idiootti jolla on kaltaisensa apulaiset) saa kärsiä seuraukset. Man kungfuilu tekeekin vaikutuksen ja osa niistä vaikutuksista vaatii uhreiltaan sairaslomaa, mutta kuitenkin juuri sellaisen ansiosta sankarimme nousee arvoasteikossa jakamaan kaupungista ison palan itselleen.
Jos Ma ei jo olisi entuudestaan aikamoinen mulkero (vaikka ilmeisesti tarkoitus olisi osoittaa ettei hän ole samanlainen ilkimys kuin esikuvansa) niin hän saattaisi huipulle noustessaan huomata olevansa vallan sumentama ikävä ihminen, mutta samapa tuo, sillä tuttuun tapaan huipulta on vain yksi suunta. Tai kaksi, jos hän nousisi vieläkin korkeammalle, mutta kyllähän tälläkin kertaa koetaan Tony Montanan kohtalo. Itse asiassa vieläpä sen verran samalla tavalla kuin Scarfacessa, että aika varmasti De Palma oli The Boxer from Shantungin nähnyt ennen kuin sai oman elokuvansa päätökseen. Ma tosin ei vedä kokkelia muuntuakseen homo superioriksi, mutta samoin kestetään hirnuen iskuja kehoon. Okei, hän kyllä tupakoi, että tiedä sitten mitä crackia siellä huulilla sauhutellaan.

Tuimailmeinen, avonaisessa paidassa kungfuileva beatlestukka osoittaa alempaan kastiin luokiteltunakin olevansa selvästi elitistejä ylivoimaisempi ylimielinen nyrkkisankari. Enää puuttuu se, että Kuan Tai Chen esiintyisi sukunimellä Li, Le, Lai tai vaikka Leibovitz, sillä kyllä tästä niin vahvasti maistaa bruceploitaation. Ei tietenkään samanlaisella nekrofilistisella tavalla kuin jossain Leen kuoleman jälkeen tehdyissä elokuvissa (jopa osassa hänen omissaan), vaan pikemmin sellaisella Asylumin mockbuster-tavalla, jossa ollaan vain hypätty niin kopioituun kelkkaan, että luulee matkanneensa ajassa kohtaamaan itsensä tekoviiksissä. Yhtäkaikki tästä tulee niin vahvasti Bruce Lee Scarfacessa mieleen, että aika vaikea se on Leen haamua ajaa poiskaan. Jos kyseessä ei olisi turhan verkkaisesti kulkevaa rutiininomaista nousua ja tuhoa, niin kenties silloin voisi antaa hetkittäin hupsuiksi muuntuvien kamppailuosuuksien peittää asennusvirheitä, mutta kyllä nyt on ajan myötä vinojen putkien aiheuttama veden tihkuminen tuonut mukanaan aikamoista homeen tuntua, enkä minä ainakaan aio leikata pilaantunutta palaa irti syödäkseni lopun.
Onhan Shantungin nyrkkeilijässä hyvääkin, kuten esimerkiksi...
...
... no, se lopun yksin kaikkia vastaan kaikista rei'istä huolimatta-tappelu on aika veikeä. Tosin toisin kuin esimerkiksi juuri Al Pacinon vastaava, ei Kuan Tai Chenissa ole näyttelijänä tarpeeksi kiinnostavuutta pitää koko kohtausputkea pystyssä ja tilanne muuttuukin lopulta aika pitkäveteiseksi vitsiksi. Chenin egoistisen oloinen virnunaamaesiintyminen ei ainakaan saa olemaan hänen puolellaan, vaan sitä pikemmin toivoo miehen kuolevan ensimmäiseen kirveen osumaan. Olisivat edes tehneet miehestä rehellisesti opportunistisen sian, mutta ei, pakko on väläytellä ajatuksia hänen olevankin oikeasti ihan jees heppu, mutta se oma napa pilaa kaiken.
Ja jos Ma tuntuu ärsyttävältä hahmolta niin sitä ovat tottavie myös hänen kohtaamansa gangsteritkin, jotka eivät sitten millään onnistu olemaan fiksumman oloisia kuin Ere Kokkosen elokuvat. Tämä on aikamoinen ongelma kun The Boxer from Shantung kuitenkin koettaa teeskennellä olevansa vakavasti otettava ja sitten kuitenkin tarjoilee edwoodismia etenkin näyttelijöidensä kautta.
En kuitenkaan ihmettele miksi tämä on ollut yksi Shaw Brothersien menestyneimpiä elokuvia, sillä Bruce Lee ja oikea aika.

Kelvollinen 90 minuutin elokuva.
Pituus: 125 minuuttia.

Tähdet: **
The Boxer from Shantung