Mahdollisesti ristiretkeläinen tai sitten ei kansalainen Solomon Kane (James Purefoy) ryöstelee 1600-luvun Afrikkalaisessa demonisessa peilitalossa kultaa, kun Saatanan perintämies tulee noutamaan Kanen sielua, sillä näemmä Jumalan kanssa tehty sopimus raukesi. Tämä pitää vain uskoa, sillä Kane ei itse tiedä edes tehneensä mitään sopimusta. Mutta niin vain sitä pitää paeta Englantiin luostariin piiloon, ottaa tribaalitatuointeja ja katua syntejä, minkä vuoksi rauhaa rakastavat papit potkivat rauhaa rakastavan miehen kylmään hirviöiden täyttämään maailmaan, jossa noituus ja pahuus eivät vielä ole vain Applen teknologiatuotteiden luomaa.
Kane, tuo entinen partamies joutuu hylkäämään pasifisminsa kun on aika vetää zombeja ja trulleja pataan, jotta voidaan kohdata jokin God of War-pelin loppupomo.
Robert E. Howard tuli itselleni tunnetuksi minkäs muun kuin Conan barbaarin kautta, mutta saman herran muut tuotokset jäivätkin sitten hieman syrjäisiksi. Eivät aivan tuntemattomiksi, mutta myönnän että esimerkiksi Kull vaikutti Conanin jälkeen suurelta itsensätoistolta ja näin ollen siihen ei tullut samalla tarmolla panostettua, kun taas Solomon Kaneen tutustuminen tyrehtyi jo ensimetreillä, sen vaikuttaessa vielä enemmän toistolta. Suuresti alkoi mieleen hiipua ajatus, että jumiutuiko Howard niin pahasti miekka ja magia-genreen, ettei päässyt sen yli taikka ympäri vaikka olisi mitä tehnyt. Niinpä päätin tyytya Conaniin, sillä siinäkin oli riittämiin.
Ja jos Kull että myöskin Solomon Kane jäivätkin kirjallisuuden suhteen hiukan varjoon, niin elokuvien puolella Schwarzeneggerin lihallistama Conan dominoi sitä puolta sen verran ansiokkaasti, etteivät nuo muut elokuvamuodossakaan päässeet suurta vaikutusta tekemään. Vaikkakin vuoden 1997 Kull-elokuva onkin mainiota viihdettä (vaikkakin ymmärrettävästi meni Kevin Sorbon ansiosta enemmän Hercules-jatkumossa, kuin jonkinlaisena Conan-sisaruksena), eikä tämä aina vuoteen 2009 saakka itseään odotuttanut Solomon Kanen elokuvadebyytti myöskään mikään hullumpi tuotos ole, vaikka koettaakin välillä vakuuttaa päinvastaisesta.
Solomon Kanen kutsuminen Conan-toistoksi on oikeutettua siinä mielessä, että vaikka mainitut hahmot, tapahtuma-aika ja -paikat ovat sellaisia jotka sitovat Kanea enemmän meidän tuntemaamme historialliseen todellisuuteen, niin miekat, noidat, nahka-karva-barbaarit ovat edelleenkin niin vahvasti mukana, että mikään moderni musketti ei kovin kauaksi ajasta when the oceans drank Atlantis vie. Joten on aika turvallista todeta, että henkilöt jotka pitävät Conan-tarinoista saattavat tehdä samoin tämän elokuvan kohdalla.
Valitettavasti Solomon Kane ei kuitenkaan ole mikään ensimmäisen tai edes toisen Conanin kaltainen muistettava teos ja sitä se tuskin tulee olemaan edes ajan saatossa, sillä tarinankuljetus on kovin aukkoinen, eikä se edes ei näytä mitenkään erikoiselta, mutta ikävämpää on huomata elokuvaa katsoessaan koko ajan ajattelevansa muita ja ei aina edes parempia elokuvia, taikka muita kertomuksia. Kun elokuva alkaa ahkeralla tietokone-efektien käytöllä, jotka ovat sinänsä ihan hienoja, mutta hiukan kiireellä tehdyn oloisia ja ennen kaikkea sellaisia joiden uskoo nähneen jo jossain muualla, niin alkupuolen efektiseikkailu tuo mieleen Pirates of the Caribbeanit ja Van Helsingin. Ensimmäinen tulee erityisesti vieläpä mieleen Solomon Kanen kierrätyskamalta kuulostavasta musiikista, josta ei-niin-yllättäen vastaakin Klaus Badelt (jonka en edelleenkään usko olevan muuta kuin Hans Zimmer salanimellä) ja Stephen Sommersin kakkaelokuva tulee vahvasti ajatuksiin sekä painovoimattomista ja jotenkin läpikuultavista efekteistä, mutta myös itse Solomon Kanen ulkoasusta että katsokaa nyt tätä:
Tietenkin on huomioitava, että koska Howardin luoma Solomon Kane on niinkin vanha hahmo kuin on, on täten mahdollista että Jackmanin Van Helsingiin on haettu inspiraatiota Howardilta. Kuitenkin Solomon Kane-elokuva on sen verran uusi, että on taas mahdollista tämän saaneen vaikutteita alkuperänsä innoittamilta ilmiöiltä. Eli kuten Indiana Joneseissa on Allan Quatermainia ja jälkimmäisen Richard Chamberlain-elokuvat ovat puolestaan olemassa nimenomaan Indiana Jonesin ansiosta.
Ja kuten jo aiemmin sanoin, niin tutustumiseni Solomon Kaneen on hyvin vajaaksi jäänyt matka, enkä täten ole pätevä vertailemaan elokuvaa Howardin kirjoihin. Mikä saa minut näkemään kenties liiankin helposti viittauksia muualla, eivätkä Piratesit ja Van Helsing todellakaan jää ilman seuralaisia.
Onneksi Solomon Kane tekee aika nopeasti selväksi ettei ole Piratesin ja Van Helsingin tavoin karkkikoristeltua seikkailuviihdettä, vaan pyrkii olemaan enemmän Conanin tylyyttä tarjoava muka aikuisten elokuva. Siispä elokuva muuntuu pikaisesti lähes kauhulinjoille kun Evil Deadista napattu noita, zombiet ja muut demoninaamat saavat roiskia pikseliverta siihen malliin, että jos pää tai kaksi irtoaa, ei se tunnu enää missään.
Tässä vaiheessa sitä alkaa miettimään, että hetkinen, tuo ruhjoutuneen päänsä naamioinut hiljainen pahis joka tottelee valtaistuimella olevaa johtajaansa ja käden liikkeellä kuristaa kaukaisuudessa olevaa alaistaan on kuin Darth Vader, mutta kenties kiintoisampaa on elokuvan Kristus-tarinointi. Solomon Kanella on uskollisia opetuslapsia, Solomon Kane ristiinanaulitaan ja kärsimyksessään hän puhuu Jumalalle, lopussa pahuus voitetaan itseuhrauksella ja noustaan kuolleista. Naulitsemiskohtauksessa Kanen molemmilla puolilla on yhteensä kaksi muuta ristiinnaulittua henkilöä, tuoden sitenkin aika vahvasti Jessen kokemukset mieleen. Ja toden totta, Solomon Kanessa toistetut jumalpuheet, rukoukset ja uskonnollinen symboliikka ovat todella vahvasti läsnä. Sinänsä se ei ole mitenkään ihmeellistä, ottaen huomioon kuinka usein kaikenmaailman barbaaritarinoissa on aina jokin uskontoviittaus mukana, mutta Solomon Kanen kohdalla se ei ole aivan pelkästään jokin jokin hullukultti uhraamassa neitsyitä, vaan lähempänä Mel Gibsonia.
Joten näki Solomon Kanessa mitä tarinalainoja tahansa, niin välillä se tuntuu niiden lukumäärn vuoksi liiaksi originellin sijasta hiiliparikopioiden kokoelmalta. Se tekee tavanomaisesta kirottu mies pelastaa viattoman naisen pelastaakseen samalla itsensä-tarinasta valitettavan sekavan. On kiva kun elokuva herättää kysymyksiä, mutta kun päähenkilötkään eivät tunnu tietävän missä itä missä länsi, niin jaksaako sitä katsojakaan kiinnostua vastauksien etsinnästä. Niinpä Kanen kirous, siihen liittyvä sopimus ja muu tälläinen jää jo kysymyksenä kesken, kun taas mietityttää että kenelle se pääpahis oikein työskenteli, kun edes hänen pomonsa ei ollut yhteydessä häneen, tai ehkä ei edes tiennyt omaavansa alaisia. Miksi tehdä vaikeaselkoinen ansa jos uhri olisi lopulta tullut vapaaehtoisesti ja silti koettaa estää hänen tulonsa ansaan, ja niin edelleen ja niin edelleen
Enkä todellakaan ollut iloinen niistä puolet elokuvasta täyttävistä dramaattisista hidastuksista.
Nyt kun olen antanut Solomon Kanesta aika negatiivisen kuvan, voinkin todeta elokuvan olevan oikeastaan ihan miellyttävää katseltavaa. Vaikka siitä tulee mieleen sen hakeneen välillä liikaakin vaikutteita muualta, tietokone-efektit ovat ajoittain hassuja, synkkyyden korostus menee satunnaisesti hölmöyteen saakka ja juonenkuljetuksessa vaikuttaisi olevan enemmän aukkoja kuin Uuno Turhapuron paidassa, niin jatkuva sade, tietokoneistetut sopivasti kaiken edessä olevat lumihiutaleet (vai onko se olevinaan tuhkaa?) ja Kanen kiroukset sun muut eivät lopulta suuremmin haittaa, sillä kun toiminta pääsee vauhtiin ei se hevillä pysähdy ja Purefoy on sopivan rosoinen (anti)sankari, jonka pahisten viipalointia katselee hyvin mielellään,,, kunhan ei vain rupea liikaa ajattelemaan.
Olisin kuitenkin halunnut pitää elokuvasta enemmän, mutta ainakin se sai harkitsemaan uuden mahdollisuuden antamista Howardin Solomon Kane-kirjoille.
Tähdet: **
Solomon Kane
Koska tuli ostettua uusia hyllyjä, niin tokihan niihin piti myös hankkia täytettä ja näin ollen erääseen kuvalevyjä myyvään liikkeeseen lähti kahdeksan elokuvan tilaus ja kirpparilta tuli ostettua seuraavat mestariteokset sekä niiden vastakappaleet:
Deep Blue Seata en voi tietenkään puolustella kuin sanomalla, että hai pistää uunin päälle.
Sabatan paluu puolestaan ei edes kaipaa puolusteluja osakseen, sillä Lee Van Cleef on vieläkin kovempi kuin sun isäs.
Supernovassa on Luke Perry ja se on silti taatusti parempi kuin Walter Hillin kieltämä kaimaelokuva.
.JPG)
Conando seikkailee animaatiohahmona ja Sarjissankareissa on kivoja sarjissankareita, kun taas toiveisiini joita en ole esittänytkään on vastattu Leopoldin kautta, sillä hän ei ole kala eikä yhdellä äällä luikerteleva kärme, vaan lohikäärme Leopold. Hiukan potuttaa se, että tuon Leopold-kotelon kuuluisi olla oikeasti sellainen juuri ja juuri kasetin ympärille kietoutuva pahvihärpäke, mutta oletettavasti sama ihminen joka on piirtänyt kansipaperiin demonisen mustan kukan oli mennyt leikkelemään pahvin muovikoteloon sopivaksi. Jäljellä olevia paloja tarkastellessani en näe merkkejä siitä, että pahvi olisi ollut niin kulunut, tms. jotta se olisi pitänyt säilymisen vuoksi viipaloida kuin jossain slasherfilmissä. Joten ymmärrettävästi olisin toivonut kotelon olevan omana itsenään, eikä tuhottuna kuten 7 Päivää-lehden toimittajien uskottavuus. No, Leopoldin kuten muiden kasettien yhteishinta jäi alle euroon, etten ole valitusten suhteen kovinkaan luvallisella alueella ja olen nyt todella väsynyt, minkä vuoksi kannessa mainittu Super-lepakko kuulostaa maailman toiseksi hauskimmalta jutulta.
Ironian ruosteinen säilä viiltää tietenkin lihaa turhankin syvältä, kun mainitut uudet hyllyt tuli ostettua juuri siksi, että muut taloudestani löytyvät hyllyt eivät enää vetäneet puoleensa kaikkea jo entuudestaan hankittua ja näin ollen alan olla jo nyt uusien hyllyjen tarpeessa.
Ja voi luoja, eli tietenkin Saatana, että tällä ilmalla pienikin aherrus voi saada kehon hikoilemaan voita ja järjen tuntumaan kadonneelta kultaiselta kaupungilta. Siksi katsokaamme kuinka kreivi Orlok odottaa linja-autoa:
Tänään lomaltansa palannut kollegani kysyi minulta samaa mitä moni muukin toverini ja satunnaiset sankarit ovat kanssaihmisiltään kyselleet, eli kuinka juhannus meni ja mitä tuolloin tein?
Sanoin tehneeni samaa kuin aina, eli en mitään. Joten juhannus oli ihan ok.
Mikä sitten inspiroi minut tekemään elokuvajulisteen, joka esittää samalla myös sellaisen apaattisen elokuvan jollaisen haluaisin nähdä ilmestyvän ihan oikeassakin elämässä. Paras elämä kun on eloton.
Richard Matheson on kuollut.
Uutislähetysmontaasi tasa-arvosta, kehityksestä ja John F. Kennedy...
No, nyt hänet ammuttiin.
Martin Luther King. No, nyt hänet ammuttiin.
Malcolm X. No, nyt hänet ammuttiin.
Hippiaika on taaksejäänyttä ja sellaisena itseään pitänyt Michael (Kyle MacLachlan) käy leikkauttamassa hiuksensa, jotta voi aloittaa työn vartijana Atticassa ja alistua eläkkeellä olevan vartijalegendaisänsä (Harry Dean Stanton) jalanjälkiin, sekä elättää perheensä tahdottomana työmuurahaisena. Tietenkään isä, taikka vaimo (Anne Heche) eivät oikeasti vaadi Michaelia tekemään työtä jota hän ei oikeasti halua, mutta itseään hienoisena epäonnistujana pitävä nuori mies pyrkii uskottelemaan näin olevan asian. Sopivasti samaan aikaan Michaelin kanssa vankilaan saapuu vartioitavaksi kaiken kyseenalaistava, arvonsa tunteva Jamaal (Samuel L. Jackson), joka oikeuksiensa vaatimisen ohella ottaa vankilan hallintaansa kun siellä syttyy mellakka jolle vartijat eivät voi mitään. Tai ainakin yrittää ottaa hallintaansa, sillä näitä vankeja on vaikeampi pitää rauhallisena kuin juhannusjuhlijoita, mopopoikia ja skootterityttöjä. Edessä on tietenkin asemien muutoksia, alistamista, ihmisyyden pohdintaa ja Michaelin tapauksessa kasvukipuja jääräpäisyyden kautta. Hiukan mustavalkoisesti aseteltuja vangit ovat vartijoita ovat vankeja-esimerkkejä, mutta kieltämättä se toimii pääosin onnistuneesti.
Ilmeisesti tositapahtumiin pohjautuva tarina siinä mielessä, että Atticassa oikeasti jossain vaiheessa mellakoitiin on hyvin näytelty jakelvollisen uskottavan oloinen elokuva, jossa ei ole lukumääräisesti paljoa valittamisen aiheita. Samanlaista iskuvoimaa kuin jostain Monsters Ballista taikka Kylmästä Ringistä ei tästä löydä, eikä aivan yhtä avaraa sydäntä kuin Vihreästä Mailista taikka Shawshank Redemptionista, eikä edes samanlaista mellakkakaaosta ole esitteillä kuin Natural Born Killersissa, mutta pelkät hyvät näyttelijäsuoritukset ja raskasjalkaisen tukevasti maassa oleva tarina ovat bueno, vaikka eivät sitä lopullista niittiä saakaan laukaistua otsaan. Kuitenkin ainoa varsinainen kunnolla itseäni kiusaava seikka tässä elokuvassa on se, että vaikka heti alusta saakka on tiedossa ettei MacLachlanin hahmo halua olla vartijan ammatissa ja se syö häntä sisältä, niin elokuvasta saa sellaisen käsityksen, että jo parin päivän jälkeen hän on ajanut avioliittonsa kriisiin, sortunut alkoholismiin ja on karkoittamassa isänsä ohella ystävänsäkin. Jos Michael ei omaa jotain Twilight Zonemaista ajanpysäyttäjää, niin miten pirussa hän ehti?
Mellakan syntyminen tyhjästä sopii elokuvaan, sillä se vain korostaa Attican ruutitynnyrimäisyyttä ja vankien alistamisesta syntyvän mitan tulemista täyteen, mutta muissa seikoissa salamahyppiminen aiheuttaa vain oletuksen, että nyt on turhaan vedetty mutkia suoriksi. Lisäksi en ymmärrä, että miten paperista valmistetut kirjat voivat räjähtää?
Joten vaikka en löydä määrällisesti montaakaan valittamisen aihetta, niin ne parikin ovat liiaksi naarmuttamaan elokuvan muutoin onnistunutta, joskin yllätyksetöntä maalipintaa.
Danny Trejo on yksi elokuvan vangeista ja joskus pitäisikin oikein laskea, että kuinkahan monta kertaa Trejo on oikean elämänsä ohella ollut vangin roolissa. Sillä niitä on muutama kerta.
Tähdet: ***
Selkä seinää vasten
Dan (Kevin Bacon) ja Lorie (Elizabeth Perkins) vetävät televisiossa mielipideohjelmaa nimeltä He Said, She Said, jossa kuten päätellä voikin molemmat kertovat oman näkemyksensä milloin mistäkin ajankohtaisaiheesta. Tietenkään he eivät voi kestää toisiaan, sillä Lorie pitää Dania sovinistisena moukkana ja Dan Lorieta nipottavana tiukkapipona, joten tietenkin he rakastuivat ja menivät yhteen kinastelemaan jo ennen televisio-ohjelmaansa, ollessaan samaisessa sanomalehdessä töissä, josta He Said, She Said-idea sai alkunsa. Ja silloinkaan he eivät oikeasti edes näyttäneet inhoavansa toisiaan, että se siitä sitten.
Kun takakannessa lukee, että kyseessä on "romanttinen komedia tuttuun Hollywoodin tyyliin!", niin sen huutomerkin voi ottaa melkeinpä varoituksena. Sillä kertomus kinastelevasta naisesta ja miehestä jotka ei-niin-yllättäen rakastuvat toisiinsa ja niin edelleen on kieltämättä aika tuttua Hollywoodia ja eikä sen tarvitse edes olla tuolta maidon ja hunajan alueeltakaan ollakseen moneen kertaan toistettua. No, elokuvassakin todetaan se itsenikin muutamaan kertaan mainitsemani seikka siitä mikä ei ole rikki-totuudesta ja tälläkin kertaa ihan hyvin yhteen pelaava pari tekee siitä tutusta jutusta miellyttävää seurattavaa.
Varoituksestaan huolimatta elokuva antaa kuitenkin myös ymmärtää olevansa jollakin tavoin erilainen kuin ne tyypilliset lajitoverinsa, sillä kuten Baconin ja Perkinsin hahmojen lehtipalsta/tv-ohjelma, myös elokuva on jaettu kahteen osaan, joista aloittava (He Said) on se miehen näkökulmasta katsottu, kun jälkimmäinen (She Said) puolestaan naisen. Hauskasti sukupuolikorostusta tehdään vielä siten, että He Saidin ohjaaja on mies (Ken Kwapis) ja luonnollisesti She Saidin ohjaajana on nainen (Marisa Silver). Siksi onkin suuri surku ettei puoliskoilla ole mitään oikeastaan mitään eroa ja jos elokuvassa ei olisi paria toteamusta siitä, että nyt puhuu mies ja nyt puhuu nainen, ja sitä ei mainittaisi kannessakin, niin eipä sitä muutoin edes huomaisi. Tälläinen elokuva hyötyy kärjistyksistä ja ideana tämä uskaltaa vihjailla niin tekevänkin, mutta ne tavanomaisen kuvitelmat siitä etteivät miehet huomaa mitään ja naiset näkevät kaikki muut naiset käkättävinä miestennielijöinä on vain noloa, etenkään kun edes niitä ei uskalleta käyttää kuin varovaisesti heikoilla jäillä kulkien. Varsinaiset erot tarinoissa ovat häviävän pieniä ja ne ovat enimmäkseen sitä, että toinen näki jonkun pukeutuneena paremmin kuin toinen, eivätkä mitään sukupuoliroolikliseiden yliampumisia. Kun jos ajatus on nimenomaan siinä, että mies ohjaa miestä miehen näkökulmasta ja nainen tekee saman naisen osasta, niin mahdollisuuksia olisi muuhunkin kuin pelkoon siitä, että joku tiukkapipo loukkaantuu. Ja jos taas kyseessä on olevinaan osoitus siitä kuinka me miehinä ja naisina emme olekaan erilaisia, niin hittoako sitten teette elokuvaa jossa ollaan olevinaan kertomassa kahta näkökantaa. Kyseessä onkin siis ennemminkin jokin Shemale Said.
Joten ideastaan huolimatta lopputulos niiden eri puolien suhteen on enimmäkseen tätä:
Lähes kaksi tuntia elokuvaan joka mukavista näyttelijöistä huolimatta olisi mahtunut vaivatta yhteen Hulluna Sinuun-sarjan jaksoon on aivan liikaa.
Tähdet: **
He Said, She Said
Alunperin ihan kokonaisella The Texas Chainsaw Massacre 3D-nimellä (jolla se edelleen esiintyy alkuteksteissä) varustettu elokuva typistyi Fast & Furiousin ja Final Destinationin tavoin Texas Chainsaw 3D:ksi, josta tällä levyllä olevalta versiolta ymmärrettävästi, mutta silti ärsyttävästi pudotettiin 3D pois, kun kyseessä ei ole 3D. Ärsyttävästi siksi, että vaikka kyseessä ei olekaan jatkoa aiemmille 2000-luvun versioille, vaan Tobe Hooperin alkuperäiselle 70-luvun elokuvalle, niin kyllä tämä enemmän jatkolta näille uudemmille elokuville tuntuu kuin ensimmäiselle. Sitä jo ihan pelkästään käytetyn nykytekniikan vuoksi. Joten se 3D olisi deen ohella sopinut kuvaamaan jatko-osan paikkaa numeraalisesti. Nyt kun se on pelkkä Texas Chainsaw, niin sen mainittua keskustelu jatkuu turhan pitkään kun pitää kuitenkin jotenkin osoittaa ettei nyt puhuta siitä Texas Chainsawsta, eikä siitäkään Texas Chainsawsta, vaan tästä Texas Chainsawsta. Ja mitä ihmettä tämä uusien Texas Chainsaw-elokuvien räpellys oikein on, kun ensin tuli uusintaversio ja sille uusintaversiolle tuli esiosa, ja nyt jatko-osa alkuperäiselle elokuvalle syrjäyttämään jo Hooperin itsensä tekemää jatko-osaa, joka sentään oli mielikuvituksellinen ja oikeasti onnistuneesti erilaista jatkoa. Jonot ovat nyt juosten kustuja ja jokainen haluaa kiilata toisensa eteen ja väliin päästäkseen ensimmäisenä ei-minnekään järkevään.
Hiukan masentavaa on myös erään elokuvan ekstroissa esiintyneen maskeeraus- ja tehosteyritys KNB:n henkilökuntaan kuuluvan kommentit siitä, että he tekivät kaikkensa luodakseen elokuvasta visuaalisesti mahdollisimman yksi yhteen alkuperäisen elokuvan kanssa, sillä tämä uusi elokuva kun jatkuu suoraan siitä mihin se ensimmäinen jäi. Tuo kommentti ei ollut sitä masentavaa osaa, sillä hyvähän se vain on jos saadaan elokuva näyttämään kuuluvan oikeaan paikkaan, mutta se, että vaikka samainen herra hehkutti kuinka hienoa alkuperäisessä elokuvassa on sen luoma harhakuvitelma sen verisyydestä ja väkivallasta, niin se ei muka riitä enää, vaan sellaiset seikat on myös näytettävä. Joten nyt ei vain anneta katsojan kuvitella näkevänsä veritehosteita, vaan se myös näytetään, koska se on pakko. Siis mitä hittoa, millaisiksi paukapäiksi hän oikein kuvittelee katsojia? Aivan kuin emme tajuaisi lyönnin sattuvan jos emme samalla näe roiskuvaa visvaa ja mälliä? Vai onko valtaosa katsojista todellakin niin taikina-aivoja, että mitään ei saa jättää mielikuvituksen varaan? Silloinhan minun pitäisi olla vihainen aivan muille kuin jollekin KNB:n työntekijälle. Kuten hän itsekin sanoi niin juuri sehän alkuperäisessä elokuvassa toimi, että luuli nähneensä sahausta koko ajan, kun oikeasti niin ei tapahtunutkaan. Ei sitä tietenkään pidä väkisin piilotella veriväkivaltaa, mutta jos sitä ei ole toistuvasti tarpeen näyttääkään, niin ei, ei, EI!
Hitto, tässä nyt tosiaan olisi sahalla töitä.
Elokuva siis alkaa suurinpiirtein siitä mihin ensimmäinen päättyi, joten Sawyerin perheen talosta pakoon päässyt sai paikalliset puskajussit tulemaan ammuskelemaan ja polttamaan Leatherface (Dan Yeager) perheineen sekä taloineen tuhkaksi taivaan tuuliin. Mutta tottakai eloon jäi vauva ja sitten kunhan ollaan ensin yhdeksän minuutin ajan nähty arkistomateriaalia alkuperäisestä elokuvasta ja oltu siellä samassa ajasssa, voidaankin hypätä suurinpiirtein nykyhetkeen jossa mekin katsojina nyt elämme, että eipä se nyt hirveän kauaa sitten jaksanut siellä menneisyydessä oleskella, tehden tuosta osasta elokuvaa sellaisen että se oltaisiin yhtä hyvin voitu käydä läpi vaikkapa ruudun halki kulkevana tekstinä kauppaliitoista.
Se aiemmin mainittu tuhosta selvinnyt vauva ei ole Clark Kent aka Kal-El, joka sitten myöhemmin kasvaisi jumalhahmoksi, vaan hottis mutta ruipelo Heather (Alexandra Daddario), joka ei tietenkään sijaisperheessä eläneenä tiedä alkuperästään yhtikäs mitään. Nyt täysi-ikäisenä hän saa kuulla olevana ottolapsi ja lähtee slasherelokuvien vakiokaartin, eli räppärin, rikollisen, Niko Saarisen ja jakorasian kanssa selvittämään juuriaan, mikä tietenkin paljastaa etteivät kaikki Sawyerit (Heatherin lisäksi) kuolleetkaan lopullisen ratkaisun tuloksena. Siispä mustaa makkaraa ja massacrea, kunnes elokuva voidaan lopettaa osoitukseen kuinka saha kulkee veressä ja jatko-osaa odotellaan.
Hiukan ihmetyttää tekijöiden selitykset kuinka jo vuosia ja taas vuosia oli koetettu saada aikaiseksi sopivaa tarinaa alkuperäisen elokuvan jatkoksi ja vasta nyt tämän elokuvan myötä oltiin vihdoin keksitty se oikea tapa viedä kertomusta eteenpäin. Mutta miksi sitten tehtiin elokuva jossa alkuperäinen yhdistetään tähän jatko-osaan väkinäisen pinnallisesti ja kuin silkkana valheena saada katsojat luulemaan tämän liittyvän yhtään enempää Hooperin elokuvaan kuin Texas Chainsaw Massacre: The Next Generation, tai mikään muukaan uudemmista osista. Tämä on vain tyypillinen itseään toistava kauhuelokuva jossa ei ole yhtikäs mitään erikoista ja siinä että katsooko tämän vaiko jonkin Paris Hiltonin tähdittämän House of Waxin ei ole mitään eroa. Tai no, toki se Leatherface painaa vaakakupissa hieman, mutta käytännössä kyseessä on rutiinikauhua jossa veri ja ruumiinkappaleet ovat tärkeintä. Ja samalla kyseessä ovat elokuvan plussat, sillä veritehosteet ovat hyvin tehtyjä, eivätkä ontto tarina saatikka samanlaiset näyttelijät tule niiden tielle, joten sellaiseksi elokuvaksi tämä ei ole yhtään sen huonompi kuin mikään muukaan liukuhihnalta tuleva.
Huvittavaa on myös se, että ekstroissa käsitellään aika kattavasti sitä kuinka lavastajat pyrkivät kopioimaan alkuperäisen elokuvan taloa sisustuksineen ja Marilyn Burns oli erittäin tyytyväinen näkemäänsä, sen viedessä hänet ajassa taaksepäin. Mikä siis antaa osoituksen, että ainakin jotkut elokuvan tekijöistä todellakin halusivat jatkaa alkuperäistä elokuvaa ja sitten se raskas työ melkein heitetään hukkaan, kun se jää vain siihen elokuvan introon jossa kiirehditään polttamaan kaikki pois tieltä, eikä mitään oikein ehdi näkemään.
Alkuperäisestä tuttujen kohtausten apinointi taikka niihin viittaaminen, oikeastaan enimmän ajan jatko-osan sijaan remakena toimiminen, cameorooleihin hankitut sarjalle tutut näyttelijät (mm. Gunnar Hansen ja Bill Moseley) ja monet muut seikat vain muistuttavat kuinka onnistunut elokuva alkuperäinen (ja sen oikea jatko-osa) ovatkaan, mikä ei ole hyväksi tälle muka vuosikausien puurtamisen tuloksena syntyneelle petosjatko-osalle. Mutta jos pitää niistä kahdesta aiemmasta 2000-luvun Texas Chainsaw-elokuvasta, niin hei, ei tämä ainakaan niitä huonompi ole.
Myönnettäköön tosin, että ne kaksi tekoajallisesti tätä edeltävää osaa tuntuivat huomattavasti hurmeisemmalta ja agressiivisemmalta, joten on tämä hieman mutta vain hieman kesymmän oloinen, mutta silti enemmän goreen kuin tarinaan luottavalta. Kuitenkin niistä kahdesta edellisestä elokuvasta pitänyt saattanee pitää tätä osaa hieman laimeana, jos ne edustivat katsojan mielestä sarjan parhaimmistoa.
Jonkinlaista plussaa tarinan suhteen voi antaa siitä, että tässä on ainakin ilmeisesti ollut tarkoituksena luoda Leatherfacesta vähemmän "paha" ja tehdä paikallisista taviksista niitä oikeasti pelottavia. Mutta hei, kuinka monta takahikiälle sijoittuvaa elokuvaa on tehty, jossa niitä peräkammarin poikia ei muutoinkin kuvattaisi vastenmielisiksi ja pelottaviksi? Joten eivätpä ne hahmot oikeastaan normaalista linjasta poikkea.
Alastomuutta, verta, meteliä ja tavanomaisuutta, mutta ainakin juuri mitä sisimmissään uskoo elokuvan olevankin.
Jostain syystä minua kiusaa suuresti se, että Heatherin näytetään olevan ruokakaupassa leikkaamassa lihaa pandameikeissä, hiukset roikkumassa ja korut käsissä. Itsekin samaa työtä tehneenä ja palvelutiskillä olleena tiedän ettei niin saa tehdä. Noottiahan siitä saisi
Tähdet: **
Texas Chainsaw
Hulmuavahiuksinen Chris (Robin Williams) ja hulmuavahiuksinen Ann (Annabella Sciorra) tapaavat hidastetusti ollessaan nuoria mutta keski-ikäisiä kuin loppuajankin elokuvasta ja rakkaus syttyy. Alkutekstien aikana osoitetaan avioliiton myötä tulevan hidastetusti lapsia jotka tapetaankin heti hidastetusti pois, jotta voidaan käsitellä menetystä joka tapahtuu hidastuksissa, koreissa kuvissa, hidastuksissa, lempeässä musiikissa ja hidastuksissa.
Ammatiltaan Chris on Patch Adams-tyyppinen lääkäri, mikä on sopivaa näyttelijää ajatellen ja sitten koska murhetta ei ole ollut tarpeeksi, on Chrisin vuoro kuolla hidastetusti auto-onnettomuudessa jossa hän on hidastetusti auttamassa muita auto-onnettomuuden uhreja. Nyt Chris on kuollut ja vaikka keho on hidastetusti kuopattu, niin henki jää Patrick Swayzen tavoin seuraamaan maailman menoa, mutta ei estämään tulevia tapahtumia, vaan kyseessä on pikemminkin hidastettu Dantemainen turistimatka taivaaseen.
Mitä hittoa, tapetaan se Ann myös, jotta hän ei jää osattomaksi tapahtumista.
Reinkarnaatio ja viattomien lasten hymyt hidastetusti.
En ole lukenut Richard Mathesonin alkuperäistä kertomusta, enkä tosiaankaan olisi tämän sokerihuuruissa olevan sentimentaalisen sydämen itkuvirren uskonut olevan hänen käsialaansa. Yleensä kun yhdistän Mathesoniin pikemminkin nihilistisiä mielikuvia, kuin onnen sinilintuja halailemassa ja psykedeelista alastonta Cuba Gooding junioria. Matheson on itse sanonut tämän tarinan olevan itselleen tärkein ja kyllä minä sen ymmärränkin, sillä Taivaan tuolla puolen käsittelee läheisen menetyksestä ja ylipäätään murheesta selviämistä, vaikka ainakin elokuvana sen pohjimmainen idea tuntuu ajoittain hukkuvan hidastetun tehostevyörytyksen, (kirjaimellisesti) valo tunnelin päässä-tyylisten kliseiden ja Michael Kamenin nätin, mutta liiaksikin hempeän musiikin alle. Toisaalta elokuva näyttää aivan helvetin kauniilta ja on kuin Tarsemin The Cellin valoisa versio fantastisuudessaan ja vaikka elokuvassa kaikenlainen kärsimyksen kautta voittoon korvautuukin nonparelleilla ja tomusokerilla, niin ulkokuvallisena karkkina tämä on sen verran nautinnollista katseltavaa, että tarinallista pinnallisuutta on valmis antamaan jonkin verran anteeksi. Joten elokuvan saama Oscar-pysti visuaalisista ansioista on ansaittu, mutta sen saarnaava ja ylettömän helppo elämän, kuoleman, onnen ja surun kuvaus tuo liiaksi mieleen ovella odottavat Jehovantodistajat. Eikä kenellekään tule varmastikaan yllätyksenä se, että elokuvan syvällisimmät ajatukset ja muistettavimmat tehot ovat säästetty Helvetin läpi kulkemiseen, jonka ihmismeri ja teollisuuspalot ovat hyvinkin vaikuttavia.
Parasta tässä elokuvassa lienee kuitenkin se, että se saa taas toivomaan jotta ohjaaja Vincent Ward olisi saanut tehdä sen puuplaneetan munkit Alien kolmosensa.
Tähdet: ***
Taivaan tuolla puolen
Wannabegangstojen joukossa on kiltti paremmasta haaveileva köyhälistön edustaja Carlos (Jay Hernandez), joka ihastuu rikkaaseen ongelmanuoreen Nicoleen (Kirsten Dunst) ja sitten ollaan rakastuneita, mutta kunhan ollaan ensin luotu se lämmin intohimoinen suhe, on jotain jota voi koettaa pilata, joko muiden taikka mielummin omasta tahosta.
Syvältä viiltäviä perheongelmia, jotka halaus parantaa.
Melkein tai ei laisinkaan kuin teiniversio Spike Leen Viidakkokuumeesta on huomattavasti mustavalkoisempi painotuksiltaan, jolloin väenväkisin pitää osoittaa päähenkilöiden olevan eri lähtökohdista, totaalisesti erilaisia, toisista maailmoista ja samanlaisia sydämiltään, mutta täysin toisistaan poikkeavia ja liiallinen alleviivaustussin käyttö aiheuttaa pienoisia oksennusrefleksejä. Vähemmälläkin nuijimisella asiat menevät perille, joten ihan onnistuneetkin seikat (siellä on niitäkin, mutta en nyt osaa Donald Sutherlandin tavoin sormella osoitaa mitkä) menevät siirappivirran myötä hieman hukkaan. Erityisen rasittavaa tässä mustavalkoisuudessa on se, että Dunstin hahmo vaikuttaa liiaksi vain huomionhakuiselta pissikseltä, kun ilmeisesti tarkoitus olisi osoittaa hänen olevan oikeasti henkisesti rikki ja tarvitsevan muutakin tasapainoa elämäänsä kuin selkäsaunan. Joten Prozac Nation- ja Vuosi Nuoruudestani-elokuvista pitävät varmasti nauttivat tästäkin elokuvasta.
Dunst ja Hernandez ovat hyvin yhteen pelaava pari, sillä jälkimmäinen ymmärtää pitää turpansa rullalla kun edellinen hoitaa draamakuningattaren elkeet.
Crazy/Beautiful on hyväosaisten silmalappuihmisten näkemys luokkaeroista ja erilaisuudesta, kuin Isac Elliotin pitäminen katu-uskottavana, tai edes jotenkin uskottavana.
No, verrattuna Justin Bieberiin hän onkin kuin William Blake ja Albert Einstein yhdistettynä, ja varmasti yhtä lahjakas muusikkokin.
Tähdet: **
Crazy/Beautiful
Äitinsä kuolemaa sureva Tomi (Konsta Hietanen) siirtää maallisen temppelinsä kaupungista äitinsä lapsuudenmaisemiin pohjoiseen ja innostuu mamman ilvespiirroksista. Sääli vain, että nyt ei olla lomamatkalla, vaan isä Olli (Antti Virmavirta) on valtion asialla kertomassa poromiehille (siis ei ihmisten ja porojen yhteensulautumille, vaan kasvattajille) petoeläindirektiiveistä, mikä ei paikallisia asukkaita innosta, sillä se tarkoittaa ettei kaikkia eläimiä saakaan ampua hengiltä.
Olli haluaa nähdä voiko paikallisessa eläinvankilassa olevaa Leevi-ilvestä vapauttaa luontoon ja kun tällä eläimellä ei näytä olevan tarpeellisia saalistustaitoja selviytyä luonnossa, saa omistaja (Mikko Kivinen) näemmä tehdä Leeville mitä haluaa. Näin ollen Tomi katsoo asiakseen auttaa Leevi vapauteen, minkä vuoksi ilkeät metsästäjät lähtevät perään, mutta kuten missä tahansa Free Willyssa, vapaus koittaa vielä elossa ollessa ja kaikki ovat ystäviä.
Jos laitan volyymin sopivalle dialogia kuullakseni, niin musiikki vyöryy päälle ja jos taas säädän äänen musiikin ehdoilla, niin joudun lukemaan huulilta ja minä en osaa lukea huulilta kuin uhkaukset.
Mutta ääniongelmista huolimatta Poika ja ilves on mukava poika ja eläin-elokuva joka toimii siten miten pitääkin, mutta ei ole yhtään sen erikoisempi kuin mikään vastaavakaan. Elokuvan eläin on persoonallisempi kuin valtaosa kanssanäyttelijöistä, pahikset ovat sydämettömiä julmureita jotka löytävät itsestään hellyyttä ja viaton ihmissielu sijaitsee lapsessa, jonka vuoksi perhesuhteet ja traumat parantuvat. Joten piirakka on hyvän makuista tälläkin kertaa, vaikka se kotimaisuus ei mausta teekään normaalia maukkaampaa.
Näin ei tapahtunut kertaakaan elokuvan aikana:
Tähdet: ***
Poika ja ilves
Muistatteko Hill Street Bluesista sen kyttäparin Renko ja Bobby? Renkohan oli se joka meni varmaan joka jaksossa p*skalle sanomalehden kanssa.
Tiesittekö, että tämä duo oli niin suosittu, että heille suunniteltiin omaa spin off-sarjaa, joka ei toteutunut, mutta toimi kuulemma yhtenä innoittajana Miami Vicelle. Huisaa!
Ai niin, Renkoa esittänyt Charles Haid on ohjannut Lumikenttien sankarin.
Vuonna 1917 Will (Mackenzie Astin) tykkää kiitää lumihangilla koiravaljakon avustuksella, mutta Valkohammas,,, ei kun sori, se onkin jokin toinen koira joka ei oikein diggaa Willista. Willin perhe on tietenkin rahan tarpeessa ja hän miettii Luke Skywalkerin tavoin, että kohtalonsa lienee sijaitsevan jossain tuolla muualla. Tarjolle tuleekin koiravaljakkokisa jonka voittaminen toisi perheelle toivottua rahaa ja kun isä menee kuolemaan hukkumalla, niin samaisen kisan ykkösaseman saavuttaminen myös todistaisi muille kuten myös Willille itselleen mikä hän on miehiään. Ja se koirakin pitää nyt Willista.
Lumikenttien sankari on taas niitä Disneyn eläin ja ihminen-elokuvia joiden kohdalla ei tarvitse suuremmin päätään rasittaa, mutta toteutus on kaikesta liukuhihnamaisuudestaan niin onnistuneesti raiteillaan, ettei sitä osaa suuttuakaan koska ihan mielellään tälläisen lopputeksteihin asti katsoo. Vanhemman menetys, surun voittaminen ja siinäpä se. Taattua Disneytä.
Tietenkin se riski tässä jos se ei ole rikki-toteutustavassa on, että jopa kesken elokuvan saattaa luulla katsovansa jotain toista tuotosta.
Musiikki muistuttaa muutamaan otteeseen todella vahvasti Tähtien Sodasta ja katsotaanpa tässä lopussa, että miltä se Charles Haid näyttikään Hill Street Bluesissa:
Sanomalehti kädessä, eli taitaa olla menossa p*skalle.
Tähdet: ***
Lumikenttien sankari
Tosielämän mafiapomo John Gottin (Armand Assante) elämästä kertovassa elämässä emme näe mitään hänen lapsuudestaan, lähtökohdistaan, tai muusta menneisyydestä ennen 70-lukua jolloin hän jo on järjestäytyneessä rikollisuudessa Gambinon perheen pikkunurkkien pomo. Sieltä 90-luvullu tultaessa olemme nähneet kuinka Gotti nousee perheen johtoon ja päätyy vankilaan, josta tosin kielii jo aloitus joka sijoittuu ajallisesti elokuvan loppuun. Välissä koetaan mafiaperinteiden muokkaantumista kun huumeet saapuvat markkinoille, kuinka uusi sukupolvi ottaa johdon käsiinsä ja kaikkea muuta tuttua turinointia. Juonellisesti kiinnostavinta elokuvassa lienee se mafiasääntöjen merkityksen toistaminen, sillä itse Gottilla niiden noudattaminen osoittautui vaikeaksi ja vaikka mies itse lopussa korostaa niiden merkitystä, rikkoi hän niitä aiheuttaen perheen romahtamisen.
Mukana ovat siis leveät kaulukset, verkkarit, ruokaorgiat, capichen jankkaus, ihmisiä ammutaan hidastetuissa kohtauksissa autoihinsa ja näyttelijäkaarti on jälleen kuka on kukin mafiaelokuvissa (mm. William Forsythe, Anthony Quinn, Dominic Chianese, Scott Cohen, Vincent Pastore, Tony Sirico.)
Robert Harmonin (joka on näemmä pitänyt kahdesti merkitä ohjaajaksi) elokuva
Gottista on tasaisen varmaa työtä, joka ei siis yllätyksiä tarjoile, mutta Kova Laki-sarjastakin tuttu tarina (siellähän oli pitkään taustakertomuksena Gambinon perheen metsästys) tulee sopivan uskottavasti esille ja hyvät, taikka vähintäänkin lajityyppiinsä sopivat näyttelijät tekevät kukin sen verran onnistunutta jälkeä, että vaikka monien vastaavien elokuvien jälkeen ei Gotti tajuntaa räjäytä, niin se pitää mielenkiintoa yllä tarpeeksi pitkään, eli loppuun saakka.
Ajoittain Harmonin ihastuminen kaikenlaiseen savustukseen aiheuttaa tahatonta komiikkaa, sillä viemäreistä nousevat höyryt ja elokuvassa suoritettava ahkera tupakointi aiheuttavat sellaista sumua, että laivojen pitäisi soittaa kelloa jotta niitä osaisi varoa.
Lisäksi kun joka toisessa repliikissä sanotaan, että tämä on cosa nostra, niin sen merkitys katoaa toistossa yhtä sukkelasti kuin sen löysähousuisen pojan kirosanojen käyttäminen välimerkkeinä.
Tähdet: ***
John Gotti
Sarah Rose kosmetiikka-yritys järjestää pieniä ja suuria teinimissikisoja ja päästäkseen osallistumaan sinne kisoista suurimpaan, on ensin voitettava ne pienemmät. Kuvausryhmä seuraa erästä tälläistä kisaa takahikiän peräkylällä, jossa kilpailemaan ryhtyvät kaikki mustiin pukeutuneista synkkistytöistä himokkaisiin bimboihin ja miehekkäisiin aseintoilijoihin. Mukana on myös rikkaan perheen Rebecca Ann (Denise Richards) jota on koko ikä koulittu voittamaan nämä nyt vuorossa olevat missikisat, sillä onhan hänen äitinsä Gladys (Kirstey Alley) entinen saman kylän missi ja muutoinkin he ovat voittoisaa parempaa väkeä, toisin kuin muut kylän luuserit. Gladys on myös järjestämässä näitä kisoja, joten liekö muilla osallistujilla edes teoreettisia mahdollisuuksia saada tiaraa kutreilleen. Onneksi mukana on myös kiltti työväenluokan edustaja Amber (Kirsten Dunst), joka haluaa vain hyvää muille ja onnellisuutta päälle. Ja jos kilpailijoita pois karsivat salaperäiset puimuriräjähdykset eivät Amberia estä, niin ehkä sen tekevät Gladysin ostamat tuomarit, jotka koostuvat joko idiooteista, taikka sitten pedobearidiooteista. Luojan kiitos Gladysin omat toimet räjäyttävät myös Rebecca Leen tulimereksi, joten Amberilla on mahdollisuus nousta suurimmankin kisan voittajaksi. Tai sitten ei, sillä jos pikkukaupunkin kisoissa saa pelätä henkensä edestä, niin suuremmissa piireissä liikkuvat suuremmat verenhimoiset kalat.
Varsin mainio mustan huumorin siivittämä missikisakomedia, jossa kliseiset hahmot saavat sopivasti lihaa ja verta hyödynnettäväkseen etteivät tunnu pelkiltä missipinnallisuuksilta ja jos tuntuvatkin, niin sitä selkeän tarkoituksellisesti. Tietenkin jos on vahingossakaan nähnyt pätkänkin jostain missikisauutisoinnista, taikka seurannut kertaakaan jotain ihan mitä vain keinotekoista tositelevisio-ohjelmaa jossa pinta nousee aina sisältöä tärkeämmäksi, niin ei Kuolettavan kaunis aivan niin aihettaan sarkastisesti parodioivalta vaikuta kuin tarkoitus olisi, sillä ne kisat tekevät sen tosielämässä jo ihan itse ja vieläpä yleensä paljon mustemmalla komiikalla (joskin tahattomasti). Mutta jo ensimmäisen 30 minuutin aikana Kuolettavan kaunis onnistuu olemaan nokkelampi ja piikikkäämpi teinikomedia kuin valtaosa sielunsisaristaan. Tämä on hieman kuin karrelle palanut Clueless, joten se on leikkisä, tietää miten hyödyntää kliseitä, mutta on huumoriltaan synkempi, kuitenkaan ilman varsinaista ilkeilyä.
Näyttelijävalinnatkin ovat varsin oivaltavia, sillä jopa Dunst, jota en yleensä siedä on mielestäni erinomainen kiltin peräkylän tytön roolissaan.
Joten kaiken kaikkiaan Kuolettavan kaunis on miellyttävää katseltavaa, mutta se jatkuu vähän turhan pitkään. Loppupuolella on toki joitakin nokkelia kohtauksia, mutta kun ensin valtaosa elokuvasta keskittyy täysin sinne pikkukylään ja siellä järjestettäviin kisoihin, niin loppupuolen salamana läpi käydyt suuremmat kisat, niiden jälkeiset tapahtumat, etc. jäävät valitettavat irrallisiksi ja ikävän epätasapainoisiksi aiempaan osaan elokuvaa verrattuna. Siispä yksittäisistä hauskoista hetkistään huolimatta loppupuoli tuntuu välillä suossa tarpomiselta.
Lisäksi Moderni perhe-sarjan tavoin toteutettu dokumenttiryhmän mukana olo on yhtä unohdettavaaa kuin tuossa tv-sarjassakin, jossa ajoittainen kameralle puhuminen ei kyllä kerro laisinkaan sen takana olevan kuvaajaa.
Tähdet: ***
Kuolettavan kaunis
Okei, koska kyseessä on Friedberg/Seltzer-elokuva, niinpä käydään ensin läpi ne pakolliset:
- Miksi nämä saavat edelleen oksentaa oksennuksiaan pihalle?
- Vitsit ovat huonoja ja edelleen niitä samoja tekohetkellä edes jotenkin jossain Perez Hiltonilla esillä olevia tapahtumia/elokuvia/henkilöitä ja sitten edellä mainitut joko oksentavat/pierevät/saavat syyliä, tms.
- Tekee mieli polttaa talo/suorittaa tuplamurha/aiheuttaa moottorisahamassacre.
Eli Vampyyrien imussa on ihan samaa keskittymis- ja arvostelukyvyttömille ((tämähän loukkaa itseänikin) suunnattua komedian irvikuvaa jolla tekijäkaksikko osoittaa jälleen huumorintajuttomuutensa, hyväksikäyttötaitonsa ja kunnioituksen puutteensa. Tällä kertaa aiheena nyt satttuu olemaan Twilight, jonka oheen heitetään niitä tyypillisiä pukamakakkavitsejä ja luotetaan siihen, että tarpeeksi moni maksaa oikeaa rahaa lopputuloksesta, jotta voidaan tehdä seuraava askel kohti hulluutta. Ja tarpeeksi moni maksaa.
Kyseessä ei siis millään muotoa ole hyvä elokuva ja vaikka joku on varmasti tätäkin tuotosta katsoessaan nauranut, niin mitä muuta sellaisesta voi sanoa kuin, että meitä on moneksi, valitettavasti ja hyvä niin.
Mutta mutta, liekö jotain muuttunut?
Vampyyrien imussa, jonka juonesta ei tarvitse kertoa sen enempää kuin, että kyseessä on siis Twilight ja täten naurettavalla kampauksella varustettu persoonaton vampyyri ja sisältä ontto masennustyttö rakastuvat, eroavat, palaavat yhteen, eroavat, palaavat yhteen, eroavat, etc. Ja se sattuu olemaan tekijäkaksikon onnistunein elokuva.
Mitä?
Toki kyseessä on edelleen huono elokuva, sillä tuon duon elokuvia ajatellen edes hieman parempi on edelleen muihin kuin Ulli Lommeliin verrattuna yrjöläjä. Mutta uskallanpa väittää, että monien arvostelijoiden suorastaan murhaavat kritiikit ovat paljolti tekijöidensä edellisten elokuvien värjäämiä, jolloin arvostelu saatetaan tehdä jo olettamuksen perusteella ja usein ollen silloin ihan oikeassa. Kuitenkin vaikka Vampyyrien imussa onkin taatusti tekovuotensa huonoimpia, ellei jopa huonoin elokuva, niin verrattuna aiempiin Seltzer/Friedberg-elokuviin, se ei ole aivan niin huono.
Elokuva tosiaan sisältää vitsejä joissa alleviivataan sen sisältöä sormella osoittaen ja katsojalle äänen sanoen (siispä esimerkiksi kun vampyyri juo verta, niin pullossa lukee True Blood ja luettavan kirjan kannessa Vampire Diaries), pieremistä riittää ja otsikoissa olevia julkkisnimiä otetaan esille niiden helpoimmassa muodossa (oh-ho, Lady Gaga pukeutuu oudosti. Oh-ho, Lindsay Lohanilla on päihdeongelma. Oh-ho, Chris Brown lyö.) Silti aivan kuin joku olisi mennyt sanomaan, että hei, jos teillä ei ole muita kuin huonoja kakkavitsejä, niin älkää laittako niitä kaikkia esille. Joten Vampyyrien imussa kulkee yllättävänkin rauhallisesti (josta suuri kiitos pääosin herkälle musiikille), yrittäen tavoitella Twilightin tunnelmaa sekä ulkoasua ja jopa onnistuen siinä ajoittain sen verran onnistuneesti, että pysäytyskuvilla voisi pariin otteeseen sekoittaa elokuvia keskenään. Lisäksi uskomatonta mutta totta, kaikkien virtsaamisvitsien ohessa Friedberg/Seltzer ovat tajunneet tehdä vitsejä juuri Twilightista, eivätkä vain ottaa pelkän nimen ja kasata sen päälle lantaa. Siispä huumoria koetetaan repiä pitkistä kaipailevista katseista, naurettavan usein käytetyistä hidastuksista, siitä mikä muka on oikea vampyyri, seksihaluista, ihmissusien homoseksuaalisuudesta ja angstista, murjotuksesta, kiukkuperseilystä. Joten jotain tekijät olivat ymmärtäneet oikein. Tietenkin kuin Twilight on niin naurettavan helppo pilkan kohde ja Vampyyrien imussakaan ei luonnollisesti pysty tekemään omastaan yhtään sen huvittavampaa kuin mihin Twilight itse päätyi vahingossa, niin en tietenkään mene väittämään tässäkään elokuvassa olevan järin suurta onnistumisprosenttia.
Kyseessä on siis tuttua Friedberg/Seltzeria ja näin ollen kyseessä on millä tahansa, paitsi heidän omien elokuviensa mittapuulla silkkaa sontaa, mutta nimenomaan ajatellen heidän aiempia tuotoksiaan, tämä onkin vain lähes vaan ei täysin pelkkää sontaa. Ehkäpä suunta on oikea ja kunhan sieltä vielä tulee parisenkymmentä harjoitusteosta, niin Sleazer ja Friedberg saattavat saada aikaiseksi jotain oikeasti hauskaakin. Eri asia on, jaksaako sitä odottaa sinne asti, sillä jos kehitys on näin hidasta, voisi olla henkisen tasapainon vuoksi turvallisinta luovuttaa.
Tähdet: *
Vampyyrien imussa
Tämänpäiväinen, hyvin sateinen kirpputorikierros (huom. satoi ulkona,ei sisällä) tuotti pakollisten ankkaostoksien ohessa muun muassa seuraavat elokuvat:
Texas Chainsaw on tietenkin se myös 3D-hehkutuksella tunnettu uusi elokuva, joka sai minut ihmettelemään, että miten hitossa siellä kirpparilla oli taas yhdellä pöydällä aivan järjetön määrä näitä aika uusia, vielä muoveissa olevia elokuvia ja jokaista sellaiset tsiljoona kopiota. No, ainakin hinta oli naurettavan alhainen (kaksi neuroa).
Splice on geenihokkuspokkusvaaroista kertova Frankensteinmuunnelma.
Alien vs. Ninjasta en ole kuullut paljoakaan hyvää, mutta koska en ole kuullut paljoa muutakaan, niin who cares. Aivottoman hauskalta mätöltä se parin arvostelun ja trailerin perusteella vaikuttaa.
Timecrimes (Los Cronocrimenes) on kiinnostanut jo hyvän tovin, mutta ei siksi että "Dreamworks tekee amerikkalaisen uusintaversion vuonna 2012". Joka ei pidä paikkaansa, sillä se toivottavasti jää sinne tämänhetkiseen tuotantohelvettiinsä.
Pari Hopon Poppoo-leffaa, sillä Hessu on Hessu ja niitä harvoja ankkamaailman hahmoja joka on saanut tehdä lapsen oletettavasti seksuaalisen kanssakäymisen tuloksena.
Kadonneen Lampun Metsästäjät on tietenkin se mainio Ankronikka-elokuva joka aikoinaan herätti huomiota Indiana Jonesmaisella julisteellaan. Oli jo aikakin tehdä formaattipäivitys sanon itselleni.
Ja näemmä Terence Hill on Katujen Cowboy.
Tätä en ostanut, mutta uskon Jungnerin todellakin olevan outo. Mutta ei hyvällä tavalla.
Tuolla varmasti Norman Mailerinkin teokset haastavalla kirjalla on hintaa viisi euroa, jossa äkkiseltään ajateltuna tuntuu olevan ainakin seitsemän liikaa.
Poistaakseni Jungnerin maun suustani, ostin uudet korvikset ja tämähän oli se tärkein seikka jonka halusitte tietää, eikö vain.
No, onneksi tämä puu haastaa systeemin ja koneen, sillä ftw ei ole for the win, vaan fuck the world.
Masonien paskiaisperhe (mm. James Caan ja Fran Drescher) on kokoontunut illalliselle, kun joulun ihme tapahtuu ja Joulupukki (Bill Goldberg) saapuu teurastamaan koko perheen. Oi noita lapsuuden muistoja joita tämä kohtaus minussa esiin nostattaa.
Joulupukki kun onkin ho-ho-hohottavan vekkulin veikeä demoninen murhamies, joka ei tuo mukaville ihmisille pehmeitä paketteja, vaan kaikille sukupuolesta, iästä, rodusta ja kiltteysasteesta riippumatta risuja. Jos siis risu on yhtä kuin puukkoa lihaan, taikka vastaavaa. Tähän asti Joulupukki on joutunut kirouksen alaisuudessa toimimaan vastoin itseään ja olemaan kiltti, mutta nyt hän on vapaa aiheuttamaan Perussuomalaisten puoluekokouksen kaltaisia murhakekkereitä. Paitsi tietenkin jos joku pysäyttää hänet, kuten sitten tehdäänkin.
Ymmärrettävästi tätä katsoessa mieleen tulee helposti kotoisampi Rare Exports ja siinä mittelössä Santa's Slay häviää parranmitalla. Mieleen nousee myös Futuraman joulujaksot, joille niillekään Santa's Slay ei pärjää laisinkaan. Mutta onhan siinä aina jotain miellyttävää kun käännetään päälaelleen jotain tuttua ja turvallista, joka tässä tapauksessa ei siis ole se aina Joulupukki-tarinoiden kohdalla esiin otettava kotimainen, taikka ylipäätään pohjoismainen käsitys / myyttisyys, vaan Coca Cola-pukki. Siispä kun kilttinä pidetty Joulupukki kiertää pilkkomassa ihmisiä ja paljastuu Saatanan (ja neitsyt-Erican) lapseksi, niin jo sillä saa osittain peukut pystyyn. Mukana onkin mukavan rienaavia vitsejä, sillä osa elokuvan törkyhuumorista jaksaa jopa melkein naurattaa ja pääosassa olevalla Bill Goldbergilla on varmastikin ollut hauskaa. Siltikin vitsit joissa vanhukset kiroilevat kuin Turkkilaiset merimiehet, juutalaisuus vedetään väkisin vampyyritarinoiden risti-merkityksen tavoin esiin ja kun paholaispukki lopulta tekee pahaa vain joko selvästikin pahoille ihmisille, taikka ainakin moraalisesti epäkelpoina pidetyille ja vain uskonsa jouluun menettänyt viaton sielu voi kaiken korjata, palauttaen näin uskonsa ihmeisiin, niin aikalailla mahdollisuuksiensa vastaisesti toimitaan turvavyön suojelemana.
Tosin neitsyt-Erica ja kirouksen luominen curlingilla Robot Chicken-tyylisessa nukkeanimaatiossa auttavat paljon ja vaikka Santa's Slay ei toimi yhtä kekseliäästi, saati älykkäästi kuin nuo kaksi muuta mieleen tullutta tapausta, niin niiden rinnalla tämä sopii ihan kelvollisesti pääntyhjennykseksi.
Teinipunkversiot joululauluista kyllä ketuttavat niin pahasti, että elokuvan tuottanut Brett Ratner taitaa olla se Saatanan ja neitsyt-Erican toinen lapsi.
Tähdet: **
Santa's Slay - Paholaispukki
Sinä ja minä olemme kiinnostuneita tulevasta, koska siellä me vietämme tulevaisuutemme, mutta emme haluaisi jos Cyber-tracker sitä edustaa. Ja tulevaisuuttahan tässä eletään, joten kaikki näyttää täsmälleen samalta kuin nyt, mitä nyt on hieman enemmän savukoneita käytössä, värivalot ovat sumuisia ja poliiseina toimivat kaljut nahkatyypit (tai okei, niitä on vain yksi heppu joka näyttelee kaikkia) jotka puhuvat sillä perinteisellä pätkivällä sähköisellä robottiäänellä. No mutta hei, nehän ovatkin robotteja ja se paljastuu viimeistään kun kamera osoittaa heidän näkevän maailman suurinpiirtein samanlaisena kuin miltä Shadowgate näyttää.
Kaikki eivät ymmärrettävästi arvosta poliisioikeuksien antamista roboteille, etenkään siksi, että ne jankkaavat koko ajan samaa puuduttavasti ylikirjoitettua repliikkiä: "you have been found guilty by the united states computerized juridical system. You are to be executed now!" Niin joo, varmaan se heti perään suoritettu teloitus on myös omiaan aiheuttamaan pelkotiloja kansalaisissa. Huh onneksi sentään tavalliset henkivartijat ovat vielä normaaleja liipasinherkkiä ja hakkaa ennen kyselyä-ihmisiä, muutoinhan tässä voisi tuntea olonsa uhatuksi. Kiva on myös, että ihmisoikeuksien puolustajat-niminen järjestö aiheuttaa omakätisesti taatusti enemmän viattomia kuolonuhreja kuin Michaelit Ironside ja Jackson yhteensä.
Kun ilkeän senaattorin henkivartija Eric (Don Wilson) huomaa, että senaattori on ilkeä, lähettää ilkeä senaattori Cyber-trackerbotin Ericin perään, jotta hän ei voisi paljastaa muille senaatorin ilkeyttä. Seuraa...
no, aika pitkälle tylsyyttä, sillä tappelukohtaukset ovat laimeita, takaa-ajot eivät todellakaan yllä jäniksen ja kilpikonnan tasolle, musiikki on syntikan lyöntiä nyrkillä ja tekstin ainoa onnistuneisuus on edellä mainittu Cyber-trackerin epäonnistunut puhe. Mutta onneksi jälkimmäistä ajatellen, levyllä on niin pirun heikkolaatuinen ääniraita, ettei puoliakaan tyhmyyksistä kuule, vaan niiden nolostuttavuuteen joutuu luottamaan suomennoksen avustuksella.
Ihan saatanan ruma ja tyhmä elokuva, jossa Don "the Dragon" Wilson näyttelee yhtä hyvin kuin aina ennenkin, joten mieleni tekisi mennä polttamaan hänen autonsa.
Olisi luullut, että näin riemastuttavan rumalla kannella varustettu elokuva edes naurattaisi, mutta edes se Cyber-tracker ei ole tarpeeksi gay verrattuna American Cyborg: Steel Warrioriin.
Parasta elokuvassa on kohtaus jossa ns. tiedenörtti selittää pitkään mitä ja minkälaisia mekaanisia ihmeitä Cyber-trackerit ovat ja toteaa loppukaneettina, että ne ovat "todellisia androideja."
Tähdet: *
Cyber-tracker
Kaupungilla liikkuu murhaava taiteilija. Onko kyseessä sama mies jonka poliisi Stan (Willem Dafoe) jo pysäytti?
Pidän useammastakin seikasta tässä elokuvassa. Elokuvan rauhallisuus ja muutamista groteskeista näyistä huolimatta niiden mässäilyllä välttely ovat kovastikin mieleeni, kuten myös etenkin edelliseen sopiva Dafoen jopa lähes nukuksissa olevan vähäeleinen ja -puheinen esiintyminen. Näiden lisäksi Anamorphin kuolonuhrien avustuksella tehdyt taideteokset ovat oikeasti aika hienoja ja oikean perspektiivin löytämisellä leikitään pariin otteeseen aika herkullisesti.
Se mistä taaseen en suuremmin pidä on, että tottakai Dafoen kyttä on alkoholille perso pakkomiellenero, joka on kokenut traumoja jotka otetaan esille hänen tutkiessaan murhasarjaa ennen kuin kaivattuun eläkkeeseen on edes teoreettinen mahdollisuus. Symbolinen Twin Peaksin Bob tulee esiin-tyylinen kuolema on aika hassu, mutta vastaavasti itse murhaajan nimeni on Nobodymaisuus on aika piristävää niiden kaikkien se olikin isäni, ei kun äitini, ei kun minä, veli rakas-juttujen sijasta.
Mutta kun on kahlannut läpi Seitsemän, WAZin, Postmortemin, Horsemenin, Resurrectionin ja muut sielun veljet, niin eipä se uusi uskonnolinen symbolismi, taikka myyttien petoeläin, jokin muu mikä jaksa enää suuremmin yllättää. Rima on nostettu sen verran korkealle (tosin esimerkkeinä mainituista elokuvista vain yksi on oikeasti todella hyvä, sillä sehän sen riman nostikin), että riittämiin on jos toimiva runko saa ylleen syömäkelpoista lihaa onnistuneiden näyttelijäsuoritusten, tms. ansiosta. Kylmän kosteat kadut, pimeä valo ja jatkuva masentuneisuus ovat sitä mitä odottaakin ja vaikka niitä Anamorphinkin kohdalla käytetään kelvollisesti, niin se ei saa elokuvaa irtaantumaan sieltä ihan hyvän ansasta.
Kenties se on kuitenkin ihan hyvä näin, sillä ainakaan en suuttunut ja maata polkenut kuten Horsemenin ja WAZin kohdalla tein. En kyllä tosin edes elokuvaa katsoessani jaksanut olla juuri muusta kiinnostunut kuin, että millainenkohan se seuraava maalaus on? Ja sitten kun sen oli nähnyt, niin sen saattoi unohtaa.
Tähdet: **
(maalaukset ja Dafoen tukka: ***)
Anamorph
Tässä elokuvassa ei raiskata yhtäkään aasialaista animaatiohahmoa.
Kun äiti jättää lapsensa hetkeksi ilman valvontaa, niin eikös vain ohittavan ajoneuvon takana tapahdu jotain joka saa naisen katumaan keskittymistään juoruiluun. Heti perään yksijalkainen merimies osoittaa omaavansa yhtä monta henkeä, sillä kun se lähtee niin paluuta elontielle ei ole. Kyllä, vesistön luona sijaitseva alue saa kokea kuolettavia mysteerejä, kun jokin, tässä tapauksessa mustekala mureuttaa ihmisiä.
Jälleen kerran yksi ihminen, toimittaja Ned (John Huston) arvelee jotain olevan vialla ja ymmärtää oikeastaan heti mikä se jokin on, mutta muiden vakuuttaminen onkin jälleen kerran vaikeampaa. Ned kun päättelee, että rosvoparoni Whiteheadin (Henry Fonda) vedenalaisen tunneliprojekti on herättänyt jotain ilkeää, joka tahtoo osoittaa ettei hänen kotirauhaansa ole luvallista häiritä. Nedillä on suunnitelma, hän häipyy elokuvasta, kuten tekee myös Whitehead.
Loppuosuus on alkupuolen tavoin aika rutiinia, mutta hei, tappajamustekalalle ei ryppyillä tai se kuolee.
Ymmärrettävästi Tentaclesin tentaclesit eivät efekteinä ole aivan yhtä vakuuttavia kuin Tappajain hai, juoni ei kurottele avaruusvauvaan, dubbaus noudattelee aikansa epäsynkkaitaloa ja musiikissa imitoidaan jonkin verran tuttuja John Williamsin äännähdyksiä, mutta karismassa uivat esiintyjät kuten John Huston ja Henry Fonda, imitaatiomusiikissa käytetyt vahvat Morriconevaikutteet ovat lähes tarpeeksi.
Jopa se, että vaikka elokuva sijoittuu rantakaupunkiin ja edessä on kohtalokas vesiurheilukilpailu niin laput silmillä kulkevan henkilön muuttaminen pormestarista yritysjohtajaan tuntuu harhakuvitelmissa lähes todelliselta vaihtoehdolta. Vaikka tietenkään tuo jälkimmäinen ei mikään muutos ole, sillä onhan näitä ahneita bisnesneroja nähty aina Altiasta Talvivaaraan saakka. Mutta tässä tapauksessa se tuntuu riittävältä, sillä minusta tämä on melkein puolet ajastaan oikeasti viihdyttävää katseltavaa, eikä sitä pelkästään ajoittaisen tahattoman koomisuuden vuoksi.
Shelley Winters vaikuttaa pössytelleen jotain dazed and confusedia vahvempaa ja heti tunnin jälkeen aloitetaan elokuvan edistäminen pysäytyskuvilla ja se ei viikon jälkeen jaksa enää naurattaa, mutta musiikki tässä nimenomaisessa kohdassa aivan he-le-ve-tin hyvää.
Lähikuvat mustekalan simmuista ja tummien vesien tulkit ovat kuitenkin kelvollisen vakuuttavia, vaikka lopussa käytävä pomotaistelu mustekalan kanssa saakin Bela Lugosin toimet näyttämään uskottavilta. En kuitenkaan rohkene kutsua Tentaclesia pelkäksi rahastusyritykseksi, millaiseksi se kuitenkin aika varmasti oli tarkoitettu, mutta ei tunnu siltä läheskään samalla tavalla kuin jokin The Last Jaws. Sillä tämä elokuva ainakin huijaa välillä yrittävänsä tehdä jotain erilaista.
Tentacles tekee kyllä selväksi mistä on innoituksensa saanut ja niinpä muutamaan otteeseen painotetaan dialogissa ettei tappaja ole hai, sillä se ei ole hai, koska se ei ole hai, siispä se on mustekala, että onhan se uskottava kun kerran oikeassa ovat.
Olen pettynyt siihen, että vaikka mustekalaefektit ovatkin pääosin aika heikkoja, niin lopussa kuolleen potkiminenkin on kiinnostavampaa, sillä aikamoinen antikliimaksi elokuvan päätös mustekalataistoineen on. Ihan kuin olisi ujo pissa ja saniteettitiloihin tulee muita rymyämään. Sinne se menee takaisin sisään.
Lisäksi vaikka kehuinkin Hustonia ja Fondaa, ja ihan hyviä he ovatkin, niin heidät oli selvästi palkattu mukaan sellaisena Uwe Boll-ideana, että kunhan saadaan jotain niminäyttelijöitä joiden naamat iskeä julisteeseen. Kumpikin kun tuntuu ilman selitystä katoavan kesken elokuvan ja heitä ei enää edes Anthony LaPaglia löydä. Joten Huston ja Fonda eivät tyydytä nälkää, koska veivät ruuat mukanaan.
Siltikin suurimmaksi miinukseksi nousee elokuvan pituus, joka ei ole nyt mikään aivan päätä huimaava (100 ja risat minuutit), mutta jos jo muutoinkin aika hidastempoista elokuvaa venytetään keinotekoisesti pysäytyskuvissa seisoskelulla, niin mielummin minä vietän senkin ajan pöntöllä lukien päivän lehteä. Mitäs ne Viidakon tähtöset nyt ovat tehneet? Voi sinua Niko, miten osaatkaan hengittää suun kautta.
Tähdet: **
Tentacles - Lonkerot
Elokuva ei kerro Apollo Creedin täysi-ikäistymisestä.
Avaruuskilpailun Apollo-kuulennot tyrehtyivät 70-luvun alkuun tultaessa väitetysti budjettikysymysten vuoksi, mutta 2011 NASA:n salaisista filmimateriaaleista koostettu elokuva paljastaa mikä oli todellinen syy Kuun rauhaan jättämiselle.
No tietenkin, siellähän on kiviötököitä jotka sairastuttavat vierailijat vasaramurhaajiksi.
Ja valtio auttaa kuten niin usein muutoinkin tekee, eli kääntämällä selkänsä.
Hei muuten, miksi tämä elokuva tehtiin? Siis en puhu katsojan kokemasta fiktiosta, vaan kuvitteellisesta totuudesta. Heti elokuvan alussa todetaan tekstin muodossa, että vuonna 2011 sivustolla www.lunartruth.com esitettiin tämä Apollo 18 ja sanon dokumentti, en elokuva. Joten ilman selitystäkin voimme uskoa kyseessä olevan jonkinlaisen Wikileaks-paljastuksen, jossa pottuuntunut NASA:n työntekijä halusi joko kiusata pomoaan, taikka paljastaa totuuden koska se on tärkeää. Mutta kun tuo lunartruth-sivustohan on pelkästään elokuvastudion tekemä mainossivu, jossa voi katsella trailereita ja tilata elokuvan, niin se ei ole mikään wikisivusto, vaan puhtaasti kaupallinen paikka (saattaa tosin olla, että sivustoa on ajan saatossa muunneltu). Siispä oletettavaa on, ettei tämä totuutta paljastavaa Apollo 18-tapausta koostanutkaan mikään sanavapauden ja pelkän vapauden äänenkannattaja, vaan NASA itse, kerätäkseen sitä rahaa jotta voisivat tehdä atomipyssyjä joita ampua Kuuhun.
He ovat kaikkialla!
Foliohatut päähän!
Found footage-elokuville tutusti tässä on vaihtelevalaatuista kuvaa, nykivää leikkausta ja mikä lie se milloinkin uhkaa, niin siitä enemmäkin puhutaan kuin näytetään (seikka joka pohjautuu oletettavan yleisesti käytettyyn rahaan, kuin haluun pitää piilossa), joten sillä saralla Apollo 18 ei laske pöytään mitään uutta jota vielä jostain syystä erittäin suosittu lajityyppi ei olisi jo lukuisilla muilla elokuvillaan tuonut. Tästäkin huolimatta Apollo 18 kuuluu mielestäni niihin parempiin genrensä edustajiin ja sitä pitkälti pelkän ideansa vuoksi, sillä nämä tositapahtumiin yhdistetyt fiktiiviset kertomukset saavat siitä todellisuudesta itselleen ainakin jotain lisäplussaa. Samalla tavalla kuin Transformers kolmosessa, tässäkin juuri se avaruustutkimukseen liittyvien tapahtumien käsittely tekee selvistä fantasiatapahtumista ainakin itselleni elokuvan jollakin tavoin mielenkiintoiseksi. Siis tästä syystäkö se Apollo-projekti haudattiin? No hitto, on se parempi selitys kuin varojen puute.
70-luvun alkuun sijoittuvalle elokuvalle on vain hyväksi, kun kuva on haalistunut, täynnä naarmuja ja roskaa, mutta tottakai samoin kuin muissakin found footage-elokuvissa, elokuvan leikkaus ja varsinkin kamerakulmat pilaavat aika vahvasti kuvitelmaa todellista löydetystä kuvamateriaalista. Vaikka kuinka selitetään, että astronauteilla on miljoona kameraa mukanaan, niin yksikin kuvakulma sellaisesta paikasta jonka vain Space jockey olisi voinut kuvata tuhoaa täysin koko idean.
Mutta ainakin näyttelijöiden tuntemattomuus toimii jonkinlaisena puolustuksena, sillä heidän vuokseen ei ainakaan kehitä päässään olettamuksia siitä miten maneerit saattavat yhdistää näyttelijän johonkin muuhun rooliin. Tosin he ovat keskenään sen verran samannäköisiä ja -oloisia, että taisin pariin otteeseen sekoittaa heidät keskenään.
Todellisuutta venyttävä tarina, enimmäkseen sopivan mystinen tunnelma ja soveltuvuus Äärirajoilla-sarjan jaksoksi nostavat tämän kelvolliseen pistesaldoon.
Itse asiassa, muistatteko sen 90-luvun Äärirajoilla, eli Outer Limitsin version (tottakai muistatte) ja sen esitykset aloittaneen Beau Bridgesin tähdittämän Hiekkakuninkaat-tuplajakson? Apollo 18 toi toistuvasti juuri sen mieleeni.
Tähdet: ***
Apollo 18
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
.JPG)
