Nimeni on Bruce (My Name is Bruce, 2007)

Nimeni on Bruce hyödyntää mainiota jippoa, jota esimerkiksi Curb Your Enthusiasm käyttää toistuvasti. Kyse on siis siitä että näyttelijä esittää fiktiivistä versiota itsestään. Ted Danson on Ted Danson, mutta ei ole Ted Danson.
Joten elokuvassa Nimeni on Bruce pääosin B-elokuvista tuttu isoleukaisen karismaattinen Bruce Campbell esittää B-elokuvanäyttelijä Bruce Campbellia. Mutta tietenkään hän ei ole Bruce Campbell... Vai onko?

Bruce Campbell (Bruce Campbell) on töykeä, egoistinen B-luokan elokuvissa esiintyvä B-näyttelijä, joka kyllä haaveilee mahdollisuudesta päästä tekemään laatuelokuvaa, mutta ei oikeastaan haluaisi nähdä lainkaan vaivaa arvostuksen ja mahdollisuuksien saamiseksi. Hänhän on Bruce Campbell, joten kaiken pitäisi olla tarjolla hänelle ilman erillistä pyyntöä.
Toisaalla, pienessä, Jumalan selän takana sijaitsevassa Goldlickin kylässä paikalliset teinit vapauttavat erehdyksessä Kiinalaisen sodan Jumalan ja kuolleiden vartijan Guan-Din (James Peck.) No, Guan-Di rupeaa tietenkin poistamaan Goldlickin asukkailta ikävää tapaa olla elossa.
Bruce Campbellin suurimpiin faneihin kuuluva teinipoika Jeff (Taylor Sharpe) saa uskoteltua kyläläisille että Bruce Campbell olisi varmasti sopiva mies taistelemaan Guan-Dia vastaan, sillä olihan tämä tehnyt paljon elokuvia joissa tappoi demoneja. Joten he ottavat yhteyden Bruce Campbellin agenttiin ja tämä ehdottaa asiaa Campbellille. Kohta Bruce herääkin Goldlickissa ja kuulee että hänen halutaan tuhoavan aluetta riivaava Guan-Di. Koska samana päivänä on Brucen synttärit, niin hän luulee joutuneensa johonkin syntymäpäiviensä vuoksi järjestettyyn näytelmään. Siispä Bruce ottaa kaiken irti heerospalvonnasta jota Goldlickilaiset häneen kohdistavat, mutta kun Bruce huomaa että kyseessä ei olekaan näytelmä ja Guan-Di on tappavan todellinen hirviö, niin eikös hän ensimmäiseksi pakene paikalta. Kuten hän itse toteaa ”run like a cheap mascara.”
Palattuaan asuntovaununsa kurjuuteen ja huomattuaan että seuraavat työtarjoukset olisivat Cave Alien 3 ja 4, tajuaa hän että jotain muuta on tehtävä. Kun Bruce lisäksi kuulee että Jeff on lähtenyt yksinään metsästämään Guan-Dia, tajuaa hän että se mitä hänen on tehtävä on tappaa Guan-Di ja todistaa olevansa kykeneväinen johonkin tärkeään.
Siispä Bruce palaa Goldlickiin ja lähtee kohtaamaan Guan-Dia apunaan elokuvien kliseet. Sääli vain ettei paikalta löydy avuksi gorilloja tai muitakaan elokuva-apuja. No, onneksi avuksi löytyy tofupurkki jolla pitää Guan-Di kaukana.

Nimeni on Bruce on varsin hauska ja hyvin itseironinen elokuva.

Tosin, elokuvassa on toistuva kohtaus jossa pari hyypiötä soittaa jotain folk-musiikkia ja sen avulla kertoo elokuvan tarinaa. Se ei ole ensinnäkään laisinkaan hauska ja tarinan ymmärtää ilman heidän olemassaoloaankin. Joten sen osion olisin leikannut armotta pois.

Vaikka minusta Nimeni on Bruce on hauska elokuva, niin myönnän sen suurelta osin johtuvan siitä että olen tietoinen Bruce Campbellista ja hänen urastaan. Mutta jos ei ole Campbell-fani, niin Nimeni on Bruce ei varmastikaan uppoa yhtä tehokkaasti. Suurin osa vitseistä kun liittyy siihen että tietää minkälaisia elokuva Campbell on tehnyt, joten liian usein ne jäävät hyvin sisäpiirin huumoriksi. Jos katsojalle ovat tuttuja elokuvat kuten Bubba Ho-Tep, Evil Dead, Maniac Cop ja kaikki muut loistavilla titteleillä varustetut elokuvat, niin tällöin myös Nimeni on Bruce on huumoriltaan ymmärrettävämpi.
Kun elokuvan toteutus ulkoasultaankin noudattaa vielä tyypillistä B-rainafiilistä, niin ilman tietämystä Bruce Campbellin elokuvista, pelkään että Nimeni on Bruce jää liian fanikeskeiseksi elokuvaksi.
Faneille Nimeni on Bruce tarjoaa lukuisia onnistuneita viittauksia Bruce Campbellin uraan, useita ironisia huomautuksia lajityyppinsä kliseistä ja tietenkin tarpeeksi monsterimeininkiä.

Kuitenkin...
Vaikka elokuva oli mielestäni hauska, niin se jäi hieman liian hajanaiseksi ja sisäänpäinkääntyneeksi sketsikokoelmaksi. Joten kieltämättä hauskasta ideastaan huolimatta se jää vain sinne hyvien Bruce Campbell-elokuvien sarjaan, sen sijaan että yltäisi Campbell-klassikoksi.

Tähdet: ***
Nimeni on Bruce
...NOIR

Taken (2008)

Pahus mikä pettymys.

Aion muuten spoilata ihan koko elokuvan, että herkkähermoisimmat voinevat katsoa muualle.

Takenin on tuottanut Luc Besson, joka selkeästi tuottajana kuuluu siihen Joel Silver/Jerry Bruckheimer-sarjaan jossa lähes kaikki tuottajansa tuottamat elokuvat ovat tunnistettavasti juuri tuottajansa. Tämä myös tarkoittaa, että ohjaajilla harvoin tuntuu olleen sanavaltaa oman elokuvansa teossa ja elokuvat ovatkin pääosin siis tuottajansa ohjaamia. Jos unohdetaan Bessonin menneisyydestä sellaiset loisto-ohjaukset kuten Suuri Sininen, Tyttö Nimeltä Nikita ja Leon, niin tuottajana Besson on parhaimmillaan saattanut maailmaan varsin mainioita elokuvia, kuten,,, en minä tiedä, ne ovat aika paskoja lähes kaikki. Tuottajana Besson nimittäin täyttää maailman Transportereilla ja sen lukuisilla kopioilla. Ja niitä Bessonilla riittää. Juuri noita ihme parkourtoimintaleffoja kuten Wasabi ja kumppaninsa. Kyllähän ne usein ovat ihan siedettävää viihdettä jotka katsoo ihan sujuvasti läpi, mutta Besson tuntuu uskovan nykyään liikaa siihen että määrä korvaa laadun.
Nyt kun Besson näyttää päässeen eroon parkourvillityksestään, niin on aika kopioida Bourneja.

Periaatteessa Taken on varsin onnistunut toimintaelokuva ja varmaan joku 15 vuotta sitten olisin kehuskellut sitä koulussa kavereille, mutta nyt liian usein Takenia katsoessa tulivat mieleen sanat Tuttu, Tavallinen ja Taasko?

Taken todisti itselleni sen tosiseikan että on parempi lähteä katsomaan elokuvaa täysin ilman odotuksia, tai vielä mielummin lähteä katsomaan negatiivisin odotuksin jotta voi vain yllättyä positiivisesti. Nyt kuitenkin sorruin uskomaan kollegani hehkutusta ja elokuvan saamia varsin hyviä arvosteluita. Ei olisi pitänyt.
Mutta miksi en olisi uskonut? Onhan pääosassa erinomainen Liam Neeson ja elokuvan traileri oli ihan sujuva. Lisäksi katsoin plussaksi Luc Bessonin nimen. Sillä vaikka kritisoinkin Bessonia, niin Tyttö Nimeltä Nikita ja muut loistokkuudet muistuttavat, että Besson osaa olla hyväkin nimi muistettavaksi ja sen turvin uskaltautuu odottamaankin jotain.
Mutta sitten katsoo elokuvan...

Bryan Mills (Liam Neeson) on ex-superagentti jonka avioliitto on kariutunut juuri vaativan työn vuoksi. Luonnollisesti.
Hänellä on 17-vuotias tytär joka asuu nokkavan äitinsä luona ja ökyrikkaan isäpuolensa kanssa. Mitenkäs muuten.
Bryan haluaa paikata välejään tyttärensä kanssa. Tietenkin.
Tytär haluaa bilettämään eurooppaan ja valehtelee isälleen haluavansa viettää aikaa museoissa. Aivan.
Isä pelkää että jos tytär lähtee eurooppaan niin jotain superpahaa tapahtuu. Perinteistä.
Heti kun tytär pääsee Ranskaan, niin hän joutuu ihmiskauppiaiden vangiksi. Yllättävääkö?
Bryan lähtee pelastamaan tytärtään. Charles Bronson.
Kaikki pahikset ovat hikisiä, sänkisiä ja tuijottavat julmasti. Tottakai.
Bryan pistää kaikki lihoiksi. Sujuvaa.
Entinen kollega pettää Bryanin. Jukra!
Bryan ehtii juuri sopivasti paikalle kun tytärtä myydään. Kuin taikaa.
Bryan tappelee jonkun kajalsilmän kanssa. Se perinteinen pidempi tappelu.
Kaikki on kunnossa. Kaikki on kunnossa.

Kaikki Takenissa oleva on liian tuttua ja liian yksinkertaista. Kuinkahan monta kertaa on jo nähty kuinka tuollainen ex-agentti, tms. jonka perhe on hajonnut lähtee pelastamaan tytärtään, tms. Ja kaikki tapahtuu juuri siten kuin isä oli varoittanut. Isi sanoo eijei ja tytär sano kyllä, mutta isi oli oikeassa. Ja lopussa perheasiat ovat taas kunnossa.
Kuten tiedetään, niin tuttukin tarina voidaan tehdä uudestaan onnistuneesti ja tuoreen oloisesti. Taken tekee kaiken vain sen yksinkertaisimman kautta, niinpä se ei tunnu juuri miltään. Sankari on tehokas kovanaama, pahikset karikatyyreja ja juonenkäänteet eivät pelkästään arvattavia, vaan tapahtuvat aivan liian sopivaan aikaan koko ajan. Esimerkiksi kun tytär saapuu Ranskaan, niin heti tapahtuu kuten isä pelkäsi. Isä löytää heti hakemansa. Petturikollega paljastuu juuri sopivalla hetkellä. Isä löytää tyttärensä juuri silloin kun sitä odottaakin. Vangiksi jäänyt isä vapautuu juuri silloin kun se on sopivaa. Ja tätä tapahtuu koko leffan ajan kaikissa kohtauksissa. Mikään ei yllätä, koska sitä osaa odottaa juuri sillä hetkellä kun se tapahtuu. Joten kaikki Takenissa on liian tavallista.

Elokuvan toimintakohtaukset ovat kyllä ihan onnistuneita, joten niistä saa ainakin jotain irti. Sääli vain että se johtaa siihen, että melkein kaiken muun voi pikakelata jotta pääsee suoraan niihin toimintakohtauksiin. Mutta sitten nekään eivät osoittaudu poikkeuksellisiksi, vaan aika suoriksi kopioiksi Bourne-leffoista. Ja kuten tuoreimmat Bondit osoittavat, niin tämä Bourne-elokuvien toimintatyyli on selkeästi se tämän hetken trendi, joten tottakai Bessonkin halusi hypätä siihen kelkkaan.

Takenilla on kyllä yksi oikeasti hyvä asia puolellaan ja se on Liam Neeson. Ilman häntä Taken sortuisi kasaan kuin tekemäni korttitalo. Hänen roolisuorituksensa Takenissa on koko elokuvan tukijalka ja niin dominoiva, että kaikki muut elokuvan näyttelijät jäävät statisteiksi. Tuosta syystä en muuten mainitsekaan muiden näyttelijöiden nimiä, koska heillä ei tunnu olevan mitään muuta virkaa elokuvassa kuin olla nimettömiä ja kasvottomia.

Tosiaan, jos olisin nähnyt Takenin 15 vuotta sitten, tai edes ennen Bourneja, niin todennököisesti arvostaisin sitä enemmän. Nyt kyseessä on vain liian tuttu ja tavallinen toimintaelokuva, jonka lähtiessä pyörimään ajattelee että ”taasko tätä?”

Muutama ihan sujuva toimintakohtaus, muutama nätti pianomusiikkipätkä ja Liam Neesonin vakuuttava roolisuoritus tekevät Takenista sen mitä siitä jaksaa katsoa.

Tähdet: **
Taken
...NOIR

Evil Dead 2: Dead By Dawn (1987)

Muistan hyvin kun näin tämän elokuvan ensimmäistä kertaa.
Siitä on kauan.
Lainaksi saamani nauha oli jokin kopion kopion kopion kopio, tai enemmänkin. Se oli niin kulunut että kuva oli muuntunut mustavalkoiseksi, mutta silti se oli kuin olisi tullut joulu keskelle kesää.

Edellisen Evil Dead-kirjoituksen kohdalla en pahemmin elokuvan juonta kuvaillut, mutta ei se mitään, sillä tämän jatko-osan juoni noudattelee suurelta osin samaa linjaa edellisen kanssa, niinpä juonikuvio tulee esille tällä kertaa.
Ja se sama tarinaosa on tämä:
Mennään keskellä metsää olevaan mökkiin. Demonit pääsevät valloilleen. Hirveästi slapstickhuumorin goreversiota. Loppu.

Mutta olisiko Ash (Bruce Campbell) niin tyhmä että palaisi loma-aikeissa samaiseen mökkiin, jossa kohtasi kauheuksia ensimmäisessä osassa?

Evil Dead 2 onkin siitä mielenkiintoinen jatko-osa, että se on sekä selkeä jatko-osa, että remake, mutta jälkimmäinen vain pakon edessä. Tarkoitus oli kuulemma tehdä tästä elokuvasta suoraa jatkoa ja elokuvan alussa olisi näytetty fimimateriaalia ensimmäisestä osasta osoittamaan, että missä kohtaa tarinaa tällä kertaa ollaan. Mutta kuinkas kävikään. Sam Raimi ei saanut lupaa hyödyntää ensimmäisen osan nauhoja, joten vaihtoehdoksi löytyi kuvata kakkososaan alku joka noudattaa ensimmäisen osan tarinaa, mutta muunneltuna. Tästä syystä Dead By Dawnin alku vaikuttaa niin kovin tutulta ensimmäisen osan nähneille.

Ash ja tyttöystävänsä Linda (Denise Bixler) menevät lomailemaan keskellä metsää sijaitsevaan mökkiin. Mökki ei kuulu kummankaan omistuksiin, mutta Ash on vakuuttanut sen olevan tyhjillään ja täten he voisivat notkua siellä rauhassa.
Kuinka ollakaan, kyseinen mökki on kuulunut eräälle tutkijalle, Raymond Knowbylle (John Peakes) jolla on ollut hallussaan muinainen Kuolleiden Kirja ja sitä tämä kyseinen tutkija on mökissään työstänyt. Luonnollisesti Ash kuunnellessaan aiemmin mainitun Raymondin äänipäiväkirjoja tulee vapauttaneeksi metsässä asustavan pahan demonihengen, joka ensitöikseen valtaa Lindan, Ash joutuu tarttumaan lapioon, demoni käy rikkomassa sillan jotta Ash ei voi ajaa autollaan pois alueelta ja siinä vain sitten huvin vuoksi jahdataan Ashia pitkin maita ja mantuja.
Eipä kauaakaan kuin Lindan päätä paikoillaan pitämätön ruumis nousee ylös tanssimaan ja Ash löytää avukseen moottorisahan. Tuosta Teksasissakin suositusta työkalusta löytää arvaaamatonta hyötyä kun pitää oma käsikin sahata irti, demonin vallatessa tuon ranteesta sormenpäihin ulottuvan osan.
Metsä elää, irtileikattu käsi riehuu, seinä pulppuaa verta, seinä imee mustaa visvaa, huonekalut nauravat, peilikuva herää henkiin ja kaikkea muuta kivaa.
Mutta eiväthän demoniset bileet olisi mistään kotoisin, jos possession kohteeksi ei olisi tarjolla enempää ihmisiä kuin Ash.
Siispä mökille saapuvat mökin omistajan tytär Annie (Sarah Berry), tämän mies Ed (Richard Domeier) ja heidät paikalle opastaneet Jake (Dan Hicks), sekä tämän tyttöystävä Bobbie Joe (Kassie Wesley.)
Kun he kohtaavat verisen, haulikkoa heiluttavan Ashin, uskovat he Ashin lahdanneen Annien vanhemmat. Joten Ash iskettäköön kanveesiin ja heitettäköön kellariin.
Annien vanhemmat? Niin aivan, missä siis on Annien äiti? Jos kerran isä Raymond on ollut mökillä aiemmin, niin kenties sitten äiti Henriettakin (Lou Hancock). No tietenkin Raymond oli haudannut demonin valtaamaan Henriettan samaiseen kellariin jonne Ash heitettiin. Siispä ylös ja ulos Henrietta.
Koska Jakella on tylsää, menee hän ja joutuu demonin valtaamaksi ja saa täten maistaa kirvestä.
Ja samaa jatkuu jonkin aikaa. Demoni siellä demoni täällä, puu raiskaa, moottorisaha heiluu ja lopulta kun hokkus pokkus-sanat on sanottu ja demonisuudet karkoitettu, niin loppu koittaa.
Vaan eipäs koitakaan.
Kun ensin pahuus on kukistettu, niin loppujäynänä avautuu vielä aikojen välinen pyörre joka imee Ashin mukaansa ja tyrkkää tämn muinaiseen ritariaikaan, jossa Ash menee ja ampuu lentävältä örkiltä pään irti. Lopuksi Ashille hurrataan sillä tämä on näemmä se tarujen soturi joka tuli taivaalta pelastamaan maailman kaiken maailman ökkömönkiäisiltä.
Mutta siitä lisää kolmannessa osassa.

Vaikka Evil Dead 2: Dead By Dawn noudattelee osittain samaa tarinaa kuin ensimmäinen osa, niin tämä on niitä elokuvia joka toteuttaa sisältönsä kuin se harvinainen onnistunut remixversio. Joten vaikka se tuntuu tutulta, niin se lisää ja muuntelee itseään sen verran taidokkaasti, että elokuva jaksaa seistä myös omilla jaloillaan.
Siispä ensimmäisestä osasta tuttu Ohukainen Ja Paksukainen-tyylinen huumori on edelleen vahvasti läsnä, äänimaailma on edelleen ylitsevuotavan mielikuvituksellista ja kamera-ajot ovat kuin tehokoittimesta. On tuttua demonista talon- ja ihmisenvaltausta ja maskeerausta joka tuntuu märältä unelta nykyisenä tietokoneistettuna aikana. Joten sinänsä olisi helppoa ajatella tämän olevan vain itsensä toistoa ja mikä ettei, sitähän se onkin. Mutta niin kauan kun itseään toistetaan näin mielikuvituksekkaasti ja antaumuksella, niin asia on pihvi. Sillä Evil Dead 2 on täyttä hubaa alusta loppuun. Siinä ei pääse väsähtämään kertaakaan.

Evil Dead 2: Dead By Dawn on niin vahvasti komediapainotteinen, että on melkein epäreilua luokitella se kauhuksi. Kyseessähän on periaatteessa vanhaa kunnon kermakakkukomediaa, jossa kerman sijaan on käytössä silmämunia ja visvaa.
Elokuvasta paistaa elokuvantekemisen ilo niin suurella energisyydellä, että sitä ei voi kuin ihailla kuinka onnistunutta jälkeä voikaan syntyä kuin mielikuvitus päästetään valloilleen.

Evil Deadeja katsoessa on helppo ymmärtää miksi Sam Raimi ajautui myöhemmin Spider-Manien kaltaisten megaluokan elokuvien tekijäksi, mutta sitä ei voi ymmärtää että miten mies joka myöhemmin teki Darkmanin, saattoi lopulta ajautua keskinkertaisten megaluokan elokuvien kuten Spider-Manin tekijäksi.

Ja Bruce Campbell on niin luotu esittämään Ashia, että hän jos joku muu esittäisi samaa roolia, niin se on kuin koettaisi luoda maailman kuudessa päivässä. Et sinä siinä onnistu.

Pakko kuitenkin kurmoottaa Evil Dead kakkosta yhden tähden edestä, sillä vaikka se on niin kovin viihdyttävä elokuva, niin se on myös jo osittain tuttu elokuva.

Tähdet: ****
Evil Dead 2: Dead By Dawn
...NOIR

Karanteeni (Quarantine, 2008)

Onhan se jo moneen kertaan todettu, että remaket ovat tavallisimmillaan aivan turhia tekeleitä. Harva uusintaversio mainostuksestaan huolimatta tuo mitään uutta alkuperäiseen tarinaan ja remaken ansioiksi pääosin jääkin vain efektien päivitys nykyaikaan, kun itse tarina jää pitkälti aiemman toistoksi. Mutta jos joku The Hills Have Eyes '06 tuntui tutulta, tai Halloween '07 tuntui tutulta, niin Karanteeni se vasta tuntuukin tutulta.

Karanteenihan on elokuvan [Rec] uusintaversiointi ja tämä jo vuosi alkuperäistarinan jälkeen valmistunut remake ottaa paikkansa tämän hetken turhimpana filmatisointina.
(Tätä klikkaamalla Rec-arvosteluuni.)

Ensinnäkin on myönnettävä, ettei Karanteeni oikeastaan ole yhtään hullumpi elokuva. Sen vahvuudet ovat samoja kuin Recin. Eli Karanteenissa esiintyvä toimittajien kautta kuvattu tarina tuntuu suhteellisen realistiselta ja scoren puuttuminen lisää elokuvan lievää dokumenttimaisuutta. Toimittajanäkökulma myös perustelee hyvin keinot tehdä elokuva käsivaralta.

Vastaavasti Karanteenin heikkoudet ovat samoja kuin Recin. Elokuvan tarina ei ole mitenkään uusi, vaan jo Recin kohdalla käyttämäni juonikuvaus riittää tälläkin kertaa:

Karanteeni kertoo siitä kuinka joukko ihmisiä jää karanteeniin kerrostaloon, jossa nyt vain sattuu sellainen 28 Päivää-virus mellastamaan.

Ja edelleen sitä kaipaisi elokuvaan muutakin kuin vanhan tarinan kertausta. Ei pelkkä erilainen kuvaustapa, tai valaistus riitä muuttamaan sitä tosiseikkaa, että Karanteeni on tehty ja nähny aiemminkin. Käsivaratekniikka kun tuntui jo Recin kohdalla yllättävän vanhentuneelta kuvausjipolta.

Karanteenista tekee ultimaattisen turhan se seikka, että jos edes alkuperäinen ei tuntunut kovinkaan uniikilta teokselta, niin miten Karanteeni siinä onnistuisi. Etenkin kun Karanteeni on niin yksi yhteen Recin kanssa, että oikeastaan voisi laittaa koneeseensa Recin ja vaihtaa ääniraidaksi englannin. Siispä valitako [Rec] vai Karanteeni? Jos kielellä ei ole väliä, niin tuolloin kehottaisin valitsemaan ensimmäisen. Tosin pääkriteeriksi miksi valita [Rec] ennemmin kuin Karanteeni jää vain se, että se tuli aiemmin ja on täten se originaali. Mutta koska molemmat elokuvat ovat keskenään niin samanlaisia, eivätkä kummatkaan poikkeuksellisen hyviä, niin rehellisesti sanoen, lienee ihan sama kumman katsoo. Se kuitenkin on varmaa, että katsoi kumman tahansa, niin sen ansiosta ei toista ole enää tarpeen katsoa.

Recin kohdalla totesin sen olevan kaikesta tuttuudestaan huolimatta 2000-luvun toimivimpia kauhisteluita, mutta siinä painaa paljon se tosiasia että yleinen taso tuoreessa kauhussa on sen verran alhainen, että hieman parempikin on jo hyvä. Vaikka Karanteeni on periaatteessa ihan sama elokuva, niin sitä ei uskalla edes ehdottaa 2000-luvun parhaimpien joukkoon, ihan vain siitä syystä ettei sitä katsoessa meinaa edes tajuta katsovansa eri elokuvaa.

Recin kohdalla tuli tunne kuin sen olisi nähnyt aiemminkin, mutta Karanteenin kohdalla tulee tunne että ”enkös mä vasta katsonut tän?”

Jos ei ole nähnyt Reciä, niin uskoisin että tuolloin saa Karanteenista enemmän irti ja täten arvosanaksi voisi antaa samaiset kolme tähteä jotka annoin Recillekin. Mutta se tieto että tämä elokuva on eräänlainen turhamaisuusprojekti ja olemassa vain koska jenkeille ei kelpaa espanjankielinen versio, sillä lukeminen sattuu päähän, niin jo siksi Karanteenia pitää rangaista yhden tähden poistolla. Recille plussaa tuli myös siitä, että sen realismia puolusti ainakin itselleni tuntemattomat näyttelijät, mutta Karanteenissa on aivan liian paljon tuttuja naamoja mukana, joka puolestaan vähentää sen aiemmin mainittua lievää dokumenttimaisuutta.

Jos et ole nähnyt Reciä, niin ei Karanteeni ole oikeastaan hirveän huono valinta. Se on vain turhaan tehty elokuva.

Tähdet: **
Karanteeni
...NOIR

The Evil Dead (1981)

HUOMIO HUOMIO JA ACHTUNG BABY!

Tämän kirjoituksen olen alunperin kirjoittanut Suomi24:lle 28.4.2007. Mutta päätin pistää sen sellaisenaan myös tänne, koska olen jo pitkään halunnut kirjoittaa arvostelun Evil Deadista, mutta toistamisen pelossa en ole viitsinyt tehdä sitä, koska se sisältäisi pääosin samaa tekstiä kuin allaoleva. Joten päätin ottaa sen alkuperäisen tekstin ja laittaa sen myös tänne, jotta minun ei tarvitsisi kirjoittaa uudelleen samaa sisältävää arvostelua.

Koska en tuolloin alkuperäiskirjoituksen aikana välittänyt isoista kirjaimista, tms. Niin saatte tyytyä kirjoitusvirheitä vilisevään originaaliin.

.

evil dead on monelle tuttu elokuva. etenkin kauhuelokuvien ystävät nostavat kyseisen teoksen usein klassikkostatukseen, ja ansaitusti. evil deadista on puhuttu ja puhuttu lähes kyllästymiseen asti. joten miksi taas joku katsoo asiakseen kirjoittaa jotain pitkäveteistä ja vanhoja toistavaa asiaa tästä pienestä elokuvaklassikosta. juuri siksi. kyseessä on klassikko, halusi sitä tai ei (niin ja kun se tuli taas kerran katsottua, niin sormet syyhyävät esittää myös muille omaa innostusta.) miksikö tämä pienen budjetin gorefestivaali olisi sitten klassikko? koska se ei ole vain pikkuinen kauhuelokuva. itse asiassa se olisi helppo asetella komediakategoriaan, siinä missä kauhuunkin. evil deadista ei tee myöskään klassikkoa sen ikä. eihän se loppujen lopuksi niin kovin vanha ole (vain noin 30 vuotias.) klassikon evil deadista tekee se seikka, että vielä näiden vuosien jälkeen se tuntuu edelleen yhtä innovatiiviselta ja tuoreelta kuin varmasti julkaisuaikanaan. se pelottaa edelleen silloin kun sen pitääkin. se naurattaa edelleen silloin kun sen pitääkin. evil dead on elokuva joka kunnioittaa esikuviaan olemalla eräänlainen homage, kuin samalla tuomalla oman tunnistettavan tyylinsä esille. joten se ei vain pyri kopioimaan jo olemassaolevaa, vaan tekemään myös tietä sille, että se olisi myöhemmin itse "kopioinnin" kohde. ja monet, monet, monet elokuvat ovat selkeästi hakeneet osia evil deadista omiin kuviinsa (selkeimpänä esimerkkinä kenties Cabin Fever.) toisin kuin monet samaan nippuun asetettavat elokuvat, (Last House on the Left muun muassa.) Evil Dead antaa sen omana aikanaan suositun agression tulla esille kauhukuvastossaan. ja tietenkin sen absurdin komedian (Three Stooges [suomessa parempi ja tunnetumpi vertailukohta on tietenkin jokin Ohukainen ja Paksukainen]) joka saa sen keikkumaan tyypityksien välimaastossa. suurempi merkitys Evil Deadin jatkuvuudelle ei ole mielestäni kuitenkaan se komedian ja kauhun fuusio, vaan se tapa millä nämä esitetään. budjettirajoituksista huolimatta, tai kenties juuri siitä syystä Evil Dead esittää kuvastoa joka ei ollut vielä tuolloin kovinkaan trendikäs, mutta nykyään hyvinkin käytetty. samanlaista kuvaleikittelyä löytyi korkeintaan jostain Tohtori Caligarin Kabinetista (pääosin Caligarin lavastuksen vuoksi.) ja kenties Andalusialaisesta Koirasta. mutta ei niinkään kauhuosastolta. Hills Have Eyes, Halloween, tai vaikkapa Night of the Living Dead ovat kyllä kaikki genrensä klassikoita, mutta Evil Deadiin verrattuna kovin staattisia kuviltaan. saadaan siirtyä Plan 9 from Outer Spacen kaltaisiin ja aikaisiin elokuviin, joissa osoitettiin samanlaista mielikuvitusta kuvien käytössä. ja tuolloinkin ollaan edelleen enemmän lavastuksen ja maskeerauksen puolella, kuin kamera-ajojen. totta, että tuolloin käsivarakamera oli uutta ja ihmeellistä ja oikeastaan vain Rocky oli tehnyt siitä jotenkin toimivan. Evil Dead otti ja vei kameratyöskentelyn uusiin ulottuvuuksiin. ei niinkään siksi, että "kokeillaan mitä voidaan tehdä." vaan enemmänkin siksi, että "tämä sopii tähän kohtaukseen." samoin oli tehty äänimaailman kanssa. ääniefektit Evil Deadissa ovat selkeästi tarkan suunnitellun tulosta. ne lyövät selkeästi yli olemalla Looney Tunesmaisia, jos itse kohtauskin oli muutoinkin ylilyönti. mutta kuuntelemalla pelkkää ääntä, huomaa etteivät ne ole vain hassuja ja kovia ääniä. vaan ne ovat ääniä, jotka ssavat raavaankin miehen ripuloimaan housuihinsa, jos siihen täysin uppoutuu. sama seikka löytyy itse musiikistakin. Evil Deadin musiikissa on selkeitä muistumia Psykosta, mutta se ei ole vain muistuttamassa jostain muusta, vaan myös palvelemassa käsitteillä olevaa elokuvaa. Evil Deadin tärkein klassikkostatuksen antava seikka on kuitenkin lopulta sen ajattomuus. oikeastaan ainoastaan hiusmallit ja vastaavat sitovat sen valmistumisaikaansa (kuten vastaavasti tekee Tähtien Sodassakin.) niin sen eri osasten tasapaino aiheuttaa sen, että Evil Dead tuntuu uudelta edelleenkin. se toi mukanaan nopeuden elokuviin. joten nykyisten hektisten elokuvien rinnalla, se ei tunnu hitaalta. mutta toisaalta Evil Dead ei tunnu hysteeriseltä kuten moni muu tuoreempi elokuva. vaan se osaa tarpeen mukaan olla hidas tunnelman luoja. sen äänimaailma on sekä sopivaa meteliä nykytrendien mukaan, että sopivan rauhallinen.

(sorg! ajatukseni katkesi.)

Evil Deadista tekee tärkeän juuri eri osasten toimivuus keskenään. ja parhaiten sen huomaa katsomalla kuinka moni kauhugenren nykyelokuva hyödyntää jotain Evil Deadissa esitettyä osasta, mutta hyödyntää vain jotain tiettyä puolta siitä. eikä niinkään osaa yhdistää sitä johonkin muuhun palaan. ja juuri se, ettei palapeliä osata koota oikein, tekee sen että moni elokuva antaa kyllä viitteen siitä mitä olisi mahdollista saavuttaa, mutta ei tiedetä miten sinne päästään. Evil Dead ei missään nimessä ole originelli paloihin pilkottuna. mutta kokonaisuutena se on jotain, mihin ei ole enää sen jälkeen päästy. lähimmäksi Evil Deadia pääsee kenties niinkin tuore elokuva kuin Slither. jonka tekijäkaartista löytyykin paljon kauhun ja komedian taitajia. se siinä onkin maagista. miten olla sekä pelottava, että naurattava? kauhukomedioihin luokiteltava elokuvat kun tuppaavaat olemaan aina painottuneita jompaan kumpaan. ollaan joku KAUHUkomedioita, tai kauhuKOMEDIOITA. Sam Raimin ja kumppaneiden ollessa vielä Evil Deadin aikaan aloittelevia elokuvantekijöitä, tulee mieleen tietenkin että moni elokuvan onnistuminen on vain vahinko. mutta jos vahingot ovat tuota tasoa, niin Luojalle kiitos niistä. sillä isot rahat ja legioona aivoriihiä saattaa tuottaa seuraavat Michael Bay elokuvat, mutta se ei tuota elokuvaelämystä jonka muistaa siksi että se on joko tarpeeksi hyvä, tai huono ansaitakseen muistamisen. oli Evil Dead sitten onnistunut vahinko, tai tarkan suunnittelun tulos. niin kuinka moni elokuva saa toistuvasti tehdä jatkuvuusvirheitä kestonsa aikana ilman että se vaikuttaisi elokuvasta nauttimiseen niistä syistä kuin se on tarkoitettu. olit sitten vannoutunut Spielberg-fani, Bollywood-narkkis, tai päivittäin Kagemushan katsova. on Evil Dead elokuva jolle kannattaa antaa mahdollisuus. ja siihen kannattaa asennoitua niin, että sitä ei katso vain kauhuleffana, tai komediana. Evil Dead kannattaa katsoa siksi, että se on elokuva joka tuntuu siltä, että on kokenut jotain uutta sen nähtyään. ette saaneet taaskaan mitään jota ette jo tietäisi, mutta itse voin sanoa, että minä sain jotain uutta katsottuani käsittelyssä olleen elokuvan jälleen kerran. sillä monesta katselukerrasta huolimatta, en ollut huomannut että kun Bruce Campbell kumppaneineen alussa ajaa sen sillan yli. kuvan oikealla puolella, (eli sillan vasemmalla puolella) seisoo joku mitä ilmeisemmin elokuvaan liittymätön henkilö. se ei kuulosta miltään, mutta on minulle sama kuin löytäisi sen legendaarisen kengän Tähtien Sodasta.

Tähdet: *****

The Evil Dead

...NOIR

Toivoton Tapaus (The Lonely Guy, 1984)

Larry Hubbard (Steve Martin) on New Yorkissa asuva, kirjailijan urasta haaveileva ihan tavallinen mies. Hänellä on kelpo työpaikka onnittelukorttien tekstien suunnittelijana ja kaunis tyttöystävä. Asiat muuttuvat kuitenkin siinä vaiheessa kun Larry eroaa pettävästä tyttöystävästään ja joutuu aloittamaan alusta rakkauden etsimisen.
Kohta Larry huomaa että uuden rakkauden löytäminen on työn ja tuskan takana. Hän tutustuu toiseen yksinäiseen mieheen, Warreniin (Charles Grodin) ja Warren on maailman masentunein ihminen. Warren opastaa Larry yksinäisyydessä elämiseen, johon kuuluvat saniaiset, asunto jonka vastapäätä ei ole vankila ja kauniiden naisten välttely, sillä et kuitenkaan olisi heidän arvoinen joten turha edes yrittää. Toisin kuin Warren joka on hyväksynyt masentavan yksinäisyytensä, ei Larry tahdo samaa, vaan hän koettaa pitää yllä toivoa uudesta parisuhteesta.
Larry tapaakin Iriksen (Judith Ivey), mutta suhde ei tahdo saada kipinää enempää tulta aikaiseksi, sillä he hukkaavat toisensa kerta toisensa jälkeen. Lopulta Iris ja Larry tuntuvat pääsevän rakkauden kanssa sinuiksi, kunnes Iris toteaa heidän olevan liiankin täydellisiä toisillensa ja täten suhde ei voi onnistua. Larry lupaa muuttua kiltistä miehestä täydeksi siaksi, mutta Iris ei voi uskoa tähän ja jälleen Larrysta tulee yksinäinen mies.
Larry saa kuitenkin ajatuksen kirjoittaa kirjan yksinäisyydestään ja lopputuloksena on eräänlainen yksinäisen miehen selvitymisopas, josta tulee bestseller. Sillä maailma on täynnä yksinäisiä miehiä. On yksinäisiä poliiseja, Jimmy Carter, yksinäinen rockbändi ja jopa yksi Iriksen entisistä aviomiehistä oli yksinäinen.
Kirjan menestyksen kautta Larrysta tulee haluttua tavaraa ja kohta hänellä on naisia enemmän kuin tarpeeksi, mutta edelleen hän kaipaa sitä tosirakkautta ja se ilmentyy Iriksen muodossa.
Jälleen Iris ja Larry kohtaavat toisensa ja rakkaus leimahtaa uudelleen liekkeihin, mutta yhtä nopeasti Iris jättää Larryn. Kuuden epäonnistuneen avioliittonsa vuoksi Iris ei usko itseensä ja pelkää Larryn olevan liiankin hyvä hänelle, joten siksi hän ei uskalla ottaa riskiä että sekin avioliitto sortuisi, joten hän mielummin nai tunnetun naistenmiehen Jackin (Steve Lawrence), vaikka tietääkin olevansa väärässä valintansa kanssa.
Larry luovuttaa. Olkoon saniaiset hänen ainoat ystävänsä, kunnes koettaa aika tehdä itsemurha. Joten Larry kiipeää sillan kaiteelle päättämään päivänsä, mutta yllättäen hänen syliinsä tipahtaa kukas muukaan kuin Iris. Katsokaas kun uudessa avioliitossaan onneton Iris päätti kanssa tehdä itsemurhan ja sopivasti hän oli valinnut paikaksi samaisen sillan, mutta sen ylemmän osan.
Larry ja Iris päätyvät vihdoin yhteen. Eikä maailman masentuneimmalla miehellä, Warrenillakaan mene enää hullummin.

Hitto Toivoton Tapaus on hauska elokuva. En ole nähnyt tätä elokuvaa vuosiin, kenties ainakaan kymmeneen sellaiseen, joten en muistanutkaan kuinka hauska elokuva on kyseessä. Luonnollisesti jotkut vitsit olivat iskostuneet alitajuntaan, kuten se hikisuihkepullo, mutta pääosin katsoin elokuvaa kuin se olisi ollut aivan uusi minulle. Osittain Toivottoman Tapauksen uutuustunne tuli siitä, että Steve Martin ei ole juurikaan tämän tyylisiä komedioita tehnyt pitkiin aikoihin. Ainoa vastaava vuoden '91 jälkeen on ollut vuoden '99 loistava Koukkusormi. Tarkoitan tällä siis komediaa joka on terävästi kirjoitettua kohellusta, jonka katsokunnan uskotaan olevan aikuisempaa yleisöä joka mahdollisesti ymmärtäisi vitsien tarkoitusperät. Steve Martin kun on jumiutunut pitkälti samaan junaan kuin Eddie Murphy, eli Disney se siellä niskassa puuskuttaa. Kaikkien Villien Tusinoiden vuoksi pääsee aina välillä unohtumaan kuinka erilainen koomikko Steve Martin oli aiemmin. Tai ei, ei ehkä Martin itse, vaan hänen elokuvansa. Steve Martin on aina ollut sellainen hieman Forrest Gumpmainen komedioissaan, eli fiksu idiootti, mutta hänen elokuvansa olivat ennen paremmin kirjoitettuja ja aikuismaisempia. Nykyään Steve Martin tekee samaa kohellusta kermakuorrutuksen avulla ja elokuvat ovat pääosin suunnattuja vain lapsille, kun ennen ne olivat lapsekkaille aikuisille.

Toivoton Tapaus sisältää suuren määrän keskenään erilaista komediaa, mutta niiden keskinäinen yhteistyö on hyvin onnistunutta. Välillä liikutaan ZAZ-tyylisessä absurdismissa ja välillä ollaan myöhemmin Seinfeldin hyödyntämässä pitkissä dialogeissa joissa puhutaan arkipäiväisyyksiä joilla ei tunnu olevan mitään merkitystä, ja sitten joukkoon pistetään pari kakkavitsiä. Etenkin nuo Seinfeldistakin tutut tyhjänpuhumis-vitsit olivat loistavia, joiden parhaimmistoon kuuluu selkeästi Charles Grodinin ja Steve Martinin keskustelu hiuksista ja siitä miten kodittomilla on aina niin vahvat hiukset. Vastaavasti niistä absurdeista vitseistä pidin erityisesti Warrenin kodin sisustuksesta, joka koostui suurelta osin aidon kokoisista julkkisten pahvikuvista, joita saa luonnollisesti ostaa yksinäisten miesten kaupasta.
Elokuva sisältää kuitenkin niin paljon hauskoja kohtia, että niitä voisi listata vaikka kuinka, mutta jätetään ne nyt noihin. Onkin sinänsä hassua, että siihen aikaan kun Toivoton Tapauskin on tehty, olivat elokuvat paljon nykyisiä hitaampia, mutta silti verrattuna johonkin Mitäs Me Spartalaisiin, tuntuu Toivoton Tapaus sisältävän enemmän vitsejä. Mikä ei varmasti pidä paikkaansa, sillä nykyisessä hektisyydessä Mitäs Me Spartalaiset sisältää taatusti tuplamäärän vitsejä verrattuna Toivottomaan Tapaukseen. Ero lieneekin siinä, että Toivottoman Tapaukset vitsit ovat parempia, joten niitä maistelee suussaan mieluusti kauemmin, kun Mitäs Me Spartalaisten kohdalla ei halua jäädä ajattelemaan vitsin huonouttua, joten salamannopeasti vain uutta surkeutta peliin.

Pidän kovasti Steve Martinista ja mielestäni hän onkin tehnyt sekä parhaimman, että kolmanneksi parhaimman komedian mitä on olemassa, mutta siltikin on myönnettävä että Toivoton Tapaus on hauskimmillaan kun Charles Grodin on kuvassa. Jos poistetaan väkivaltaiset taipumukset, niin Simpsoneiden Moe on ihan selvästi saanut vaikutteita Grodinin esittämästä Warrenista. Warren on niin uskomattoman masentunut hahmo, että pelkästään hänen läsnäolonsa imee kaiken elämän huoneesta. Mutta kiitos Warrenin ylitsevuotavan masentuneisuuden, on hän myös juuri siitä syystä elokuvan hauskin hahmo.

Toivoton Tapaus on erinomainen romanttinen komedia joka ei kaihda mitään komedian tyyliä, mutta välillä tulee tunne että jotkut juonenkäänteet tai kohtaukset jäävät keskeneräisiksi, seikka joka näkyy selkeimmin elokuvan lopetuksessa. Toivoton Tapaus loppuu kyllä varsin hauskasti, mutta sen viimeiset minuutit ovat liiaksi sellaisia, että tuntuu kuin tekijöillä olisi ollut vaikeuksia lopettaa elokuva, joten loppu on hieman hätäinen yhteenveto ja hieman väkinäinen. Elokuva on kuitenkin kokonaisuutena varsin hauska ja ihmettelenkin miten olinkin niin vahvasti unohtanut elokuvan sisällön, mutta muistan turhankin elävästi Mitäs Me Spartalaisten pelottavuuden.

Nyt enää kun Eddie Murphy palaisi juurilleen, Chevy Chase tekisi edes mitä tahansa siedettävää ja Rick Moranis tekisi mitä tahansa, niin onnenkyynel ilmoittaisi olemassaolostaan.

Tähdet: ****
Toivoton Tapaus
...NOIR

Ystävät Hämärän Jälkeen (Låt Den Rätte Komma in, 2008)

Kaikkien aikojen parhaat vampyyrielokuvat?

Alkuperäinen Nosferatu ja Bela Lugosin tähdittämä Dracula.

Toki muitakin hyviä, jopa erinomaisia vampyyrielokuvia on olemassa, kuten nyt vaikkapa Shadow Of The Vampire, tai vaikkapa Herzogin Nosferatu.
Valtaosa tämän genren elokuvista tuntuu kuitenkin olevan lähempänä Bloodraynea kuin Nosferatua ja sepä vasta onkin ikävää, mutta ei kuten ihmisen sellainen toisen luo.

Nyt vuorossa on kovasti kehuja kerännyt Ystävät Hämärän Jälkeen ja se taitaa ollakin ensimmäinen ruotsalainen vampyyrielokuva jonka olen nähnyt. Ainakaan muistini ei uskalla todeta minun nähneeni aiemmin ruotsalaisia vampyyrileffoja. Tosin, svedukauhu kuulostaa yhtä uskottavalta yhtälöltä kuin Suomikauhu. Muistan kyllä nähneeni useammankin ruotsalaisen kauhuelokuvan, kuin vastaavan Suomalaisen, mutta ajatellessani ruotsalaisia elokuvia, en todellakaan saa ensimmäisenä mieleeni kauhua, kuin tahattomasti.

Koska Ystävät Hämärän Jälkeen on sen verran onnistunut tarinaltaan, niin en tällä kertaa kerro elokuvasta juonen kannalta mitään mikä ei ilmenisi takakannesta, tai elokuvan lähtökohdista ylipäänsä.

Kent-yhtyeen jäsenen näköinen Oskar (Kåre Hedebrant) on 12 vuotias koulukiusattu poika, joka ei tunnu löytävän sympatiaa kotoaan tai koulusta. Siispä Oskar kuluttaa pitkälti aikaansa hengailemalla yöllä pihalla.
Kun naapuriin muuttaa samanikäiseltä Thee Ultra Bimboosin jäseneltä vaikuttava Eli (Lina Leandersson), tuntuu Oskar löytäneen itselleen ystävän. Mitäpä siitä, että Eli on vampyyri ja kiitos hänen, alkaa lähiön asuimisto kokea muuttoliikettä helvettiin.

Enempää en kerro tarinasta, mutta suosittelen tarkkailemaan sangen tarkkaavaisesti esimerkiksi Elin ja "isänsä" suhdetta.

Ystävät Hämärän Jälkeen ei mene sinne Nosferatun ja Lugosin Draculan rinnalle kaikkien aikojen parhainten vampyyrileffojen joukkoon, mutta varsin hyvä elokuva se on, joten ehdottomasti suosittelen sitä.
Elokuva on luokiteltu draama/kauhuun, mutta vaikka elokuva on suuresti draamapainotteinen, niin se sisältää joitakin sen verran häijyn näköisiä kohtauksia, että helpompi sitä on suositella kauhun ystäville kuin draaman. Mutta se kuitenkin on sen verran draamapainotteinen, ettei sitä kannata lähteä katsomaan nähdäkseen jotain Hills Have Eyes/Hostel/etc.-shittiä.

Elokuvan maailma näyttää uskottavalta, välillä jopa ikävälläkin tavalla. Lähiöalue jossa Oskar elää on juuri sellainen joita Suomikin on täynnä ja täten myös myös elokuvassa esiintyvä duunaribaarikulttuuri on turhankin lähellä käytännön todellisuutta. Tätä näkee joka kaupungissa, halusi tai ei. Siispä alkoholi tuntuu olevan elokuvan todellinen verenimijä. Kieltämättä se sopii elokuvan tunnelmaan, joten onneksi tämä nihilistinen keinotodellisuus on lähellä nihilististä todellisuutta.

Joitakin kauneusvirheitä elokuvasta olisi voinut helposti poistaa. Ensinnäkin Elin stuntti näyttää olevan lähes kaksi kertaa näyttelijätär Lina Leanderssonin kokoinen ja se kissakohtaus on veikeästä ideastaan huolimatta aivan liian halvan näköinen, jotta se toimisi kunnolla.
Kun elokuva pääosin on hyvin askeettinen, niin sen muutamat actionosuudet olisi voinut hyvin karsia pois. Samaa trimmausta olisi kaivannut elokuvan pituuteenkin, sillä koska elokuva on hyvin,,, hyvin,,, hyvin hidastempoinen valtaosan ajastaan, niin 109 minuuttia on 10-15 minuuttia liikaa. Varsinkin kun noin ensimmäisten 50 minuutin aikana tulee tärkeimmät asiat esille.
Elokuvan hidas tempo on kuitenkin sen parhaimpia seikkoja, sillä sen ansiosta elokuvan tarina pääsee paremmin esille, sen sijaan että se hukkuisi tarpeettoman toiminnan alle. Vastaavasti tästä syystä pari toimintakohtausta ei tunnu oikein istuvan elokuvan muuhun tunnelmaan.

Lina Leandersson ja Kåre Hedebrant on varsin mainioita rooleissaan. Heidän molempien sulkeutuneet olemuksensa kuvastavat hyvin sekä roolejaan, että elokuvan yleistä tunnelmaa. Hekin ovat yhtälailla ”hitaita” kuin mitä elokuvakin on.

En ole lukenut kirjaa johon elokuva perustuu, mutta olen lukenut Pikku Vampyyri-kirjoja ja periaatteessa Ystävät Hämärän Jälkeen on kuin sen kirjasarjan ensimmäinen osa. Siis jos nyt Pikku Vampyyri itse olisikin tyttö ja oikeasti repisi ihmisten kurkkuja auki. Mutta idea kahden lapsen ystävyydestä on samankaltainen.

Ystävät Hämärän Jälkeen on kieltämättä suosionsa ansainnut, sillä se varsin onnistunut elokuva jonka uskoisi miellyttävän niin draaman kuin kauhunkin ystäviä. Mutta en menisi nyt niin pitkälle, että äänestäisin sen edes IMDB:n Top 250-listalle, jonka sijalla 192 se on tätä kirjoittaessani. Tosin, samaisella listalla näyttäisi olevan korkeammalla huonompiakin elokuvia (Snatch sijalla 156, Nemoa Etsimässä sijalla 159 ja THE DEPARTED SIJALLA 52!) Tuskin koskaan katson tätä elokuvaa uudemman kerran, mutta jos vaihtoehtona on The Departed, niin valinta ei ole vaikea.

Tunnelmallinen, kylmä kuin talvi jota elokuvassa kuvataan ja tarpeeksi mielenkiintoisella tarinalla toteutettu nuorten vampyyridraama.

Ja jenkithän aikovat sitten tämänkin raiskata.

Tähdet: ****
Ystävät Hämärän Jälkeen
...NOIR

Eden Lake (2008)

Halusin alunperin nähdä (tai oikeastaan kuunnella) Eden Laken koska muistelin siinä olevan Al Jourgensenin säveltämä score.
Olin väärässä.
Sehän onkin Wicked Lake jossa on Jourgensenin säveltämä musiikki.
Siispä minulla ei enää ollutkaan mitään syytä katsoa Eden Lake.

Nuori brittipariskunta Jenny (Kelly Reilly) ja Steve (Michael Fassbender) lähtevät lomailemaan jonnekin metsään ja joutuvat kakarajengin kiusaamaksi.
Ja hitto vie ne kakarat ovat heti alusta asti sellaisia että tekisi mieli antaa selkään. Tiedättehän, niitä samanlaisia rääväsuita jotka notkuvat ostareiden ovien edessä syljeskelemässä ja puhumassa siitä kuinka vittu sitä ja vittu tätä. Sitten kun koetat osoittaa että mielelläsi ohittaisit heidät, niin heti ollaan isottelemassa kaikkien 150 sentin pituudella.
Kunhan ensin on parinkymmenen minuutin ajan osoitettu kuinka ärsyttäviä ne kakarat ovat ja kuinka poissa elementistään tämä pariskunta on, niin sitten seuraakin noin tunnin verran viiltelyä, verta, tuskanhuutoja ja loppuun koetetaan vielä saada aikaiseksi yllätystä, joka ei yllätä ketään jos pitää mielessä elokuvan alun.

Elokuvan pituus on 1 t 27 min ja siinä on tunti liikaa. Vaikka se näille elokuville tyypillinen sukurutsainen hillbillyperhe onkin vaihdettu kakaralaumaan, niin kyseessä on kuitenkin se tyypillinen Texas Chainsaw-kidutuskopio. Ja jos kerran tyydytään näin vähään, niin ei sillä tarvitsisi olla pituuttakaan.

Toisaalta Eden Lakessa on hiukan parempia näyttelijöitä kuin mitä tälläisissä tuppaa näkemään ja se on omassa lajityypissään ihan siedettävä, niin että jos ei ole koskaan aiemmin nähnyt tämän genren elokuvia, voisi valinta olla huonompikin. Mutta jos on kauhuleffojen ystävä, niin tähän samaan elokuvaan on törmännyt huisin monta kertaa aiemminkin ja useaan kertaan parempaan sellaiseen.

Elokuvan etu- ja takakannessa on niitä tyypillisiä hehkutuksia siitä kuinka taas jälleen kerran kädessä on kaikkien aikojen kovin kauhuruikuli, mutta sen lisäksi puffeissa mainitaan yksi lievästi väärällä tavalla mielenkiintoinen seikka:
”tulevan jatko-osan The Descentin ohjaajalta.”
Mitä sitten? Mikä hiton plussa se on Eden Lakelle että sen ohjaaja tulee ohjaamaan myös erittäin hyvän The Descentin jatko-osan. Mikä itseasiassa ei näytä pitävän edes paikkaansa, sillä The Descent kakkosen ohjaaja näyttäisi olevan Eden Laken leikkaaja Jon Harris. Mutta kuitenkin, miksi mainostaa tätä elokuvaa tulevalla elokuvalla? Kun vaikka ensimmäinen The Descent oli erinomainen, niin eihän se anna mitään takeita että seuraava osa olisi, oli sen ohjaaja sitten vaikka kuolleista noussut Robert Altman. Yhtä hyvin kannessa voisi lukea ”mieheltä joka on katsonut Halloweenin.”

Vaikka musiikki ei ollutkaan Al Jourgensenin, niin se oli kuitenkin elokuvan mielenkiintoisinta antia. Itseasiassa elokuvan säveltäjä David Julyan tekee niin hyvää työtä, että pitääkin koettaa etsiä tämän elokuvan score omaan hyllyyn.

Kiitos musiikin ja lopussa esiintyvä, kieltämättä ihan hyvä ajatus siitä kuinka käytös kulkee suvussa perintönä, elokuva saisi kaksi ruhtinaallista tähteä. Mutta koska juuri tällä hetkellä minua ärsyttää elokuvan tavanomaisuus, tyydyn antamaan vain puolet siitä.

Tähdet: *
Eden Lake
...NOIR

Rambo 3 (1988)

Rambo kolmonen on mielestäni aika aivokuollut teos. Mikä on sääli sillä ensimmäinen Rambo oli erinomainen tarina, toinen oli jo aika onnetonta tarinaltaan mutta sarjakuvameininkinä siinä oli viehtymyksensä. Kolmonen puolestaan ei tunnu edes yrittävän. Kunhan vain on luotettu siihen, että laitetaan pullisteleva Stallone pudottelemaan helikoptereita ja räjäyttämään rauha maailmaan. Avainsana on pullistelu. Pullistelu.
Siksi melkein mielenkiintoisempaa kuin kertoa elokuvasta, on kertomus siitä kuinka näin Rambo kolmosen ensimmäistä kertaa. Vuosi oli 1989, tai kenties sittenkin 1990. No, siellä paikkeilla kuitenkin. Oli koulun liikuntapäivä ja jokainen luokka oli tämän vuoksi valjastettu suunnistuskisoihin. Minä ja samanikäiset rinnakkaisluokalla olevat ystäväni Mikko ja Jari, emme olleet järin innoissamme tuosta tapahtumasta. Siksipä päätimmekin siirtää fyysiset olomuotomme Jarin kotiin ja katsoimme keksien syönnin lomassa elokuvan nimeltä Rambo 3. Noin 11-vuotiaille pojille Rambon seikkailut tappamassa kädellisiä oli kieltämättä mukavaa ajanvietettä. Ei niin että nimenomaan 11-vuotiaat pojat nauttisivat erityisemmin tappomeiningin seuraamisesta, mutta ikä käyköön perustelusta. Kun elokuva oli päättynyt, palasimme koululle jossa jouduimme näyttämään opettajillemme suunnistuskorttimme johon olimme väitetysti kirjanneet ylös löytämämme suunnistuskoodit. Koska emme olleet harrastaneet tuona päivänä muunlaista suunnistusta, kuin suunnistuksen Jarin kodille, niin meillä ei ollut koodeja kirjattavana. Jotenka keksimme suunnistusmerkit päästämme ja opettajan ihmetellessä niitä, totesin että ehkä ne oli vain jotain vanhoja merkkejä joita kukaan ei ollut poistanut metsästä. Tiedä sitten upposiko selitys vai ei, mutta mitä ilmeisemmin se kelpasi, koska eipä tullut poissaolomerkintää saati muunlaista nuhtelua. Nyt hieman vanhempana valitsisin suunnistuksen mielummin kuin Rambo kolmosen. No, en ehkä kuitenkaan, sillä suunnistus vaatii jonkinlaista fyysistä toimintaa ja valintani olisi luonnollisesti vaihtoehdoista se, mikä vaatii vähiten yrittämistä. Mutta suosittelen suunnistamista enemmän kuin Rambo kolmosta.

Elokuvan alussa John Rambo (Sylvester Stallone) on jälleen ns. sivistyksen ulkopuolella. Ensimmäisessä jatko-osassa kyseessä oli vankila ja nyt jokin munkkiluostari.
Paikalle saapuu eversti Trautman (Richard Crenna) ehdottamaan Rambolle tehtävää ja keskustelu kulkee jotenkin tähän tapaan.
Trautman: ”Jou dude, et viittis lähtee Afganistaniin pelastamaan maailmaa?”
Rambo: ”Emmää.”
Trautman: ”No ei sit.”
Mutta mutta mitä ihmettä?! Siihenkö se loppui?
Rambo kuulee että Trautman on jäänyt Venäläisten (okei,,, Neuvostoliittolaisten) vangiksi Afganistanissa ja lähtee pelastamaan häntä.
Rambo hengailee paikallisten kapinallisten kanssa, pelaa jotain haggishevospooloa, kaveeraa pikkupojan kanssa ja käy siinä sivussa pelastamassa Trautmanin... Niin ja tuhoamassa puoli maailmaa.

Rambo 3 on ihan sama elokuva kuin Rambo 2. Vaikka kolmosessa tapahtumapaikka on Vietnamin sijaan Afganistan ja Rambon halua inhimillisyyteen kuvastetaan naisen sijaan hänen ystävyydellä pikkupoikaan, niin kyseessä on vain samanlainen muutos kuin suurin osa ohjelmapäivityksistä on. Hieman vaihdetaan fonttia ja taustakuvan väriä, mutta kaikki on periaatteessa ihan samaa näennäisen uusissa kuorissa. Vähän kuin saat lainaamasi levyn takaisin naarmuisena. Se näyttää hieman erilaiselta kuin aiemmin, mutta on sama kuin aiemmin. Kolmannen Rambon juoni on kuitenkin pohjimmiltaan se, että ultimaattinen hyvä (Rambo) käy pelastamassa vangin/vankeja ja tuhoaa ultimaattisen pahan (Venäläiset), eikä valtio auta pätkääkään. Joten Rambo kolmosen ns. uudistukset ovat niitä tyypillisen jatko-osan muutoksia. Tehdään sama elokuva uudestaan, mutta tehdään siitä äänekkäämpi, nopeampi ja ylipäätään laitetaan kaikkea vain kaksi kertaa enemmän. Joten jos katsot Rambo kakkosen kelaamalla, niin näet kolmannen osan.
Vaikka kakkososa oli tarinallisesti heikko, niin se ainakin erosi ensimmäisestä osasta ja kiitos sen, puolustaa paikkaansa elokuvatodellisuudessa. Kolmas osa puolestaan ei muuta konseptia ja sen sijaan että hyödyntäisi ensimmäistä osaa, se kopioi mielummin toisen, eli huonomman osan tarinan. Loppupuolella on jopa kakkososan kanssa ihan samanlainen toimintaosuus jossa Rambo napsii pahiksia yksi kerrallaan, eikä kukaan tunnu tietävän mistä hän seuraavaksi ilmestyy. Ensimmäisessäkin osassa oli sellainen kohtaus, mutta kakkos- ja kolmasosan rytmi kulkee samaan tahtiin joten niiden samankaltaisuudet tunkevat naamalle pahemmin. Viidakon sijaan tilalla on vain luolasto. Mutta kieltämättä se on tälläkin kertaa elokuvan toimivin osuus.

Jälleen muutama siteerattava onliner, paha on todella paha, hyvä on todella hyvä, älytön määrä poseeraamista ja propagandamonologeja enemmän kuin Perussuomalainen jaksaa suun kuivumatta äännellä.
Vastaavasti pitkän työpäivän päätteeksi Rambo 3 saa vaipumaan mukavaan koomaan.
Hyvä elokuva se ei vain ole.

No, ainakin Jerry Goldsmithin musiikki toimii edelleen erinomaisesti.

Tähdet: *
Rambo 3
...NOIR

Rambo 2 (First Blood Pt. 2, 1985)

Vaikka minun mielestäni ensimmäinen Rambo on sekä tarinaltaan, että toteutukseltaan ns. älykkään toimintaelokuvan aatelia, niin jatko-osien suhteen ei olla niin onnekkaita.
Rambo kakkonen ja kolmonen ovat syypäitä siihen, miksi Ramboja on vaikea ottaa tosissaan. Jo tämä ensimmäinen jatko-osa on pitkälti sitä öljyttyä lihaskasaa lahtaamassa kaikkea liikkuvaa ja laukomassa mukanasevia onlinereita hurmeen joukkoon.
Myönnän että jokseekin pidän vielä tästä kakkososasta, joka kuuluu siihen jonkinlaiseen klassiseen trilogiaan johon ei voida luonnollisestikaan laskea vielä tällä hetkellä suht' tuoretta neljättä osaa, mutta siihen palaamme tuonnempana. Ovathan kuitenkin Stallonen elokuvat olleet juuri silloin äärimmäisen kuumia juttuja kun minä olen ollut sopivassa iässä aivopesua varten, joten siksipä Rambo kakkonenkin on elokuva jonka aina silloin tällöin mielelläni tulen katsoneeksi. Mutta missään nimessä en pidä sitä mitenkään laadukkaana elokuvana, vaan sen viehtymyksestä suurin osa tulee ensimmäisestä osasta ja nostalgiasta. Tosin verrattuna nykyisiin ultrahektisiin elokuviin, ovat sekä Rambo kaksi että kolme miellyttävämpiä kuin esimerkiksi Transporter, tai The Fast And The Furious. Joskus muinoin Rambo kakkonenkin tuntui äärinopealta ja ääriagressiiviselta toiminnalta, mutta nykyisten touretten adhd-epilepsia-elokuvien rinnalla Rambo onkin mukavan hidastempoista ja ajoittain jopa rauhallista mättöä.
Niin ja tourette/adhd/epilepsia-viittaukseni ei ollut suunnattu loukkaukseksi.

John Rambo (Sylvester Stallone) on vankilassa kiitos ensimmäisessä osassa tapahtuneiden tepposten. Paikalle saapuu eversti Trautman (Richard Crenna) joka ehdottaa Rambolle tehtävää jonka avulla pääsisi vapaaksi ja keskustelu kulkee suunnilleen tähän tapaan.
Trautman: ”Jou dude, et viittis lähtee lähtee Vietnamiin palastamaan sotavankeja?”
Rambo: ”Emmää.”
Trautman: ”kamoon dude!”
Rambo: ”No okei.”
Ja siitä lähteekin liikkeelle Rambo kakkosen juoni, joka tulee olemaan myös kolmannen ja neljännen osan tarina. Mukaan pudotetaan hiukan mausteita, mutta makkara on makkaraa, laittoi päälle sitten sinappia tai pihvin.
Siispä Trautman ja jokin valtion agentti Marshall Murdock (Charles Napier) evästävät Rambon matkaan ja Rambo hyppää vihollisalueelle jousipyssynsä kera.
Rambon varsinainen tehtävä olisi käydä vain paikan päällä todistamassa mahdollisten sotavankien olemassaolo, valokuvata paikka ja palata tuomaan todisteet jotta valtio voi nuhdella Vietnamia. Tottakai me kaikki tiedämme jo tässä vaiheessa että siellä on vankeja ja valokuvaamisen sijaan Rambo pistää paikat sileäksi ja pistää vangit vaikka taskuunsa, mutta kunhan saa heidät kotiinsa.
Viidakossa Rambo kohtaa yhteyshenkilönsä Co Baon (Julia Nickson) ja heidän kahden välille viritellään jonkinlaista romantiikkaa. Co ja Rambo ruikuttavat hetken aikaa kuinka kaikki on niin hirveän kurjaa ja kohta Rambo on jo lupaamassa, että ottaa Con mukaansa jenkkien ihmemaahan. Koska Rambo hukkasi kameransa, päättää hän ottaa yhden sotavangin mukaansa todisteeksi. Mutta tietenkin Murdock keskeyttää tehtävän ja koettaa haudata koko asian, sillä valtio ei halunnutkaan todisteita sotavangeista ja niiden löydyttyä, heidät pitää unohtaa.
Miksi?
Who cares, sillä kyseessähän on valtio ja tälläisissä tarinoissa valtion pitää aina polkea maahan kaikki vastaantulevat.
Siispä Rambo jää vangiksi ja paikalle tulevat Venäläiset kiusantekijät, koska näissä tarinoissa sen lisäksi että oma valtio pettää, niin mukana ovat aina myös kommunistit. Mutta Rambo kestää kidutukset ja pakenee Con avulla. Mutta sitten Co vastaanottaa kuolettavia luoteja kehoonsa. No, Rambohan on yksinäinen susi, joten mitenkäs muuten.
Sitten Rambo meneekin ja tekee säilykelihaa kaikista ilkeistä Vietnamilaisista ja Venäläisistä.
Tässä tuleekin esille mukava virhe, sillä Rambo lahtaa populaa rankkasateessa, mutta sateen loputtua kaikki on kuivaa samalla hetkellä. Olettaisin että kovan sateen jälkeen hiekka ei pöllyä seuraavalla sekunnilla. No, ehkä siellä on vain niin kuuma, että sade kuivuu ennen kuin osuu maahan.
Rambo tappaa enemmän ihmisiä kuin Christina Aguileran kuunteleminen ja kuljettaa helikopterilla kaikki sotavangit turvaan.
Lopuksi Rambo vielä rikkoo Murdockin arkistokaapit.

Rambo 2 on äänekäs ja tyhmä toimintaelokuva. Pari hassua poliittista viittausta ei tee siitä mitenkään onnistunutta, kun valtaosa elokuvasta on kuorrutettu poseeraamisella, propagandamonologeilla ja metelillä. On kuitenkin myönnettävä että vaikka Rambo 2 on tarinallisesti heikko, niin en itsekään oikein keksi mihin suuntaan Ramboa olisi voinut ensimmäisen osan jälkeen viedä. Sillä niin hupsua kuvakerrontaa kuin Rambo 2 onkin, on se ajoittain hyvinkin miellyttävän tyhjäpäistä toimintaa. Etenkin loppupuolen Rambon samoilu viidakossa napsimassa pahiksia yksi kerrallaan on toteutettu mallikkaasti. Kenties Rambolla on vain kaksi tarinaa käytettävissä. Toinen oli se ensimmäisen elokuvan kertomus ja toinen on tämä ”yksi supersotilas pelastaa maailman”-tarina jota on siis käytetty niin tässä kakkososassa, kuin myös seuraavassa kahdessa muussa osassa.

Aina ajoittain katson mielelläni Rambo kakkosen, mutta en missään nimessä mene kutsumaan sitä oikeasti hyväksi elokuvaksi. Mutta kun on tarvetta katsoa elokuva joka on pinnallista toimintaa ja nollaa sujuvasti pääkopan, niin Rambo 2 on siihen malliesimerkki. Tietenkin jos vertailukohdiksi otetaan vastaavat elokuvat nykyajasta, niin Rambo kakkonenkin vaikuttaa paremmalta kuin mitä se oikeasti on.
Muutamia siteerattavia onlinereita, muutama sujuva toimintakohtaus ja paha on todella paha, kun hyvä on todella hyvä,,, ja valtio on aina paha.
Niin ja Jerry Goldsmithin musiikki toimii edelleen.

Tähdet: **
Rambo 2
...NOIR

RiP!: A Remix Manifesto (2008)

Kulttuuripäiväkirjan kautta sain suosituksen katsoa ja kirjoittaa tästä Brett Gaylorin dokumentista, joka käsittelee pääosin tekijänoikeuksia.
Kaipa sen vuoksi voi lykätä päivällä parilla eeppistä Rambo 2-arvosteluani.

Kuten mainitsin, dokumentti kertoo tekijänoikeuksista. Tai näin ainakin katsojalle väitetään. Loppujen lopuksi tämä puolitoistatuntinen dokumentti käsittelee itse tekijänoikeuksia hämmästyttävän vähän ja senkin ajan suhteellisen yksipuolisesti.
Brett Gaylor päätti siis tehdä dokumentin jossa käsittelee tekijänoikeuksia pääosin musiikin kautta. Vieläpä sinänsä erikoisesti, että hän käsittelee sitä sämplääjien kautta, ei niinkään alkuperäisteoksen tekijöiden näkökulmasta.
Sen lisäksi RiP!: A Remix Manifesto on pitkä fanikirje yhdelle hänen suosikkiartisteistaan, Girl Talkille.
Aina välillä käydään osoittamassa kuinka isot firmat kuten Disney ja Warner tahtovat kiusata pieniä kilttejä ihmisiä. Kuinka taiteen luomisen tulisi olla kaikista kahleista vapaata. Ja loppupuolella ollaankin viettämässä aikaa Brasiliassa jossa siirrytään aika erikoisesti Hiv-lääkekopioista Nirvanaa sämpläävään musiikkiin. Sitten taas annetaan Girl Talkille tilaa.

RiP!: A Remix Manifesto sisältää erittäin mielenkiintoisia asioita, mutta se on välillä pahasti epätasainen. Sinänsä dokumentin pääpainon vaihtuminen lennosta on perusteltua, että kenellä tahansa on mahdollisuus muuttaa dokumentin sisältöä ja täten dokumentti itsessään on eräänlainen sämplätty teos. Siksipä onkin ehkä epäreilua kritisoida dokumenttia sen päämäärättömyydestä, jos se kerran osaltaan on sen tarkoituskin. Mutta joitakin asioita olisi kuitenkin kannattanut mielestäni rajoittaa, joitakin laajentaa ja jotkut tärkeät asiat vain loistivat puuttumisellaan.

Sämpläyksellään musiikkia tekevä Girl Talk saa sen verran paljon tilaa, että välillä dokumentin tarkoitus tuntuukin olevan kyseisen artistin promotoiminen. Girl Talkin merkitys dokumentissa selittyy sillä, että hän tekee musiikkiaan hyödyntämällä jo olemassa olevia kappaleita ja täten usein rikkoo tekijänoikeuksia koska ei pyydä lupia musiikkiotteiden käytölle. Tuon kaltaisen artistin hyödyntäminen dokumentin aiheen vuoksi on hyödyllistä ja hyvin perusteltua, mutta koska sen kautta otetaan esiin nimenomaan musiikki joka hyödyntää muuta musiikkia, niin olisi ollut hyödyksi aiheelle kertoa enemmän sellaisesta. Toki siellä mainitaan The Verven kappale Bittersweet Symphony joka sämplää Rolling Stonesia ja ohimennen näytetään Metallican Lars Ulrichia puhumassa Napsterista. Noissa mainituissa tapauksissa näytetään pitkälti vain kuinka The Verven taiteellista vapautta on rajoitettu ison pahan suden vuoksi ja kuinka Lars Ulrich on iso paha susi ja Napsterin käyttäjät olivat possuja sammaltalossa. Kun kerran aiheen kansi avattiin, niin miksi sitä ei voitu käsitellä hieman kauemmin ja syvemmin. Nyt asiasta tietämättömille jää Napster-selkkauksesta aika pinnallinen kuva ja asia ei kouraise syvemmältä The Vervenkään kohdalla. Vaikka en Ulrichista pahemmin piittaa, niin hän sai hieman aiheetta ureapään maineen Napsterin kohdalla.
Mukaan olisin kaivannut vaikkapa sellaisia mainintoja kuten että Dj Shadowin Endtroducing-levy valittiin julkaisuvuonnaan useammassakin yhteydessä vuoden levyksi ja se levy painottuu suuresti sämpläykselle. Tai kuinka Danger Mouse sämpläsi Jay Z:ta Beatlesiin ja pitkälti sen ansiosta nousi yhdeksi tämän hetken merkittävimmäksi musiikin ammattilaiseksi. Tai vielä parempi, missä oli The KLF jonka koko olemassaolo pohjautui toimintaan johon koko RiP!-dokumentti mahtuu. Tai missä oli maininnat hip hop kulttuurista ja etenkin elektrosta, jonka synty voidaan nähdä Kraftwerkissa.
Tahdon vain sanoa, että jos kerran oli erikseen mainittava joku The Verve, tai sämpläys, niin olisi pitänyt ottaa huomioon sen merkittävimpiä meriittejä. Etenkin kun Dj Shadowin kohdalla voimme huomata, ettei kaikki sämpläysmusiikki jää marginaaliin.
Kai muistatte vielä The Avalachesin kappaleen Frontier Psychiatrist?

Musiikkikulttuuria käytettiin dokumentissa mielestäni tarpeettoman valjusti. Ei otettu ollenkaan huomioon oikeastaan muuta kuin isot ja pienet, mutta minne jäivät keskisuuret yhtyeet? Tämä olisi sikäli ollut tärkeä asia huomioitavaksi, että nimenomaan keskisuuriin yhtyeisiin kaikki piratismi, yms. vaikuttaa pahiten. Toki jonkun Madonnan kokoisen artistin kohdalla levy-yhtiö älähtää samantien ja kellaribändille musiikin jakelu netissä on vain hyvää promootiota, mutta entäpä jokin Paradise Lostin kokoinen yhtye joka myy levyä, mutta ei niin paljon että Madonnan lakimiehet olisivat heti puolustamassa asiakkaansa etuja.
Muutenkin oli erikoista että dokumentti joka painottuu noinkin vahvasti musiikkiin, ei ota haastatteluun laisinkaan artisteja joita oli sämplätty ja kysytty mitä he ajattelevat kyseisestä asiasta. Minä ainakin olisin kaivannut kommenttia vaikkapa siltä Red Hot Chili Peppersiltä jota Girl Talk sanoi sämplänneensä samaan aikaan kun lähistöllä esiintyi Chili Peppers. Nyt sämplättyjä artisteja edusti dokumentissa vain levy-yhtiöt, eivät he itse ja kuinka paljon tällöin juuri itse artistit tiesivät edes koko asiasta. Hyvänä esimerkkinä oli U2 joka kiukustui Negativlandille sämpläyksestä, mutta vaikka kuulimme sämpläävän artistin puhetta, niin emme kuulleet yhdenkään U2:n jäsenen kommenttia. Joten miten paljon tässäkin tapauksessa U2 oli edes tietoinen asiasta, mutta levy-yhtiö oli.
Tai se Radiohead-asia jossa aika varauksettomasti mainostettiin kuinka maailman suurin yhtye meni ja mullisti musiikkimaailman julkaisemalla netissä levynsä ja antamalla fanien itse päättää paljonko levystä maksavat. (Itse ostin levyn kaupasta.) Ensinnäkin kaikkihan varmasti tietävät ettei Radiohead ollut ensimmäinen kyseistä keinoa käyttävä, joskin he olivat varmaankin ensimmäinen tuon suuruusluokan bändi joka tuota nimenomaista keinoa hyödynsi. Toiseksi, missä olivat maininnat siitä paljonko fanit olivat keskimäärin levystä maksaneet? Radioheadhan ei ole tunnetusti levymyynnin määrää ja keskimääräistä hintaa kommentoinut, joten lienee turvallista olettaa etteivät he nettikaupallaan oikeasti mitään maailmoja mullistaneet. Tietenkään heidän varallisuudellaan kyseessä tuskin oli varsinainen menetyskään, mutta todennäköistä on, että In Rainbows toi rahaa muilla keinoin kuin sillä josta se on kuuluisaksi tullut.

Hyvä on, olen pahimmanlaatuinen musiikkinarkkari, joten luonnollisesti huomioni kerääntyi pääosin juuri siihen osuuteen dokumentissa. Mutta, musiikki on myös dokumentin eniten käytetty aihe. Kyllähän siellä mainittiin elokuvat ja muut kulttuurimuodot, mutta toistuvasti palattiin musiikkiin. Lienee kuitenkin hyvä ottaa esimerkki elokuvien eräänlaisesta sämpläyksestä ja täten seikasta jota voidaan pitää tekijänoikeuden alaisena.
Quentin Tarantinon elokuvat ovat aina olleet kovasti velkaa vanhemmille elokuville, mutta etenkin hänen Kill Billinsa ja Robert Rodriguezin kanssa yhteensaattama Grindhouse-projekti olivat ajoittain suoranaisia kopioita menneistä tuotoksista. Missä siis niiden kohdalla kulkee kopioinnin ja kunnianosoituksen raja.
Toisaalla meillä ovat nämä ns. parodiaelokuvat joiden laatu on parhaimmillaan Tropic Thunder ja pahimmillaan Mitäs Me Spartalaiset.
Entäpä sitten The Matrix joka kaappasi kaiken Philip K. Dickista itämaiseen mytologiaan ja jopa The Warriors-elokuvaan ja esitteli sen omanaan ja hyvin menestyneenä sellaisena.
Välillä apinointi voi olla enemmän omaa kuin oma on.

Brett Gaylorin dokumentin ainoa varsinainen negatiivinen seikka on se, että siinä koetettiin ottaa aivan liian iso pala kakkua suuhun. Puoleentoista tuntiin mahtui suuri määrä hyvin mielenkiintoisia seikkoja, mutta suurempi kokonaisuus jäi vajaaksi.
Hieman vähemmän sitä varauksetonta Girl Talk-faniutta, hieman enemmän keskittymistä esitettyihin aihepiireihin ja puolueettomuutta. Ihan oikeasti, eivät Disney ja muut vastaavat yritykset ole luotuja polkemaan meitä maahan. Kyllä niistä pikkufirmoistakin löytyy samanlaisia puupäitä kuin isoistakin yrityksistä, vaikka isompien kohdalla niitä onkin kivempi ottaa esiin.
Yksi keskittymisongelman esimerkeistä dokumentissa oli se, että eräässä kohtauksessa esitettiin kysymys joukolle muksuja että kuinka moni pitää netistä lataamistä vääränä ja vain yksi nosti kätensä pystyyn. Jos se kerran katsottiin niin tärkeäksi seikaksi, että se piti jättää dokumenttiin mukaan, niin olisi ollut suotavaa että olisi puhuttu enemmänkin siitä miksi vain yksi piti sitä vääränä.
Myöskin puhetta internetistä olisi saanut olla enemmän. Sillä netti muutti hyvin paljon asioita, kun yht'äkkiä kaikki onkin saatavilla ja heti.
Ja mihin hittoon se pappi katosi?

RiP!: A Remix Manifesto oli kuitenkin erittäin kiehtova dokumentti ja suosittelen sitä lämpimästi. Siinä tulee esille hyvin paljon tärkeää asiaa ja sen toteutus on erittäin asiallisella huumorilla ryyditettyä.
Gaylorin tyyli on suht' samankaltainen Morgan Spurlockin kanssa, joten jos Spurlock kelpaa niin kyllä sitten Gaylorkin.
Vaikka toivoin niin kovin paljon lisää asioita mukaan dokumenttiin, niin myönnän että nautin suuresti dokumentin sisällöstä ja kyllä vain, myös sen toteutustavasta.

En ota nyt kantaa piratismiin tai vastaaviin seikkoihin, mutta voisin vielä mainita mielenkiintoisen jutun liittyen aihepiiriin jota dokumentissakin käsiteltiin.
Tuolloin kun oli käynnissä se Napster-selkkaus, niin saimme koulussa atk-tunneilla ihan luvalla kuunnella koneiltamme juuri Napsterin kautta musiikkia. Kun kyseessä oli Kauppaoppilaitos, niin eiköhän se kerro jo jotain kuinka pihalla porukka on käsityksistä mikä on edes eettisesti oikein.

Ylipäätään taiteen (oli se sitten mitä tahansa) suhteen ajatukseni on, että kaikkea voi kutsua taiteeksi, mutta kaikki ei ole taidetta.
Ja koska tämän dokumentin katsoin Ylen nettivuilta, niin minulla ei ole siihen antaa kansikuvaa. Saatte tyytyä kuvaan jossa näkyy minimaalinen osa levyvalikoimastani.

Tähdet: ****
RiP!: A Remix Manifesto
...NOIR

Taistelija (First Blood, 1982)

Eli tuttavallisemmin Rambo.
Ja koska valtaosa tuntee sen tuolla hahmon nimellä, niin vast'edes itsekin käytän Rambo-nimeä puhuessani tästä elokuvasta. Mutta koska tarinan englanninkielisellä nimellä on juonen kannalta painoarvoa, niin palaan siihen myöhemmin ohimennen.

Rambo on yksi niistä elokuvista jonka kohdalla toivoisin useamman ihmisen ymmärtävän sen samalla tavalla kuin miten minä sen ymmärrän. Liian moni kuittaa sen aivottomana actionina ja se johtaa siihen, että osa ei halua nähdä Rambolta muuta kuin ammuskelua ja tappamista, ja osa ei anna sille mitään mahdollisuutta olla muuta kuin aivoton actionleffa.
Rambo on toimintaelokuva.
Tottakai se on toimintaelokuva. Mutta se ei ole aivotonta mättämistä, vaan siinä on oikea tarina ja vieläpä hyvä tarina. Rambo käsittelee ennakkoluuloja, väärinkäsityksiä, asennevammoja, itsetuntoa, masennusta ja vieraantuneisuutta. Hmm,,, Prozac Nation, Transamerica, Crash, Boys Don't Cry, etc. .. etc... etc. Eihän nyt Ramboa voi tuollaisten elokuvien kanssa mainita samassa virkkeessä, sillä nehän ovat asiallisia elokuvia ja Rambo on vain pullistelua.
Siksi onkin hyvä huomauttaa parista väärinkäsityksestä Rambon suhteen.

Siinä ei muuta tehdä kuin tapetaan porukkaa koko ajan.
Rambossa kuolee kaikkiaan neljä ihmistä joista jokainen vahingossa. Yksi putoaa helikopterista ja kolme muuta kolaroivat itsensä hengiltä. Emmekä edes tuossa jälkimmäisessä kohtauksessa näe kuolivatko he kolme ihmistä, se on vain oletus. Tärkeää on huomata ettei Rambo tapa itse yhtään ihmistä koko elokuvan aikana. Hän tappaa sian ruuaksi ja se on ainoa elokuvassa esiintyvä Rambon suorittama tappo. Tuulen Viemääkin on raaempi elokuva kuin mitä Rambo on.

Ja sitten se, että Rambo on vain actionleffa joka sopii vain murrosikäisille pojille.
Tottakai.
Mutta kuten mainitsin, niin Rambon teemoista löytyy esimerkiksi myös paljon kertomaa ennakkoluuloista. Niin ehkä se vain on fiksumpi elokuva kuin mitä moni sen katsojista on, ja etenkin fiksumpi kuin he jotka eivät suostu antamaan elokuvalle edes mahdollisuutta.
Kyse ei ole siitä, ettäkö Rambosta pitäisi nauttia elokuvana, mutta se tulisi huomata että siinä on oikea tarina.
Esimerkiksi noista aiemmin mainitsemistani esimerkkielokuvista ainoastaan Transamerica oli minusta loistava elokuva, mutta vaikka muut niistä eivät minuun purreet, niin en vältellytkään niitä.
Jos sinusta Rambo on paska elokuva, niin se on sitä, mutta älä väitä että se olisi aivoton, sillä tuolloin se kertoo enemmän sinusta kuin Rambosta.

John Rambo (Sylvester Stallone) on Vietnamin sodan veteraani joka saapuu jonnekin takahikiälle, pikkukylään tapaamaan ystäväänsä. Rambo kuulee ystävänsä menehtyneen (btw. Luonnollisesti ja ennen elokuvan tarinaa, joten sitä ei voida laskea elokuvan kuolemaksi), lähtee Rambo vain kävelemään.
Rambo on yksinäinen kulkuri ilman päämäärää kun hän kohtaa sheriffi Will Teaslen (Brian Dennehy). Teasle näkee Rambossa likaisen kodittoman, joka ei istu hänen käsitykseensä idyllisestä amerikkalaisesta pikkukaupungista. Joten Teasle tarjoaa Rambolle kyydin pois alueeltaan ja kertoo ettei Rambon kaltaisia ihmisiä kaivata hänen kaupungissaan. Rambo joka haluaa vain aamiaista ei ota asiaa kovin vakavissaan ja aikoo palata pikkukaupunkiin, mutta Teasle hermostuu asiasta ja pidättää Rambon. Rambo joka on ollut sotavankina, ei asennoidu hyvin vankeuteen ja isotteleviin punaniskakyttiin, vaan panikoi ja pakenee. Teasle kokoaa apulaisensa ja lähtee perään, mutta metsässä Rambo on enemmän kotonaan kuin punaniskakytät ja pian poliisit saavat huomata olevansa alakynnessä.
Teasle hankkii avukseen kansalliskaartin ja samalla paikalle saapuu eversti Trautman (Richard Crenna) joka koulutti Rambon ja on eräänlainen isähahmo hänelle.
Teaslelle Rambo käy itsetunnon päälle ja täten Rambon kiinnisaamisesta on tullut henkilökohtainen missio. Se mikä johti tähän tilanteeseen on toissijaista ja Teaslen mielessä on enemmän nöyryytyksen tunteen poistaminen keinoilla millä tahansa.
Trautman puolestaan haluaa hakea Rambon takaisin kotiin (armeijan leipiin) ja tämä koko Teaslen ympärillä pyörivä sirkus on vain pr-toimistolle tarkoitettu tehtävä.
Rambo puolestaan haluaa olla vain rauhassa.
Sotilaat pistävät huvittelumielessä puoli metsää matalaksi ja uskovat tappaneensa Rambon. Trautman ei usko Rambon kuolleen ja oikeassahan hän onkin.
Rambo palaa pikkukaupunkiin, räjäyttää huoltoaseman ja tuolla tavoin houkuttelee viranomaiset väärään paikkaan.
Teasle jää yksin poliisiasemalle odottamaan Ramboa.
Rambo iskee poliisiasemalle, vahingoittaa Teaslea ja valmistautuu itsemurhaan. Trautman saapuu paikalle, antaa Rambon avautua ja lopulta johdattaa Rambon kahleissa pois paikalta.

Rambon öljytty pullistelumaine pohjautuu pitkälti kakkos- ja kolmososiin, joista jälkimmäinen on aikamoista kuraa. Jatko-osat, samaan aikaan kasvanut Rocky-saaga ja Stallonen actionstaraimago ovat saaneet myös ensimmäisen Rambon väärään valoon. Ajatus siitä että ensimmäinen Rambo on taukoamatonta tappamista sortuu jo siihen seikkaan, että tässä taukoamattomassa väkivaltateoksessa nähdään vain yksi varsinainen kuolema, kohtaus jossa voidaan uskoa kenties kolmen muun kuolevan ja hyvin vähän verta.
Yksi kuolema.
Edes Teasle ei kuole elokuvassa ja hänen pitäisi olla se elokuvan ns. paha tyyppi jonka luonnollisesti odottaa pukevan puupalttoon päälleen.
Aika hyvin elokuvalta sen maineen huomioon ottaen.
Valtaosa romanttisista draamoistakin sisältää enemmän kuolemaa ja murhetta kuin Rambo.

Rambon tarinassa on monia seikkoja josta pidän suuresti ja mieluisin niistä on se, että koko elokuvan tragedia pohjautuu väärinkäsitykseen.
Teasle kiusaa Ramboa koska uskoo hänen olevan koditon pummi, eli periaatteessa Rambo edustaa Teaslelle hippiä, Teaslen itsensä ollessa suoraselkäinen amerikkalainen patriootti. Seikka on siksikin tärkeä, että Rambo ja Teasle ovat oikeastaan samanlaisia. Elokuvan aikana kun käy ilmi, että kun Rambo alunperin palasi kotiin, niin nimenomaan hipit kiusasivat häntä hänen amerikkalaisen patriotismin vuoksi. Joten Rambolle ei anneta mitään mahdollisuutta sopeutua kotiinsa.
Rambo on koulutettu vain sotaa varten, joten hänellä ei ole paikkaa muualla, vaikka hän itse kaipaakin elämäänsä muuta kuin tappamista. Koska Rambo pakotetaan takaisin sotaan, niin hän alkaa itsekin uskomaan olevansa kykeneväinen vain ja ainoastaan sotimiseen.
Jos Teasle olisi heti tunnistanut Rambon sotasankariksi, niin kiusaamisen sijaan hän olisi todennäköisesti tarjonnut Rambolle kahvikupillisen. Nyt kun Teasle tekee erehdyksensä joka kasvaa liian suureksi, niin hän tuntee itsensä nöyryytetyksi ja keksii asian korjaamiseksi vain Rambon metsästämisen. Enää ei puhuta siitä kuka on oikeassa ja kuka väärässä, vaan omasta erehtyväisyydestä ja egosta.
Eversti Trautmanissa Rambo näkee isähahmon, mutta Trautmanille Rambo on ensisijaisesti osa konetta ja täten hän ei osaa suhtautua oikein Rambon tunteisiin, joita Rambo itsekään ei osaa määritellä oikein koulutuksensa/kasvatuksensa vuoksi.

Elokuvan hahmot ovat kukin traagisia asenteidensa uhreja, joissa on helppo nähdä itsensä. Sillä jokainen tekee kuten oikeaksi näkee, mutta joskus opetukset ja halut ovat sekä ristiriidassa, että myös väärin koettuja.

Alkuperäisnimi First Blood viittaa siihen, että poliisit/Teasle vuodattavat ensiveren ja Rambon opetuksiin kuuluu palautteen anto samalla mitalla. Kun tämän ensi-isku tapahtuu erheen kautta, jota Rambo jatkaa, jota Teasle jatkaa, niin missä loppu on? Kun tarina olisi kulkenut ihan eri suuntaan, jos Teasle ei antanut ennakkoluuloilleen valtaa.

Sekä Brian Dennehy että Sylvester Stallone ovat oikeat valinnat rooleihinsa.
Dennehy tuo hahmoonsa sopivan siilitukkaista punaniskapatrioottia, jonka on vaikea myöntää virheitään, mutta pohjimmiltaan hän uskoo toimivansa yhteisön hyväksi.
Ja Stallone on erinomainen tunteettomaksi tappokoneeksi koulutettuna ihmisenä, jonka on vaikea sodan jälkeen löytää paikkaansa maailmassa ja se pelottaa häntä.

Toivoisin että muutkin osaisivat nähdä Rambon ensisijaisesti kertomuksena asennevioista ja vasta sitten toimintaelokuvana.

Tähdet: *****
Taistelija
...NOIR

Syyllinen (Guilty as Sin, 1993)

En varmasti ole maailman ainoa ihminen joka hyviä näyttelijöitä ajatellessaan, ei ajattele Don Johnsonia. Itseasiassa miettiessäni ketkä ovat mielestäni hyviä näyttelijöitä, mieleeni tulee Johnsoniakin nopeammin lajitelma näyttelijöitä joita en voi sietää (kuten Josh Hartnett). Tämä ei tietenkään tarkoita että Don Johnson olisi huono näyttelijä. Kaukana siitä.
Don Johnson ei ehkä ole kovinkaan moni-ilmeinen näyttelijä, hänen elokuvansa harvemmin ovat järin muistettavia ja hänellä on taakkanaan se pikkurooli siinä popkulttuuurin sivuviitteessä esiintyneessä poliisisarjassa,,, se,,, mikä se nyt olikaan. Niin, Nash Bridges tietenkin.
Johnsonille Miami Vicen rooli Sonny Crockettina osoittautui näemmä samanlaiseksi menestyksen taakaksi, kuin mitä Fonzie on Henry Winklerille ja Kirk on William Shatnerille. Teit sitten mitä tahansa, niin aina ensimmäisenä lähtee Jan Hammerin musiikki soimaan päässä.
Kun elokuva ja rooli ovat oikeat, niin Johnsonkin osoittaa että valinta näyttelemisen ja jonkin muun ammatin välillä osui oikeaan ollessaan valinnoista ensimmäinen. Erityisen hyvin Johnson onnistui Dennis Hopperin elokuvassa Hot Spot.

Nyt vuorossa oleva elokuva, Syyllinen kuuluu niihin ”ihan hyvä”-sarjan jännäreihin jossa on ihan ok tarina, ihan hyviä näyttelijöitä, parhaimmillaan loistava ohjaaja kiveksissä ja lopputuloksena on lähes hyvin toteutettu elokuva. Se on myös elokuva joka osoittaa että oikeassa roolissa Don Johnson on loistava näyttelijä ja kiitos hänen suorituksensa, on tämäkin elokuva huomattavasti mielenkiintoisempi kuin monet muut vastaavat tekeleet. Sillä toisin kuin jonkun Gene Hackmanin elokuvassa, jonka kohdalla osaa jo luottaa siihen että vaikka elokuva itsessään olisi huono, niin Hackman on hyvä. Niin Syyllisen kohdalla ja nimenomaan Don Johnsonin kohdalla ajattelutapa on enemmänkin ”höh! Enpä olisi uskonut.”

Jennifer Haines (Rebecca DeMornay) on piinkova puolustusasianajaja joka on tottunut voittamaan juttunsa lähes keinoilla millä hyvänsä. Hainesille tärkeintä on tehtävän haastavuus, ei niinkään se onko puolustettava syytön vai ei. Iso rahallinen palkkiokaan ei ole haitaksi.
Haines on saamassa uuden asiakkaan David Greenhillista (Don Johnson) jota syytetään vaimonsa murhasta. Greenhill on lipevä, egoistinen naistenmies joka oikein huokuu syyllisyyttä, eikä hänen puolustuksensa siitä että vaimo olisi lavastanut hänet ole kovinkaan uskottavan kuuloinen ja Haines kieltäytyykin kunniasta puolustaa häntä. Greenhill kuitenkin tiesää ettei Haines voisi vastustaa tätä haastetta ja tuotapikaa Haines ottaakin jutun hoidettavakseen.
Nopeasti Haines alkaa huomaamaan että Greenhill tuntuu tunkevan itseään joka puolelle hänen elämäänsä ja hän ei pääse eroon Greenhillin vaikutusvallasta. Greenhillin syyllisyys on selvää heti alusta alkaen.
Haines on jäänyt jumiin Greenhillin puolustusasianajajaksi. Kollegat ja Hainesin poikaystävä Phil (Stephen Lang) alkavat kukin uskomaan Hainesin ja Greenhillin olevan rakastavaisia, ja Greenhill heittää vettä kiukaalle kuin palomies ikään.
Greenhill tietää kaiken Hainesista, töistä, yksityiselämästä, mutta Haines tietää Greenhillista vain sen mitä tämä haluaa paljastaa.
Etsivätuttunsa avulla Haines rupeaa saamaan selville Greenhillin menneisyydestä seikkoja joihin liittyy joukko kuolleita naisia. Greenhill kulkee rahakkaasta naisesta toiseen ja kyllästyttyään näihin, pistää heidät hengiltä. Sitten on vuorossa uusi elättäjä.
Päästäkseen eroon vaarallisesta asiakkaastaan koettaa Haines paljastaa Greenhillia syylliseksi, samalla kun hän puolustaa tätä oikeudessa. Niinpä Haines hankkii salaa vastapuolelle todisteita, mutta jälleen Greenhill on tarpeeksi neuvokas kääntääkseen sen omaksi edukseen.
Lopputulokseksi valamiehistö ei saa päätettyä tuomiota ja ainakin toistaiseksi Greenhill on vapaalla jalalla.
Greenhill päättää avautua ja kertoa Hainesille kuinka hän oli päättänyt tappaa vaimonsa jo vuosi sitten, nähtyään Hainesin jossain ravintolassa juhlimassa tuolloista oikeusvoittoaan. Greenhill totesi Hainesin olevan samankaltainen ihminen ja päätti siksi tappaa vaimonsa, jotta saisi Hainesin puolustamaan itseään. Kiitos vaitiolovelvollisuuden, ei Haines voi julkistaa tietojaan ja Greenhill päättääkin pitää huolen etteivät hänen paljastuksensa pääse leviämään. Siispä käydäänpä ensityöksi pistämässä se Hainesin etsiväystävä hengiltä. Sitten vaanitaan Hainesia ja päätetään pilata elokuvan lopetus. Greenhill koettaa heittää Hainesin huisin korkealta alas kuolemaansa, mutta Haines muuttuukin apinoiden kuningattareksi ja vetää Greenhillin mukaansa. Luonnollisesti pudotus tappaa Greenhillin, mutta Haines ei sottaa edes meikkejään.
Hitto mikä antikliimaksi.

Syyllinen on lopetustaan lukuunottamatta vallan mainio jännityselokuva. Kyseessä kun oli varsin veikeä tarina murhaajasta, jonka katsojat tietävät alusta asti olevan murhaaja ja asianajajasta joka joutuu pelon vallassa puolustamaan tätä murhaajaa. Puolustuksen ohessa samainen pintakiiltolakinainen koettaa paljastaa murhaajaa,,, no,,, murhaajaksi, mutta joutuu lopulta toteamaan murhaajan olevan niin kyvykäs mieleltään, että tämä pääsee vapaaksi.
Elokuva olisikin kannattanut lopettaa siten, että oikeus toteaa Greenhillin syyttömäksi ja Greenhill paljastaa syyllisyytensä ja motiivinsa Hainesille oikeuden jälkeen, mutta siihen se olisikin pitänyt jättää. Murhaaja pääsee vapaaksi ja sekä katsoja, itse Greenhill, että Haines tietävät totuuden, mutta osoittavat tarinallaan ettei hyvä aina voitakaan. Se olisi ollut julma, mutta vahva lopetus tarinalle. Etenkin koska Greenhillin hahmo on sen verran vastenmielinen egomaanikko, että hänelle haluaa käyvän huonosti. Siksi olikin suuri pettymys huomata, että oikeudenkäynnin jälkeen elokuva jatkui vielä sellaiset 10 minuuttia psyko heiluu ja huitoo-meiningillä ja paha saa palkkansa. Miksi elokuva piti pilata sellaisella Hollywoodin onnellisella lopetuksella.

Jos leffa olisi lopetettu 10 minuuttia ennen sen varsinaista loppua, niin kyseessä olisi mielestäni neljän tähden elokuva. Nyt sen nyhverömamoilu aiheuttaa sen, että jäädään kolmeen tähteen ja sekin on sitten siellä kolmosen alapäässä lähempänä kahta kuin neljää.

Annoin alussa ehkä turhan ruusuisen kuvan Don Johnsonin näyttelijänlahjoista ja tahdonkin todeta sen, että kyseessä on hyvin rajatuilla taidoilla varustettu näyttelijä.
Mutta...
... Syyllisen tapauksessa hän on mies paikallaan. Johnsonin lipevä ureakalloinen gigolotappaja on elokuvan paras roolisuoritus.
Joten tosiaan, kun rooli on oikea, niin hän on oikea.

Tähdet: ***
Syyllinen
...NOIR