Over the Top (1987)

Minua on aina hieman ärsyttänyt kun jotkut puhuvat ensimmäisestä Rambosta, eli Taistelijasta elokuvana jossa tapetaan paljon lihallisia ja kuinka kyseessä muutoinkin olisi hyvin ammuskelevan toimintapainotteinen teos. Tuonkaltaista puhetta kuulee välillä jopa ihmisiltä jotka ovat elokuvan nähneet, jolloin heidän luulisi tietävän paremmin. Luulisi jokaisen joka on Taistelijan (joo, kyllä minäkin kutsun sitä oikeasti Ramboksi) nähnyt, tietävän ettei siinä elokuvassa Rambo kulje lahtaamassa ihmisiä kuin olisi hurrikaanihärkä posliinikaupassa. Mutta niin vain olen jopa kerran joutunut/päässyt lyömään vetoa erään ystäväni kanssa ensimmäisen osan ruumismäärästä ja vaikka palkintona ei muuta ollutkaan kuin itsekunnioitus, niin katsoessamme tuota elokuvaa, pääsin mainiosti kiusaamaan hyvää ystävää. Toki se ensimmäisen Rambon vähäinen ruumismäärä paikattiin jatko-osissa ja etenkin sarjan comeback vuonna 2008 pisti viimein ne Trautmanin sheriffille ehdottamat ruumispussit todelliseen käyttöön.
Samoin minua aikoinaan surumielisesti nauratti se, että Rocky-elokuvat olivat aiemmassa työpaikassani, eli videovuokraamossa toiminta-hyllyssä. Lisäksi ainakin Rocky-boksin versioissa lukee takakansissa lajityyppinä toiminta, mutta c'mon, toiminta? Onhan niissä toimintaa, en minä sitä mene kieltämään, mutta yhtälailla sitten Tapaus Henry on toimintaleffa kuin Rockykin.
Niin vain kuitenkin oli, että Sylvester Stallonen habitus yhdistettynä niihin suoremman toiminnan elokuviin, kuten vaikkapa Cobraan langettivat miehen koko elokuvauran päälle käsityksen niiden kaikkien olevan aina ja muulloinkin toimintaelokuvia. Silloinkin kun on Stallionin selvästi ei-toimintaelokuvan katsonut, jää helposti mieleen käsitys siitä että se oli toimintaelokuva. Kuten nyt vaikkapa tämän Over the Topin kohdalla, josta jokainen sen nähnyt tietää sen olevan melkeinpä nyyhkydraamaa, lähes Stallonen näkemystä HIljaiset sillat-lajityypin elokuvista ja silti kun kannen öljyttyjä lihaksia ja vastaantulijoista romua tekevää rekkaa katsoo, niin fuck yeah!, nyt vedetään pataan niin ettei Kyöpelinvuorelle ole enää asiaa.

Rekkakuski Lincoln Hawk (fuck yeah, Hawk madafakas! ja kyseessä on tietenkin Sylvester Stallone) saapuu killbot factorylle noutamaan poikaansa Michaelia (David Mendenhall), joka ei tietenkään tunne isäänsä, sillä rosvoparoni-isoisä Jason Cutler (Robert Loggia) on tehnyt kaikkensa jotta tämä duunarikansaa edustava Lincoln ei pääsisi lähellekään kaupungin kermaa. Toki Lincoln on toistuvasti pyrkinyt ottamaan yhteyttä poikaansa, vaikka hänelle olikin saatu Jasonin puolesta uhkailemalla uskoteltua hänen olevan pahasta pojalleen, niin nyt kun Michaelin äiti Christina (Susan Blakely) on kuolemaa tervehtimässä, on viimein aika yhdistää isän ja pojan elämät. Tietenkin Jasonin ansiosta Michaelista on kasvanut,,, no,,, paskiainen, niin hän ei millään siedä rahvaanomaista isäänsä. Samalla Lincoln haluaa opettaa pojalleen kaikkien olevan samanarvoisia ja että tosi miehenä oleminen tarkoittaa jotain, vaikkapa sitten rekassa nukkumista. Road trippeillään mikä sai Chili Peppersien biisin soimaan päässäni, vaikka tässä elokuvassa lajityyppinä ovat tietenkin erilaiset powerballadit. Matkan kohteena on isä-poika-suhteen toimivuuden ohella kädenväännön mestaruuskisat Las Vegasissa ja jos sen on tarkoitus toimia jonkinlaisena metaforana sisukkuudesta tai jostakin muusta, niin okei, ei se nyt yhtään sen huonompi idea ole kuin mikä tahansa syöpäsairaus ja jalkapuolisuus, mutta onhan se nyt hieman enemmän tekosyy saada sitä ns. toimintaa mukaan ja homoeroottista käsikoskettelua. Lopussa odottaa rekka jolla voidaan sitten rekkailla, vähän niin kuin Bob Truckley.

Hyvä on, kyllä minä myönnän pitäväni Over the Topista, vaikka se ei tosiaankaan millään muotoa ole nimensä veroinen. Kun opetukset ovat samaa luokkaa Rocky vitosen kanssa, jossa riittää että poika oppii lyömään, niin tässä se on sitä kuinka Michael voi voittaa

kädenväännössä vaikka millaiset MacGyver-kopiot koska on isänsä poika, niin hirveän syvälliseksi ei voi tätä perhedraamaa kutsua. Joskin on myönnettävä, että ironisen huvittavasti minun on helpompi uskoa tähän isä-poika-suhteeseen kuin Rocky vitosen vastaavaan, ettei kaikkea ole kuitenkaan menetetty. Kuitenkaan tämä ei missään vaiheessa mene tarpeeksi syvälliseksi, jotta siitä olisi mihinkään muuhun kuin saippuadraamaan ja vastaavasti pehmorokki, ajoittain nolostuttavankin kliseinen dialogi miehisyydestä ja i believe in yousta, sekä kädenväännön tekeminen elämän ja kuoleman energiseksi myrskyksi ei toimi tarpeeksi pölhösti nostavana tekijänä jotta lopputuloksesta saataisiin aikaiseksi roskaelokuvan merkkiteosta. Over the Top ei ole tarpeeksi typerä ollakseen silkkaa nautinnosti shittiä, eikä se ole tarpeeksi vakava ollakseen vain huonosti tehtyä draamashittiä.

Over the Top on varmasti ollut Stallonelle kiva yritys osoittaa ettei hän ole vain valtaa ottaneen imagonsa uhri, mutta ehkä sen todistamiseen oltaisiin tarvittu joku muu kuin Menahem Golan. Tosin IMDb:n triviaosuus tietää kertoa Stallonen tehneen elokuvan pelkästään rahasta, mutta minä sanon sen olevan kakkia, sillä ihan taatusti Stallone halusi muistutella olevansa myös draamanäyttelijä. Mitä hän myös onkin ja siitä myöhemmin tulleena loistoesimerkkinä on Copland ja tästä päivästä katsoen tuoreempana, ei niin hyvänä, mutta vähintäänkin aliarvostettuna esimerkkinä Shade. Ei Stallone nyt surkeasti tässäkään esiinny, mutta ei oikeasti edes tunnu yrittävänkään. Robert Loggiakin on pistänyt automaativaihteen silmään, ollen ihan hyvä, mutta vain kliseeversio tyypillisen tavanomaisesta rutiini-ilkimyksestä. Näin ollen kaikki elokuvan paukapäät saavat liiaksi näkyvyyttä.

Silti on yksi ja sama jos Over the Topin teksti, esiintyminen ja elokuva muutoinkin tarvitsisivat tuekseen kävelykeppiä ja välillä pelkästään kepistä, sillä kasarinostalgiaa, Stallone ja aikuisrokkia. 'Nuff said.

Ai niin, tämänkin elokuvan takakannessa lukee lajityyppinä toiminta.

Tähdet: **
Over the Top