John Carter (2012)

1800-luvun lopussa sotilas John Carter (Taylor Kitsch) kapinoi armeijassa oloa vastaan ja vetää koko ajan vihaisena kaikkia turpaan, koska omien sanojensa mukaisesti inhoaa ihmisten väkivaltaisuutta. Erään pakoretkensä tiimellyksessä Carter päätyy luolaan ampumaan outoa kaljupäätä ja sinkoutuu avaruuden halki aina Mars-planeetalle saakka. Uudessa oudossa ympäristössä Carter saa huomata pystyvänsä hyppimään iloisesti ympäriinsä. Saman tien Carter saakin ruveta tappelemaan Jar Jar Binksien kanssa, mutta pian huomataan ihmisten kaltaisten Marsin asukkien olevan ne oikeat sotivat pahikset ja sammakkoeläimet ovat jonkinlaisia kolmansia sivullisia osapuolia. Eivät viattomia taikka kilttejä, mutta eivät myöskään mainitun sodan varsinaisia osallisia. Jep, Marsissa on meneillään "ihmisten" välillä sota aivan kuten kotonakin ja täällä sitä ns. pahaa puolta edustaa kaljupäiden aseistama Saddam,,, ei kun siis Sab Than (Dominic West). Ne kaljupäät (joiden edustajana toimii Mark Strong) ovatkin sitten ne kaikista pahimpia ilkimyksiä, tai sitten eivät. Arvannette siis, että uutta superrotua edustava Carter siirtää itsekkyytensä syrjään ja auttaa alistettuja.

Kuten monelle muullekin, niin itselleni ensimmäinen kosketus Edgar Rice Burroughsin teksteihin tapahtui Tarzaneiden myötä ja vasta sitten kuvaan astui John Carter. Tarzan jäi paremmin mieleeni, vaikka kyllähän John Carterin seikkailut Marsissa olivatkin idealtaan mielikuvituksekkaampia. Tai no olivat ja olivat, samaa kaikkiahan ne olivat kirja toisensa perään. Ne olivat kuitenkin ihan miellyttävää roskakirjallisuutta, mutta kun katselin Tarzan-elokuvia niin en koskaan edes haikaillut John Carter-elokuvan perään. Joten kun monen yrityksen ja erehdyksen kautta Disney viimein sai pukattua ulos tämän nyt vuorossa olevan filmatisoinnin, niin eipä se juuri kulmakarvojani nostanut ja tuumin, että katson sen jos katson sen, mutta eipä tässä mikään kiire ole. Niinpä en ymmärrettävästi mennyt katsomaan elokuvaa teatteriin, vaan annoin sen ajautua silmieni eteen omalla painollaan.
Trailereiden, arvosteluiden, haastatteluiden ja muun informaation kautta tulin siihen tulokseen, että kyseessä on taas yksi näistä Van Helsing-elokuvista joissa efektit menevät tarinan tielle ja jos jostain sitä iloa voisi saada, niin nimenomaan sen visuaalisuudesta, muun ollessa silkkaa kökkötraktoria. Näin ollen en ollut laisinkaan ihmeissäni kun elokuva sai poikkeuksetta negatiivisia arvosteluja osakseen ja maineen suurena kaupallisena floppina. Tässä ollaan lähempänä Waterwordin ja Wild Wild Westin linjoja kuin mitään sen vakavampaa/järkevämpää, ja elokuvan katselu osoitti odotusten ison rahan B-roskasta olleen totta. Siispä ennen elokuvan aloitusta kannattaa suorittaa itselleen lusikalla lobotomia, ettei vahingossakaan erehdy ajattelemaan liikoja ja vain nielee elokuvan kevyenä hömppänä jossa eeppinen musiikki, laajat maisemat ja jättimäinen efektikaruselli pyörii iloisesti, sillä tällöin elokuvasta saa irti sen kaiken pikaruokamaisuuden jollaiseksi se varmasti oli tarkoitettukin.
No, ehkä lobotomia-huomautus on turhan liioiteltu ja laitoinkin sen mukaan enemmänkin koomisena elementtinä, sillä olin aika sopivassa mielentilassa John Carteria katsellessani ja oikeasti nautin sen ilmavasta seikkailusta. Ja vaikka itse tarina ei nyt sen kummempi ole kuin Mario pelastaa prinsessan, niin mukana yksi oikeasti todella kiehtovakin idea: Kun Carter siirtyy Marsiin, niin se ei ole Carter vaan hänestä luotu kopio ja näin ollen oikea ruumis on kotona eräänlaisessa koomatilassa. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen idea jo siksikin, että se paikoillaan oleva ruumis on siis liikkumaton ja tämähän meinaa sitä, että se rappeutuu odottaessaan tulevansa uudelleen käyttöön ja vaikka sitä käsitelläänkin vain vilaukselta, niin jos Carter viettää liian kauan aikaa kopioruumiissaan se oikea muuttuisi ajan kuluessa paluukelvottomaksi, jättäen siis matkustajan jumiin. Ellei hän sitten voi ruumiin kuoltua matkata luomalla tilalle uuden kopion. Vautsivau!

Efektiseikkailuna John Carter on ihan hauskaa puppua ja on ehdottomasti parempi kuin mitä maine antaa ymmärtää. Vauhtia, efektejä ja mahtavaa musiikkia on kuitenkin tarpeeksi pitämään yllä mielenkiintoa lopputeksteihin, vaikkakaan ei varmasti jatko-osaan saakka. Tosin näillä näkymin vaikuttaa siltä, että trilogiaksi suunniteltu John Carter-tarinointi tulee korkeintaan jatkumaan reboottauksen kautta.

Yksi asia mistä pidän todella paljon tässä elokuvassa on Michael Giacchinon säveltämä musiikki, joka muuten ajoittain kuulostaa aivan kuin se olisi David Arnoldin käsialaa Stargatesta.
Lisäksi siellä on joitakin mukavia steampunk-visioita niissä sudenkorentoaluksissa.
Marsin sammakkoeläimet olivat kyllä piirretyssä muodossaan kirjojen kansissa paljon vaikuttavampia. No, onneksi eivät sentään ole Avatarin sinisiä kissoja ja kyllähän sammakot ovat eläväisesti animoituja.
Niin ja elokuvaa katsellessa voi olla välillä vaikea pitää pokkaa kun katselee Kitschin nimensä mukaista esiintymistä, sillä mies on ilmeisesti käynyt Battlefield Earthin esiintymiskoulun.

Sivuhuomautuksena on todettava, että suunnilleen puolentoista tunnin kohdalla oleva areenataisto oltaisiin varmasti jouduttu tässä ikärajasssa (12) leikkaamaan pois, jos käytetty veri olisi ollut sinisen sijasta punaista, sillä sen verran korviaan myöten siinä uidaan. Pistääkin mietyttämään, että olisikohan ohjaaja Andrew Stanton halunnutkin tehdä elokuvasta aikuisemman, koska jopa tuollaiseksi ideaksi jossa vältellään ikärajan nostoa värin vaihdoksella, se on aika mässäilevän kosteaa.
Niin ja vaikka Burroughsin John Cartereiden tiedetään toimineen vaikuttajina moneen myöhemmin tunnetuksi tulleeseen seikkailevaan tieteistarinaan, kuten nyt vaikkapa Tähtien sotaan ja näistä asioista puhutaan tottakai myös elokuvaan liittyvissä ekstroissa, niin itse ainakin näin John Carter-elokuvaa katsoessani eniten yhtymäkohtia Riddickin aikakirjaan.

Tähdet: ***
John Carter