Vankikarkurit Lewis (Salvator Xuereb) ja Clark (Dan Gunther) aikovat etsiä käsiinsä erään vankikollegansa kulta-aarteen Uudesta-Meksikosta. Clark on heistä se vähemmän tyhmä ja Lewis enemmän. Yhdessä he ovat vain koska Clark osaa lukea ja Lewis on. No hän on.
Matkalla he tapaavat levottoman kapinallisen Georgen (Rose McGowan) ja sitten ilmeisesti koetetaan tehdä erikoisen koomista roadtrippeilyä kolmiodraamoineen, mutta jos katsoja selviää tästä väkinäisestä huumorintajuttomasta roskasta ilman ranteiden viiltelyä, niin se on jo saavutus. Onneksi sentään McGowanin tissit saavat runsaasti huomiota.
Tylsä elokuva.
PURGATORY (1988)
Levottomassa sotatilan vallitsemassa Afrikassa vapaaehtoistyökeikkansa päätökseen saattaneet Carly (Tanya Roberts) ja Melanie (Julie Pop) ovat valmiita poistumaan maasta ja matkaamaan kotiinsa. Matkalla mukaan otettu liftari aiheuttaa ongelmia salakuljettamalla huumeita, joka sitten luonnollisesti saattaa neidit vankilaan. Puolustusasianajajat toteavat duolle, että tough shit ja ilkeät poliisisedät vähät välittävät oikeuksista, samalla kun itse nauttivat takavarikoitua kamaa. Sitten vankilanjohtaja pakottaa vankejaan prostituutioon ja jossain vaiheessa elokuva loppuu.
Jos ajatuksena on ollut tehdä jotain sydämeen pistävää draamaa Midnight Expressin tavoin, niin lähempänä ollaan jotain Linda Blairin vankilakuvausta. Siispä exploitaatiota riittää joka lähtöön ja muutamaan otteeseen osoitetaan ettei ainakaan jenkkilässä tapahtuisi tälläistä, sillä siellä sentään ollaan sivistyneitä.
Siispä raiskauksia, kidutusta, itsemurhia ja jostain hiton syystä elokuvassa joka selkeän tarkoituksellisesti hyödyntää näitä tuttuja naisvankilakliseitä ei kuitenkaan juuri uskalleta näyttää paljasta pintaa kuin vihjaillen. Suihkussakin käydään pääasiassa housut jalassa. On siellä kuitenkin parit nännit esillä, mutta mitä ihmettä, naisvankilaelokuva jossa ei ole lesboilua? Tekijät hävetkää.
Ehkä se johtuu vain siitä, että joku on luullut tekeillä olevan vakavasti otettavan elokuvan. No ainakin tuuhea kampaus pysyy kurjuudessakin kuosissa ja jotain roolisuorituksista kertoo se, että kun Roberts vinkuu tuskaansa, niin alaleuan väpättämisen sijaan meinaa purskahtaa nauruun.
Hiton hyvä musiikki tässä elokuvassa kyllä on.
MINDFIELD (1989)
CIA hyödyntää keinoja joilla niin kuulusteltavien kuin omien agenttienkin muistille aiheutetaan menetys, jotta nämä eivät voisi vahingossakaan paljastaa tehtäviensä sisältöä. Hitto, mitä uutta tuossa on, näinhän sitä toimitaan tavallisessa ruokakaupassakin. Eikö? En muista enää, sillä muistini on tyhjennetty.
Siirtykäämme siis masentuneen, avioeroa läpikäyvän poliisi Kellenin (Michael Ironside seuraan. Hänen masennustaan vain kasvattaa poliisivoimissa kasvava halu lakkoilla etuuksien vähennystä vastaan, mutta se juonikuvio heitetään samantien pois.
Stressaantunut Kellen näkee painajaismaisia välähdyksiä siitä kuinka hänet on sidottu sänkyyn ja saa pakotetusti sähköshokkihoitoa, jota antaa kuuluisa tohtori Satorius (Christopher Plummer). Hei c'mon, Satorius? Miksette suoraan nimennyt hahmoa evil doctoriksi. No kuitenkin, Kellen avautuu kallonkutistajalle mielenterveydellisistä pulmistaan ja sen yhteydessä selviää, että miehen muistissa on suuria aukkoja. Mikä vaivaa etenkin siksi, ettei hän kunnolla muista omaa poliisina arvostettua isäänsä.
Tapahtuu kuolettava ryöstö jossa Kellen epäilee olevan muutakin takana kuin pelkkä taskurahojen takavarikointi, mutta ihan turhaan tässä ruvetaan tekemään sivujuonta korruptoituneen asianajajan mafiaan liittyvästä ryöstöstä, kun se vie vain huomiota pääasialta, eli siltä CIA-aivopesulta joka rupeaa pikkuhiljaa avautumaan Kellenin mielessä. Tottakai kyseessä on ollut salamurhaajaksi kouluttamista ja sen peittelyä, jossa pääoperaattorina on toiminut sittemmin menestyneenä, mutta tietyissä piireissä kiistanalaisena pidetty tohtori Preto... siis Satorius.
Michael Ironside vetää erinomaisesti roolinsa ulkoisesti kovana kyttänä jonka pään sisällä etenee kasvava myrsky ja CIA:n LSD-kokeet, sähköshokit ja muut ovat mainiota Mantsurian kandidaatti-kamaa (johon liitetään melkein nokkelasti Lee Harvey Oswald), mutta koko juoni mafiasta tuntuu päälleliimatulta ja vaikka se onkin ajallisesti aivopesun ylittävä, niin sitä vain koko ajan odottaa sen päättyvän jotta kiinnostavampi aihe pääsee takaisin esille. Pelkkänä mafiaryöstö-elokuvana Mindfield tuntuu tukevan sen suomenkielistä Mike Hammermaista nimeä Colt puhukoon puolestani, mutta kuten alkuperäinen nimi osoittaa, niin oikeasti kiehtova juonikuvio sijaitsee pään sisällä, ei piipusta lentävissä luodeissa. Näin ollen kokonaisuus on pahassa epätasapainossa ja nolostuttavat sivuhahmot - joista valitettavan moni tuntuu luulleen tekeillä olleen Marx-veljesten elokuva - eivät ainakaan auta asiassa.
Hyvä idea, asiaan paneutunut näyttelijä, mutta typeräksi B-toiminnaksi väännettynä. Melkein pistää epäilemään, että tuottajat ovat menneet leikkaamaan syvällisiä ajatuksia herättävästä ohjaajan tuotoksesta oman liiallisia kakka-ajatuksia herättävän versionsa.
FLIPPING (1997)
Kun iso paha gangsterisika Leo (Keith David) ei väkivaltaisesti nöyryytä arkailevia alaisiaan, hän väkivaltaisesti nöyryyttää arkailevia alaisiaan. Tämä tietenkin saa Leolle työskentelevän neljän koplan: muka fiksun Michaelin (David Amos), mulkeroluuseri Shotin (Gene Mitchell), koti-isä Hookerin (Shaun Benjamin) ja hissukka pissukka Dennisin (Paul Klar) nurisemaan selän takana.
Kun Leo käskee tämän nelikon tappamaan pahimman kilpailijansa, näkee erityisesti Michael siinä tilaisuuden nousta itse pomoasemaan ja niinpä hän ehdottaa muille alistetuille, että samalla kun käydään tappamassa se kilpaileva gangsteripomo, niin pistetään myöskin Leo mullan alle.
Toisaalla homokyttä Billy (David Proval) riutuu epätoivoisesti rakastuneena ja itkee sängyn laidalla kun Michael ei vastaa hänen tunteisiinsa. Tämä juonikuvio ei oikeasti vaikuta mihinkään, eikä johda minnekään.
Flipping on niitä Tarantinon innoittamia elokuvia jotka tuntuvan vain koettavan kopioida, eivätkä edes koeta olla yksilöllisiä, mutta kysyttäessä väittävän päinvastaista. Niinpä dialogi on kuin väärin ulkoa muisteltua Tarantinoa ja kuvallisesti ollaan kuin jossain cosplay-tapahtumassa. Sinänsä se teksti ei haittaisi jos se on hyvin kirjoitettu, sillä samapa tuo vaikka se Tarantinolta kuulostaisikin, mutta kun Flippingin tapauksessa se on vain parhaimmillaankin jo läpikuultavaksi kuljettuja teitä. Se mikä varsinaisesti tekee Flippingista innottoman Tarantino-kopion on sen visuaalisuudessa, jossa mustat puvut ja valkoiset paidat ovat perusteltuja vain alkupuolella olevassa hääosuudessa ja muulloin vaatetus yhdistettynä keskusteluihin siitä kumpi on lihavampi, Paul Sorvino vaiko Marlon Brando, tuo yrittämättäkin mieleen erään tietyn kovaksikeitetyn rikoselokuvan. Viimeistään nähdessään Flippingin jotain 12 kertaa tapahtuvan Reservoir Dogs-kävelyn, on kaikki toivo mennyttä. Lopussa on jopa kohtaus jossa porukka on kokoontunut yhteen ja sitten maataan veressä ja ammuskellaan toisiaan.
Lopulta mielenkiintoisinta tässä elokuvassa on sen osoitus siitä kuinka vaikutusvaltainen Tarantinon läpimurto oli ja kuinka elokuvan jengin murhasuunnitelmaan houkutteleva David Amos teki saman tosielämässä ja siirtyi kaltereiden taakse. Ihan oikeasti.
Tähdet:
Lewis & Clark & George ~
Purgatory *
Mindfield **
Flipping *
2 kommenttia:
Tämäkin loota pyöri hyppysissä tuossa taannoin kirpputorilla, mutta jätin sen ostamatta. Ainoa syy boksin ostoon olisi ollut juurikin tuo "Mindfield"- elokuva.
Se onkin tämän kokoelman kiinnostavin elokuva.
Lähetä kommentti