Tämän voisi oikeastaan nimetä jonkinlaiseksi synaspesiaaliksi, sillä siihen suuntaan tämä vahvasti painottuu. Ainakin nostalgia-arvo on suuri.
Kaikki te jotka muistatte kokoelmasarjat Smash ja Best, joita aina jaksettiin ahkerasti mainostaa olevan tv:stä tuttuja, niin muistatte varmastikin myös sen syntetisaattorilevyjen tulvan joka aikoinaan maamme yli pyyhkäisi. Ja jos ette, niin antakaa tämän kuvan muistuttaa teitä.
"Mutta Teemu, eiväthän nuo ole soundtracklevyjä?"
No eivät ehkä niin että olisivat suoranaisesti jonkin tietyn elokuvan soundtrackeja, mutta olen aika varma että monelle nämä ja monet muut pois jättämäni synakokoelmat ovat ensimmäisiä varsinaisia levymuotoisia kosketuksia elokuvamusiikkiin. Sillä jos nykyään luulee olevan vaikea löytää peruslevykaupasta leffalevyjä, niin muinaisella 80-luvulla ainoat leffalevyt joita tuntui kaupoissa olevan olivat joko satunnaiset Bond-levyt, taikka ensimmäisen Rockyn soundtrack.
Ja kuten tuosta kuvastakin näkee, niin jopa kansilla usein vähintään vihjaistiin elokuvien suuntaan.
Tuolloin kaikesta piti tehdä syntetisaattoriversio, oli se sitten klassista musiikkia, taikka kahvinkeittoa ja siksipä esimerkkinä otin mukaan tuon The Classical Masterpieces-levyn joka nimensä mukaisesti keskittyy tunnetuimpiin klassisen musiikin kappaleisiin. Tarjolla olisi ollut myös levyjä kuten esimerkiksi Instrumental Popsongs ja Synthesizer Love jotka ovat täysin irrallaan elokuvamusiikista, mutta näissä muissa kuvassa esiintyvissä levyissä on hyvin vahva elokuvapainotteisuus ja siksi valinnat ovat valintoja.
Kuinkahan moni lieneekään kuullut näiden levyjen kautta musiikkia elokuvista ja tv-sarjoista kuten Merry Christmas Mr. Lawrence, Beverly Hills Cop, Miami Vice, American Gigolo, Nikita, Midnight Express, Rain Man, Dune, Blade Runner, Das Boot ja monista monista muista. Ja usein ne synaversiot olivat vielä ihan hyviä, että tiettyjen kappaleiden kohdalla ei kenties meinannut ilman tarkempaa syynäystä erottaa niitä originaaleista (tämä pätee siis enemmän Beverly Hills Copin kaltaisessa musiikissa, kuin esimerkiksi Tähtien Sodan), joten ainakaan minä en suuremmin rupea valittamaan.
Toki syntikkamusiikkibuumi toi mukanaan joitakin aivan kauheita versioita ja suurin osa niistä taitaa olle tuon Gino Marinellon ansiota, mutta esimerkiksi Star Inc. nimellä toiminut Hollantilainen Ed Starink sai aikaiseksi joitakin aivan loistavia covereita.
Star Inc. onkin muuten nimimerkki joka löytyy varmaan yli puolesta Suomeenkin tuoduista synalevyistä, sillä sen verran ahkerasti herra niitä ilmoille suolsi.
Starinkin Synthesizer Greatest-sarja, on todennäköisesti se kaikille tutuin synakokoelmailmentymä (kuvassa sarjan ensimmäinen levy, Ranskapainoksena Synthétiseur Les Plus Grands Thèmes) ja niitä onkin olemassa aika monta, mutta en ole missään vaiheessa tarkistanut että kuinka monta Starinkin Synthesizer Greatest-levyä onkaan ilmestynyt (itselläni on niistä viisi, että on niitä ainakin tarpeeksi.) Aika moni synalevyistä sisälsi aika juustoisia soundeja ja satunnaisenkin kuuntelijan korvaan ne kuulostavat heppoisilta, mutta Starink kuulosti heti alusta saakka muita pätevämmältä muusikolta, joten hänen levynsä ovat ehkä jo siksikin jääneet paremmin kansakunnan tajuntaan.
Vaikka mieluusti suosittelenkin Starinkin synalevyjä, niin todettakoon ettei mies missään nimessä virheetön sovittaja ollut, sillä etenkin orkesteripainotteiset sävellykset eivät aina siirtyneet kolhuitta synaversioiksi ja jotkut synapopyhtyeiden kappaleista tehdyt versiot olivat liian yksi yhteen, että niistä olisi ollut suurtakaan iloa.
Nämä syntikkakokoelmat ovat menettäneet niin pahasti rahallisen arvonsa, että niitä saa ostettua kirppareilta ja muualta sen verran pilkkahinnalla, ettei syytä kokeilemisen välttämiseen voi hyvällä omatunnolla keksiä. Tietenkin välillä saa miettiä, että onko se puolikas eurokaan nyt niin kannattava käyttää levyyn jos se jää vain keräämään pölyä, mutta c'mon, kuka muka ei haluaisi itselleen levyä kuten tuo Digital Melodies jonka kansi näyttää siltä että se olisi jokin puhdistuslevy.
Turvallisinta on ensialkuun hankkia Starinkin Synthesizer Greatest-sarjan levyjä ja esimerkiksi pelkästään volume 1 sisältää musiikkia filmituotoksista kuten Manaaja, Midnight Express, Chariots of Fire, Beverly Hills Cop ja Miami Vice.
Eniten kannattaa harrastaa varovaisuutta Gino Marinellon (esimerkiksi tuo äsken mainitsemani Digital Melodies) ja London Starlight Orcherstran (kuvassa esimerkkinä Crockett's Song) levyjen kohdalla, sillä vaikka etenkin jälkimmäinen keskittyi muita vieläkin vahvemmin elokuvamusiikkiin, niin LSO:n Licence To Kill: 18 James Bond Film Hits on aika saatanallista meininkiä.
Mutta kuitenkin, jos haluaa joko nostalgisoida, on synamusiikin ystävä, taikka vain haluaa kuulla erilaisia versioita elokuvamusiikista (ja muusta), niin kyllä näitä levyjä kannattaa metsästää käsiin. Ja tosiaan, kun ne kerran ovat halvempia kuin Halva, niin mikäpä ettei.
Ai niin, tuo Mysteria-kokoelma on mukana enemmän tai vähemmän osoittaakseen, etteivät Synthesizer Greatestin kaltaiset levyt ole täysin kadonneet, vaan että vielä 2000-luvullakin (v. 2005) sellaisia on ilmaantunut.
3 kommenttia:
Itsellä on eräs Ed Starinkin synalevy (tehty Koreassa 1985) jonka isäukko jostain hankki ja antoi minulle aikaa sitten, mutta vasta äskettäin se tuli kuunneltua läpi ja huomattua että "Voi perhana", näkyy reikiä kun katsoo valoa vasten, tosin ei vaikuttanut vielä toistoon. (Tuli otettua pakkaamaton CD-Rip koneelle sitten samoin tein.)
Muksuna se oli aikamoinen pettymys kuulla, että moni näistä silloin kovassa suosiossa olleista synalevyistä ei sisältänytkään alkuperäisiä versioita, vaan juuri Starinkin aikaansaamia covereita. Nopeasti siitä pääsi kuitenkin yli, sillä kyllähän mies onnistui useasti saamaan kappaleista oikean kuuloisia ja kun ne originaalit oli loppujen lopuksi löydettävissä niin saipa tällä tavoin eri näkemyksiä. Joka tosin sitten aiheutti hieman pettymystä siten, että kun hyllystä löytyi sekä aito että kopio niin miksei siinä kopioissa voinut olla rohkeampaa kokeilua.
Starinkin coverit (1985) näistä Bond-kappaleista olivat mielenkiintoisia mutta mieluiten sitä niitä alkuperäisiä kuuntelee (hitto kun niistäkin löytyy kokoelma (2008) joka on volyymisodan uhri). Nekin on huonontuneet siinä vuosituhannnen vaihteen kohdilla kyllä, tosin se viimeisin oli aika jees pitkään aikaan. Niin joo, vaikka paria vuotta aiemmin kuuntelin United Studio Orchestran covereita (2008) samaisesta aiheesta, kuunneltuani Starinkin versioita äskettäin niin osa kuulosti ihan samalta. (Onkohan siinä jotain takana. Pitääkin tutkia asiaa joskus. Ja voisin vannoa että pari päivää sitten ei ollut tuota reikää jonka ympärillä näkyy hieman mustaa.)
Lähetä kommentti